Lue keskustelun säännöt.
Tahattomasti lapsettomien kohtaamisen vaikeus
13.09.2020 |
Odotan nyt ensimmäistä lastani ja olen saanut jo odotusaikana tuntea, kuinka vaikea lähipiirissä olevilla tahattomasti lapsettomilla on ollut suhtautua raskauteeni. Olen yrittänyt parhaani mukaan ymmärtää lapsettomia, en "hiero" raskauttani heidän kasvoillensa ja puhun pääasiassa muusta kuin raskaudesta. Kyselen lapsettomien kuulumisia, miten töissä menee, mitä vapaa-aikaan kuuluu jne. Silti minulle on kiukuteltu, pidetty mykkäkoulua, piikitelty odotusajasta ja siihen liittyvistä muutoksista sekä kyselty todella henkilökohtaisia näiden lapsettomien taholta, kun olen kertonut raskaudesta.
Olen yrittänyt ymmärtää tahattomasti lapsettomia lukemalla aiheesta. Bongasin Simpukka ry:n infon lapsettoman läheiselle ja muutamat asiat pistivät todella infosta silmään (lainaukset lainausmerkeissä):
"Tuttavaparisi on todennäköisesti yrittänyt tehdä lasta paljon määrätietoisemmin kuin sinä, jolle kaikki on ollut ehkä helppoa." Minusta on kurjaa, että raskauden yrittämistä vertaillaan tuollaisella asetelmalla. Se, että toinen on tullut raskaaksi ei tarkoita, että raskaus olisi alkanut helposti, etteikö raskautumista heikentäviä tekijöitä olisi ollut tai etteikö raskautta olisi todella yritetty. Ei kaikille raskaaksi tuleville raskauden alkaminen ole ollut helppoa: toiset ovat kokeneet keskenmenoja, toisilla raskaus ei ole heti alkanut, ikää on paljon ja raskauden alkaminen ylipäätään mietityttää. Harva puhuu ääneen siitä, onko raskauden alkaminen sujunut helposti. Sitten herkästi oletetaan, että toisen raskaus on alkanut helposti. Kyllä minäkin tikuttelin ovulaatiota monta kuukautta, join greippimehua ja seksiä harrastettiin usein kalenteri mielessä.
"Tähän kuuluu viha ja katkeruus sitä kohtaan, että ystävät ja sisarukset ovat saaneet lapsia, usein jopa helposti." Ymmärrän, että lapsettomuus herättää vihaa ja katkeruutta, mutta miksi se täytyy purkaa ihmisiin, jotka saavat lapsia? Lapsia ei ole maailmassa jotain vakiomäärää eikä raskaus ala sen perusteella, kuka on aloittanut yrittämisen ensin. Ikinä ei myöskään voi tietää, kauanko sisarus tai ystävä on yrittänyt raskautta. En minäkään yritysaikana sanonut, että lähden nyt tästä kahvilasta kotiin, kun ovuloin parhaillaan tai harmitellut taas menkkojen alkavan, kun yritetään. Oman kokemukseni mukaan suurin osa ei todellakaan mainosta ääneen, alkoiko raskaus helposti vai ei. Moni ei kerro edes alkuraskauden keskenmenoistaan, joten ei voi tietää, onko sisaruksen tai ystävän raskaus alkanut helposti.
(jatkuu)
Kommentit (71)
Jos ei ton isompaa huolenaihetta ole, niin
elämä on kohdellut silkkihansikkain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tähän keskusteluun oli osallistunut joku, joka oli yrittänyt lasta 10 vuotta tai ylikin. Se on aivan valtavan pitkä aika. Ymmärrän, että siihen täytyy jo liittyä suuria tunteita. Omassa tuttavapiirissäni on ihmisiä, jotka kertovat kaikille, että ovat kokemeet lapsettomuuden, kun yrittivät lasta x kuukautta. Kyllä on mielestäni niin paksua juttua. Jollain nyt vaan onnistaa vähän helpommin kuin toisilla. Eikö ole aika ajattelematonta kutsua itseään lapsettomaksi, kun on yrittänyt vaikka puoli vuotta, kun joku on tehnyt sitä 10 vuotta. Ehkä tässä on jotakin mitä en vain ymmärrä. Ikään kuin väkisin haluttaisiin vain säälipisteitä.
Lapsettomuustutkimuksiin kannustetaan hakeutumaan, kun yritystä on takana 6-12 kk. Kuka siis määrittelee, kenen kohdalla puhutaan lapsettomuudesta ja kenen ei. Et sinä.
Se puolikin vuotta on naurettavan lyhyt aika koko elämän perspektiivissä. Ja jos asia on kuitenkin lopulta onnistunut. Tällaisten tapausten ei todella kannata jäädä sinne marttyyrikerhoon.
Mun lapsella on todettu sairaus, joka tulee vaikuttamaan jatkossa todella paljon hyvinvointiin. Lopulta niin paljon, etta elamanlaatu heikkenee radikaalisti. Arvatkaa milta tuntuu tavata ystavia, joiden lapset ovat terveita?
Joten on se asia kuin asia, niin kateus puskee syvyyksista joka tapauksessa, kun on todella isoista asioista kysymys. Itse voi kuitenkin paattaa, miten asiaan suhtautuu ja miten sen tuo sen kanssaihmisille. Ja haluaako pitaa nama ihmiset elamassaan vai karkottaa...
Kaikki ihmiset käyttäytyvät toisinaan ymmärtämättömästi toisiaan kohtaan. Kun puhutaan hyvin traumaattisesta asiasta, johon voi liittyä oman syntymättömän lapsen kuolema ja vauvakuumeet ja hormonimyrskyt ja kaikki, niin ihan varmasti kommunikaatiossa tulee haasteita. Meille kävi niin, että kaksi lasta kuoli kohtuun, ja yhtään elävää lasta emme saaneet. Toisen syntymän jälkeen minulle puhkesi raskauden aikaansaamana vaikea krooninen sairaus, johon liittyy pysyvä lääkitys ja työkyky on ajoittain ollut poissa tai vähintäänkin uhattuna liittyen mm. kovaan väsymykseen ja kipuihin yms.
Muistan miten yritysten ja toivon ollessa vielä huipussaan olin todella itkuinen ja pariin otteeseen jouduin tekosyyhyn vedoten olemaan vauvajuhlista pois, koska en pystynyt pidättelemään itkua. Olin iloinen ja asiallinen kohdatessani vauvauutisia, mutta jälkeen päin myös itkin tilannettamme. Nykyään kun olemme hyväksyneet lapsettomuutemme, itkua tulee harvemmin ja osaan aidosti iloita uudesta elämästä ja muiden vauvoista. Syntymän katseleminen TV:stä tosin vielä itkettää monestakin syystä. Onhan se ihana ja ikimuistoinen hetki. Meilläkin oli se hetkemme kahdestaan mieheni kanssa, vaikka lapsemme lensikin suoraan sateenkaaren tuolle puolen. Oli pitkä tie päästä tähän olotilaan, mutta se on mahdollista.
Voimia teille äidiksi ja isäksi haluaville ja vilpittömästi onnea raskaaksi tulleille! ❤️
Vierailija kirjoitti:
Eräs asia ihmetyttää näiden lapsettomien kohdalla. Lapsettomuus on varmasti hirveä kriisi, enkä vähättele sitä yhtään. Miksi lapsettomista monet eivät kuitenkaan ota itse vastuuta tuon kriisin työstämisestä?
Minut on aikoinaan alaikäisenä pahoinpidelty ja r*iskattu ja jäin tuolloin ilman tukea, vaikka0 sitä etsin. Tapahtunut vaivasi minua vielä aikuisenakin todella paljon, vaikutti arkeeni ja vuosien pohtimisen jälkeen hakeuduin yksityiseen terapiaan. Terapia maksoi minulle yli 10 000 e, mutta oli sen väärti. Olen "päässyt tapahtuneesta yli niin, että voin elää sen kanssa". Nykyisin voin elää tasapainoista elämää menneisyydestäni huolimatta. Koen, että vaikka pahoinpitely/r*iskaus eivät olleet minun "syytäni", niin itse olin vastuussa siitä, halusinko työstää asiaa ja päästä elämässä eteenpäin. Mielestäni sama koskee lapsettomia. He voivat valita, työstävätkö kipeitä tunteitaan, vai jäävätkö niiden vangiksi.
Lapsettomuus ei ole yksittäinen tapahtuma tai elämänvaihe. Olen käsitellyt väkivaltaisen lapsuuden, väkivaltaisen parisuhteen ja koulukiusaamisen, mutta lapsettomuuden edessä olen ollut voimaton. Toistaiseksi yksikään psykologi ei ole osannut minua auttaa. Suru oli pahimmillään ja minä itsemurhan partaalla n. 35-vuotiaana, kun en ollut onnistunut saamaan lapsia ja silloinen mies kieltäytyi lapsettomuustutkimuksista. Toki pahin tuska lieveni ja tavallaan hyväksyin asian, mutta kyllä edelleen nyt vaihdevuosien kynnyksellä ahdistaa ystävien perhe-elämä ja miesystävän perhe, kun alkaa syntyä lapsenlapsia jne. Olen ulkopuolinen ja yksin ison osan vuotta, kun muilla on perhejuhlia, perhelomia jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eräs asia ihmetyttää näiden lapsettomien kohdalla. Lapsettomuus on varmasti hirveä kriisi, enkä vähättele sitä yhtään. Miksi lapsettomista monet eivät kuitenkaan ota itse vastuuta tuon kriisin työstämisestä?
Minut on aikoinaan alaikäisenä pahoinpidelty ja r*iskattu ja jäin tuolloin ilman tukea, vaikka0 sitä etsin. Tapahtunut vaivasi minua vielä aikuisenakin todella paljon, vaikutti arkeeni ja vuosien pohtimisen jälkeen hakeuduin yksityiseen terapiaan. Terapia maksoi minulle yli 10 000 e, mutta oli sen väärti. Olen "päässyt tapahtuneesta yli niin, että voin elää sen kanssa". Nykyisin voin elää tasapainoista elämää menneisyydestäni huolimatta. Koen, että vaikka pahoinpitely/r*iskaus eivät olleet minun "syytäni", niin itse olin vastuussa siitä, halusinko työstää asiaa ja päästä elämässä eteenpäin. Mielestäni sama koskee lapsettomia. He voivat valita, työstävätkö kipeitä tunteitaan, vai jäävätkö niiden vangiksi.
Lapsettomuus ei ole yksittäinen tapahtuma tai elämänvaihe. Olen käsitellyt väkivaltaisen lapsuuden, väkivaltaisen parisuhteen ja koulukiusaamisen, mutta lapsettomuuden edessä olen ollut voimaton. Toistaiseksi yksikään psykologi ei ole osannut minua auttaa. Suru oli pahimmillään ja minä itsemurhan partaalla n. 35-vuotiaana, kun en ollut onnistunut saamaan lapsia ja silloinen mies kieltäytyi lapsettomuustutkimuksista. Toki pahin tuska lieveni ja tavallaan hyväksyin asian, mutta kyllä edelleen nyt vaihdevuosien kynnyksellä ahdistaa ystävien perhe-elämä ja miesystävän perhe, kun alkaa syntyä lapsenlapsia jne. Olen ulkopuolinen ja yksin ison osan vuotta, kun muilla on perhejuhlia, perhelomia jne.
Yksittäinen tapahtuma tai elämänvaihe voi olla myös hyvin traumatisoiva ja silti siitä voi päästä yli. Ei se yli pääseminen tarkoita sitä, että hyväksyisi täysin asian, vaan oppii elämään sen kanssa. Lapsettomuus ei ole elämän ainoa traumaattinen asia, vaan se on samalla viivalla muiden asioiden kanssa.
Mä sairastuin pysyvästi ollessani 27. En voi enää elää tavallista arkea, jota ennen elin. En voi käydä elokuvissa, kuntosalilla ja ryhmäliikuntatunnit ovat jääneet. En voi matkustella kauas, en lähteä koko päiväksi kiertelemään johonkin paikkaan. Olin opiskellut vuosia ja työelämä oli alussa, unelmani töiden osalta menivät murskaksi sairauden takia. Vointi vaihtelee päivittäin ja usein joudun perumaan menoni samana aamuna, kun tajuan, etten tänään ole siinä kunnossa, että jaksaisin lähteä. Olenko katkeroitunut asiasta? En. Voin valita, katkeroituisinko ja valittaisin, kuinka epäreilua elämä on ja muut ovat terveitä. Haluan keskittyä siihen hyvään elämässäni, mihin voin. Pystyn vielä itse kävelemään, syömään ja selviän arkisissa asioissa itse. Minulla on viihtyisä koti, vaikkei mikään sisustuslehdestä oleva olekaan. Moni asia on oikeasti hyvin ja saan olla kiitollinen. Tätä kiitollisuutta toivoisin myös lapsettomille. Elämässä voi olla paljon hyvääkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joku sanoi tällä palstalla hyvin, kuinka "kateus on sielun hometta". Sitähän tää lapsellisuus/lapsettomuus keskustelukin on. Lapsettomista moni on kateellinen vaikkei sitä ääneen sanoisi. Kateus ja katkeruus myrkyttää sisältä ja näkyyhän se lopulta ulospäin.
Ihan täysin naurettavaa tuo kyseleminen; "miks tuo ja tuo on niin ja niin nopeaa raskautunut ja tuolla taas on mennyt niin ja niin kauan". No niin se elämä nyt vaan menee, toiset on enemmän hedelmällisiä ja toiset vähemmän, se ei ole mikään oma valinta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toiseksi pahin kommentti, jonka olen lapsettomalta lukenut (Facebookissa, omalla nimellään tämän sanoi), kuului jotakuinkin näin: ei sellainen ymmärrä, joka on tullut nopeasti raskaaksi. Nämä ei tiedä äitiydestä tai rakkaudesta lastaan kohtaan yhtään mitään verrattuna meihin, joilla yritystä on ollut vuosia.
Eli tulit helposti raskaaksi? Hienoa, et ymmärrä äidinrakkaudesta yhtään mitään. Et ole pelännyt keskenmenoa, vauvan sairautta, et kätkytkuolemaa etkä mitään. Et ole valvonut öitä, et voinut huonosti, et ole tuntenut rakkautta samalla, ylevämmällä tavalla kuin lapsettomuudesta kärsinyt. Tämä ylimielinen asenne on se, mikä oikeasti erottaa muut lapsettomista: kukaan lapsen saanut ei ansaitse kuulla tuollaista. Suurin osa äideistä yrittää parhaansa, pelkää ja rakastaa yhtä suurella sydämellä kuin lapsettomuuden kokenut.
Pahin lukemani kommentti oli sellainen, jossa toivottiin toisten lasten kuolemaa. Että ymmärtäisivät, mistä tuskasta lapsettomien kohdalla puhutaan. Tiedostan, että tämän kirjoittanut henkilö oli joko feikki tai pahasti sairas, mutta se jäi mieleen. Tuon luettuani en ole voinut välttyä ajatukselta, että millainen on katkera lapseton sitten, kun hänellä on se lapsi? Puskeeko trauma esiin esimerkiksi pettymyksenä lapsen tempperamenttiin tai kehitystasoon? Mitä, kun se vauva valvottaakin ja väsyttää niin, että voisi vain nukkua ja antaa lapsen huutaa? Millainen on äiti, joka ei salli muille tunteita ja toivoo muille pahaa? Kunhan mietin...
Ihminen voi muuttaa vain omaa käyttäytymistään, ei muiden. Siksi kaikki neuvot ovat aina ”mitä sinä voit tehdä”, ei se silti tarkoita että muut ovat aina oikeassa.
Monien on selkeästi hankala ymmärtää tunnetta jäädä ilman lasta vasten tahtoaan. Se on trauma, se on surua, se on kateutta, se kaikkia inhimillisiä tunteita.
Ehkä asiaa voi simuloida ajattelemalla, jos lapsena olisi jäänyt ilman vanhempiensa rakkautta samalla kuin sisarus olisi vanhempien kaiken hemmottelun ja rakkauden kohteena. Silloin ehkä ymmärtää ajatuksen ja surun ”miksi tuo toinen saa kaiken tuon ja minä jään kokonaan ilman”. Äidinrakkaudesta molemmissa kuvioissa on kyse ja se on perustarve sekä äidille (jotka tätä haluavat), että lapselle.
Ja kyllä traumaa voi työstää ja käytöstään voi silti kontrolloida, mutta toisen tuskan ymmärtäminen voi helpottaa elämään sen kanssa, että muut eivät aina onnistu täydellisesti kontrolloimaan tunteitaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Toiseksi pahin kommentti, jonka olen lapsettomalta lukenut (Facebookissa, omalla nimellään tämän sanoi), kuului jotakuinkin näin: ei sellainen ymmärrä, joka on tullut nopeasti raskaaksi. Nämä ei tiedä äitiydestä tai rakkaudesta lastaan kohtaan yhtään mitään verrattuna meihin, joilla yritystä on ollut vuosia.
Eli tulit helposti raskaaksi? Hienoa, et ymmärrä äidinrakkaudesta yhtään mitään. Et ole pelännyt keskenmenoa, vauvan sairautta, et kätkytkuolemaa etkä mitään. Et ole valvonut öitä, et voinut huonosti, et ole tuntenut rakkautta samalla, ylevämmällä tavalla kuin lapsettomuudesta kärsinyt. Tämä ylimielinen asenne on se, mikä oikeasti erottaa muut lapsettomista: kukaan lapsen saanut ei ansaitse kuulla tuollaista. Suurin osa äideistä yrittää parhaansa, pelkää ja rakastaa yhtä suurella sydämellä kuin lapsettomuuden kokenut.
Pahin lukemani kommentti oli sellainen, jossa toivottiin toisten lasten kuolemaa. Että ymmärtäisivät, mistä tuskasta lapsettomien kohdalla puhutaan. Tiedostan, että tämän kirjoittanut henkilö oli joko feikki tai pahasti sairas, mutta se jäi mieleen. Tuon luettuani en ole voinut välttyä ajatukselta, että millainen on katkera lapseton sitten, kun hänellä on se lapsi? Puskeeko trauma esiin esimerkiksi pettymyksenä lapsen tempperamenttiin tai kehitystasoon? Mitä, kun se vauva valvottaakin ja väsyttää niin, että voisi vain nukkua ja antaa lapsen huutaa? Millainen on äiti, joka ei salli muille tunteita ja toivoo muille pahaa? Kunhan mietin...
Tuon määritelmän mukaan minä olisin aivan kammottava äiti. Olen kolme kertaa tullut raskaaksi suurin piirtein sormia napsauttamalla. Väite on naurettava. Vaikka raskautuminen on ollut helppoa, niin ei se kerro mitään siitä, mitä siitä lapsen syntymästä seuraa.
Vierailija kirjoitti:
Ihminen voi muuttaa vain omaa käyttäytymistään, ei muiden. Siksi kaikki neuvot ovat aina ”mitä sinä voit tehdä”, ei se silti tarkoita että muut ovat aina oikeassa.
Monien on selkeästi hankala ymmärtää tunnetta jäädä ilman lasta vasten tahtoaan. Se on trauma, se on surua, se on kateutta, se kaikkia inhimillisiä tunteita.
Ehkä asiaa voi simuloida ajattelemalla, jos lapsena olisi jäänyt ilman vanhempiensa rakkautta samalla kuin sisarus olisi vanhempien kaiken hemmottelun ja rakkauden kohteena. Silloin ehkä ymmärtää ajatuksen ja surun ”miksi tuo toinen saa kaiken tuon ja minä jään kokonaan ilman”. Äidinrakkaudesta molemmissa kuvioissa on kyse ja se on perustarve sekä äidille (jotka tätä haluavat), että lapselle.
Ja kyllä traumaa voi työstää ja käytöstään voi silti kontrolloida, mutta toisen tuskan ymmärtäminen voi helpottaa elämään sen kanssa, että muut eivät aina onnistu täydellisesti kontrolloimaan tunteitaan.
Minun nähdäkseni kyse ei ole niinkään siitä, etteikö lapsellinen (onpa huono sana) voisi ymmärtää lapsettoman surua. Kyllä kai siitä jokainen järkevä ihminen voi jotakin ymmärtää. Ei voi kuitenkin olettaa, että lapseton on joku Pyhä Maria, jonka seurassa pitää käyttäytyä aivan erityisesti ja varoen. Eikä vahingossakaan saa vaikka joskus sanoa, että on väsynyt, koska on sentään saanut lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikä vaatimus tämä edes on, että pitää ymmärtää? Eihän kukaan voi todella ymmärtää jotain, mitä ei ole kokenut.
Eikö voida vain olla ja jättää ne katkerat kommentit sanomatta? Ei sillä ole mitään väliä, ymmärtääkö jonkun lapsettoman raskaaksi tullut sisko että miltä siitä lapsettomasta tuntuu. Ei se ymmärtämättömyys silti oikeuta huonoa käytöstä keneltäkään.
Vierailija kirjoitti:
Toiseksi pahin kommentti, jonka olen lapsettomalta lukenut (Facebookissa, omalla nimellään tämän sanoi), kuului jotakuinkin näin: ei sellainen ymmärrä, joka on tullut nopeasti raskaaksi. Nämä ei tiedä äitiydestä tai rakkaudesta lastaan kohtaan yhtään mitään verrattuna meihin, joilla yritystä on ollut vuosia.
Eli tulit helposti raskaaksi? Hienoa, et ymmärrä äidinrakkaudesta yhtään mitään. Et ole pelännyt keskenmenoa, vauvan sairautta, et kätkytkuolemaa etkä mitään. Et ole valvonut öitä, et voinut huonosti, et ole tuntenut rakkautta samalla, ylevämmällä tavalla kuin lapsettomuudesta kärsinyt. Tämä ylimielinen asenne on se, mikä oikeasti erottaa muut lapsettomista: kukaan lapsen saanut ei ansaitse kuulla tuollaista. Suurin osa äideistä yrittää parhaansa, pelkää ja rakastaa yhtä suurella sydämellä kuin lapsettomuuden kokenut.
Pahin lukemani kommentti oli sellainen, jossa toivottiin toisten lasten kuolemaa. Että ymmärtäisivät, mistä tuskasta lapsettomien kohdalla puhutaan. Tiedostan, että tämän kirjoittanut henkilö oli joko feikki tai pahasti sairas, mutta se jäi mieleen. Tuon luettuani en ole voinut välttyä ajatukselta, että millainen on katkera lapseton sitten, kun hänellä on se lapsi? Puskeeko trauma esiin esimerkiksi pettymyksenä lapsen tempperamenttiin tai kehitystasoon? Mitä, kun se vauva valvottaakin ja väsyttää niin, että voisi vain nukkua ja antaa lapsen huutaa? Millainen on äiti, joka ei salli muille tunteita ja toivoo muille pahaa? Kunhan mietin...
Eräs äiti yritti lasta noin 10 vuotta, kunnes nelikymppisenä sai kaipaamansa lapsen. Olin odottanut, että tuore äiti olisi onnensa kukkuloilla, kun oli puhunut lapsettomuuden tuskastaan vuosikymmenen. Mitä vielä, oli aivan järkyttynyt, miten aika vauvan kanssa ei ollutkaan upeaa. Vauvansa oli siis täysin terve, mutta vauvan kehitykseen kuuluvat asiat (hampaiden puhkeamisesta johtuva itku yms) olivat äidille ihan hirveitä kestää. Jatkuvasti valitti, kuinka raskasta arki vauvan kanssa on ja haaveili töihin paluusta aiemmin, vaikka oli ajatellut olevansa kauan vauvan kanssa kotona. Luulen, että tuossa on osittain sitä, että kun jotain pitkään hartaasti toivoo, niin voi tulla pettymyksenä se arki. Ei se pitkään odotettu lapsi ole välttämättä yhtään sen helpompi.
Pointti on mielestäni siinä, että jokaisen pitää ottaa vastuu omista kipukohdistaan ja tunteistaan. Ei sen pitäisi olla ensisijaisesti sen perheellisen taakka jos toinen kokee ikävän asian, kuten lapsettomuuden. Kyllä pitää muiden voida käyttäytyä jokseenkin normaalisti edes ja iloita omista raskauksistaan ja lapsistaan.
Lapset ovat elämän sivutuote, eivät mikään pääsisältö. Jos aikuisella ei ole mitään muuta johtotähteä elämässään kuin lisääntyminen, on parempi että hän ei lisäänny.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eräs asia ihmetyttää näiden lapsettomien kohdalla. Lapsettomuus on varmasti hirveä kriisi, enkä vähättele sitä yhtään. Miksi lapsettomista monet eivät kuitenkaan ota itse vastuuta tuon kriisin työstämisestä?
Minut on aikoinaan alaikäisenä pahoinpidelty ja r*iskattu ja jäin tuolloin ilman tukea, vaikka0 sitä etsin. Tapahtunut vaivasi minua vielä aikuisenakin todella paljon, vaikutti arkeeni ja vuosien pohtimisen jälkeen hakeuduin yksityiseen terapiaan. Terapia maksoi minulle yli 10 000 e, mutta oli sen väärti. Olen "päässyt tapahtuneesta yli niin, että voin elää sen kanssa". Nykyisin voin elää tasapainoista elämää menneisyydestäni huolimatta. Koen, että vaikka pahoinpitely/r*iskaus eivät olleet minun "syytäni", niin itse olin vastuussa siitä, halusinko työstää asiaa ja päästä elämässä eteenpäin. Mielestäni sama koskee lapsettomia. He voivat valita, työstävätkö kipeitä tunteitaan, vai jäävätkö niiden vangiksi.
Lapsettomuus ei ole yksittäinen tapahtuma tai elämänvaihe. Olen käsitellyt väkivaltaisen lapsuuden, väkivaltaisen parisuhteen ja koulukiusaamisen, mutta lapsettomuuden edessä olen ollut voimaton. Toistaiseksi yksikään psykologi ei ole osannut minua auttaa. Suru oli pahimmillään ja minä itsemurhan partaalla n. 35-vuotiaana, kun en ollut onnistunut saamaan lapsia ja silloinen mies kieltäytyi lapsettomuustutkimuksista. Toki pahin tuska lieveni ja tavallaan hyväksyin asian, mutta kyllä edelleen nyt vaihdevuosien kynnyksellä ahdistaa ystävien perhe-elämä ja miesystävän perhe, kun alkaa syntyä lapsenlapsia jne. Olen ulkopuolinen ja yksin ison osan vuotta, kun muilla on perhejuhlia, perhelomia jne.
Täytyy kyllä sanoa, että oma äitini juoksee jatkuvasti suvun erinäisissä juhlissa, vaikka itse jäin sairauden vuoksi lapsettomaksi eikä hänellä siis ole lapsenlapsia.
Lapsettomuustutkimuksiin kannustetaan hakeutumaan, kun yritystä on takana 6-12 kk. Kuka siis määrittelee, kenen kohdalla puhutaan lapsettomuudesta ja kenen ei. Et sinä.