Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Sivut

Kommentit (142)

Vierailija

Minullekin selvisi vasta aikuisena, että minulla on ADHD kun huomasin lapsessani samanlaisia piirteitä kuin itsessäni.

Kukaan ei ollut ikinä epäillyt, että minulla olisi voinut olla AHDH, koska olin kiltti ja hiljainen tyttö. En vaan koskaan jaksanut keskittyä mihinkään vaan mietin koko peruskoulun ajan omia juttujani tunnilla, piirtelin vihkoon, helppojakaan ohjeita en osannut vastaanottaa vaan ne katosivat päästäni johonkin. Olin vähän sellainen huoleton ja vaaraton höntti, joka pudotti vielä aikuisena ruokaa paidalleen ja touhotti menemään, koska paikallaan ei jaksanut pysyä. Vasta kun näin lapseni naputtelevan pöytää ja tekevän läksyjä tuskaisena kun jalat on niin levottomat niin aloin yhdistelemään asioita toisiinsa. Ei me kaikki ADHT:t riehuta ja piinata muita, joten ei sitten saada diagnoosiakaan helposti :)

En kyllä osaa oikein neuvoa ap, mutta aika auttaa. Hetki kerrallaan vaan eikä kannata pelätä etukäteen tulevia epäonnistumisia ja tappeluja lasten kanssa. Meillä ADHD rauhoittuu parhaiten kun saa kuunnella äänikirjoja :)

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä sain teininä diagnoosin ja olen päättäny etten tee lapsia, en kyllä jaksaisi adhd-lasta.
Voimia ap:lle, ihan hirveä tilanne, koita saada apua jostakin :(

Jotenkin tosi surullista lukea ap:n ja tämän kirjoittajan tyylisiä viestejä. :(
Että joku näkee elämänsä ja itsensä niin negatiivisesti. Vaikuttanee lapsiinkin suuresti. Ilmeisesti iso asenne- ja persoonallisuuskysymys. Itselläni add/adhd-”ongelmaa” ja varmasti lapsellakin, mutta tykkään olla juuri tällainen enkä näe tuota huonona ominaisuutena ihmisissä. Elämään kuuluu ikävämpiäkin jaksoja, mutta hienoa se on kokonaisuudessaan. Paitsi jos keskittyy pelkkiin ikäviin puoliin. Itse lähtisin kuitenkin tuollaisten ajatusten kanssa ottamaan selvää, olisiko taustalla masennus tms.

Kaikki eivät ole kasvaneet rakastavassa ja ymmärtäväisessä ympäristössä, vaan on kuullut haukkuja, solvauksia, vähättelyä ja mitätöintiä jo pikkulapsesta lähtien. Totta kai silloin pitää itseään ja ominaisuuksiaan huonompina. Varsinkin jos ei ole saanut diagnoosia, niin muut ovat vaan tulkinneet laiskaksi, tyhmäksi ja saamattomaksi. Vaikka oikeanlaisella avulla olisi voinut päästä vaikka mihin...

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä sain teininä diagnoosin ja olen päättäny etten tee lapsia, en kyllä jaksaisi adhd-lasta.
Voimia ap:lle, ihan hirveä tilanne, koita saada apua jostakin :(

Jotenkin tosi surullista lukea ap:n ja tämän kirjoittajan tyylisiä viestejä. :(
Että joku näkee elämänsä ja itsensä niin negatiivisesti. Vaikuttanee lapsiinkin suuresti. Ilmeisesti iso asenne- ja persoonallisuuskysymys. Itselläni add/adhd-”ongelmaa” ja varmasti lapsellakin, mutta tykkään olla juuri tällainen enkä näe tuota huonona ominaisuutena ihmisissä. Elämään kuuluu ikävämpiäkin jaksoja, mutta hienoa se on kokonaisuudessaan. Paitsi jos keskittyy pelkkiin ikäviin puoliin. Itse lähtisin kuitenkin tuollaisten ajatusten kanssa ottamaan selvää, olisiko taustalla masennus tms.

Kaikki eivät ole kasvaneet rakastavassa ja ymmärtäväisessä ympäristössä, vaan on kuullut haukkuja, solvauksia, vähättelyä ja mitätöintiä jo pikkulapsesta lähtien. Totta kai silloin pitää itseään ja ominaisuuksiaan huonompina. Varsinkin jos ei ole saanut diagnoosia, niin muut ovat vaan tulkinneet laiskaksi, tyhmäksi ja saamattomaksi. Vaikka oikeanlaisella avulla olisi voinut päästä vaikka mihin...

En minäkään ole, ikävä kyllä. Vanhempani olivat todella tunnekylmiä enkä ole saanut ikinä heiltäkään positiivista palautetta. En myöhemmin myöskään diagnoosia tai apua itselleni, vaikka siitä varmasti hyötyä olisi.
Asioita ja ajattelutapaansa voi kuitenkin oppia muuttamaan jopa ilman ulkopuolista apua. En ole päässyt potentiaalistanikaan huolimatta “vaikka mihin”, mutta pidän silti elämästäni hyvin paljon.

T. Se jota lainasit

Vierailija

[/quote]
Niin no minä oletin kun ne LUPASIVAT NIIN. Toivoivat lapsenlapsia ja maalailivat kuvia miten autetaan ja hoidetaan.
No ei autettu. Into loppui ristiäisiin. Eivät tapaa ollenkaan lapsenlapsia. Haluavat vaan valokuvia.
Valokuvien avulle kaikille tutuilleen ja sukulaisille VALEHTELEVAT miten koko ajan hoidetaan ja autetaan ja miten on niin rakkaat lapsenlapset. Oikeasti tätä ei sitten tapahdu vaan ne lapsenlapset haluttiin koska se on status ja pätemisen aihe muille.[/quote]

Sama kokemus täällä, tosin anopin taholta. Uskovaiset toivoivat lapsia siitä asti, kun alettiin seurustella. Painostettiin jopa asiaan (olin alle 20v silloin). Nyt lapsia on, eikä edes synttärikorttia kykene lähettämään. Saati tapaamaan tai hoitamaan. Kuvia kyllä kinuttiin (ei enää), varmaan just sen takia, että voi muille esittää jotain pyhimystä. Parempi varmaan niin, sillä en halua heidän kieroutunutta elämänkuvaa jakaa omille lapsilleni. 

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Adhd jne on keksittyjä sairauksia, ei niitä oikeasti ole, jotku ovat vilkkaampia ku toiset

Ja mikä toi uhmakkuushäiriö on? Kaikki lapset käyvät uhmakkuus ajan läpi.

Rohkaisun sana että kyl se tuosta kun ikää tulee lapsille niin tilanne rauhoittuu ja kevenee ja kohtahan vanhin lapsesi on jo täysikäinen 


Adhd ei ole sairaus.

Syötätkö sinä pillereitä adhd diagnosoiduille lapsille?

Vierailija

Voimia ja myötätuntoa ap:lle! <3 Konkreettinen tuki on kiven alla, mutta jos pääsisitte johonkin kuntoutukseen kuitenkin koko perhe? Tai hakisitte tukiperhettä? Liity Facebookissa Pro-nepsy-ryhmään ja ADHD-lasten vanhempien ryhmään nyt ainakin, jos et jo ole, sekä seuraa kaikkia mahdollisia nepsy-sivuja. Niistä saat tietoa, vertaistukea ja ymmärrystä, jota ei löydy mistään muualta. Sekin voi jo auttaa raskaassa arjessa eteenpäin. Olisiko sinun mahdollista päästä esim. psykoterapiaan tai aikuisten nepsyvalmennukseen?

Ja sitten nuo kysymykset siitä, miksi ADHD/ADD hankkii lapsia eikä yhtään ajattele elämän realiteetteja: no kuulkaa ihan juuri sen kirjainyhdistelmään liittyvän impulsiivisuuden takia! Minulla itselläni on kaksi nuorena saatua ADHD-lasta ja aikuisiällä saatu ADHD-diagnoosi, ja mitä hullumpaa, myös miehelläni on tätä nykyä diagnoosi. Tiesimmekö, että meidän ei kannattaisi saada yhtäkään lasta ja että ylipäänsä pitäisi miettiä lastenhankintaa sen kummemmin?

No emmepä tienneet, kun kummallakaan ei ollut diagnoosia ja sen myötä ymmärrystä omasta käytöksestään ja siitä, että lasten - varsinkaan kahden! - hankkiminen ei ole hyvä idea. Ei me ajateltu asiaa, esikoinen oli vahinko ja toinen ehdittiin pistää alulle kun esikoisen kanssa oli vielä helppoa. Haasteet alkoivat näky kunnolla vasta lapsen ollessa 4-5-vuotias.

Miehen kohdalla jo lapsuudessa näkyneet haasteet oli pistetty tyhmyyden ja ongelmallisen kasvuympäristön piikkiin, minä taas olin hankala tyyppi ja mielenterveystapaus jo pikkulapsena. Väittelin toissavuonna tohtoriksi diagnoosistani huolimatta, kas kun akateemiset taidot ovat priimaa mutta elämänhallinta on ollut hukassa ADHD:n takia (miksi muuten olisin palstalla tähän aikaan arkipäivänä?).

Me ymmärrettiin miehen kanssa kumpikin nuo elämänhallinnan haasteet, taloudenpito yms. vasta omien diagnoosien myötä. Sitä ennen kumpikin oli ajelehtinut elämässä impulssiensa perässä miettimättä mitään sen kummemmin. Nyt laitetaan näin 35+ iällä elämää kuntoon ja kasvatetaan samalla noita ihmistaimia kunnon ihmisiksi, vaikka välillä arki on ihan h*lvettiä.

Kummallakin meistä aikuisista on kirjainyhdistelmän myötä myös erityistä lahjakkuutta joillain elämän osa-alueilla, joten ei ADHD ole pelkkä rasite. Omat lapseni osaavat toivottavasti valita elämässään toisin, kun ovat saaneet pienestä pitäen nepsy-valmennusta ja kuntoutusta ja muutenkin ymmärtävät itseänsä ja diagnoosiansa paremmin.

Lapset ovat siinä mielessä olleet kuitenkin siunaus, että ilman heitä en olisi ADHD-diagnoosia saanut vaan elänyt lopun elämääni miettien, mikä minussa oikein on vialla. Kahta ei olisi tarvinnut tehdä, mutta tuossapa nuo nyt kuitenkin jo ovat. Piuhat pistettiin miehen kanssa yksissä tuumin poikki, ettei heikkona hetkenä saada hyvää ideaa enää kolmatta kertaa. ADHD:n takia kun on edelleen vaikea olla aina rationaalinen, vaikka minultakaan ei pitäisi älyä päästä puuttua.

Vierailija

Mun kaverilla adhd diagnosoitu ku meni hakeen diagnoosia

eli ei lääkkeitä 35v asti

sit pillerien popsuttelua koska vaimo sano että pakko söi pillereitä n 10v

nyt lopetti pillerit ku halus ja elämä jatkuu

Nnz

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On varmasti raskasta. Saatteko mitään tukea arkeen tai lastenhoitoapua? Ei se kaikkea auta mutta helpottaa vähän. Jos lapset pärjää niin harrastukset, kerhot, leirit on heille myös yksi vaihtoehto arkeen. Muuten sitten vaan yrittää jaksaa, oot jo yli puolessa välissä kasvatustyötä jo.

Nykyään juuri kukaan ei saa lastenhoitoapua. Isovanhempia kun ei kiinnosta!
Meilläkin molemmat isovanhemmat elävät elämäänsä niinkuin omia lapsia tai lapsenlapsia ei olisikaan, eivät viitsi soitella tai käydä rai mitenkään huomioida. Sekunnin vertaa eivät ole koskaan hoitaneet, kun ei kiinnosta.
Yksin pitää rämpiä ja loppuunpalaneenankin jaksaa. Äiti kerran tiuskaisi että mitä valitat, ota neuvolasta kotisisar (entisajan kodinhoitaja jonk sai ilmaiseksi auttamaan vielä 70-80 luvulla). Noita ei ole ollut vuosikymmeniin :D

Minun äitini jopa ystävällisesti soitti neuvolaan, jaaritteli liirumlaarumit minusta ja perheestäni ja "vaati" meillä kodinhoitajaa.

Hän itse oli kotirouva vielä senkin jälkeen kun nuorinkin oli 25, meillä kävi sekä siivooja että lastenhoitaja ja silti hän sai kunnaltakin kodinhoitajan halutessaan.


Sama juttu, myös se mun kotisisaresta tiuskiva äiti oli samanlainen. Joka viikonloppu vei meidät lapset mummolaan, monta kertaa vuodessa kävi isäni kanssa kahden etelässä (mummot hoiti), kaikki kesät oltiin mummolassa, joskus jopa se aikuistenkin loma-aika, mummot hoiti kun lapset tai vanhemmat sairastui.
Sitten tämä boomeri mummo ilmoitti että ei aio hoitaa lapsenlpsiaan koska jokainen hoitaa omansa. Sai itse apua satojatuhansia tunteja ja omaa lastaan on auttanut nolla sekuntia!

Sellainen sukupolvien auttamisketju tosiaan. Viimeksi olen kuullut näistä ”isovanhemmista” pihauksen 3 v sitten. Lapsenlapset ei tunne ollenkaan koko ihmisiä.


100 000 tuntia on muuten 11,5 vuotta.

Vierailija

Hurjaa tää nykypäivä kun lähes kaikilla on joku diagnoosi millon mistäkin, liittyen käytösongelmiin. Joissain tapauksissa apua voisi tuoda ihan vaan kovempi kuri. Aikuiset vielä kuitenkin päättää asioista perheessä, ei lapset. Rajat pitää asettaa, joskus jyrkästikin.

En ihmettele että ongelmaisten kanssa on arki raskasta. Voimia!

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Hurjaa tää nykypäivä kun lähes kaikilla on joku diagnoosi millon mistäkin, liittyen käytösongelmiin. Joissain tapauksissa apua voisi tuoda ihan vaan kovempi kuri. Aikuiset vielä kuitenkin päättää asioista perheessä, ei lapset. Rajat pitää asettaa, joskus jyrkästikin.

En ihmettele että ongelmaisten kanssa on arki raskasta. Voimia!


Ei minusta ainakaan lähtenyt ADHD kovalla kurilla. Pieksemisestä tuli vaan traumoja ja mielenterveysongelmia, jotka pahensivat ongelmia entisestään.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hurjaa tää nykypäivä kun lähes kaikilla on joku diagnoosi millon mistäkin, liittyen käytösongelmiin. Joissain tapauksissa apua voisi tuoda ihan vaan kovempi kuri. Aikuiset vielä kuitenkin päättää asioista perheessä, ei lapset. Rajat pitää asettaa, joskus jyrkästikin.

En ihmettele että ongelmaisten kanssa on arki raskasta. Voimia!


Ei minusta ainakaan lähtenyt ADHD kovalla kurilla. Pieksemisestä tuli vaan traumoja ja mielenterveysongelmia, jotka pahensivat ongelmia entisestään.

Kuka on pieksämisestä puhunut?
Kuri on rajoja. Pieksäminen on väkivaltaa, aivan rikollista toimintaa ja vallankäyttöä. Älä vääristele nyt näitä kirjoituksia.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hurjaa tää nykypäivä kun lähes kaikilla on joku diagnoosi millon mistäkin, liittyen käytösongelmiin. Joissain tapauksissa apua voisi tuoda ihan vaan kovempi kuri. Aikuiset vielä kuitenkin päättää asioista perheessä, ei lapset. Rajat pitää asettaa, joskus jyrkästikin.

En ihmettele että ongelmaisten kanssa on arki raskasta. Voimia!


Ei minusta ainakaan lähtenyt ADHD kovalla kurilla. Pieksemisestä tuli vaan traumoja ja mielenterveysongelmia, jotka pahensivat ongelmia entisestään.

Kuka on pieksämisestä puhunut?
Kuri on rajoja. Pieksäminen on väkivaltaa, aivan rikollista toimintaa ja vallankäyttöä. Älä vääristele nyt näitä kirjoituksia.


Mitä "kuri" sitten on konkreettisesti? Miksi oletat, että erityisperheissä ei olisi rajoja? Ja kuka laittaa ADHD-aikuiselle rajat, jotta ADHD-aikuinen lopettaisi huonon käytöksensä ja alkaisi käyttäytyä kunnolla?

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hurjaa tää nykypäivä kun lähes kaikilla on joku diagnoosi millon mistäkin, liittyen käytösongelmiin. Joissain tapauksissa apua voisi tuoda ihan vaan kovempi kuri. Aikuiset vielä kuitenkin päättää asioista perheessä, ei lapset. Rajat pitää asettaa, joskus jyrkästikin.

En ihmettele että ongelmaisten kanssa on arki raskasta. Voimia!


Ei minusta ainakaan lähtenyt ADHD kovalla kurilla. Pieksemisestä tuli vaan traumoja ja mielenterveysongelmia, jotka pahensivat ongelmia entisestään.

Kuka on pieksämisestä puhunut?
Kuri on rajoja. Pieksäminen on väkivaltaa, aivan rikollista toimintaa ja vallankäyttöä. Älä vääristele nyt näitä kirjoituksia.


Mitä "kuri" sitten on konkreettisesti? Miksi oletat, että erityisperheissä ei olisi rajoja? Ja kuka laittaa ADHD-aikuiselle rajat, jotta ADHD-aikuinen lopettaisi huonon käytöksensä ja alkaisi käyttäytyä kunnolla?

Usein se on puoliso.

Mun siskon mies hoitaa kaikki perheen raha-asiat ja aikataulut ja vahtii kuin lasta.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Hurjaa tää nykypäivä kun lähes kaikilla on joku diagnoosi millon mistäkin, liittyen käytösongelmiin. Joissain tapauksissa apua voisi tuoda ihan vaan kovempi kuri. Aikuiset vielä kuitenkin päättää asioista perheessä, ei lapset. Rajat pitää asettaa, joskus jyrkästikin.

En ihmettele että ongelmaisten kanssa on arki raskasta. Voimia!


Monissa "diagnoosiperheissä" tehdään jo valmiiksi monin verroin työtä kasvatuksen eteen ja pidetään sitä kuuluisaa kuria hartiavoimin. Se ei kuitenkaan lapsen diagnoosia poista. Vanhempien syyllistäminen lisää taakkaa entisestään.

On ihan legendaa, että ADHD on vain rajojen puutetta, kun joku neropatti psykiatri keksi aikoinaan syyttää vanhempia lastensa autismista. Vaikka toki huonosti järjestetty arki ja vanhempien elämänhallinnan ongelmat voivat pahentaa lapsen oireita. Mutta niillä perheillä onkin usein sitten jo muitakin ongelmia kuin pelkkä rajojen puute.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hurjaa tää nykypäivä kun lähes kaikilla on joku diagnoosi millon mistäkin, liittyen käytösongelmiin. Joissain tapauksissa apua voisi tuoda ihan vaan kovempi kuri. Aikuiset vielä kuitenkin päättää asioista perheessä, ei lapset. Rajat pitää asettaa, joskus jyrkästikin.

En ihmettele että ongelmaisten kanssa on arki raskasta. Voimia!


Ei minusta ainakaan lähtenyt ADHD kovalla kurilla. Pieksemisestä tuli vaan traumoja ja mielenterveysongelmia, jotka pahensivat ongelmia entisestään.

Kuka on pieksämisestä puhunut?
Kuri on rajoja. Pieksäminen on väkivaltaa, aivan rikollista toimintaa ja vallankäyttöä. Älä vääristele nyt näitä kirjoituksia.


Mitä ovat rajat ja miten ne asetetaan?

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hurjaa tää nykypäivä kun lähes kaikilla on joku diagnoosi millon mistäkin, liittyen käytösongelmiin. Joissain tapauksissa apua voisi tuoda ihan vaan kovempi kuri. Aikuiset vielä kuitenkin päättää asioista perheessä, ei lapset. Rajat pitää asettaa, joskus jyrkästikin.

En ihmettele että ongelmaisten kanssa on arki raskasta. Voimia!


Ei minusta ainakaan lähtenyt ADHD kovalla kurilla. Pieksemisestä tuli vaan traumoja ja mielenterveysongelmia, jotka pahensivat ongelmia entisestään.

Kuka on pieksämisestä puhunut?
Kuri on rajoja. Pieksäminen on väkivaltaa, aivan rikollista toimintaa ja vallankäyttöä. Älä vääristele nyt näitä kirjoituksia.


Mitä "kuri" sitten on konkreettisesti? Miksi oletat, että erityisperheissä ei olisi rajoja? Ja kuka laittaa ADHD-aikuiselle rajat, jotta ADHD-aikuinen lopettaisi huonon käytöksensä ja alkaisi käyttäytyä kunnolla?

Kuri on rauhallista, säännöllistä ja ennakoitavaa arkea ja yhteiseloa. Ja sitä että lapselta myös vaaditaan hyvää käytöstä. Lapsi tarvitsee siinä esimerkkiä. Jos nämä kaikki puuttuu jo vanhemmilta, on aika selvää ettei lapsikaan niitä pääse oppimaan.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hurjaa tää nykypäivä kun lähes kaikilla on joku diagnoosi millon mistäkin, liittyen käytösongelmiin. Joissain tapauksissa apua voisi tuoda ihan vaan kovempi kuri. Aikuiset vielä kuitenkin päättää asioista perheessä, ei lapset. Rajat pitää asettaa, joskus jyrkästikin.

En ihmettele että ongelmaisten kanssa on arki raskasta. Voimia!


Ei minusta ainakaan lähtenyt ADHD kovalla kurilla. Pieksemisestä tuli vaan traumoja ja mielenterveysongelmia, jotka pahensivat ongelmia entisestään.

Kuka on pieksämisestä puhunut?
Kuri on rajoja. Pieksäminen on väkivaltaa, aivan rikollista toimintaa ja vallankäyttöä. Älä vääristele nyt näitä kirjoituksia.


Mitä "kuri" sitten on konkreettisesti? Miksi oletat, että erityisperheissä ei olisi rajoja? Ja kuka laittaa ADHD-aikuiselle rajat, jotta ADHD-aikuinen lopettaisi huonon käytöksensä ja alkaisi käyttäytyä kunnolla?

Kuri on rauhallista, säännöllistä ja ennakoitavaa arkea ja yhteiseloa. Ja sitä että lapselta myös vaaditaan hyvää käytöstä. Lapsi tarvitsee siinä esimerkkiä. Jos nämä kaikki puuttuu jo vanhemmilta, on aika selvää ettei lapsikaan niitä pääse oppimaan.


Ja oletat, ettei ADHD-perheissä tehdä noin, koska..?

Ennakoitava arki ja hyvän käytöksen vahvistaminen ovat ADHD:n kuntoutuksen kulmakiviä. Niiden avulla lapsi voi pärjätä mutta ne eivät diagnoosia poista.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hurjaa tää nykypäivä kun lähes kaikilla on joku diagnoosi millon mistäkin, liittyen käytösongelmiin. Joissain tapauksissa apua voisi tuoda ihan vaan kovempi kuri. Aikuiset vielä kuitenkin päättää asioista perheessä, ei lapset. Rajat pitää asettaa, joskus jyrkästikin.

En ihmettele että ongelmaisten kanssa on arki raskasta. Voimia!


Ei minusta ainakaan lähtenyt ADHD kovalla kurilla. Pieksemisestä tuli vaan traumoja ja mielenterveysongelmia, jotka pahensivat ongelmia entisestään.

Kuka on pieksämisestä puhunut?
Kuri on rajoja. Pieksäminen on väkivaltaa, aivan rikollista toimintaa ja vallankäyttöä. Älä vääristele nyt näitä kirjoituksia.


Mitä "kuri" sitten on konkreettisesti? Miksi oletat, että erityisperheissä ei olisi rajoja? Ja kuka laittaa ADHD-aikuiselle rajat, jotta ADHD-aikuinen lopettaisi huonon käytöksensä ja alkaisi käyttäytyä kunnolla?

Kuri on rauhallista, säännöllistä ja ennakoitavaa arkea ja yhteiseloa. Ja sitä että lapselta myös vaaditaan hyvää käytöstä. Lapsi tarvitsee siinä esimerkkiä. Jos nämä kaikki puuttuu jo vanhemmilta, on aika selvää ettei lapsikaan niitä pääse oppimaan.


Ja oletat, ettei ADHD-perheissä tehdä noin, koska..?

Ennakoitava arki ja hyvän käytöksen vahvistaminen ovat ADHD:n kuntoutuksen kulmakiviä. Niiden avulla lapsi voi pärjätä mutta ne eivät diagnoosia poista.

Kiuten ap kuvasi, hän on hosuli.

Esim mun siskoni ei kykene pitämään aikatauluja, hukkaa koko ajan kaiken ja stressaantuu pienemmästäkin.

Ei erota isoa asiaa pienestä ja yleensä uppoutuu johonkin mieluisaan juttuun, joka sekin silti jää kesken.

Suuttuu ihmeellisistä asioista. 

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Voimia ja myötätuntoa ap:lle! <3 Konkreettinen tuki on kiven alla, mutta jos pääsisitte johonkin kuntoutukseen kuitenkin koko perhe? Tai hakisitte tukiperhettä? Liity Facebookissa Pro-nepsy-ryhmään ja ADHD-lasten vanhempien ryhmään nyt ainakin, jos et jo ole, sekä seuraa kaikkia mahdollisia nepsy-sivuja. Niistä saat tietoa, vertaistukea ja ymmärrystä, jota ei löydy mistään muualta. Sekin voi jo auttaa raskaassa arjessa eteenpäin. Olisiko sinun mahdollista päästä esim. psykoterapiaan tai aikuisten nepsyvalmennukseen?

Ja sitten nuo kysymykset siitä, miksi ADHD/ADD hankkii lapsia eikä yhtään ajattele elämän realiteetteja: no kuulkaa ihan juuri sen kirjainyhdistelmään liittyvän impulsiivisuuden takia! Minulla itselläni on kaksi nuorena saatua ADHD-lasta ja aikuisiällä saatu ADHD-diagnoosi, ja mitä hullumpaa, myös miehelläni on tätä nykyä diagnoosi. Tiesimmekö, että meidän ei kannattaisi saada yhtäkään lasta ja että ylipäänsä pitäisi miettiä lastenhankintaa sen kummemmin?

No emmepä tienneet, kun kummallakaan ei ollut diagnoosia ja sen myötä ymmärrystä omasta käytöksestään ja siitä, että lasten - varsinkaan kahden! - hankkiminen ei ole hyvä idea. Ei me ajateltu asiaa, esikoinen oli vahinko ja toinen ehdittiin pistää alulle kun esikoisen kanssa oli vielä helppoa. Haasteet alkoivat näky kunnolla vasta lapsen ollessa 4-5-vuotias.

Miehen kohdalla jo lapsuudessa näkyneet haasteet oli pistetty tyhmyyden ja ongelmallisen kasvuympäristön piikkiin, minä taas olin hankala tyyppi ja mielenterveystapaus jo pikkulapsena. Väittelin toissavuonna tohtoriksi diagnoosistani huolimatta, kas kun akateemiset taidot ovat priimaa mutta elämänhallinta on ollut hukassa ADHD:n takia (miksi muuten olisin palstalla tähän aikaan arkipäivänä?).

Me ymmärrettiin miehen kanssa kumpikin nuo elämänhallinnan haasteet, taloudenpito yms. vasta omien diagnoosien myötä. Sitä ennen kumpikin oli ajelehtinut elämässä impulssiensa perässä miettimättä mitään sen kummemmin. Nyt laitetaan näin 35+ iällä elämää kuntoon ja kasvatetaan samalla noita ihmistaimia kunnon ihmisiksi, vaikka välillä arki on ihan h*lvettiä.

Kummallakin meistä aikuisista on kirjainyhdistelmän myötä myös erityistä lahjakkuutta joillain elämän osa-alueilla, joten ei ADHD ole pelkkä rasite. Omat lapseni osaavat toivottavasti valita elämässään toisin, kun ovat saaneet pienestä pitäen nepsy-valmennusta ja kuntoutusta ja muutenkin ymmärtävät itseänsä ja diagnoosiansa paremmin.

Lapset ovat siinä mielessä olleet kuitenkin siunaus, että ilman heitä en olisi ADHD-diagnoosia saanut vaan elänyt lopun elämääni miettien, mikä minussa oikein on vialla. Kahta ei olisi tarvinnut tehdä, mutta tuossapa nuo nyt kuitenkin jo ovat. Piuhat pistettiin miehen kanssa yksissä tuumin poikki, ettei heikkona hetkenä saada hyvää ideaa enää kolmatta kertaa. ADHD:n takia kun on edelleen vaikea olla aina rationaalinen, vaikka minultakaan ei pitäisi älyä päästä puuttua.

Ei sinun(kaan) tarvitsisi pyydellä keneltäkään anteeksi lastesi hankkimista.

Adhd tuo usein mukanaan myös paljon positiivisia piirteitä, joita ”normaaleilla” ei ole.

Sivut

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla