Voiko terapia viedä huonompaan kuntoon

Ihan normaalia.Psykoterapiassa lähestytään elämäm kipupisteitä, eikä terapiasta selvitä ilman ahdistusta. 

Voi todellakin olla että tollaista vaikutusta on kun terapeutti vaihtuu - kuitenkin uusi ihminen kyseessä jonka kanssa pitää aloittaa ns alusta. 

Ei ole henkilökohtaista kokemusta, mutta ajattelisin että joskus on parempi olla turhaa kaivamatta menneitä asioita turhan syvältä, vaan yrittä antaa anteeksi ja mennä eteenpäin. Tietty joissain tapauksissa on parempi käsitellä asiat ja ne voivat tehdä kipeetä käsittelyvaiheessa. Mutta sitten toivon mukkaan helpottaa.

Ehkä usko terapiaan meni kun terapeutti itse paloi loppuun.

Itse ajattelen, että tiettyihin asioihin terapia autaa, mutta jos on masentunut käytännön elämässä olevista asiosita niin terapai ei niitä poista.

Terapeutti joka ei itse ole käsitellyt omia ongelmiaan ja puoskaroi muita voi pahentaa toisen oloa.

Tietenkin menee aikaa taas että saa suhteen ja luottamuksen terapeuttiin muodostettua. Ikävää että noin kävi mutta terapeutitkin ovat vain ihmisiä. 

Olisko lääkkeet parempi

Me ihmiset olemme erilaisia ja aina ei kaikille sovi vanhojen asioiden kaivelu ja vatvominen ja miettiminen.

Joskus vaan on hyväksyttävä että minulla oli tällainen lapsuus/menneisyys ja koska mennyttä ei voi muuttaa niin keskitän ajatukseni ja voimavarani tähän päivään ja tulevaisuuteen.

Kyllä psykoterapia voi viedä huonompaan suuntaan, joka tarkoittaa sitä että kyse ei ole terapiaprosessiin kuuluvista tunteista, vaan puoskaroinnista. Sellainen on erityisen vakavaa silloin, jos terapiassa kävijä on työkyvytön, eikä hän saa henkistä tukea keltään muultakaan, vaan terapeutti on ainoa, jolle puhua. Tällöin epätoivo kasvaa, joka saattaa ajaa itsemurhaan.

Minusta psykoterapian onnistumiseen vaikuttaa moni tekijä. Ei todellakaan ole selvää, että se onnistuisi. Voi vain kysyä, kuinka moni oikeasti on hyötynyt psykoterapiasta? Aina, kun jossain on enemmän juttua mielenterveyshoidosta, esille tulee väite tutkimuksista, joiden mukaan psykoterapia on tehokasta, josta hyötyy suurin osa. Hienoa, jos näin on, mutta silti suhtaudun väitteeseen kriittisesti.

Kiinnostaisi tietää kyseisistä tutkimuksista enemmän. Esim. minkä takia henkilö käy terapiassa : onko taustalla lapsuudessa koettua väkivaltaa ja muuta traumaattista, vai jotain helpommin hoidettavaa ongelmaa, lisäksi psyykenlääkkeiden käyttö ja sen hetkinen elämäntilanne vaikuttaa. Itse kävin psykoterapiassa ja käytin psyykenlääkkeitä. Voin sanoa, että psyykenlääkkeillä on vääristävä vaikutus, jolloin ei välttämättä osaa kritisoida saamaansa terapiaa. Puoskariterapeutilla ei taas toimi itsekritiikki, joten tällaisessa tilanteessa potilas on heitteillä.

Ja mitä tulee elämäntilanteeseen, on hieman eri asia käykö töissä ja on muutenkin aktiviteetteja sekä sosiaalista elämää, kuin jää sairaslomalle uupumuksen ja masennuksen takia, mutta taustalla vielä lapsena koettua perheväkivaltaa yms. Jos asuu yksin, eikä ole ystäviä ja harrastuksia, on oikeasti todella vaikea nousta tuollaisesta tilanteesta. 

Psykoterapeuttien pitäisi ymmärtää rajansa, eikä luulla että he voivat hoitaa ketä tahansa.

Se, miksi suhtaudun kriittisesti väitteisiin psykoterapian tehokkuudesta perustuu myös omiin kokemuksiini. Olen ollut muutaman terapeutin hoidettavana ja muutamassa perhetapaamisissa, en voi kuin ihmetellä uskoivatko nekin terapeutit olevansa hyviä ja ammattitaitoisia? Eivät olleet. Taitamattomuuden lisäksi käytös on usein sopimatonta. Joko se on ilkeää, tylyä, epäkohteliasta tai sitten hymistelyä. Ihmettelen, hyötyykö joku todellakin tuollaisten ammattilaisten hoidosta, vai minäkö ja perheeni vain saimme tuollaista kokea? 

Olen tullut siihen tulokseen, että psykoterapia ja muu mielenterveyshoito on tarkoitettu aika helpoille oppikirja/naistenlehtimaisille tapauksille, joilla on lisäksi läheisiä tukemassa. Muille apua on huomattavasti vaikeampi löytää. Toisaalta jos on vielä muutenkin erikoinen kuten minä, on mahdollista ettei sopivaa terapeuttia tai lääkäriä löydy milloinkaan, vaan jää sairauden vangiksi. Tällainen on varsin ikävää, mutta ei enää ihmetytä kun tietää terveydenhoidon tilan ja sen miten tässä maassa suhtaudutaan erilaisuuteen.

Olisi muutenkin tärkeää, jos asioita käsiteltäisiin julkisuudessakin laajemmin ja kriittisemmin. Nykyään saa liian yksipuolisen ja harhaanjohtavan kuvan mm. psykoterapiasta. Mutta ehkä ihmiset eivät haluakaan tietää, vaan tuudittautua sivistysvaltion luomaan ihannekuvaan, jossa luuseritkin saavat korkeatasoista palvelua, jos vain sitä hakevat ja sinne pääsevät. Heh heh! :D

minusta silloin ei ole tarpeeksi hyvässä kunnossa kestääkseen terapian, se voi kuormittaa liikaa.

Vielä pieni huomautus kirjoitukseni loppuosasta. Kyseinen ironinen maininta luusereista oli siis parempien ihmisten ajattelua kuvaavaa. Minuahan juuri pidetään luuserina, niin en todellakaan kuulu heihin, jotka haukkuvat ja jaottelevat ihmisiä.

Kirjoitustyylini on varsin suora, jolla haluan herätellä. 

T. 8

Kyllä terapia usein viekin jossain vaiheessa huonompaan kuntoon, ihan ilman terapeutin vaihdostakin (mikä on kyllä todella ikävä takapakki, toivottavasti uusi terapeutti on hyvä). Henkilön kykyä kestää terapia arvioi sekä psykiatri, että terapeutti, ennen terapian aloitusta. Ainakin näin kelan korvaamissa psykoterapioissa. Toki virhearviointeja tapahtuu terveyden ammattilaisille, varsinkin mitä tulee mielenterveyteen (ovat kovin hankalia ulkopuolisten arvioida), mutta useimmiten ihminen joka psykiatrin ja terapeutin mielestä kestää terapian, myös kestää sen. Ulkopuoliselle takapakit saattavat näyttää rajuilta, mutta todennäköisesti tämä läheinen nousee sieltä entistä vahvempana takaisin ylös. Kovin heikkoja, ja kykenemättömiä käsittelemään omia ongelmiaan, ei terapiaan siis edes oteta. Ainakin niin pyritään menettelemään.

Niin, piti vielä sanoa että minulla on kokemusta pitkästä 3v terapiajaksosta. Kyllä siinä oli kovia paikkoja, jotka saattoivat vaikuttaa muille siltä etten kestä. Mutta ne asiat piti käsitellä, ja paras paikka niiden käsittelyyn olikin terapia. Ei ystäviä/perhettä voi sellaisilla asioilla kuormittaa, ja ensimmäinen vuosikin terapiassa meni siihen että paikasta tuli ns turvasatama. Siinä mielessä ymmärrän kyllä hyvin tuon, että terapeutin vaihdos auheuttaa takapakkia ja paljon. Pitää luoda uusi luottamuksellinen suhde, jonka tarkoitus on paikata sekä edellisen terapeutin välinen suhde, sekä ne suhteet joita edellinen paikkasi (esim äiti, isä), jos tiedätte mitä tarkoitan. Joillakin terapia myös laukaisee peitettyjä muistoja jne. Tärkeintä olisi tässä vaiheessa ettei terapiaa missään nimessä lopetettaisi, ettei jäisi edelliseltä terapeutilta hylkäämiskokemusta. Sekin kokemus pitää nimittäin käsitellä uuden terapeutin kanssa. Läheisenä paras mitä voit tehdä, on tukea häntä jatkamaan terapiaa.

11

[quote author="Vierailija" time="12.11.2013 klo 19:53"]

Kyllä psykoterapia voi viedä huonompaan suuntaan, joka tarkoittaa sitä että kyse ei ole terapiaprosessiin kuuluvista tunteista, vaan puoskaroinnista. Sellainen on erityisen vakavaa silloin, jos terapiassa kävijä on työkyvytön, eikä hän saa henkistä tukea keltään muultakaan, vaan terapeutti on ainoa, jolle puhua. Tällöin epätoivo kasvaa, joka saattaa ajaa itsemurhaan.

Minusta psykoterapian onnistumiseen vaikuttaa moni tekijä. Ei todellakaan ole selvää, että se onnistuisi. Voi vain kysyä, kuinka moni oikeasti on hyötynyt psykoterapiasta? Aina, kun jossain on enemmän juttua mielenterveyshoidosta, esille tulee väite tutkimuksista, joiden mukaan psykoterapia on tehokasta, josta hyötyy suurin osa. Hienoa, jos näin on, mutta silti suhtaudun väitteeseen kriittisesti.

Kiinnostaisi tietää kyseisistä tutkimuksista enemmän. Esim. minkä takia henkilö käy terapiassa : onko taustalla lapsuudessa koettua väkivaltaa ja muuta traumaattista, vai jotain helpommin hoidettavaa ongelmaa, lisäksi psyykenlääkkeiden käyttö ja sen hetkinen elämäntilanne vaikuttaa. Itse kävin psykoterapiassa ja käytin psyykenlääkkeitä. Voin sanoa, että psyykenlääkkeillä on vääristävä vaikutus, jolloin ei välttämättä osaa kritisoida saamaansa terapiaa. Puoskariterapeutilla ei taas toimi itsekritiikki, joten tällaisessa tilanteessa potilas on heitteillä.

Ja mitä tulee elämäntilanteeseen, on hieman eri asia käykö töissä ja on muutenkin aktiviteetteja sekä sosiaalista elämää, kuin jää sairaslomalle uupumuksen ja masennuksen takia, mutta taustalla vielä lapsena koettua perheväkivaltaa yms. Jos asuu yksin, eikä ole ystäviä ja harrastuksia, on oikeasti todella vaikea nousta tuollaisesta tilanteesta. 

Psykoterapeuttien pitäisi ymmärtää rajansa, eikä luulla että he voivat hoitaa ketä tahansa.

Se, miksi suhtaudun kriittisesti väitteisiin psykoterapian tehokkuudesta perustuu myös omiin kokemuksiini. Olen ollut muutaman terapeutin hoidettavana ja muutamassa perhetapaamisissa, en voi kuin ihmetellä uskoivatko nekin terapeutit olevansa hyviä ja ammattitaitoisia? Eivät olleet. Taitamattomuuden lisäksi käytös on usein sopimatonta. Joko se on ilkeää, tylyä, epäkohteliasta tai sitten hymistelyä. Ihmettelen, hyötyykö joku todellakin tuollaisten ammattilaisten hoidosta, vai minäkö ja perheeni vain saimme tuollaista kokea? 

Olen tullut siihen tulokseen, että psykoterapia ja muu mielenterveyshoito on tarkoitettu aika helpoille oppikirja/naistenlehtimaisille tapauksille, joilla on lisäksi läheisiä tukemassa. Muille apua on huomattavasti vaikeampi löytää. Toisaalta jos on vielä muutenkin erikoinen kuten minä, on mahdollista ettei sopivaa terapeuttia tai lääkäriä löydy milloinkaan, vaan jää sairauden vangiksi. Tällainen on varsin ikävää, mutta ei enää ihmetytä kun tietää terveydenhoidon tilan ja sen miten tässä maassa suhtaudutaan erilaisuuteen.

Olisi muutenkin tärkeää, jos asioita käsiteltäisiin julkisuudessakin laajemmin ja kriittisemmin. Nykyään saa liian yksipuolisen ja harhaanjohtavan kuvan mm. psykoterapiasta. Mutta ehkä ihmiset eivät haluakaan tietää, vaan tuudittautua sivistysvaltion luomaan ihannekuvaan, jossa luuseritkin saavat korkeatasoista palvelua, jos vain sitä hakevat ja sinne pääsevät. Heh heh! :D

[/quote]

Jos kaikki terapeutit vaikuttivat puoskareilta hymistelijöiltä jne., niin onko mielessäsi käynyt että sinulla voi olla jokin pahasti pielessä mikä vaikuttaa arviointikykyyn. Minulla on pitkästä, intensiivisestä (2x/viikko) psykoterapiasta vain eheyttäviä kokemuksia. Terapian onnistuminen on nimenomaan kiinni teraputin ja potilaan välisestä suhteesta, eikä sellaiselle terapeutille edes saisi mennä, jonka kanssa ei koe synkkaavan. Kun siis puhutaan ihan oikeasta usean vuoden kestävästä psykoterapiasta, eikä vain satunnaisista tapaamisista psykologin/psykiatrin kanssa.

Miksi alapeukkuja? Kerroin omista kokemuksistani ja mielipiteistä, mutta sitä ei tosiaankaan suvaita, jos se on tarpeeksi kriittistä ja poikkeaa totutusta. 

On mahdollista, että minulla on vain ollut huonoa tuuria, enkä etsinyt tarpeeksi kauan itselleni sopivaa terapeuttia. Olin hyvin vaikeassa elämäntilanteessa, enkä ollut riittävän sinnikäs. Toisaalta uskon edelleen siihen, että olen ollut liian vaikea hoidettava ja ERILAINEN. Minua ei saa tungettua mihinkään teorioihin, mikä on tietysti harmillista terapeuteille, jotka toimivat työssään vain kirjojen välityksillä. Kyllä sen ajan mittaan huomaa, onko terapeutilla lahjoja työssään, vai suoltaako hän vain kliseitä ja kirjojen tekstejä. Jos ne eivät auta, tällainen terapeutti hiljenee eikä sano sitten mitään.

Sinulle nro 13, en todellakaan väittänyt etteikö terapiasta voisi hyötyä, vaan halusin kiinnittää huomiota perusteisiin arvioitaessa psykoterapiaa hoitomuotona. Jos haluttaisiin paremmin ymmärtää miksi psykoterapia onnistuu/epäonnistuu, pitäisi tutkimuksissa ottaa huomioon juuri mainitsemani tekijät. Koskaan en vain mainittuihin tutkimuksiin ole törmännyt. 

En usko, että moni joka sanoo olevansa heikomman puolella, on sitä oikeasti. Kirjoitukseni sai heti negatiivisuutta osakseen, se jo riittää. Vai onko niin, että "heikon" on oltava kiltti ja nöyrä ja muutenkin normi-ihminen? 

Aikoinani olin kiltti ja hyväuskoinen terveydenhoitoa kohtaan, joten kriittisyys on kehittynyt melkein 20 vuoden hoitokokemusten jälkeen. Mutta sekin on tietysti minun syyni. Kun kehtasin sairastua tarpeeksi vaikeasti ja olen sellainen kuin olen, se riittää. Vika on aina siinä, joka ei sopeudu järjestelmään ja lääketieteellis-psykologisiin teorioihin, ei koskaan järjestelmässä!

T. 8

Minusta on ihan hyvä, että terapiaa saa kritisoida. Itse olen käynyt terapiassa ja tiettyyn pisteeseen se auttoi, mutta sitten terapeutin ammattitaito loppui ja siitä oli haittaa. Mutta ehdottomasti terapia auttoi minut lapsuuden traumoista ainakin osittain pois. En kuitenkaan käynyt mitään kelan tukemaa terapiaa.

Jos alkaa käymään varhaisen lapsuuden traumoja tarvitsee ehdottomasti hyvän terapeutin. Hyvä terapeutti ei ole ilkeä. Voi olla, että vaikeat asiat nostavat pintaan ahdistusta ja joskus kulissien kaatuminen näyttää sen todellisuuden mitä potilas on paennut.Kun on näin näyttää potilas menevän huonompaan suuntaan.

Pinnallista terapiaa on liian paljon ja juuri näitä omasta mielestään hyviä jotka ilkeilee asiakkailleen.

Ihminen jolla on tukiverkot ja ongelmat eivät vaikeita voi selvitä helpommalla terapiassakin kuten täällä eräs kirjoittikin.

Itselläni vuosien terapia loppui siihen, että tajusin, että olin siirtynyt kysymyksiin jotka ovat kaikille ajatteleville ihmisille ominaisia eli terapeutilla ei ollut niihin vastauksia.

Uskon myös siihen, että kun aikakaudet muuttuvat on siirtymäkaudella aina joukko ihmisiä joiden ajatusmallit eivät enää sovi kaavoihin. On turha käydä terapiassa poistamassa ongelmaa jota ei ole. Erinlainen tapa katsella maailmaa ei ole sairaus ( välttämättä ). Yleisinhimillinen ahdistus ei ole sairaus.

Pitkään on ollut terapiassa muodissa sellainen ajattelu, että aikuinen ihminen on aina vastuussa vain itsestään. Yhteiskunnallinen tilanne kuitenkin väistämättä heijastuu ihmisiin ja yhteikunnan muututtua joutuu suuri määrä ihmisiä kokemaan sen tunnetasolla. Tämä herättää ahdistusta jota ei ole vielä osattu pukea sanoiksi.Tätä luonnolista ahdistusta aletaan lääkitä sitten lääkkeillä, se on minusta väärin. On luonnollista voida huonosti huonossa tilnateessa.

Terapeutti pitää valita. ei siitä mitään tule jos henkilökemiat ei kohtaa.

Terapiassa se tarkoitus on keksiä itselleen uusia näkökulmia ja saada uusia ajatuksia vanhan tilalle ja huomaa miksi jotenkin on ajatellut.

Elämänhallintaa tuo terapia siis on. Ei terapia sellaisenaan auta. Niinkun ei sekään että vaan "ottaa pillereitä" eikä käsittele ongelmiaan.

Toisissa terapiasuuntauksissa on ajatus, että terapian pitääkin ahdistaa ja muuten sillä ei ole vaikutusta. Ehkä ilkeilevät ovat tämän koulukunnan edustajia?

Terapia voi traumatisoida.

Terapiaa myydään, että ihmisen hyvinvointi lisääntyy. Se voi myös huonontua ja silloin vastuu on aina potilaalla, ei terapeutilla. Potilas oli liian masentunut terapiaan tai syytteli muita ongelmistaan.

Terapia voi olla ok, jos löydät itsellesi sopivan terapeutin ja suuntauksen.

http://www.psykoterapia-lehti.fi/tekstit/paakirj316.pdf

Artikkelissa sivutaa, että terapiaan pitää aina asettaa tavoitteita. Psykodynaamisen terapian tavoitteita voivat olla: parantunut reflektiokyky ja puoliensa pitämisen kyky, onko henkilö enemmän sinut itsensä kanssa ja ihmissuhteissaan, selviytyykö hän paremmin uusissa vastoinkäymisissä, vähentyikö hänen häpeäalttiutensa tai perfektionistiset pyrkimyksensä… Varsinkin näin on totuttu ajattelemaan etenkin psykoanalyyttisten terapioiden alueella. Psykodynaaminen kuuluu myös psykoanalyyttisiin terapia-alueisiin. Joidenkin lähteiden mukaan psykoterapian menestys mitataan silla kuinka paljon johdonmukaisempi käsitys potilaalla on itsestään terapian jälkeen. Eli tämän voisi tulkita tarkoittavan, että ihmiselle rakennetaan terapeutin tulkintojen mukainen "parempi" käsitys itsestään.  Tämä voi tarkoittaa potilaan huonojen sekä pahan puolen integroimista potilaaseen terapian aikana. Onko potilas terapian lopussa silloin parempivointinen vai onko terapia vienyt potilaan huonompaan kuntoon onkin varsi hyvä kysymys. Terapian näkökulmasta potilas on varmasti parempi, tunteehan hän nyt huonot puolensa paremmin ;)

Voisin itse kommentoida, että terapiassa pitäisi rakentua kyky pitää itsensä erillisenä ja havaita tulkintojen olevan vain terapeutin tekemiä tulkintoja ja potilaan pitäisi ymmärtää toisten negatiivisten tulkintojen keskellä olevansa itse rakastettu ja rakastaa itseään ulkopuolisista lähteistä tulevasta negatiivisesta tykityksestä huolimatta. Usein potilas suuttuu ja räjähtää negatiivisessa rajanylityksissä, toisaalta terapeutti voikin haluata tämmöisiä tunnereaktioita aikaiseksi. Koska tiettyjen suuntauksien näkökulmasta vain tuntemalla saadaan ihminen hyväksymään ja sietämään negatiivisia tunteita paremmin. Sietokyvyn kasvattaminen siis ;) Toisaalta jos hakeutuu terapiaan huonon parisuhteen vuoksi ja huonossa parisuhteessa jatkuvasti saadut negatiiviset palautteet voivat kuitenkin aiheuttaa saman lopputuloksen. Ihminen turtuu ja loppuen lopuksi se että toiset (puoliso ja vaikkapa myös terapeutti) haukkuvat ja kertovat potilaan tai puolison persoonan vikoja, ei enään tunnu miltään.

Terapian näkökulmasta sietokyky on kasvanut, mutta kolikon toinen puoli - tunnemaailma on latistunut ei kuulu käsittääkseni psykoanalyyttisen terapian mittareihin. Onko terapia vienyt parempaan vai huonompaan onkin siis hyvä kysymys. 

Kysy itseltäsi mitä haluat ja odotat terapialta, haluatko pohtia tulevaisuuttasi vai rypeä huonoissa piirteissäsi ja integroida huonot ominaisuudet itseesi vahvemmin? Ja valitse terapiasuuntaus omien tavotteidesi mukaan. 

Vierailija kirjoitti:

Ei ole henkilökohtaista kokemusta, mutta ajattelisin että joskus on parempi olla turhaa kaivamatta menneitä asioita turhan syvältä, vaan yrittä antaa anteeksi ja mennä eteenpäin. Tietty joissain tapauksissa on parempi käsitellä asiat ja ne voivat tehdä kipeetä käsittelyvaiheessa. Mutta sitten toivon mukkaan helpottaa.

No sä et tosiaan tiedä aiheesta mitään. Itse olen suht vaikeista oloista ja aikuisena terapiaprosessin läpikäynyt, mistä koen olleen paljon hyötyä elämässäni. Ihan tavallisessakin terapiassa voi välillä olla huonompi olo kun näitä ”menneitä asioita” kaivellaan.

Eli Ap en huolestuisi ellei tuota kestä vuositolkulla.

Jos liikaa alkaa ymmärtää maailman ja itsensä paskamaisuudesta se voi alkaa nakertaa.