Mitä ankeita juttuja/rutiineja teillä oli lapsuuden kodissa mitä et ikinä toteuttaisi nyt?

Äitini on ihana ihminen mutta jum""ta sitä "joulun tekemistä",  talo siivottiin lattiallistoista kattoon ja päälle jouluruokien teko itse alusta loppuun, lopulta äiti raivosi uupumustaan minulle ja isälle.  Kaiken kruunasi kävely hautausmaalla "ihastelemassa" kynttilämerta, sama vaikka olisi olisi ollut 30 astetta pakkasta.

Meillä ei joulusiivota, ruuat tulee kaupasta eikä hautausmaalle mennä hytisemään!

Ei meillä oikeastaan mitään rutiineja ollut kun elettiin niin järkyttävä lapsuus. Isä ryyppäsi ja teki vuorotyötä, äiti oli koko lapsuuteni kotiäiti ja ryyppäsi. Milloin oltiin mummulla hoidossa, milloin katsottiin vahempien tappeluita ja otettiin turpiin irtse. Harrastuksia kokeilin, mutta ei niistä mitään tullut kun toisinaan piti kesken lähteä pois ja toisinaan en päässyt ollenkaan. Riippuen oltiinko piilossa isältä vai äitiltä. Koulua kävin ja yritin siellä olla paikalla aina kun mahdollista. Yksi suht rutiini kehittyi luokilla 1-3 ja se oli parhaan kaverin luo meno kouluaamuina klo 6. Kävelin noin 3 km heille ja hänen äiti teki meille aamupalan ennen kouluun menoa. Ihmettelen kyllä kun ei kukaan puuttunut tähän touhuun, mutta kai se oli -90 -luvulla normaalia.

Nyt itse olen todella tarkka tietyistä rutiineista ja haluan, että joulu esimerkiksi on joka vuosi samantyylinen. Muutan kyllä usein ja elämä on osittaista kaaosta aina, mutta joulu on samanlainen. Lapsia tai puolisoa en todellakaan tähän elämään halua.

Vierailija kirjoitti:

Se ettei arkena tehty lämmintä ruokaa. Äiti oli sitä mieltä että hän ja isä syövät töissä ja minä koulussa niin ei tarvitse. Viis siitä että koululounas tarjoiltiin klo 10.30, loppupäivä sitten syötiin leipää.

Omille lapsille teen lämpimän ruuan joka ikinen päivä vaikka mikä olisi.

Miksei isäsi kokannut? Kannatko katkeruutta vain äidille?

Vierailija kirjoitti:

Se kun äiti tuli töistä kotiin ja alkoi aina huutaa että ei ole siivottu vaan sotkettu. En ole kertaakaan huutanut tästä asiasta omille lapsille vaikka olisi mikä sikolätti vastassa. Yhdistän siivoamisen vihaan ja raivoon ja pahaan mieleen, kiitos äitini ja isäni.

Tämä! En tajua miksi siivoamisesta tehtiin sellaista huutoa. Sitten kun imuroi ja teki sen liian nopeasti, tuli valitusta että teitkö edes kunnolla. Sama juttu pölyjen kanssa. Jos vieraita oli tulossa = stressisiivous, jolloin hinkattiin kaapitkin sisäpuolelta. Joulu= stressisiivous. Joka perjantai=stressisiivous. Mitå ihmettä.. nyt jälkikäteen mietin, että äidillä oli kai masennusta ja stressiä, mitä purki siihen raivosiivoukseen.

Isä harjoitti yritystoimintaansa lapsuudenkotinsa kiinteistöllä. Hän vaati, että kesälomilla äidin ja meidän lasten on oltava siellä myös viimeistään klo 10 ja kotiin sai lähteä aikaisintaan klo 18. Idea oli kai auttaa isää siinä yrityksessään ja sen me lapset teimmekin joka päivä. Äiti laittoi ruokaa ja keitti kahvia.

Harmitti, kun koskaan päivisin ei saanut tavata kavereita, kun piti olla siellä isän lapsuudenkodissa, eikä sieltä saanut lähteä käymään kuin kaupassa. Myöskään ei sopinut, että olisi tehnyt ne isän antamat työt ja saanut sitten lähteä. Olisin myös halunnut kotona leikata ruohoa, pestä mattoja, hoitaa pihaa, mutta niitä juttuja sai tehdä vasta iltakuuden jälkeen.

Aikuisena olen ajatellut, että isä ehkä jotenkin pelkäsi olla siellä yksin tai tunsi olonsa epämukavaksi ja siksi halusi meidät sinne. Hän oli noin 90 % ajasta vihainen tai huonotuulinen, joten ei yhdessäolomme ollut herkkua. Isän arvaamattomuudesta ja huonotuulisuudesta johtuen ei huvittanut pyytää sinne kavereita käymään ja oli kauhistus, jos sukulaisia ilmaantui yllätysvierailulle.

Aikuisena en oikein osaa nauttia lomista, koko ajan tunne, että pitäisi tehdä jotain ja sitten ei kuitenkaan meinaa jaksaa.

Vierailija kirjoitti:

Vanhempani ovat syntyneet 50-luvun alkupuolella ja asuimme ison kaupungin kehyskunnassa maalaismaisessa ympäristössä. Itse olen 80-luvun puolivälissä syntynyt. 

Vanhempani eivät voineet lapsuuteni lomilla tai vapaapäivinä olla lainkaan jouten. Jos ei oltu töissä, oltiin aina huhkimassa joko puutarhassa, puutöissä, kunnostamassa jotain, poimimassa marjoja jne. Ja jos omalta tontilta ei löytynyt mitään työstettävää, mentiin jonkun tutun tai sukulaisen luo.

Olin ihan ihmeissäni, kun mediassa kuitenkin luotiin jo 90-luvulla kuva yhdessä aikaa viettävistä perheistä, ja joidenkin kavereiden luona vanhemmat ottivat aikaa viettääkseen sen lastensa kanssa. He saattoivat hakea pizzan ja katsoa yhdessä leffan, tai lähteä vaikka luontoretkelle. Puhumattakaan yhteisistä lomamatkoista. Äitini kyllä esim. luki meille, mutta kaikki tuollaiset hetket jäivät aina lyhyiksi, kun piti lähteä taas tekemään jotain työtä. Joskus isä kävi koko ajan ovella huutelemassa, että pitäisi tulla jo tekemään sitä tai tätä askaretta. Lapsuuden kesät olivat sitä, että kerjäsimme vanhemmiltamme huomiota kasvimaan laidalla tai kuljimme ympäri metsää vanhempien ollessa risusavotassa. Meillä ei ollut mökkiä, asuntoautoa, venettä tms. 

En ymmärrä miksi vanhempani eivät voineet ottaa silloin tällöin vaikka yhtä iltaa, että oltaisiin vain otettu rennosti yhdessä koko perhe. 

Meillä tismalleen sama tilanne. Lienee jokin sukupolvijuttu. Äitini on nyt 75-vuotias ja yhä samanlainen: Joku kodin pikkutyö menee aina ihmisistä edelle. Pyytää käymään ja kovasti tykkää lapsenlapsistaan, joita harvoin tapaa, mutta sitten kun nähdään, niin ei halua tehdä yhdessä mitään, eikä oikein malta edes istua seurassa ja olla läsnä, vaan lähtee mieluummin perunoita kuorimaan. Tosi outoa.

Vierailija kirjoitti:

En tiedä kuuluuko tämä tänne...

Minulla oli hyvä koti ja rakastavat vanhemmat, mutta nyt jo vanhempana aikuisena olen usein ihmetellyt viikonloppuisin tulevaa pahaa oloani. Äskettäin oivalsin että se johtuu siitä että isäni joi itsensä humalaan joka lauantai. Ei hän ollut koskaan paha tai ilkeä, mutta silti se jätti minulle nämä oireet. Toivon että paha olo helpottaa nyt kun tiedän sille syyn.

Päätin jo lapsena etten koskaan mene naimisiin miehen kanssa joka käyttää yhtään alkoholia.  Mieheni on raitis.

Itellä sama, paitsi että se oli äiti joka joi.

Vierailija kirjoitti:

Äiti istutti pöydässä niin kauan että lautanen oli syöty tyhjäksi. Joskus lapsena olin aivan ähkynä enkä millään olisi jaksanut syödä kaikkea loppuun. Äiti ei antanut jättää mitään lautaselle ja söin väkisin loput ruuat. Kiitosta sanoessa oksennus lensi kaaressa pitkin ruokapöytää. En ikimaailmassa pakkosyötä omia lapsiani.

Mua uhkailtiin sairaalahoidolla ja nenämahaletkulla ja vaikka millä, jos en syönyt. Muistan istuneeni pitkiäkin aikoja pöydässä jonkun sitkeän lihakastikkeen äärellä. Omia lapsia en pakota enkä uhkaile, maistamaan kehotan.

Vierailija kirjoitti:

Lomilla ei käyty koskaan missään huvipuistoissa, puuhapuistoissa, kylpylöissä tms aktiviteeteissa. Ei edes vaikkapa keilaamassa tai minigolfaamassa. En ole vieläkään (30v) uskaltautunut minigolfiin, koska en tiedä miten siellä toimitaan ja asia tuntuu olevan kaikille muille itsestäänselvä. Ylipäätään uusiin paikkoihin meneminen ahdistaa, kun ei ole tottunut. Toisaalta reissattiin kyllä kesäisin ulkomailla jonkin verran, ja olen matkustanut yksinkin. Jotenkin kotimaan kohteet ovat vieraita ja pelottavia, ulkomailla ei haittaa vaikka on tollo turisti. Oman lapsen olen vienyt huvipuistoihin ynnä muihin, mitä äitini ihmettelee, koska "kyllä teillekin riitti uimaranta ja oma piha".

Meillä sama, paitsi että ei käyty ulkomailla.

Kirkko ja seurakunnan tilaisuudet oli ainoita mihin vietiin. Kesäleirille menin koska oli seurakunnan leiri.

Ala-asteella muistan että häpesin, koska en ollut koskaan käynyt elokuvissa ja kaveri oli käynyt ja puhui siitä. Koko elokuvateatteri oli mielessäni jokin käsittämätön maaginen paikka johon minulla ei ollut pääsyä.

Myöhemmin nuorena ihan turhaan jännittänyt monia tilanteita ja asioita, koska ne olivat niin vieraita.

Vierailija kirjoitti:

Minun sukulaisillani oli sellainen tapa, että kun he tulivat meille suht säännöllisesti, he kommentoivat aina minun ulkonäköäni.

Oletpas sinä pitkä. Onpa sinulla nyt lyhyt tukka, lyhyempi kuin viimeksi. Kylläpä sinä olet kasvanut. Oletpa jo iso. Meidän suvussa onkin näitä pitkiä tyttöjä aika monta. Oletko ajatellut koripalloa alkaa harrastaa? Mirjamin tytöt on kanssa aika pitkiä, mutta ei niin pitkiä kuin tämä Elsa. Siirin pojat ne on sellaisia paksuja punkeroita mutta sinusta ei tiedä että koskeeko vatsaan vai selkään. Syötkö sinä mitään? Se taitaa mennä kaikki tuohon pituuskasvuun eikä riitä ympärysmittaan mitään. Mutta kyllä se sinäkin alat lihoa sitten kun tuo kasvu loppuu, odota vain! Onko ne muutkin teidän luokalla noin pitkiä? Taidat olla pitempi kuin teidän luokan pojat?

Miksi ihmeessä tuollaista toisteltiin? Ei kai kukaan tänä päivänä enää viitsisi puuttua lasten ulkonäköön ja ruotia sitä ääneen muiden kanssa lasten kuunnellessa vieressä.

(Enkä siis ole mikään järjetön hujoppi edes. Aikuisena 171 cm.)

Tämä nyt oli tosi ankea tapa, jonka vanhempani antoivat jatkua niin kauan kuin muistan.

Tästä tulee mieleen oma vanhempi, joka ei kyennyt puolustamaan missään tilanteessa.

Muistan, kun kerran kyläpaikassa perheen äiti totesi eteisessä kaikkien läsnäollessa, kun olimme jo lähdössä että x (minä) on lihonut. Olin n. 15 v ja painoin ehkä 55 kiloa. En ollut millään muotoa lihava. Äärimmäisen noloa teinille, eikä oma vanhempi sanonut mitään.

Tuo on vain yksi esimerkki.

suomalainen kirjoitti:

Minun lapsuudessa ei ollut televisioita kuin hyvin harvoilla, jääkaappienkin kanssa oli niin ja näin. Se oli köyhää, ei vain meillä, ajat olivat ankeat. Myöhemmin muistan, kun olin vähän vanhempi lapsi, että jotkut, oikeastaan aika useat, ruokalajit, olisivatko olleet jotain paikallisia perinneruokia, olivat niin kauheita, ettei niitä oikeastaan millään pystynyt syömään. Kenties sen seurauksena nykyisinkään en saa mitenkään kurkusta alas esim kaurapuuroa, ymmärrän, että siitä jotkut pitävät, mutta en minä. Muutama vuosi sitten sairaalassa yritin, yritin tosissaan, jopa silmät kiinni, mutta yökkäyttämään alkoi, yritys oli pakko keskeyttää. Koita siinä tervehtyä, kun ei saa kunnolla syötyä, painohan siinä tippui, ja reilusti. Kokeilkaapa itse jotain talkkunaa, mielellään karkeista jauhoista, mutta ei se hienompi jauhatus juuri asiaa paranna. Sitten illalliseksi voitte syödä, jos pystytte, vaikkapa rössypottuja.

Talkkuna on hyvää.

Jännä miten vähän mua ahdistaa kodin rutiinit.

Pidin jopa lapsuuttani onnellisena. Vanhempien välit kuitenkin tulehtui joskusbkun olin 11 ja olivat kulissiliitossa seuraavat 10v - sekään ei oikeastaan haitannut mutta koin sen kulissipaskan ja ladten vetämisen siihen vähän tyhmänä. Vähemmän mua olis ero haitannut.

Myös muistan että isäni ei kertonut paljoakaan eikä ottanut kotitöistä oikein vastuuta ja äiti saattoi vastata asioihin vähän kierosti ja vaihtaa puheenaihetta. Mutta en kanna näistä kaunaa. Vanhemmat oli pääsääntöisesti reiluja ja meidän puolella ja 60-70-luku nyt oli mitä oli. olen itse yritettänyt olla lapsille ja puolisolle rehellinen ja suora noin pääsääntönä..

Vanhempien tiukka rajaus mitä sai töllöstä kattoa ja mitä ei, kuopuksena jäin usein ulkopuolelle siskojen katsoessa jotain leffaa tai sarjaa. Minulla ja edellisellä on ikäeroa vain vuosi. Myös kotiintuloajat olivat tiukat ja kaikki bileet missään kiellettyjä. Näin vanhemmiten ymmärrän kyllä, mutta varsinkin tuo töllörajoitus oli ehkä turhan ankara. Omani kohdalla noudatan rajoituksia suosituksilla ja sen perusteella millainen tyyppi hän on.

Vierailija kirjoitti:

Äitini on ihana ihminen mutta jum""ta sitä "joulun tekemistä",  talo siivottiin lattiallistoista kattoon ja päälle jouluruokien teko itse alusta loppuun, lopulta äiti raivosi uupumustaan minulle ja isälle.  Kaiken kruunasi kävely hautausmaalla "ihastelemassa" kynttilämerta, sama vaikka olisi olisi ollut 30 astetta pakkasta.

Meillä ei joulusiivota, ruuat tulee kaupasta eikä hautausmaalle mennä hytisemään!

Ootko sä mun sisko? :D Niin tutulta kuulostaa! Ja auttaa ei saatu, kun ei muka osattu.

1. Perjantai oli joka viikko pakollinen siivouspäivä. Lapsuudenkotini on maalaistalo ja vielä muutama vuosi sitten meillä oli karjaa ja useampi koira, joiden tassuissa kerääntyi sisälle likaa. Mutta varsinkin teini-iässä inhosin pakollista perjantaisiivousta. Vaikka minulla olisi ollut kavereita kylässä, saattoi veli käskeä tulla laittamaan mattoja siivouksen jälkeen paikoilleen.

Nykyään omassa kotonani siivoan silloin kun tarvitsee, toki yritän kerran 1-2 viikossa siivota, mutta mitään pakollista siivouspäivää en itselleni tee. Maalaistalossa tietysti tulee enemmän likaa, mutta kuitenkin.

2. Jouluaattona meillä häärittiin aamusta iltaan ja tehtiin suursiivous. Äitini saattoi pestä seiniä ja sellaisia paikkoja joita harvoin tulee siivottua. Kaikki tämä piti ajoittaa tietenkin jouluaattoon, miksi? Minusta on kivaa touhuta ja tehdä vaikka jouluruokia yhdessä jouluaattona, mutta älytöntä suursiivousta en ymmärrä jos sen ajoittaa juuri sille päivälle kun pitäisi rauhoittua ja rentoutua. (Ymmärrän toki sen jos piti siivota koska äitini kävi töissä ja jos ei ollut montaa jouluvapaata jolloin siivota ja osan hommista joutui vain jättämään jouluaattoon, mutta edelleen suursiivous on jouluaattoa varten turhaa)

4. Kasvatuksen rajattomuus. Vaikka meillä oli jonkunlaiset rajat, ei niitä mielestäni ollut tarpeeksi. Tietokoneella saatiin olla vaikka hiihtoloma putkeen ja ainoastaan silloin piti tulla koneelta pois jos oli ruoka pöydässä tai maatilan hommia tehtävänä. Ei juurikaan kannustettu liikuntaan tai ainakaan esimerkillä näytetty liikunnan tärkeyttä. Isäni oli etäinen eikä koskaan vienyt minua esim. uimarannalle tai leikkinyt kanssani. Aina oli maatilan työt tärkeämmät.

Annettiin isoveljen kiusata koko lapsuus ja nuoruus, vielä nykyäänkin saatan kuulla haukkuja muka "vitsillä" eikä vanhemmat koskaan puuttuneet asiaan tarpeeksi napakasti. Saattoivat sanoa tai kieltää kiusaamasta, mutta eivät keskustelleet asiasta vakavasti. Eivät hekään ymmärtäneet asian vakavuutta, miten se on vaikuttanut henkiseen hyvinvointiini ja itsetuntooni. Äitini käski minua aina olemaan vain vähemmän herkkä ja ettei pidä vaan välittää, vaikka saatoin kuulla veljen haukkumisia ja alistamista joka päivä.

Koskaan ei tultu perässäni huoneeseen lohduttamaan ja se on jo lapsena aiheuttanut minulle hylkäämisen tunteita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äiti istutti pöydässä niin kauan että lautanen oli syöty tyhjäksi. Joskus lapsena olin aivan ähkynä enkä millään olisi jaksanut syödä kaikkea loppuun. Äiti ei antanut jättää mitään lautaselle ja söin väkisin loput ruuat. Kiitosta sanoessa oksennus lensi kaaressa pitkin ruokapöytää. En ikimaailmassa pakkosyötä omia lapsiani.

Mua uhkailtiin sairaalahoidolla ja nenämahaletkulla ja vaikka millä, jos en syönyt. Muistan istuneeni pitkiäkin aikoja pöydässä jonkun sitkeän lihakastikkeen äärellä. Omia lapsia en pakota enkä uhkaile, maistamaan kehotan.

Meillä oli remmi aina ruokapöydässä ja ainakin kerran muistan saaneeni kunnon selkäsaunan kun ”vaivalla laitettu kunnon ruoka” ei maistunut riittävän paljon. Jotenkin tuntuu siltä vieläkin muiden lapsilleen laittamia annoksia nähdessä, etteivät aikuiset ymmärrä lasten tarvivan monta kertaa pieniä ruoka-annoksia päivässä. Lapsi ei voi elää kuten aikuinen kolmella aterialla päivässä.

Minun onnettomuuttani lisäsi vielä sisarus, jolle kaikki maistui hyvin. Itse vihasin ja vihaan vieläkin ruskeaa kastiketta kaikkina sen versioina ja lauantaimakkarasta paistettuja makkarakuppeja. Minua oikein puistattaa kun kirjoitan niistä.

Ennen vanhaan naiset kilpailivat sillä, että kenellä oli parhaiten syövä lapsi. Vähäruokainen lapsi oli jotenkin epäonnistumisen merkki. Äidilläni on vielä kaksi sisarta, jotka ovat syntyneet vuoden välein eli meitä serkuksia oli kuusi vertailtavana.

Vierailija kirjoitti:

Annettiin isoveljen kiusata koko lapsuus ja nuoruus, vielä nykyäänkin saatan kuulla haukkuja muka "vitsillä" eikä vanhemmat koskaan puuttuneet asiaan tarpeeksi napakasti. Saattoivat sanoa tai kieltää kiusaamasta, mutta eivät keskustelleet asiasta vakavasti. Eivät hekään ymmärtäneet asian vakavuutta, miten se on vaikuttanut henkiseen hyvinvointiini ja itsetuntooni. Äitini käski minua aina olemaan vain vähemmän herkkä ja ettei pidä vaan välittää, vaikka saatoin kuulla veljen haukkumisia ja alistamista joka päivä.

Koskaan ei tultu perässäni huoneeseen lohduttamaan ja se on jo lapsena aiheuttanut minulle hylkäämisen tunteita.

Meillä ihan sama. Loppui vasta kun sisarus muutti pois. Tuollainen ei ole mitenkään harvinaista maalaistaloissa ja muuallakin missä lapset on paljon keskenään. Oletteko enää väleissä veljesi kanssa?

Henkinen väkivalta, alkoholismi, jatkuva pelossa eläminen.

Väkisin marjojen poimintaa metsistä ja oman pihan marjapensaista. - Onneksi itsellä on varaa ostaa kaupasta.

Joka perjantainen siivous, koko talo puunattiin pikipihtaaksi joka viikko. - Siivoja käy, joten ei tarvitse itse pahemmin puunailla.

Kirkossa käyminen joka sunnuntai ja väkisin paikallaan istuminen. Kehittyipä mielikuvitus omissa maailmoissaan. - Kirkkoon en enää mene.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Annettiin isoveljen kiusata koko lapsuus ja nuoruus, vielä nykyäänkin saatan kuulla haukkuja muka "vitsillä" eikä vanhemmat koskaan puuttuneet asiaan tarpeeksi napakasti. Saattoivat sanoa tai kieltää kiusaamasta, mutta eivät keskustelleet asiasta vakavasti. Eivät hekään ymmärtäneet asian vakavuutta, miten se on vaikuttanut henkiseen hyvinvointiini ja itsetuntooni. Äitini käski minua aina olemaan vain vähemmän herkkä ja ettei pidä vaan välittää, vaikka saatoin kuulla veljen haukkumisia ja alistamista joka päivä.

Koskaan ei tultu perässäni huoneeseen lohduttamaan ja se on jo lapsena aiheuttanut minulle hylkäämisen tunteita.

Meillä ihan sama. Loppui vasta kun sisarus muutti pois. Tuollainen ei ole mitenkään harvinaista maalaistaloissa ja muuallakin missä lapset on paljon keskenään. Oletteko enää väleissä veljesi kanssa?

Ollaan me väleissä, pahin kiusaaminen loppui kun löysi nykyisen vaimonsa ja saivat lapsen. Olen perheen ainoa tyttö ja nuorin ja meillä on isot ikäerot kaikkien veljien kanssa eikä juuri pidetä yhteyttä. Tuntuu ettei vain ole mitään mistä keskustella. Silti vaikka pahin kiusaaminen on takana, en voi kaikkea unohtaa ja huomaan joissain määrin kunnioituksen puutteen edelleen. Myös muu perhe on omalta osaltaan, ehkä tiedostamattaan, osallistunut kiusaamiseen ja minun vähättelyyn. Isäni, joka ei ole enää keskuudessamme oli huumorintajuinen mutta välillä hänenkin vitsinsä alkoivat ärsyttämään. Teini-iän kynnyksellä kun rintani alkoivat kasvaa, saattoi isä "vitsailla" kylässä olevien vieraidenkin kuullen miten minulla on alkaneet "tuutit" kasvamaan. Olisin halunnut tuolloin vajota maan alle.