Lue keskustelun säännöt.
En v""u jaksa enää. Arki kolme erityislapsen kanssa kun itselläkin adhd hajottaa pääni ja avioliittoni
16.09.2020 |
En olisi varmaan tehnyt yhtään lasta jos olisin saanut diagnoosin aiemmin, en kolmekymppisenä. Mutta 2 oli jo tehty ja kolmas mahassa. Ja JOKAISELLA on jotain neurologista pulmaa. Pojalla 13v ADD ja lievää asperger oireilua, tytöllä 11v ADHD ja uhmakkuushäiriö, tytöllä 7 v laaja-alainen oppimishäiriö ja kehitysviivästymä.
Kommentit (151)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi ei. :( Itselläni todennäköisesti ADD ja miehelläni myös (hänellä ihan virallinen diagnoosi) ja kyllä tämä on iso syy miksi lapsia ei ole eikä tule. Kamala ajatus, että samat ongelmat periytyisi eteenpäin ja välillä on itsenikin kanssa sellainen tunne, että ei näiden ongelmien kanssa vain voi elää.
Toi on jotenkin tosi kamalaa ja surullista. Mulla on aikuisiässä diagnosoitu ADHD ja olen raskaana. Ei olisi tullut mieleenkään olla hankkimatta lapsia ADHD:n takia. On mullakin ollut ongelmia (alisuoriutumista, holtitonta rahankäyttöä ja suurin osa mun projekteista jää kesken), mutta silti näen tässä tilassa hyvääkin. Olen innoissani kaikesta uudesta ja minulla on energiaa. Minusta on kiva päästä leikkimään ja riehumaan lapsen kanssa. Opettamaan sille kaikki ne asiat, jotka minä jo tiedän. Haasteita tulee ja tiedän, ettei se aina ole kivaa, mutta sellaista elämä on.
Onhan se surullista ja hyvä että et koe samalla tavalla. Mainitaan nyt kuitenkin sen verran vielä, että minulla on rasitteena ADD:n lisäksi myös dyskalkulia. Näiden yhteisvaikutus on se, että minulla ei tavallaan ole elämässä vaihtoehtoja. Suuri osa ovista on osaltani kiinni, sillä en pysty laskemaan edes ala-asteen matematiikkaa ja sen vuoksi työelämästäkään ei tule oikein yhtään mitään. Sinun tilanteesi ei varmasti ole ihan yhtä masentava kuitenkaan.
Mulla melkein sama: Asperger + ADD, enkä osaa matikkaa. Yritin opiskella koodausta työkkärin asseille tarkoitetulla pikakurssilla, ja eihän siitä mitään tullut. Jätin kesken viikon jälkeen, kun en osannut ratkaista yhtälöitä Javascriptillä. Oikeesti porukka luulee että me ollaan jotain Einsteineja. Totuus on ainakin monen meidän autistisen naisen kohdalla eri. Mä en osaa mitään. Piste. Olen luuseri.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko mikään helpottanut yhtään nyt?
Muista hakea apua ajoissa. Äidin vihaisuus, väsyneisyys ja mahdollinen masennus kuormituksen vuoksi näkyy lapsissa ja käytös vaan pahenee. Saat ihan varmasti apua. Onko teillä tukiperhettä jonne lapset pääsisivät edes kerran kuussa hoitoon jotta saat levätä? Perheneuvolasta voisit lähteä liikkeelle ja omasta kokemuksesta sanon että lastensuojelukaan ei ole huono asia vaan sitä kautta saat nopeasti apua jaksamiseen eikä kukaan oikeasti vie lapsia teiltä pois vaan haluavat auttaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja kun kolmas oli mahassa, niin kahden ensimmäisen lapsen diagnooseja ei vielä ollut vai ? Miksi et jättänyt lasten hankintaa siihen ekaan ongelmaiseen ? kysympä vaan.
Ei adhd-diagnooseja ja muita lieviä yleensä tehdä ennenkuin lapsi on eskarissa, joskus pitää odottaa jopa kouluun asti.
Silti kaikki näkee, että lapsessa on jotain vialla ja yleensä näiden äidit sanoo, että lapsi on vilkas ekstrovertti.
Nyt on pakko sanoa näille ilkeille kuspäille tällainen asia:
itsekin sain ADHD-diagnoosin vasta 30+ iässä, vaikka jälkikäteen katsottuna oireet oli selvät aivan lapsuudesta asti.
Mutta tunnistettiinko niitä ADHD-oireiksi? Ei tietenkään. Miksi ne tunnistettiin? Ikäväksi luonteeksi ja tottelemattomuudeksi. Kuten lähes kaikilla ADHD-ihmisillä on tehty.
Sain diagnoosin samaan aikaan nuorimman lapseni kanssa. Onneksi hän on perheessämme lisäkseni ainoa.
Mutta kun tässä pällistellään, että miten ei muka asiaa tajunnut: itse kuvittelin, että mulla on kaksi toooodellla rauhallista lasta ja yksi normaali. Koska kuvittelin sen, millainen itse olin ollut, normaaliksi.
No, olikin sitten kaksi tavallista ja yksi ADHD.
Tää on niin totta. Olen nyt vaatinut ekaluokkalaiselleni adhd-testejä, kun on monia adhd-merkkejä ilmassa paitsi ei ole erityisen vilkas sen enempää kuin muutkaan ikäisensä lapset. AINA saanut kuulla jotain valitusta hänestä, kun on haaveilija, ei tottele ohjeita jne elää omassa kuplassaan, huonot sosiaaliset taidot ym. Meillä ei ole erityistä hankaluutta kotona, mutta eskarissa ja koulussa tietysti näkyy, kun tarkkaavaisuus on mitä on.
Nyt isänsä miettii, jos hänelläkin voisi olla adhd, koska on tosi samanlainen kuin meidän tytär.
Ei adhd tarkoita jotain hirviölasta, jota ei kukaan kontrolloi. Sen kirjo on aika laaja, eikä se välttämättä tuo ongelmia kuin lapselle itselleen.
Miksi teitte sen kolmannen lapsen? Ajattelitteko että se olisi terve ja pelastaisi teidän suhteenkin. Ei hyvää päivää näitä ihmisiä!?!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla ja miehellä on, mutta lapsille (Ala-koulussa) ei ole vielä ilmaantunut vakavia ongelmia. Liikettä piisaa mutta se on kanavoitu urheiluun, uniaika ja päivärytmi on extra tarkka ja verensokerit pidetään tasaisena. En osaa sanoa Olisiko jotain oireilua ilman näitä toimenpiteitä. Oma lapsuus on ollut todella hankala, pelkkiä ongelmia oppimisen ja muiden toimintojen kanssa. Ahdistaa sekä pelottaa tuleeko myöhemmin jotain, oman diagnoosin sain vasta lasten jälkeen kun oli riittävästi aikaa ”itse tutkiskelulle”.
Nnz kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On varmasti raskasta. Saatteko mitään tukea arkeen tai lastenhoitoapua? Ei se kaikkea auta mutta helpottaa vähän. Jos lapset pärjää niin harrastukset, kerhot, leirit on heille myös yksi vaihtoehto arkeen. Muuten sitten vaan yrittää jaksaa, oot jo yli puolessa välissä kasvatustyötä jo.
Nykyään juuri kukaan ei saa lastenhoitoapua. Isovanhempia kun ei kiinnosta!
Meilläkin molemmat isovanhemmat elävät elämäänsä niinkuin omia lapsia tai lapsenlapsia ei olisikaan, eivät viitsi soitella tai käydä rai mitenkään huomioida. Sekunnin vertaa eivät ole koskaan hoitaneet, kun ei kiinnosta.
Yksin pitää rämpiä ja loppuunpalaneenankin jaksaa. Äiti kerran tiuskaisi että mitä valitat, ota neuvolasta kotisisar (entisajan kodinhoitaja jonk sai ilmaiseksi auttamaan vielä 70-80 luvulla). Noita ei ole ollut vuosikymmeniin :DMinun äitini jopa ystävällisesti soitti neuvolaan, jaaritteli liirumlaarumit minusta ja perheestäni ja "vaati" meillä kodinhoitajaa.
Hän itse oli kotirouva vielä senkin jälkeen kun nuorinkin oli 25, meillä kävi sekä siivooja että lastenhoitaja ja silti hän sai kunnaltakin kodinhoitajan halutessaan.
Sama juttu, myös se mun kotisisaresta tiuskiva äiti oli samanlainen. Joka viikonloppu vei meidät lapset mummolaan, monta kertaa vuodessa kävi isäni kanssa kahden etelässä (mummot hoiti), kaikki kesät oltiin mummolassa, joskus jopa se aikuistenkin loma-aika, mummot hoiti kun lapset tai vanhemmat sairastui.
Sitten tämä boomeri mummo ilmoitti että ei aio hoitaa lapsenlpsiaan koska jokainen hoitaa omansa. Sai itse apua satojatuhansia tunteja ja omaa lastaan on auttanut nolla sekuntia!Sellainen sukupolvien auttamisketju tosiaan. Viimeksi olen kuullut näistä ”isovanhemmista” pihauksen 3 v sitten. Lapsenlapset ei tunne ollenkaan koko ihmisiä.
100 000 tuntia on muuten 11,5 vuotta.
Noista kelvottomista mummoista ja vaareista sanoisin että ei ihminen muutu. Jos ei ole hoitanut omia lapsiaan niin 100% ei tule tekemään mitään lastenlasten eteenkään. Puhua nyt aina pystyy, se ei mitään maksa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi ei. :( Itselläni todennäköisesti ADD ja miehelläni myös (hänellä ihan virallinen diagnoosi) ja kyllä tämä on iso syy miksi lapsia ei ole eikä tule. Kamala ajatus, että samat ongelmat periytyisi eteenpäin ja välillä on itsenikin kanssa sellainen tunne, että ei näiden ongelmien kanssa vain voi elää.
Toi on jotenkin tosi kamalaa ja surullista. Mulla on aikuisiässä diagnosoitu ADHD ja olen raskaana. Ei olisi tullut mieleenkään olla hankkimatta lapsia ADHD:n takia. On mullakin ollut ongelmia (alisuoriutumista, holtitonta rahankäyttöä ja suurin osa mun projekteista jää kesken), mutta silti näen tässä tilassa hyvääkin. Olen innoissani kaikesta uudesta ja minulla on energiaa. Minusta on kiva päästä leikkimään ja riehumaan lapsen kanssa. Opettamaan sille kaikki ne asiat, jotka minä jo tiedän. Haasteita tulee ja tiedän, ettei se aina ole kivaa, mutta sellaista elämä on.
Onhan se surullista ja hyvä että et koe samalla tavalla. Mainitaan nyt kuitenkin sen verran vielä, että minulla on rasitteena ADD:n lisäksi myös dyskalkulia. Näiden yhteisvaikutus on se, että minulla ei tavallaan ole elämässä vaihtoehtoja. Suuri osa ovista on osaltani kiinni, sillä en pysty laskemaan edes ala-asteen matematiikkaa ja sen vuoksi työelämästäkään ei tule oikein yhtään mitään. Sinun tilanteesi ei varmasti ole ihan yhtä masentava kuitenkaan.
Mulla melkein sama: Asperger + ADD, enkä osaa matikkaa. Yritin opiskella koodausta työkkärin asseille tarkoitetulla pikakurssilla, ja eihän siitä mitään tullut. Jätin kesken viikon jälkeen, kun en osannut ratkaista yhtälöitä Javascriptillä. Oikeesti porukka luulee että me ollaan jotain Einsteineja. Totuus on ainakin monen meidän autistisen naisen kohdalla eri. Mä en osaa mitään. Piste. Olen luuseri.
Sinä et todellakaan ole mikään luuseri, vaan olet itsekkin mennyt samaan lankaan että kaikki assit rakastaisivat matikkaa. Näinhän ei tietty ole.
Vierailija kirjoitti:
Esikoista alettiin epäillä 4-vuotiaana autistiseksi mutta emme olleet tässä vaiheessa vielä huolissaan. ADD todettiin kun oli ensimmäisellä luokalla mutta emme ajatelleet, että kaikilla lapsillamme voisi olla ongelmia. Kun jälkikasvulle toisensa jälkeen sitten ropisi diagnooseja hakeuduin samalla itsekin tutkimuksiin, mieheni kehoituksesta (oletko sä huomannut että teissä on Einon kanssa tosi paljon samaa..) ja sain oman diagnoosini.
Ap
En nyt lukenut koko ketjua, mutta tsemppiä lähetän. Monilla on sellainen käsitys, että lapsesta näkee aina kutakuinkin synnärillä, onko erityisyyksiä. Oma poikani, joka maallikon silmin oli varsin Asperger-piirteinen aivan pikkulapsesta lähtien, sai diagnoosin 12-vuotissynttäreiden kunniaksi. Tämäkin siksi, että aloin vaatia apua, ei siksi, että koulussa olisi huolestuttu erikoisesta käytöksestä tms. Ja ihan oikeasti jostain alle kouluvuotiaasta voi olla tosi vaikea nähdä, onko vaikka ADHD vaiko vain luonteeltaan vilkas ja sillä tavalla kehittymätön mitä nyt lapsi on. Meillä kellään ei (kai) ole lasipalloa, mistä nähdä tulevaisuus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
62-synt isälläni on todennäköisesti adhd. Pääsi töihin tehtaalle ja nai äitini joka on aina hoitanut käytännön asiat.
Minä synnyin 80, koulun käynti takkusi alusta asti ja jouduin teininä ensin tarkkikselle, sitten koulukotiin. Työkyvyttömyyseläkkeelle pääsin, tai jouduin 25vuotiaana. Niin ei todennäköisesti olisi käynyt jos olisi ollut oikea diagnoosi ja lääkitys!
Ensimmäinen lapseni syntyi 07 ja hänellä alettiin epäillä jotain häikkää eskarissa, sai adhd-diagnoosinsa tokaluokalla. Pääsi mukautettuun opetukseen ja sai sopivan lääkityksen, pärjää oikein hyvin.
Toinen lapseni syntyi 12 ja hänellä aloitettiin toimintaterapia sekä tyutkimukset jo 4-vuotiaana. Aloitti myös koulun pienluokassa ja pärjää hyvin.
Voisi sanoa, että tämä on sukupolvien ketju jota nyt vasta aletaan purkaa.
Minun on niin kovin vaikeaa ymmärtää tätä yhtään. Miksi sinä, joka et ole pystynyt peruskoulua suorittamaan ilman apua, hankit lapsia? Voisitko kertoa mikä ajatuskulku on tässä ollut taustalla?
Itse olen suorittanut korkeakoulututkinnon, ja niin myös vanhempani, ja olen hyväpalkkaisena työelämässä, mutta pidän itseäni niin keskinkertaisena, että turhaa tähän maailmaan on samanlaisia ihmisiä tehdä enempää. Syöpää en tule parantamaan tai maailmaa muutenkaan pelastamaan, eikä todennäköisesti jälkipolvikaan sitä tekisi.
Sulta kysyisin että olet siis jättänyt lapset tekemättä koska pidät itseäsi keskinkertasena? Oho, jos noin kansamme ajattelisi niin sukupuuttoon oltais kuoltu jo keskiajalla. Eiköhän meitä keskinkertaisia mene niihin harvoihin yliviisaisiin neroihin niin aika monta sataatuhatta. Muutes nämä kirjottamasi nerot ovatkin sitten useasti nepsyjä, laskut jää maksamatta, kahvia eivät osaa keittää, mutta kaikki ymmärretään ja tiedetään omasta erityisalastaan.
Hei, tohtoriksi väitellyt abhd jm. Oletteko lukeneet E- epan vaikutuksesta ylivilkkaudeen? Suosittelen lämpimästi. Olen itse akadeeminen ei adhd mutta mielenkiinnosta aloin seuraamaan tätä palstaa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten se diagnoosi vaikuttaa yhtään mihinkään? Samat ongelmat sulla ja lapsilla on olleet jo ennen diagnooseja ja silti oot päättänyt niitä 3 tehdä.
Vanhin poikani sai diagnoosinsa nuorena aikuisena. Oli kysynyt psykiatrilta että entäpä jos itse isäksi joskus niin periytyisikö adhd? Psykiatri oli sanonut että suurella todennäköisyydellä periytyisy ja jos vielä lapsen äidillä omat haasteensa niin lapsessa todennäköisesti molemman ongelmat korostuisivat. Olen tosi kiitollinen tästä rehellisestä ja suorapuheisesta psykiatrista.
Meillä on adhd, add, lieviä autistisia piirteitä, dyslexia geeneissä. Vähintään ollut näitä haasteita jo neljässä sukupolvesta. Ennen vanhaa hyvin pärjäsi adhd henkilö esm maalla, koska oli tunnetusti kova työmies, - nainen. Uskalsivat myös tehdä asioita mitä muut eivät, esm muuttaa kotisuomesta ulkomaille, monella amerikkaan aikoinaan muuttaneella varmasti adhd, seikkailumieli. Maailman muuttuessa niin onkin sitten elämä vaikeutunut, just nyt ei ole tarvetta näille luonteenpiirteille, paitsi tietty asperger tiedemiehille. Tulevaisuudessa ehkäpä taas tarvitaan ihmisiä jotka uskaltavat, menevät ja tekevät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En usko hetkeäkään ettetkö itse olisi huomannut itsessäsi ongelmia, vaikkei diagnoosia olisi ollutkaan.
Ja kolme lasta vaatii isot tulot ja tukiverkot jne.
Eli siinäkin laskettu persiilleen.
En ole ap ja lapsia on vain yksi. Meidän lapsi oli rauhallinen ja helppo, täyttää kohta 20. Mutta lukiossa tuli masennusta ja siitä asti ollut hoitokontakti, jonka kautta on laitettu nyt neuropsykalle tutkimuksiin ADHD-epäilyn vuoksi.
Minulla on mennyt elämä päin helvettiä lukion jälkeen ja masennuksen parissa meni monta vuotta. Kävin pari vuotta Kelan tukemassa kuntoutusterapiassakin. Mutta ikinä ei ole tullut pieneen mieleenkään, että minulla voisi olla ADHD. Ennen kuin nyt, kun lapsen kohdalla sitä epäillään. Nyt kun se epäily on, niin se selittää todella monta juttua mikä lapsella on ollut. Ja sama itsekin kohdalla. Vasta nyt huomaan itsessäni miljoona juttua, jotka on ihan tavallisia ADHD-ihmisillä.
Minulle ja tyttärelle on yhteistä se, että olemme molemmat todella älykkäitä. Itse kävin lukiossa Mensan testissä ja silloisella asteikolla sain 145 pistettä, kun Mensan raja oli 148. Olen älykkäämpi kuin 97% suomalaisista. Ja tyttäreni on minua reippaasti älykkäämpi. On ihan tyypillistä, että se korkea älykkyys kompensoi sitä kaikkea ADHD-häröilyä vielä lukiossakin, mutta aikuiselämässä alkaa jotkut elämänalueet levitä käsiin.
Tyttärellä (nyt jälkeenpäin katsottuna) tarkkaamattomuushäiriö teki sen, että TEK:n 1000€ stipendi jäi matikasta saamatta huolimattomuusvirheen takia. Sama juttu ohjelmointikisassa - huonosti luettu tehtävä, tuijottaa koodia et ei tässä mitään vikaa oo ja oliko sitten 11. kun uudestaan tehtävän lukemalla ja koodin korjaamalla olis ollut 7. Tavallaan pärjäsi tosi hyvin sen ADHD-häröilyn kanssakin, mutta ilman ADHD:tä olisi pärjännyt vielä paremmin.
Niille oireille voi todellakin olla sokea, kun on ikänsä elänyt niiden kanssa. Toki sitä ihmettelee miten jotkut pystyvät siivoamaan, mutta ei sitä hahmota miksi omalla kohdalla se on niin vaikeaa, ennen kuin lukee netistä jonkun toisen ADHD-tyypin kuvailevan omia vaikeuksiaan.
Kyllä minäkin kavereiden lapsista näin helposti, että ne on ADHD-lapsia, jos niillä oli sitä vauhtia ja jalkojenheiluttelua, kun piti istua paikallaan. Mutta tämä hyperitön muoto on vaikeampi bongattava erityisesti silloin, kun korkea älykkyys kompensoi niin pitkälle.
Vierailija kirjoitti:
Vanhin poikani sai diagnoosinsa nuorena aikuisena. Oli kysynyt psykiatrilta että entäpä jos itse isäksi joskus niin periytyisikö adhd? Psykiatri oli sanonut että suurella todennäköisyydellä periytyisy ja jos vielä lapsen äidillä omat haasteensa niin lapsessa todennäköisesti molemman ongelmat korostuisivat. Olen tosi kiitollinen tästä rehellisestä ja suorapuheisesta psykiatrista.
Meillä on adhd, add, lieviä autistisia piirteitä, dyslexia geeneissä. Vähintään ollut näitä haasteita jo neljässä sukupolvesta. Ennen vanhaa hyvin pärjäsi adhd henkilö esm maalla, koska oli tunnetusti kova työmies, - nainen. Uskalsivat myös tehdä asioita mitä muut eivät, esm muuttaa kotisuomesta ulkomaille, monella amerikkaan aikoinaan muuttaneella varmasti adhd, seikkailumieli. Maailman muuttuessa niin onkin sitten elämä vaikeutunut, just nyt ei ole tarvetta näille luonteenpiirteille, paitsi tietty asperger tiedemiehille. Tulevaisuudessa ehkäpä taas tarvitaan ihmisiä jotka uskaltavat, menevät ja tekevät.
Siis mun pointti on että nepsy piirteet ovat olleet tosi tärkeät evoluution kannalta. Ja koska niin monella lapsella todetaan nykyään niin eiköhän piakkoin maailmassa tapahdu jotain mullistavaa että ovatkin taas tarpeen. Tullaan taas tarvitsemaan ihmisiä jotka ottavat ne ensiaskeleet tuntemattomaan, välittämättä pääseekö enään takaisin. Tälläsiä askeleita mukavuudenhaluset normi ihmiset eivät ikinä ottaisi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On varmasti raskasta. Saatteko mitään tukea arkeen tai lastenhoitoapua? Ei se kaikkea auta mutta helpottaa vähän. Jos lapset pärjää niin harrastukset, kerhot, leirit on heille myös yksi vaihtoehto arkeen. Muuten sitten vaan yrittää jaksaa, oot jo yli puolessa välissä kasvatustyötä jo.
Nykyään juuri kukaan ei saa lastenhoitoapua. Isovanhempia kun ei kiinnosta!
Meilläkin molemmat isovanhemmat elävät elämäänsä niinkuin omia lapsia tai lapsenlapsia ei olisikaan, eivät viitsi soitella tai käydä rai mitenkään huomioida. Sekunnin vertaa eivät ole koskaan hoitaneet, kun ei kiinnosta.
Yksin pitää rämpiä ja loppuunpalaneenankin jaksaa. Äiti kerran tiuskaisi että mitä valitat, ota neuvolasta kotisisar (entisajan kodinhoitaja jonk sai ilmaiseksi auttamaan vielä 70-80 luvulla). Noita ei ole ollut vuosikymmeniin :DMinun äitini jopa ystävällisesti soitti neuvolaan, jaaritteli liirumlaarumit minusta ja perheestäni ja "vaati" meillä kodinhoitajaa.
Hän itse oli kotirouva vielä senkin jälkeen kun nuorinkin oli 25, meillä kävi sekä siivooja että lastenhoitaja ja silti hän sai kunnaltakin kodinhoitajan halutessaan.
Ei se ole siitä kiinni ettei kiinnosta. Mieheni ja minä olemme edelleen kiinni työelämässä, oltu jo yli 35 vuotta, kasvatettu viisi lasta ja vielä yksi asuu kotona. Pikkuhiljaa yli 50 vuotiaina aletaan nauttimaan kahdestaan olosta ja omista jutuistamme. Olemme parikymmentä vuotta tehneet hulluina töitä vuorotellen, että aina toinen olisi lasten kanssa, pidetty lomat eriaikaan, että ollaan saatu lapsille pitkät lomat ja aina pistetty lapset kaiken edelle. Hei, kiinnostaa kyllä, mutta vielä haluaisi tehdä niitä juttuja mistä on jossain vaiheessa ollut pakotettu luopumaan - kukaan ei voi taata, että meillä olisi siihen mahdollisuus sitten eläkkeellä, monet, kun sairastuvat ja ovat eläkkeen koettaessa olleet mullan alla jo tovin. Siihen lisäksi, että vuosien työ on rikkonut paikkoja, on särkyjä ja tarvitsee enemmän lepoa kuin nuorena. Mielellään nautitaan pienempinä annoksina lapsenlapsista, mutta hoitovastuu mielellään vanhemmilla. Joskus voi aina ottaa hoitoon, mutta useimmiten ei. Kyläilyt ihan ok.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On varmasti raskasta. Saatteko mitään tukea arkeen tai lastenhoitoapua? Ei se kaikkea auta mutta helpottaa vähän. Jos lapset pärjää niin harrastukset, kerhot, leirit on heille myös yksi vaihtoehto arkeen. Muuten sitten vaan yrittää jaksaa, oot jo yli puolessa välissä kasvatustyötä jo.
Nykyään juuri kukaan ei saa lastenhoitoapua. Isovanhempia kun ei kiinnosta!
Meilläkin molemmat isovanhemmat elävät elämäänsä niinkuin omia lapsia tai lapsenlapsia ei olisikaan, eivät viitsi soitella tai käydä rai mitenkään huomioida. Sekunnin vertaa eivät ole koskaan hoitaneet, kun ei kiinnosta.
Yksin pitää rämpiä ja loppuunpalaneenankin jaksaa. Äiti kerran tiuskaisi että mitä valitat, ota neuvolasta kotisisar (entisajan kodinhoitaja jonk sai ilmaiseksi auttamaan vielä 70-80 luvulla). Noita ei ole ollut vuosikymmeniin :DMinun äitini jopa ystävällisesti soitti neuvolaan, jaaritteli liirumlaarumit minusta ja perheestäni ja "vaati" meillä kodinhoitajaa.
Hän itse oli kotirouva vielä senkin jälkeen kun nuorinkin oli 25, meillä kävi sekä siivooja että lastenhoitaja ja silti hän sai kunnaltakin kodinhoitajan halutessaan.
Ei se ole siitä kiinni ettei kiinnosta. Mieheni ja minä olemme edelleen kiinni työelämässä, oltu jo yli 35 vuotta, kasvatettu viisi lasta ja vielä yksi asuu kotona. Pikkuhiljaa yli 50 vuotiaina aletaan nauttimaan kahdestaan olosta ja omista jutuistamme. Olemme parikymmentä vuotta tehneet hulluina töitä vuorotellen, että aina toinen olisi lasten kanssa, pidetty lomat eriaikaan, että ollaan saatu lapsille pitkät lomat ja aina pistetty lapset kaiken edelle. Hei, kiinnostaa kyllä, mutta vielä haluaisi tehdä niitä juttuja mistä on jossain vaiheessa ollut pakotettu luopumaan - kukaan ei voi taata, että meillä olisi siihen mahdollisuus sitten eläkkeellä, monet, kun sairastuvat ja ovat eläkkeen koettaessa olleet mullan alla jo tovin. Siihen lisäksi, että vuosien työ on rikkonut paikkoja, on särkyjä ja tarvitsee enemmän lepoa kuin nuorena. Mielellään nautitaan pienempinä annoksina lapsenlapsista, mutta hoitovastuu mielellään vanhemmilla. Joskus voi aina ottaa hoitoon, mutta useimmiten ei. Kyläilyt ihan ok.
Siis sinulla on lapsenlapsia joilla diagnoosi? Ja tulit tänne selittämään miksi et jaksa heitä hoitaa, kylään saa mummolaan tulla, mutta ei saa jättää teille hoidettavaksi?
Kovin on kirjotuksessasi selityksen makua. Oletko ehkäpä niitä mummoja jotka mielellään laittavat lastenlasten kuvia suomeen ja kirkkainsilmin valehtelevat ystävilleen?
Lääkitykset kuntoon koko perheelle. Sitten vasta voi alkaa selvitellä mahdolliset kuntoutukset, ja kun itse saat itsesi järjestykseen lääkkeiden avulla, pystyt tasapainoisempaan ja johdonmukaisempaan vanhemmuuteen (joka on paras lääke siihen uhmakkuushäiriöön).
Vierailija kirjoitti:
Esikoista alettiin epäillä 4-vuotiaana autistiseksi mutta emme olleet tässä vaiheessa vielä huolissaan. ADD todettiin kun oli ensimmäisellä luokalla mutta emme ajatelleet, että kaikilla lapsillamme voisi olla ongelmia. Kun jälkikasvulle toisensa jälkeen sitten ropisi diagnooseja hakeuduin samalla itsekin tutkimuksiin, mieheni kehoituksesta (oletko sä huomannut että teissä on Einon kanssa tosi paljon samaa..) ja sain oman diagnoosini.
Ap
Näin meni meilläkin. Ongelmat alkoi tulla esiin vasta koulussa. Kuopus sai diagnoosin seiskalla, esikoinen vielä myöhemmin. Silloin aloin huomata, että minulla on samat ongelmat. Murrosikä oli tosi uuvuttava, olin ihan loppu. Kun lapset lähti omilleen, aloin toipua.
Olisinko perustanut perhettä jos olisin tiennyt? En osaa sanoa. Omassa lapsuudessa näitä ei edes tutkittu.
Tarvitset omaa aikaa ja omaa lomaa rauhassa, ettet pala loppuun.
Ap:lle paljon voimia. Kuulostaa rankalta. Toivottavasti saat apua esim neuvolan kautta, omaishoidon vapaita ym. Sekä vertaistukea.
Tuo kuulostaa tosi pahalta, että osa porukasta laukoo:"mitä teit niitä lapsia lisää".
Lapset ovat suuri lahja. Sinunkin lapsissa on varmasti paljon hyvää ja ihanaa!
Ei elämästä voi tietää kaikkea etukäteen..
"Miksi otit sen miehen, miksi menit sinne töihin, niin tulit irtisanotuksi, miksi ostitte sen talon, mitä menit sairastumaan.." Ei elämää voi hallita täysin etukäteen. Me kuljemme elämän virrassa mukana. Koitamme parhaan kykymme mukaan soljua mukana. On helppoja aikoja ja hankalia. Ihmisten kuuluu auttaa toisia.