Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kumppanin uudet piirteet (perheellistymisen myötä)
04.11.2013 |
Täällä on moneen otteeseen kirjoitettu pattitilanteista, joihin on parisuhteissa ajauduttu lasten syntymän myötä. Useampi vastaaja on kuitenkin ihmetellyt sitä, miten aloittaja on alunperinkään mennyt sellaisen kumppanin kanssa yhteen. Ihmiset eivät kuulemma muutu.
Olen itse yrittänyt pohtia, että mitä varoitusmerkkejä olisi ollut nähtävillä jo ennen lapsia, olisiko minun pitänyt huomata jotain. En parhaallakaan yrityksellä oikein ymmärrä, mitä olisi pitänyt nähdä.
Ennen lapsia meidän suhteemme oli oikeastaan loistava. Tasapuolinen, kotityöt menivät aika lailla tasan, seksielämä tyydytti molempia osapuolia. Molemmilla oli harrastuksia, niin omia kuin yhteisiäkin. Kunnianhimoa löytyi töiden suhteen, mutta kumpikaan ei juurikaan tehnyt ylitöitä. Ilmassa oli koko ajan flirttiä, riitoja ei juurikaan ollut. Perheen perustaminen oli yhteinen haave. Positiivinen raskaustesti sai miehen kyyneliin.
Kahden lapsen ja viiden vuoden jälkeen parisuhteemme on kuin pause-tilassa. Kotityöt ovat 90% minun vastuullani. Seksiä meillä ei enää juurikaan ole, lähinnä siksi ettei mies enää halua. Mies, joka ennen naureskeli ihmisille, jotka istuivat kaikki illat toimistolla, istuu siellä nykyään itse. Kaikki yhteiset harrastukset ovat jääneet, eikä mies enää halua käyttää vapaa-aikaansa minun kanssa. Mies haaveilee ajasta ennen perhettään, puhuu ylisanoin sinkkukavereistaan, jotka voivat mennä ja elää kuten tahtovat. En oikein ymmärrä miten olemme tähän tilanteeseen ajautuneet, me joilla oli monen mielestä kadehdittava suhde.
Paikoitellen on sellainen tunne, etten tunnista miestä enää samaksi ihmiseksi. Sisäpiirivitsit ovat vähentyneet, kosketusta ei juurikaan ole. Kaikki on periaatteessa hyvin, mutta mikään ei ole hyvin. Emme enää haaveile oikein mistään yhdessä, tuntuu että miehen haaveet ovat hänen omaansa, liittyvät häneen itseensä.
Mitä minun olisi pitänyt nähdä ennen kuin perustimme perheen? Toimia toisin, miten?
Mies on 36-vuotias, eli lapset on saatu kolmekymppisinä, ei keskenkasvuisina.
Miten te muut? Tuliko lasten myötä kumppanista ja parisuhteesta uusia piirteitä esille? Muuttuiko toinen? Muutuitko sinä? Vai olisiko nämä piirteet olleet nähtävissä jo ennen perheellistymistä?
Kommentit (233)
[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 11:06"]
No jos oletetaan, ettei mieheni pidä (vastoin kaikkia ennakkokäsityksiä ja -oletuksia) lapsiperhe-elämästä, mitä minä voin tehdä?
1) Tasoitella hänen elämäänsä mahdollisimman helpoksi, olla nalkuttamatta, antaa mennä, antaa nauttia siis herkut kakun päältä. Lapsista hän kyllä nauttii. -> olisin itse onneton ja marttyyri.
2) Vaatimalla vaatia häntä mukaan yhteiseen toimintaan, yhteisiin askareisiin, panostamaan taas meidän parisuhteeseen.
--> Hän ehkä ahdistuisi entisestään?
Onko tässä väjäämättä edessä vain pahaa mieltä ja ero? :( Vai helpottaako tämä ajan kanssa?
Ap.
[/quote]
Ap, kyllä se helpottaa ajan kanssa, kunhan lapset kasvaa siinä. Meillä oli ihan sama kuvio, mies ahdistui ja tuli levottomaksi lapsiperheajasta, ja pakeni töihinkin. Mutta minä sitten vaan hoisin yksin kodin ja lapset, kun en erotakaan halunnut, ja lasten tullessa vähän isommiksi alkoi mies palata entisekseen. Se alkoi tapahtua lasten ollessa kouluiässä varsinkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="04.11.2013 klo 16:22"]
Kokemukseni on että lapsiperheen vanhempien täytyy pitää silloin tällöin kahdenkeskistä lomaa. Vähintään muutama päivä kerrallaan ja pari kolme kertaa vuodessa. Että ehtii rentoutua ja keskittyä toiseen. Ei mediaa eikä päihteitä mukaan. Ulkoilua, saunomista, keskustelua, hellimistä... Pitäisi olla lakisääteistä. Vältettäisiin paljon avioeroja ja kärsimystä.
[/quote]
No ihan kiva jos tuommoista pystyy järjestämään, mutta jos ei pysty, niin ei se mikään elinehto ole. Suhteen voi saada toimimaan ilmankin.
Meillä ei ole 14 vuoden aikana pidetty koskaan päivääkään tuollaista kahdenkeskistä lomaa, ja oikein hyvin on mennyt. Me järjestämme siinä ihan arjen keskellä omat ilomme. Taidamme myös vaan olla sen luontoisia, että "laumaelämä" sopii meille erittäin hyvin, se että on ne lapset siinä aina.
Seksipuolenkin on saanut hyvin sopimaan tavalliseen arkeen, kun ei ne lapset kuitenkaan siinä vieressä tapittamassa 24/7 ole.
[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 11:06"]
No jos oletetaan, ettei mieheni pidä (vastoin kaikkia ennakkokäsityksiä ja -oletuksia) lapsiperhe-elämästä, mitä minä voin tehdä?
1) Tasoitella hänen elämäänsä mahdollisimman helpoksi, olla nalkuttamatta, antaa mennä, antaa nauttia siis herkut kakun päältä. Lapsista hän kyllä nauttii. -> olisin itse onneton ja marttyyri.
2) Vaatimalla vaatia häntä mukaan yhteiseen toimintaan, yhteisiin askareisiin, panostamaan taas meidän parisuhteeseen.
--> Hän ehkä ahdistuisi entisestään?
Onko tässä väjäämättä edessä vain pahaa mieltä ja ero? :( Vai helpottaako tämä ajan kanssa?
Ap.
[/quote]
Mitä tarkoitat, ettei hän pidä lapsiperhe-elämästä, jos hän kuitenkin lapsista nauttii?
Ap, minusta kuulostaa vain siltä ettei teillä ole enää rakkautta, etenkään miehen puolelta. Hän ei halua miellyttää sinua ja tehdä sinun oloasi hyväksi, vaan on yhdessä kun kuuluu olla yhdessä. Kyllä mies auttaa ja haluaa olla iltaisin perheen kanssa, jos rakastaa vaimoaan.
[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 11:19"]
[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 11:06"]
No jos oletetaan, ettei mieheni pidä (vastoin kaikkia ennakkokäsityksiä ja -oletuksia) lapsiperhe-elämästä, mitä minä voin tehdä?
1) Tasoitella hänen elämäänsä mahdollisimman helpoksi, olla nalkuttamatta, antaa mennä, antaa nauttia siis herkut kakun päältä. Lapsista hän kyllä nauttii. -> olisin itse onneton ja marttyyri.
2) Vaatimalla vaatia häntä mukaan yhteiseen toimintaan, yhteisiin askareisiin, panostamaan taas meidän parisuhteeseen.
--> Hän ehkä ahdistuisi entisestään?
Onko tässä väjäämättä edessä vain pahaa mieltä ja ero? :( Vai helpottaako tämä ajan kanssa?
Ap.
[/quote]
Mitä tarkoitat, ettei hän pidä lapsiperhe-elämästä, jos hän kuitenkin lapsista nauttii?
[/quote]
En tiedä, oletan vain. Lasten kanssa hän viihtyy hyvin, silloin kun on kotona. Suurimman osan ajasta hän on kuitenkin (yli)töissä.
Hän ihannoi ääneen lapsettomien sinkkuystäviensä elämää, harrastuksia, asuntoja, autoja, matkoja, naisseikkailuja yms.
Hän vertaa elämäänsä paljon aikaan ennen lapsia, jopa aikaa ennen minua.
Nyt on kuulemma elämä pelkkää suorittamista ja stressiä, töitä on tehtävä perheen takia. Itselle tulee välillä vähän syyllinen olo, että minäkö menin hänen elämänsä pilaamaan, vaikka siis parisuhteemme oli mitä mainioin ennen lapsia! Ja ne asiat, mitkä parisuhteessamme joskus toimivat (seksi, kokkaaminen yhdessä, yhdessä urheilu, leffojen katseleminen, lyhyet viikonloppureissut) eivät innosta häntä enää. Vaikka kaikkia näitä onnistuisimme yhä aina silloin toteuttaa.
Olen yrittänyt miehelle sanoa, että ehkä suhteemme oli niin hyvä ennen ihan jo sen takia, ettö arki oli niin helppoa, suhde toimi omalla painollaan. Nyt pikkulapsiperhearjessa sen eteen olisi nähtävä vähän töitä, yrittää. Mies on sitä mieltä, että asioiden pitäisi sujua omalla painollaan, myös meidän suhteemme. Ihan kuin se olisi kaikki tai ei mitään, joko loistava ja helppo suhde tai ei sitten suhdetta lainkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tai siis kuulostaa lopun alulta, ei tuo ole normaalia liiton laimentumista edes lapsiperheessä. Toki vaikeita aikoja joskus on.
Itse en ihan allekirjoita sitä, että kolmekymppisinä toisensa löytäneet tekisivät jotenkin kestävämpiä liittoja (verraten nuorempiin), sillä usein nämä "vanhempana naineet" ovat pitäneet sinkkuelämästä ja nauttineet sen huvituksista, lapsia ei ehkä ole aina ajateltu että hankittaisiinkaan eikä lasten hankkiminen ja perheen perustaminen ole tuntunut aina siltä, että sen välttämättä haluaa ja että se olisi "elämän tarkoitus". Joillakin nuoremmilla pareilla taas on niin, että ovat todella perhekeskeisiä ja aina halunneet lapsen. Joillekin vapaudesta nauttineille saattaa tulla yllätyksenä se, ettei perhe-elämä ollutkaan niin täydellistä ja sitä mitä tahtoi ja silloin kulissit kaatuvat. Toki molemmissa on puolensa, mutta usein nuorempana naineet ovat varmasti keskimäärin perhekeskeisempiä eivätkä näe yhtenä vaihtoehtona "sinkkuilua" ja osaa kaivata/kaipaa vapautta :) Varsinkin vanhempana lapsen saaneet miehet saattavat olla jo aika tottuneita vapaisiin viikonloppuihin ym. Tietenkin vanhemmaksi kasvaminen on prosessi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="04.11.2013 klo 17:52"]
Eikö ole ilmeistä, että ap:n mies ei yksinkertaisesti pidä lapsiperhe-elämästä? Tämä ei ole mitenkään harvinaista. Onhan se elämäntapana hyvin erilainen kuin se, mistä moni mies haaveilee. Ap:n mies on saattanut monen muun tavoin haluta vanhemmaksi epärealistisin odotuksin ja ilman selkeää käsitystä siitä, onko lapsiperhe-elämä todella hänestä tyydyttävää vai ei. Hän joutuu nyt kärsimään huonosta itsetuntemuksestaan, ja muu perhe kärsii siinä sivussa.
[/quote]Minustakin tämä on niin itsestäänselvää, että ihan turha etsiä syitä muualta. Mies on halunnut lapsia, kyllä, mutta lasten tekemisen jälkeen huomannut ettei lapsiperhe-elämä olekaan sellaista kuin hän kuvitteli.
Ja nyt ahdistaa, vituttaa, harmittaa, ja varmasti vielä päälle hirveän huono omatunto siitä kun ei osaakaan nauttia asiasta jonka itse on halunnut. Ja kun kyseessä todellakin on asia josta ei oikein ole poispääsyä (paitsi ero ja lasten hylkääminen, ei kovin hieno vaihtoehto) se varmasti vielä moninkertaistaa ahdistuksen ja noidankehän tunteen. Elämä on "paskaa" mutta muutkin vaihtoehdot ovat huonoja, joten minkäs teet muuta kuin ahdistut, ihan normaali ja ymmärrettävä reaktio.
Eipä siinä muuta voi tehdä kuin odottaa että lapset kasvaa, kiire ehkä hellittää ja mies saa takaisin elämän josta pitää enemmän.
T. Vela, joka liian hyvin osaa kuvitella vastaavan skenaarion omalle kohdalleen, ja siinä onkin suurin syy miksi en missään nimessä halua lapsia.
Mikäs sitten vaimon rooli on tässä kaiken ahdistuksen keskellä?
Ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 11:31"]
[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 11:19"]
[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 11:06"]
No jos oletetaan, ettei mieheni pidä (vastoin kaikkia ennakkokäsityksiä ja -oletuksia) lapsiperhe-elämästä, mitä minä voin tehdä?
1) Tasoitella hänen elämäänsä mahdollisimman helpoksi, olla nalkuttamatta, antaa mennä, antaa nauttia siis herkut kakun päältä. Lapsista hän kyllä nauttii. -> olisin itse onneton ja marttyyri.
2) Vaatimalla vaatia häntä mukaan yhteiseen toimintaan, yhteisiin askareisiin, panostamaan taas meidän parisuhteeseen.
--> Hän ehkä ahdistuisi entisestään?
Onko tässä väjäämättä edessä vain pahaa mieltä ja ero? :( Vai helpottaako tämä ajan kanssa?
Ap.
[/quote]
Mitä tarkoitat, ettei hän pidä lapsiperhe-elämästä, jos hän kuitenkin lapsista nauttii?
[/quote]
En tiedä, oletan vain. Lasten kanssa hän viihtyy hyvin, silloin kun on kotona. Suurimman osan ajasta hän on kuitenkin (yli)töissä.
Hän ihannoi ääneen lapsettomien sinkkuystäviensä elämää, harrastuksia, asuntoja, autoja, matkoja, naisseikkailuja yms.
Hän vertaa elämäänsä paljon aikaan ennen lapsia, jopa aikaa ennen minua.
Nyt on kuulemma elämä pelkkää suorittamista ja stressiä, töitä on tehtävä perheen takia. Itselle tulee välillä vähän syyllinen olo, että minäkö menin hänen elämänsä pilaamaan, vaikka siis parisuhteemme oli mitä mainioin ennen lapsia! Ja ne asiat, mitkä parisuhteessamme joskus toimivat (seksi, kokkaaminen yhdessä, yhdessä urheilu, leffojen katseleminen, lyhyet viikonloppureissut) eivät innosta häntä enää. Vaikka kaikkia näitä onnistuisimme yhä aina silloin toteuttaa.
Olen yrittänyt miehelle sanoa, että ehkä suhteemme oli niin hyvä ennen ihan jo sen takia, ettö arki oli niin helppoa, suhde toimi omalla painollaan. Nyt pikkulapsiperhearjessa sen eteen olisi nähtävä vähän töitä, yrittää. Mies on sitä mieltä, että asioiden pitäisi sujua omalla painollaan, myös meidän suhteemme. Ihan kuin se olisi kaikki tai ei mitään, joko loistava ja helppo suhde tai ei sitten suhdetta lainkaan.
[/quote]
No kysypä ihan suoraan, katuuko hän perheenperustamista ja lasten hankkimista. Vaihtaisiko hän nykyisen elämänsä jonkun sinkkukaverinsa elämään? Jos ei, niin miksi hän ei halua olla kotona viettämässä aikaa teidän kanssanne? Jos syy on työn tekeminen perheen takia, niin sano että tyydyt taloudellisesti ja materiaalisesti vaatimattomampaan elämään, jotta mies saa viettää enemmän aikaa perheen kanssa. Vai onko se sittenkin parisuhde, joka on ongelma?
Ja vielä, kirjaa konkreettisesti ylös miten kauan mies on kotona, poissa kotoa, viettää aikaa lasten kanssa, tekee kotitöitä jne. ihan jo valottaaksesi itsellesikin, mikä todellinen tilanne on.
Ja sinä et ole syypää ollenkaan miehen olotilaan, hän on ihan itse päättänyt ruveta perheelliseksi. Oma valinta. Valitettavasti lastenhankinta on sellainen päätös, että sitä ei voi muuttaa ja perua, kuten monia muita elämän isoja päätöksiä. Aina voi muuttaa paikkakuntaa tai maata, vaihtaa asuntoa, työpaikkaa, kaveripiiriä, opiskella uuden ammatin, lopettaa harrastuksen ja aloittaa uuden jne. jos entinen ei miellytä. Mutta lapsia ei voi perua.
No, voit miettiä jaksatko kuunnella miestä ja kasvattaa lapsia siinä ympäristössä, minkä miehen huonotuuulisuus pakostakin tuottaa. Sinuna sanoisin miehelle suoraan, että uskot kengän puristavan tästä ja sanot, että ottaa itseään niskasta kiinni, skarppaa ja hyväksyy tilanteen. Lapsista hän tuskin luopuisi koskaan, ja he nyt ovat olemassa, joten ei auta kuin nauttia. Kymmenen vuoden päästä tilanne helpottaa. Puhu myös vanhemmuuden positiivista puolista usein, korosta vaikka sitä kuka hoitaa häntä vanhainkodissa ja kerro, että "kuvittele, kun lapsi parikymppisenä haluaa isän kanssa syömään ravintolaan" ymym. Minun miestäni ainakin on helppo tsempata juurikin tuollaisilla kivoilla tulevaisuuden kuvitelmilla aikuisista/vanhemmista lapsista ja heidän kanssaan tehtävistä asioista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No, voit miettiä jaksatko kuunnella miestä ja kasvattaa lapsia siinä ympäristössä, minkä miehen huonotuuulisuus pakostakin tuottaa. Sinuna sanoisin miehelle suoraan, että uskot kengän puristavan tästä ja sanot, että ottaa itseään niskasta kiinni, skarppaa ja hyväksyy tilanteen. Lapsista hän tuskin luopuisi koskaan, ja he nyt ovat olemassa, joten ei auta kuin nauttia. Kymmenen vuoden päästä tilanne helpottaa. Puhu myös vanhemmuuden positiivista puolista usein, korosta vaikka sitä kuka hoitaa häntä vanhainkodissa ja kerro, että "kuvittele, kun lapsi parikymppisenä haluaa isän kanssa syömään ravintolaan" ymym. Minun miestäni ainakin on helppo tsempata juurikin tuollaisilla kivoilla tulevaisuuden kuvitelmilla aikuisista/vanhemmista lapsista ja heidän kanssaan tehtävistä asioista.
Sepä se, kun ei tuossa ole oikein mahdollisuutta ratkaisuun jossa kaikki olisivat onnellisia. Sehän siitä tekeekin noidankehän, kun aina joku kärsii. Lasten tekemistä ei voi perua.
Itse suosittelisin pari-/perheterapiaa, voisi joku ulkopuolinen saada teille kaikille uusia näkökulmia. Voi esim. olla ettei mies sisäistä sitä että tilanne on jossakin määrin väliaikainen. Sen ymmärtäminen voisi vähentää hänen stressiään. Ja samalla sitten ap sinunkin.
- 46:n vela -
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä ko. miehen pitäisi vain kasvaa aikuiseksi ja ottaa vastuu elämästään ja omista valinnoistaan. Lapsiperhe-elämä tai mikään elämä ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista ja jos mies lähtisi nyt elämään sitä ihanaa sinkkuelämää niin olisiko se sitten kuitenkaan sen parempaa?
Jokaisella ihmisellä on mahdollisuus tehdä omasta ja läheistensä elämästä hyvää ja nauttia siinä olevista hyvistä asioista. Haaveita saa olla ja välillä kannattaa haaveilla jostain pienemmästäkin, jonka totetuttaminen onnistuu vaikka jo seuraavana viikonloppuna (esim. yhteinen viikonloppu kumppanin kanssa ja lapset hoitoon). Monille pareille tekisi oikeasti hyvää olla välillä kahden mies ja vaimo eikä aina vain lasten kautta olemassa toisilleen -riippuen tietenkin ihan ihmisestä.
AP, ymmärrän sinua NIIN hyvin. Meillä on suurin piirtein samoin, tosin mies ei pakene töihin mutta pakenee "henkisesti". Mies tykkää lapsista ja haluaa perhe-elämää, tekee kyllä ruokaa ja siivoaakin mutta ei jaksa vastuuta mitä perhekuvio on tuonut mukanaan. Siis kun pitää "murehtia" (=miettiä) lasten lääkärit, koulut, harrastukset, kaveriyökylät, synttärit, laskut, lainat, loma-ajat, polkupyörät, luistimet, jne... Eli minä pyöritän arkea ja pyhää ja olen se vahva. Ja en oikein jaksaisi. (ja jos joku av-maama heittää kysymyksen että mitä sitten tapahtuu jos en pidäkään kaikkia lankoja käsissäni niin voin heti vastata että kokeiltu on).
AP, kysyt että mikä on vaimon tehtävä tämän ahdistuksen keskellä. Tehdä päätös eli kestääkö vai eikö kestä. MInä tein päätöksen että ok, tämä on nyt minun elämäni ja perhettä en hajota. Eli hoidan homman, ja teen elämäni mahdollisimman kivaksi niillä eväillä kun on, hyväksyn miehen "aseman" ja enkä yritä (enää) muuttaa häntä. Meillä on seksiä, arki on ihan kivaakin, elämä helpottuu koko ajan kun lapset kasvaa. Teen ja järkkään kaikkea hauskaa lasten kanssa ja välistä teen omia irtiottoja itselleni (leffa, ooppera). En vaadi miestä osallistumaan mutta ei hän tyhmä ole. Pikkuhiljaa hän on itse huomannut että jää muuten kaikesta kivasta paitsi jos ei tule mukaan. Ja välillä sieltä tulee älyväläyksiä että hän ottaakin jotain "kantaakseen".
Joku voi olla sitä mieltä että huono päätös. olkoon mutta päätös on omani.
[quote author="Vierailija" time="04.11.2013 klo 18:30"]
Omien arvojen vastainen? Muuttuiko ne arvot lapsen synnyttyä yhtäkkiä?
[/quote]
Ei, vaan mies ei tuntenut itseään ja omia arvojaan etukäteen. Hän ajatteli arvostavansa lapsen tuomaa hyvää enemmän kuin lapsen tulon myötä menettämiään asioita, mutta totuus paljastui toiseksi. Arvot ovat tosiaan melko pysyviä, ja siksi pohjimmiltaan lapsiperhe-elämään tyytymätön ihminen ei helposti muuta suhtautumistaan siihen. Ei, vaikka muut kuinka vaatisivat "ottamaan vastuuta" ja "ryhdistäytymään".
Jos ap:n mies päättää sitoutua perheen kanssa elämiseen, hänen kannattaa ilman muuta etsiä tapoja, joilla hän voi tehdä arvojensa mukaisia asioita kaiken sen vaivalloisen mutta välttämättömän arjen ohella. Ja ap:n pitää myös hyväksyä, ettei perhe tule koskaan tuottamaan miehelle samanlaista täyttymystä kuin hänelle itselleen. -31
[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 12:03"]
AP, ymmärrän sinua NIIN hyvin. Meillä on suurin piirtein samoin, tosin mies ei pakene töihin mutta pakenee "henkisesti". Mies tykkää lapsista ja haluaa perhe-elämää, tekee kyllä ruokaa ja siivoaakin mutta ei jaksa vastuuta mitä perhekuvio on tuonut mukanaan. Siis kun pitää "murehtia" (=miettiä) lasten lääkärit, koulut, harrastukset, kaveriyökylät, synttärit, laskut, lainat, loma-ajat, polkupyörät, luistimet, jne... Eli minä pyöritän arkea ja pyhää ja olen se vahva. Ja en oikein jaksaisi. (ja jos joku av-maama heittää kysymyksen että mitä sitten tapahtuu jos en pidäkään kaikkia lankoja käsissäni niin voin heti vastata että kokeiltu on).
AP, kysyt että mikä on vaimon tehtävä tämän ahdistuksen keskellä. Tehdä päätös eli kestääkö vai eikö kestä. MInä tein päätöksen että ok, tämä on nyt minun elämäni ja perhettä en hajota. Eli hoidan homman, ja teen elämäni mahdollisimman kivaksi niillä eväillä kun on, hyväksyn miehen "aseman" ja enkä yritä (enää) muuttaa häntä. Meillä on seksiä, arki on ihan kivaakin, elämä helpottuu koko ajan kun lapset kasvaa. Teen ja järkkään kaikkea hauskaa lasten kanssa ja välistä teen omia irtiottoja itselleni (leffa, ooppera). En vaadi miestä osallistumaan mutta ei hän tyhmä ole. Pikkuhiljaa hän on itse huomannut että jää muuten kaikesta kivasta paitsi jos ei tule mukaan. Ja välillä sieltä tulee älyväläyksiä että hän ottaakin jotain "kantaakseen".
Joku voi olla sitä mieltä että huono päätös. olkoon mutta päätös on omani.
[/quote]
Mites teillä ennen lapsia: kuka huolehti kaupassakäynnit, kauppalistat, suunnitteli ja teki ruuat, hankki joulu- ja lahjat ystäville, kummilapsille ja sukulaisille ja huolehti muut muistamiset, hankki ja lähetti joulukortit, lainat, laskunmaksut, suunnitteli ja varasi lomamatkat, risteilyt, liput konsertteihin ja teatteriin jne.?
[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 11:19"]
Me järjestämme siinä ihan arjen keskellä omat ilomme. Taidamme myös vaan olla sen luontoisia, että "laumaelämä" sopii meille erittäin hyvin, se että on ne lapset siinä aina.
[/quote]
Tämä on varmasti oikea huomio. Meistä kumpikaan ei nimittäin ole tippaakaan laumaeläjä, vaan tarvitsemme molemmat säännöllisesti sekä omaa aikaa että kahdestaan vietettyjä rauhallisia hetkiä. Ehkä tämän vuoksi emme ole lapsiakaan halunneet.
Kiitos vastauksista, luen jokaisen huolella varmaan vielä monta kertaa uudelleen. Food for thought.
Miehen kaverit ovat lähes kaikki 30-40-vuotiaiata kaupunkilaissinkkuja, tai vaihtoehtoisesti lyhyissä avoliitoissa eläviä miehiä. Jo meidän seurusteluaikanamme mies oli siinä porukassa outolintu, mutta lasten tultua mukaan kuvioon hän jäi vähän porukan ulkopuolelle. En usko että mies on saanut mistään oikein miespuolista vertaistukea isyyteen ja ennen kaikkea siihen, millaista on olla pitkässä lapsellisessa parisuhteessa. Hänen kaveriporukassaan on ollut tapana siirtyä naisesta toiseen jos ja kun ongelmia on ilmaantunut. Toim. huom. en siis syytä hänen kavereitaan meidän ongelmista, mutta sieltä puolin ei välttämättä saa oikeanlaista vertaistukea ja ymmärrystä.
Ap.
Alue: Aihe vapaa
No jos oletetaan, ettei mieheni pidä (vastoin kaikkia ennakkokäsityksiä ja -oletuksia) lapsiperhe-elämästä, mitä minä voin tehdä?
1) Tasoitella hänen elämäänsä mahdollisimman helpoksi, olla nalkuttamatta, antaa mennä, antaa nauttia siis herkut kakun päältä. Lapsista hän kyllä nauttii. -> olisin itse onneton ja marttyyri.
2) Vaatimalla vaatia häntä mukaan yhteiseen toimintaan, yhteisiin askareisiin, panostamaan taas meidän parisuhteeseen.
--> Hän ehkä ahdistuisi entisestään?
Onko tässä väjäämättä edessä vain pahaa mieltä ja ero? :( Vai helpottaako tämä ajan kanssa?
Ap.