Voiko terapia viedä huonompaan kuntoon

Vanha topiikki, itse puran omia traumojani ehkäpä hakemalla ymmärrystä mitä todella tapahtui. Vuosi psykoterapian päättymisen jälkeen vielä esimerkiksi tänäkin aamuna sain ahdistuskohtauksen, itkin ja vihaan tapaamani psykoterapeuttia. Onneksi psykiatri tajusi tilanteen ja ohjasi minut hakemaan ratkaisukeskeistä tai kogniitivista apua. Nyt käyn terapiassa jossa puran edellisen terapian "tuhoja" ja olen sosiaalisesti ahdistunut. Pitäisi ehkä mennä alkuperäisen terapeutin kanssa puhumaan asiasta, mutta petyn varmaan uudestaan ja oire voi pahentua. Psykoterapiassahan ei saada tukea ja pohdintaa, vaan kaikki käännetään takaisin ja kerrotaan mitä pitää tehdä (itse tajuaa sen kyllä) kertomatta miten. Koska Psykoterapian tavoite on, että potilas itse tajuaa miten asia tehdään ja tarpeeksi kun painostetaan mitä puolta, potilas kyllä keskii miten pääsee tilanteesta ulos. 

Olen ehdottamasti samaa mieltä, että erityisesti psykoterapiaa pitäisi kritisoida ja hahmottaa nykyajan vaatimusten mukaisesti. Se on sen verran kallis hoito ja netti on pullollaan ko. terapiaan pettyneitä. Toki löytyy myös paljon onnellisia ja tyyvyäisiäkin tarinoita. Joista tässäkin ketjussa näkee, mutta samalla psykoterapian näkökulma, jos potilas on valinnut terapeutin ja homma ei suju, vika on potilassa koska hän on valinnut itselleen sopimattoman terapeutin. Koskaan vika ei ole psykoterapiassa tai terapeutissa. Sen verran nerokkaasti tieteen avulla psykoterapiat osaavat selittää aina itsensä vihreälle puolelle.

Mitä tulee yhteiskunnalliseen näkökulmaan, KELA tukee psykoterapiaa about 3v. Usein pitkän psykoterapiasuuntauksen aloittanut on vasta matkalla siinä vaiheessa ja hoito täysin kesken. Pitkä psykoterapia on matka itseensä, jossa terapeutti liittoutuu tulkittavan mielen kanssa ja lyttää sekä potkii potilasta verbaalisesti, jotta potilas saisi ymmärryksen olevansa itse se paha ja pystyisi näin integroimaan itseensä "mustat puolensa", sitten kun potilas masentuu ja altistuu masennukselle, on se psykoterapian mielestä vain hyvä asia. Siinä KELA sitten maksaa sairasmaksut myös. Loppuvuodet meneekin sitten siihen että terapeutti työskentelee ja yrittää opettaa potilaalle kuinka lopuksi hyväksyisi omat mustat puolensa. 

Pitkät psykoterapiat tunnustavat avoimesti, että suuntaus ei sovi liian sairaille eikä heikkokuntoisille, koska terapia voi viedä huonompaan suuntaan. Tosin KELA korvaa terapioita, mitkä parantavat ja tukevat työkykyä. KELAn 3v maksukatto ei vain sovi pitkien terapioiden käytettäväksi, koska helposti pitkät analyyttiset menetelmät vievät helposti 5-vuotta. Joko KELAN tuki terapioille pitäisi pidentää vastamaan yleisiä pitkien psykoanalyyttisten menetelmien kestoa tai sitten suoraan suosia terapioita, joiden välitön tavoite on työkunnon ja tässä ja nyt välittömästi ilmenevien ongelmien ratkaiseminen. 

Kirjoituksesi on harvinaisen hyvä ja paikkansa pitävä. Ylipäätään ketään pitäisi leimata vitsilläkään luuseriksi. Mitä sekin tarkoittaa? Päivääkään en ole kenenkään muun elämää elänyt eikä kukaan muu minun, aika vaikea sanoa miten olisi toisen asemassa selvinnyt. Menestys on niin suhteellista ja tapauskohtaista.

Hyvä, että joku osaa kirjoittaa sitä mitä itsekkin haluaisin osata sanoa.

KIrjoitin tästä toiseenkin ketjuun viime viikolla, mutta menkööt. 

Olen vaativa ja epävakaa persoona, joten olen koko terapian ajan syyttänyt lähinnä itseäni siitä, kun terapeutti on enimmäkseen ärsyttänyt sekä keskittynyt mielestäni vääriin asioihin. Kerran suht alkuvaiheessa yritin ottaa tämän puheeksi, mutta kilttinä ja empaattisena tunnettu terapeutti jotenkin hyökkäsi verbaalisesti takaisin- tämän jälkeen en uskaltanut enää kyseenalaistaa mitään, ja purin huultani. 

Aloitin traumaterapian alunperin lapsuuden traumojen vuoksi, jotta pääsisin elämässäni eteenpäin ja vointini ehkä vakautuisi myös. Toki kannan mukanani kaikenlasta painolastia, mutta mielestäni terapeuttini suoraan sanottuna tuhlasi aikaa, kun käytti lähes koko ensimmäisen vuoden terapiasta dissosiaation käsittelyyn tehtäväkirjan ym. avulla. Minulla ei ole dissosiaatiosta diagnoosia, ja vaikka olen kokenut äärimmäisen ahdistuksen/stressin hetkellä sitä, ongelma ei ole nykypäivässä relevantti. Vuosi silti kuviteltiin turvapaikkoja, pohdittiin aistiärsykkeitä joilla varmistaa läsnäolonsa kussakin hetkessä jne. Ihan samanlaisia mindfullness-juttuja kuin missä tahansa naistenlehdessä nykypäivänä, siis. 

Olen hyvä analysoimaan itseäni ja puhumaan, joten terapiasta oli siinä mielessä kyllä hyötyä, että pääsin sanomaan ääneen itseäni lapsena vaivanneet asiat. Kerta toisensa perään kävi kuitenkin niin, että kun olin päässyt vauhtiin, terapeutti toppuutteli ja lopulta lopetti keskustelun aiheesta kuin aiheesta sanomalla "me varmasti vielä palaamme tähän myöhemmin". Olen käynyt terapiassa nyt tasan kaksi vuotta, eikä tätä palaamista ole vielä tapahtunut. Jossen itse ota asiaa uudelleen puheeksi, siitä ei puhuta. 

Kela lähes varmasti myöntäisi minulle vielä kolmannenkin vuoden tukea terapiaan, mutta päätin olla hakematta sitä. Säästän viimeisen vuoden tulevaisuuteen, ja menen johonkin ratkaisukeskeiseen terapiaan opettelemaan konkreettisia, uusia ajattelutapoja ym. Jos haluan puhua jollekin ilman että saan siitä varsinaista apua, vaan pelkkää peesailua, minulla on kavereita ja puolisokin. 

23, jos sinulla on epävakautta, niin dialektinen käyttäytymisterapia on auttanut monia epävakaita. Ratkaisukeskeinen psykoterapia on hyvä vaihtoehto silloin, kun haluaa muuttaa ajattelutapojaan ja muokata elämäänsä paremmaksi mutta varmista ensin, että terapeutti oikeasti tietää mitä tekee. Jotkut rat.kesk. terapeutit voivat olla työotteeltaan yksiviivaisia ja pinnallisia, eivätkä halua keskittyä mihinkään asiakkaan menneisyydessä tapahtuneeseen.

Minulle on käynyt myös noin, että terapeutti on ruvennut toppuuttelemaan puheenaiheitani ja tökerösti vaihtanut toiseen aiheeseen. Hän oli laatinut järjestyksen, jonka mukaan minun piti elämäntarinaani hänelle kertoa ja vaikka olisin halunnut puhua tietyssä elämänvaiheessa sattuneesta tapahtumasta syvällisemmin (kyseessä oli ns. avaintapahtuma, joka vaikutti suuresti minulla olleen tunnelukon syntymiseen), niin hän ei antanut. Mahtaakohan tämä olla kovinkin yleistä...

Tässä esimerkiksi mielenkiintoisia ajatuksia terapiasta tietyn terapeuttisuuntauksen edustajan näkökulmasta:

"useimmat psykoterapiapotilaat eivät sovellu ihannepotilaan kuvaukseen. Tietyssä mielessä, tarkoituksellisesti tai tarkoittamattaan, he vastustavat psykoterapeutin yrityksiä johtaa hoitoa. Potilaat estävät terapeuttisia yrityksiä useimmiten epätoivosta tai pelosta, että ongelma vain pahenee. Asiakas/potilas ei ole asemassa, jossa hän tietäisi, kuinka hänen ongelmaansa parhaiten lähestytään – jos olisi, niin miksi hän hakisi ammatillista apua? Terapiat käsittävät taktiikoita, joilla terapeutti voi kontrolloida hoidon kulkua. "

Terapiassa asetetaan ns. taakka potilaalle, jotta potilas tekee työn esimerkiksi kuvaamalla hoidon ja yhteistyön sujuvuutta. "Tämä ei toimi, tämä on vaikeaa tms." Terapeutti kertoo potilaalle, että terapeutilla on vaikeaa ja pyytää potilasta ratkaisemaan itse vaikeuden (ei tule vastaan)

Summa summarum: 

- Psykoterapeutti johtaa hoitoa

- Potilaat estävät hoidon edistymistä usein pelosta

- Potilas ei ole asemassa, jossa hän tietäisi, kuinka hänen ongelmaansa parhaiten lähestytään

- Terpeutilla on tapoja kontrolloida terapian kulkua

Lähde:

http://juhakemppinen.fi/muutoksen_taktiikat_-_tehda_psykoterapiaa_lyhye…

Eli terapia ei ole mukavaa keskustelua, eikä potilas ole siinä asemassa että hän tietäisi itse mikä häntä vaivaa ja jos terapia epäonnistuu, johtuu se potilaasta itsestään. 

Voisin tämän perusteella kärjistää, että potilaan oikeus on valita itse terapeuttinsa. Ja vaihtaa terapeuttia. Mikäli terapian koulutussuunta ei sovi potilaan omalle ideologialle tai arvomaailmalle tai edes ajattelu ei millään tasolla kohtaa, vaihtakaa terapeuttia. Tässä yksi mielenkiintoisimmista terapiasopimuksista joita olen nähnyt: https://docplayer.fi/293032-Psykoterapiatyokirja.html

Terapia voi onnistuessaan olla elämäsi paras päätös. Mutta opiskele terapiasuunnat, käy tapaamassa lekuria ja valitse terapeuttisi huolella. 

Itse elänyt todella traumaattisen lapsuuden, mutta en mieti enää niitä asioita koska psykiatrillinen hoito oli vielä traumaattisempi. Ne ihmiset ovat oikeasti sairaampia kuin itse potilaat, milloin tästä aletaan puhumaan ihan julkisena ongelmana, minkälaisia ihmisiä näihin töihin hakeutuu.

psykoottista kirjoitti:

Vanha topiikki, itse puran omia traumojani ehkäpä hakemalla ymmärrystä mitä todella tapahtui. Vuosi psykoterapian päättymisen jälkeen vielä esimerkiksi tänäkin aamuna sain ahdistuskohtauksen, itkin ja vihaan tapaamani psykoterapeuttia. Onneksi psykiatri tajusi tilanteen ja ohjasi minut hakemaan ratkaisukeskeistä tai kogniitivista apua. Nyt käyn terapiassa jossa puran edellisen terapian "tuhoja" ja olen sosiaalisesti ahdistunut. Pitäisi ehkä mennä alkuperäisen terapeutin kanssa puhumaan asiasta, mutta petyn varmaan uudestaan ja oire voi pahentua. Psykoterapiassahan ei saada tukea ja pohdintaa, vaan kaikki käännetään takaisin ja kerrotaan mitä pitää tehdä (itse tajuaa sen kyllä) kertomatta miten. Koska Psykoterapian tavoite on, että potilas itse tajuaa miten asia tehdään ja tarpeeksi kun painostetaan mitä puolta, potilas kyllä keskii miten pääsee tilanteesta ulos. 

Olen ehdottamasti samaa mieltä, että erityisesti psykoterapiaa pitäisi kritisoida ja hahmottaa nykyajan vaatimusten mukaisesti. Se on sen verran kallis hoito ja netti on pullollaan ko. terapiaan pettyneitä. Toki löytyy myös paljon onnellisia ja tyyvyäisiäkin tarinoita. Joista tässäkin ketjussa näkee, mutta samalla psykoterapian näkökulma, jos potilas on valinnut terapeutin ja homma ei suju, vika on potilassa koska hän on valinnut itselleen sopimattoman terapeutin. Koskaan vika ei ole psykoterapiassa tai terapeutissa. Sen verran nerokkaasti tieteen avulla psykoterapiat osaavat selittää aina itsensä vihreälle puolelle.

Mitä tulee yhteiskunnalliseen näkökulmaan, KELA tukee psykoterapiaa about 3v. Usein pitkän psykoterapiasuuntauksen aloittanut on vasta matkalla siinä vaiheessa ja hoito täysin kesken. Pitkä psykoterapia on matka itseensä, jossa terapeutti liittoutuu tulkittavan mielen kanssa ja lyttää sekä potkii potilasta verbaalisesti, jotta potilas saisi ymmärryksen olevansa itse se paha ja pystyisi näin integroimaan itseensä "mustat puolensa", sitten kun potilas masentuu ja altistuu masennukselle, on se psykoterapian mielestä vain hyvä asia. Siinä KELA sitten maksaa sairasmaksut myös. Loppuvuodet meneekin sitten siihen että terapeutti työskentelee ja yrittää opettaa potilaalle kuinka lopuksi hyväksyisi omat mustat puolensa. 

Pitkät psykoterapiat tunnustavat avoimesti, että suuntaus ei sovi liian sairaille eikä heikkokuntoisille, koska terapia voi viedä huonompaan suuntaan. Tosin KELA korvaa terapioita, mitkä parantavat ja tukevat työkykyä. KELAn 3v maksukatto ei vain sovi pitkien terapioiden käytettäväksi, koska helposti pitkät analyyttiset menetelmät vievät helposti 5-vuotta. Joko KELAN tuki terapioille pitäisi pidentää vastamaan yleisiä pitkien psykoanalyyttisten menetelmien kestoa tai sitten suoraan suosia terapioita, joiden välitön tavoite on työkunnon ja tässä ja nyt välittömästi ilmenevien ongelmien ratkaiseminen. 

Oletpas sinä saanut huonoa "terapiaa". Ettei vain terapeutti olisi ollut narsisti/sadisti. Näitäkin on. Missä tämä tapahtui?

psykoottista kirjoitti:

Vanha topiikki, itse puran omia traumojani ehkäpä hakemalla ymmärrystä mitä todella tapahtui. Vuosi psykoterapian päättymisen jälkeen vielä esimerkiksi tänäkin aamuna sain ahdistuskohtauksen, itkin ja vihaan tapaamani psykoterapeuttia. Onneksi psykiatri tajusi tilanteen ja ohjasi minut hakemaan ratkaisukeskeistä tai kogniitivista apua. Nyt käyn terapiassa jossa puran edellisen terapian "tuhoja" ja olen sosiaalisesti ahdistunut. Pitäisi ehkä mennä alkuperäisen terapeutin kanssa puhumaan asiasta, mutta petyn varmaan uudestaan ja oire voi pahentua. Psykoterapiassahan ei saada tukea ja pohdintaa, vaan kaikki käännetään takaisin ja kerrotaan mitä pitää tehdä (itse tajuaa sen kyllä) kertomatta miten. Koska Psykoterapian tavoite on, että potilas itse tajuaa miten asia tehdään ja tarpeeksi kun painostetaan mitä puolta, potilas kyllä keskii miten pääsee tilanteesta ulos. 

Olen ehdottamasti samaa mieltä, että erityisesti psykoterapiaa pitäisi kritisoida ja hahmottaa nykyajan vaatimusten mukaisesti. Se on sen verran kallis hoito ja netti on pullollaan ko. terapiaan pettyneitä. Toki löytyy myös paljon onnellisia ja tyyvyäisiäkin tarinoita. Joista tässäkin ketjussa näkee, mutta samalla psykoterapian näkökulma, jos potilas on valinnut terapeutin ja homma ei suju, vika on potilassa koska hän on valinnut itselleen sopimattoman terapeutin. Koskaan vika ei ole psykoterapiassa tai terapeutissa. Sen verran nerokkaasti tieteen avulla psykoterapiat osaavat selittää aina itsensä vihreälle puolelle.

Mitä tulee yhteiskunnalliseen näkökulmaan, KELA tukee psykoterapiaa about 3v. Usein pitkän psykoterapiasuuntauksen aloittanut on vasta matkalla siinä vaiheessa ja hoito täysin kesken. Pitkä psykoterapia on matka itseensä, jossa terapeutti liittoutuu tulkittavan mielen kanssa ja lyttää sekä potkii potilasta verbaalisesti, jotta potilas saisi ymmärryksen olevansa itse se paha ja pystyisi näin integroimaan itseensä "mustat puolensa", sitten kun potilas masentuu ja altistuu masennukselle, on se psykoterapian mielestä vain hyvä asia. Siinä KELA sitten maksaa sairasmaksut myös. Loppuvuodet meneekin sitten siihen että terapeutti työskentelee ja yrittää opettaa potilaalle kuinka lopuksi hyväksyisi omat mustat puolensa. 

Pitkät psykoterapiat tunnustavat avoimesti, että suuntaus ei sovi liian sairaille eikä heikkokuntoisille, koska terapia voi viedä huonompaan suuntaan. Tosin KELA korvaa terapioita, mitkä parantavat ja tukevat työkykyä. KELAn 3v maksukatto ei vain sovi pitkien terapioiden käytettäväksi, koska helposti pitkät analyyttiset menetelmät vievät helposti 5-vuotta. Joko KELAN tuki terapioille pitäisi pidentää vastamaan yleisiä pitkien psykoanalyyttisten menetelmien kestoa tai sitten suoraan suosia terapioita, joiden välitön tavoite on työkunnon ja tässä ja nyt välittömästi ilmenevien ongelmien ratkaiseminen. 

Älä mene puhumaan tämän terapeutin kanssa. Sen sijaan tee hänestä valitus. Esimerkiksi jos sinulla on diagnoosina esimerkiksi masennus tai jos sinulla on ollut alhainen itsearvostus, itsevihaa, ongelmia pitää puoliaan ja tällaista, kyseisen puoskarin lähestymistapa on ollut aivan väärä. Terapeuteissakin on aivan sekaisin olevia tyyppejä, jotka projisoivat potilaisiinsa omia ongelmiaan. Esimerkiksi kuvittelevat, että potilas on narsisti, vaikka annettu diagnoosi olisi ihan muuta. Ei masentuneen tai huonolla itsearvostuksella varustetun tai traumatisoituneen hoito tietenkään ole tai tulisi olla samanlaista kuin esimerkiksi narsistisen potilaan hoidon. Joskus täysin ammattitaidoton terapeutti voi kuvitella esimerkiksi että jos masentunut alkaa aluksi saada vähän voimia ja alkaa vaikuttaa "itserakkaammalta", niin alkuperäisen diagnoosin "alta" paljastuukin "narsisti" ja alkaa "hoitaa" sitten potilasta sen mukaisesti. Mikä on tietysti potilaalle todella vahingollista. Näkeehän kertomastasikin, että hoito ei ole lainkaan onnistunut, vaan voit todella huonosti ja olet joutunut hakeutumaan hoitoon korjaamaan tämän niin sanotun terapian tuhoja, josta terapeutti on kiskonut Kelalta palkan. Yhteiskunnan rahoja.

Näistä pitää ilmoittaa, koska vaikka olisitkin ainoa (mitä et voi tietää), muuta palautejärjestelmää ei ole. Ongelmaterapeutit tuskin koskaan myöntävät kenellekään, että vika voisi olla yksin heissä, edes vaikka saisivat moitteita esimerkiksi Valvirasta (jos he elävät omassa fantasiamaailmassaan, jossa potilas on juuri esim. "narsisti" ja jopa valitus on muka osoitus tästä luonteenpiirteestä), mutta muuta palautejärjestelmää ei oikein ole. Sitä paitsi on epätodennäköistä, että olisit ainoa, jota kyseinen terapeutti olisi "hoitanut" samalla tavalla. Terapian ei kuulu loppua noin, että potilas on tuossa kunnossa.

Se, missä tämmöistä terapiaa saa ei ole aiheellista julkistaa netissä. Siitä saa vielä kunnianloukkaus syytteen. Joten jätän julkistamatta. Sinänsä yhteiskunnallisesti kritisoisin sitä, että KELA maksaa monien terapeuttien palkan, mutta terapiassa eteneminen tehdään usein terapeuttien tulkintojen mukaan. Vaikka vointi huononee, terapeutti voi "oman mittaristonsa" valossa muotoilla - voi paremmin. 

Esimerkiksi, sietokyvyn yläpuolella olevat tilanteet tykitetään niin, että mennään sietoikkunan alapuolelle. Mielestäni tämä voi juuri tapahtua tässä tilanteessa:

"Minulle on käynyt myös noin, että terapeutti on ruvennut toppuuttelemaan puheenaiheitani ja tökerösti vaihtanut toiseen aiheeseen. Hän oli laatinut järjestyksen, jonka mukaan minun piti elämäntarinaani hänelle kertoa ja vaikka olisin halunnut puhua tietyssä elämänvaiheessa sattuneesta tapahtumasta syvällisemmin (kyseessä oli ns. avaintapahtuma, joka vaikutti suuresti minulla olleen tunnelukon syntymiseen), niin hän ei antanut. Mahtaakohan tämä olla kovinkin yleistä..."

Eli se mistä haluat puhua, terapeutti vaihtaa aiheitta. Jos on jotain purettavaa, terapeutti lopettaa sen "mene eteenpäin" kehotuksilla tai viemällä huomion muualle. Näin ihmisestä tulee riippuvainen terapeutista, kun kokoa ajan on jotain avoimena olevaa asiaa ja sanottavaa Tämä ei lopu koskaa, koska aina on jotain avoimena. Ihmisen pitää vain itse päättää, milloin pistää pisteen terapiaan. 

Miksi terapeutti antaisi kertoa kaiken ja ihmisen purkaa omat traumansa hänelle sopivassa tahdissa? Siksi, että silloin korjattaisiin vain sen hetkinen tilanne, eikä päästäisi ongelmien juurelle. Pitkäkestoiset terapiat tähtäävät persoonan muuttamiseen ja ihmisen parempaan tietoisuuteen itsestään, siihen käytetään sellaista tykitystä että alat vältellä koko asiaa. Se on vastustusta, joka pitää purkaa - KAS tarve pitkäkestoiseen terapiaan on syntynyt, sitten tämä käsitellään ja potilas sekä terapeutti saavat yhteisen mielen "pitkää terapiaa tarvitaan" ja KELA maksaa lystin. 

Yksi suurimmista ongelmista terapiassa on se, että terapeutti saattaa tulkita potilaan aivan väärin jo heti alussa, ja pitää kiinni itsepintaisesti omista vääristä käsityksistään. Vaikka potilas huomaisi, että nyt on terapeutilla väärät käsitykset, ei niiden oikaisemiseen ole potilaalla juuri mitään mahdollisuutta. Jos potilas yrittää oikaista väärät luulot, ei terapeutti usko häntä, ja saattaa jopa mennä puolustuskannalle. Terapeutti ei yleensä halua myöntää edes itselleen olleensa väärässä, ja haluaa pitää yllä auktoriteettiasemaansa potilaan edessä. Ehkä väärässä olemisen myöntäminen horjuttaisi terapeutin auktoriteettia ja uskoa omaan ammattitaitoonsa, ja siitä johtuu aggressiivinen puolustuskannalla oleminen.

"mutta useimmiten ihminen joka psykiatrin ja terapeutin mielestä kestää terapian, myös kestää sen. Ulkopuoliselle takapakit saattavat näyttää rajuilta, mutta todennäköisesti tämä läheinen nousee sieltä entistä vahvempana takaisin ylös. Kovin heikkoja, ja kykenemättömiä käsittelemään omia ongelmiaan, ei terapiaan siis edes oteta. Ainakin niin pyritään menettelemään."

Minun kokemukseni on, että traumojen käsittely estettiin. Lopuksi en uskaltanut puhua mistään oikesta ongelmasta terapiassa. Se oli helvettiä. Maanantaina alkoi itku ja ahdistus, kun torstaina piti mennä terapiaan. Menin vain huonompaan kuntoon ja lopuksi istuin vain lamaantuneena, kerroin olevani lamaantunut ja yritin puhua, terapeutti ei antanut puhua loppuun vaan keskeytti puhui päälle, vieritti asian toiseen asiaan mistä en halunnut puhua, oli hiljaa kun kaipasin hänen puhumistaan ja teki terapiasuhteesta samanlaisen helvetin kuin parisuhde. SIinä olisi sitten pitänyt pystyä järkevöitymään. Toiseksiviimeisellä kerralla kerroin, että lopetan tämän. Terapeutti käytti taas alistunutta suhdettaan hyväksi ja kielsi terapian lopettamisen. Sitten kun yritin taas kuvata mitä minussa tapahtuu, lyttäsi taas terapeutti että olet itse täysin vastuussa käytöksestäsi. Olin hädissäni sekaisin, ahdistunut ja analyyttisten teorioiden mukaan terapiassa paranee lisäämällä ahdistusta. 

EI IKINÄ ENÄÄN! En käsitä, miten joku voi parantua tuollaisessa terapiassa. Nyt käyn terapiassa käsitelläkseni edellistä terapiaa. 

On mahdollista. Ite vaihdoin juuri siksi terapeuttia ku entisen kans joka käynnillä oli vaa huonompi olla. Heti ku vaihdoin uutee nii sain jopa viimein diagnoosin jota en enne saanu. Diagnoosi oli vaikea masennus. Oon tykänny uudesta psykiatrista ja häne avulla oon ny alkanu paranee

"Terapeuteissakin on aivan sekaisin olevia tyyppejä, jotka projisoivat potilaisiinsa omia ongelmiaan. Esimerkiksi kuvittelevat, että potilas on narsisti, vaikka annettu diagnoosi olisi ihan muuta. Ei masentuneen tai huonolla itsearvostuksella varustetun tai traumatisoituneen hoito tietenkään ole tai tulisi olla samanlaista kuin esimerkiksi narsistisen potilaan hoidon"

Tämähän on yksi terapiakentän varsinainen ongelma, terapeuteilla ei ole mitään seurantamekansimia ja harvoin edes touteuttavat hoitoa psykiatrin diagnoosin mukaan. He haluavat olla taiteilijoita, ja toimia oman asiantuntemuksensa mukaan. Koska he itse tietävät mitä potilas tarvitsee (analyyttiset) ratkaisukeskeisissä potilas on puolestaan itse oman hoitonsa asiantuntija. Köykäö terapiassa vain psykiatrin seurannassa, tällöin teillä on joku joka auttaa jos terapiassa on ongelma.

Terapia voi sairastuttaa, kela ei maksajana aktiivisesti seuraa terapeuttien toimintaa eikä havannoi välillisiä ja suoria kustannuksia tarapiasuuntauksien tai terapeuttien välillä.

Jos kerrot syyn missä vahinko on tapahtunut, olet persoonallisuushäiriöinen joka tehtailee valituksia. Terapeutti ei vastaa millainen ihminen terapiasta tulee tai tuleeko ihmisestä työkykyinen. Terapeutti vain kulkee matkalla rinnallasi provosoiden tunteitasi, määräten tahdin ja jos haluat mennä toiseen suuntaan, on se vastutustusta joka pitää murtaa. Näin kokemukseni ja tietämyksen pohjalta mitä olen lukiessani saanut analyyttisistä suuntauksista.

Jos tahtisi on sama, haluat mennä terapeutin asettamaan suuntaan ja uskot terapian parantavan, jatka. Jos puolestasi terapeutti on väärällä linjalla jo ensimetreillä, tulee terapia olemaan sinulle pahimmillaan vahingollinen. Se mitä terapeutti sinusta ajattelee, näkyy terapeutista. Jos hön ei halua sinulle hyvää tai hänellä on ihan toinen käsitys sinusta kuin sinulla itselläsi on terapia pahimmillaan sairasta. Voimavarakeskeiset ruokkivat positiivisia puoliasi, analyyttiset niitä piirteitä mistä et itsessäsi pidä tai mitä terapeutti ajattelee sinussa negatiivisten piirteiden olevan, ja integroi ne niin syvälle sinuun että sinusta tulee se paskamainen ihminen mistö et pidä. Heillä on myös keinot saada ihminen ahdistuneeksi (terapian alussa tarkoitus) ja jopa masentuneeksi (kun ihminen ei pääse vuorovaikutukseen, masentaa se kenet tahansa), analyyttisissä terapeutti pidättää itsensä vuorovaikutuksesta ja jättäytyy taustalle lisäksi erään terapeuti materiaalissa lukee, että kommentoimalla jatkuvsasti kuinka terapian vuorovaikutuksessa potilas epöonnistuu, voidaan saada potilas näkemään masentuneisuutensa ja motivoitumaan hoitoon. Toiset psykodynaamiset taas "kouluttavat" terapeutit kommunikoimaan terapiasuhteen ongelmia, jotta potilas yrittää ja yrittää enemmän ja motivoituisi ratkaisemaan itse ongelmansa. Oman kokemukseni mukaan kriisissä olevalle tämmöiset mekanismit ovat pahasti haitallisia. Näin tarve vuosikausia kestävään terapiaan on syntynyt.

Pelkään aloittaa yhden uuden terapeutin luona, emme ole vielä edes tavanneet.

On tunne ettei se osaa täysin mua hoitaa.

Mulla on vaikeita juttuja takana.

Nostetaampas varsin järkevää ja älykästä pohdintaa pieleen menneestä psykodynaamisesta terapiasta

Osa terapeuteista itse ovat aivan rikkinäisiä sisältä. Terapeutti todellakin pystyy tekemään hel*vetin toisen ihmisen elämästä, jos on väärällä tavalla vallan himoinen. Aina vedotaan vaan terapiamenetelmiin jos asiakas alkaakin ahdistumaan ja menemään alaspäin. Samalla kun käydään asioita läpi, ihmisellä tulisi olla turvallisuuden tunne että elämässä on myös toivoa. Vaikka olisi ahdistusta, on myös edes pilkahdus valosta.

Terapeuttien arvostus on suuri eikä heidän toimintatapojaan ja terapiamenetelmiään kyseenalaisteta tarpeeksi. Pitäisi kyseenalaistaa!

Itse mä suostuisin vain sellaiselle terapeutille, joka toimii Jumalan rakkauden alla.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole henkilökohtaista kokemusta, mutta ajattelisin että joskus on parempi olla turhaa kaivamatta menneitä asioita turhan syvältä, vaan yrittä antaa anteeksi ja mennä eteenpäin. Tietty joissain tapauksissa on parempi käsitellä asiat ja ne voivat tehdä kipeetä käsittelyvaiheessa. Mutta sitten toivon mukkaan helpottaa.

Minä olen antanut anteeksi kaivamatta ja mennyt eteen päin. Lopputulos: olen sitoutumiskammoinen ja kaipaan parisuhdetta enemmän kuin mitään ja ilmeisesti olen siirtänyt kaikki ongelmani yhteen lokeroon - fobiaan, joka invalidisoi minua suuresti.

Vierailija kirjoitti:

terapeutti toppuutteli ja lopulta lopetti keskustelun aiheesta kuin aiheesta sanomalla "me varmasti vielä palaamme tähän myöhemmin". Olen käynyt terapiassa nyt tasan kaksi vuotta, eikä tätä palaamista ole vielä tapahtunut.

Tuo oli kyllä tuttua puuhaa minunkin psykoterapiassa.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole henkilökohtaista kokemusta, mutta ajattelisin että joskus on parempi olla turhaa kaivamatta menneitä asioita turhan syvältä, vaan yrittä antaa anteeksi ja mennä eteenpäin. Tietty joissain tapauksissa on parempi käsitellä asiat ja ne voivat tehdä kipeetä käsittelyvaiheessa. Mutta sitten toivon mukkaan helpottaa.

On erilaisia terapiamuotoja. Niistä on hyvä tutkailla itselleen sopivinta.

Terapeutit suuntautuvat.

Vierailija kirjoitti:

Pelkään aloittaa yhden uuden terapeutin luona, emme ole vielä edes tavanneet.

On tunne ettei se osaa täysin mua hoitaa.

Mulla on vaikeita juttuja takana.

Terapeuttia voi vaihtaa. Jos sinulla on jo tuollainen tunne, niin kerro siitä sille terapeutille ja ulkopuoliselle, jos voisitvaihtaa. Se kemia ja tunne on tärkeä.