Lue keskustelun säännöt.
Tahattomasti lapsettomien kohtaamisen vaikeus
13.09.2020 |
Odotan nyt ensimmäistä lastani ja olen saanut jo odotusaikana tuntea, kuinka vaikea lähipiirissä olevilla tahattomasti lapsettomilla on ollut suhtautua raskauteeni. Olen yrittänyt parhaani mukaan ymmärtää lapsettomia, en "hiero" raskauttani heidän kasvoillensa ja puhun pääasiassa muusta kuin raskaudesta. Kyselen lapsettomien kuulumisia, miten töissä menee, mitä vapaa-aikaan kuuluu jne. Silti minulle on kiukuteltu, pidetty mykkäkoulua, piikitelty odotusajasta ja siihen liittyvistä muutoksista sekä kyselty todella henkilökohtaisia näiden lapsettomien taholta, kun olen kertonut raskaudesta.
Olen yrittänyt ymmärtää tahattomasti lapsettomia lukemalla aiheesta. Bongasin Simpukka ry:n infon lapsettoman läheiselle ja muutamat asiat pistivät todella infosta silmään (lainaukset lainausmerkeissä):
"Tuttavaparisi on todennäköisesti yrittänyt tehdä lasta paljon määrätietoisemmin kuin sinä, jolle kaikki on ollut ehkä helppoa." Minusta on kurjaa, että raskauden yrittämistä vertaillaan tuollaisella asetelmalla. Se, että toinen on tullut raskaaksi ei tarkoita, että raskaus olisi alkanut helposti, etteikö raskautumista heikentäviä tekijöitä olisi ollut tai etteikö raskautta olisi todella yritetty. Ei kaikille raskaaksi tuleville raskauden alkaminen ole ollut helppoa: toiset ovat kokeneet keskenmenoja, toisilla raskaus ei ole heti alkanut, ikää on paljon ja raskauden alkaminen ylipäätään mietityttää. Harva puhuu ääneen siitä, onko raskauden alkaminen sujunut helposti. Sitten herkästi oletetaan, että toisen raskaus on alkanut helposti. Kyllä minäkin tikuttelin ovulaatiota monta kuukautta, join greippimehua ja seksiä harrastettiin usein kalenteri mielessä.
"Tähän kuuluu viha ja katkeruus sitä kohtaan, että ystävät ja sisarukset ovat saaneet lapsia, usein jopa helposti." Ymmärrän, että lapsettomuus herättää vihaa ja katkeruutta, mutta miksi se täytyy purkaa ihmisiin, jotka saavat lapsia? Lapsia ei ole maailmassa jotain vakiomäärää eikä raskaus ala sen perusteella, kuka on aloittanut yrittämisen ensin. Ikinä ei myöskään voi tietää, kauanko sisarus tai ystävä on yrittänyt raskautta. En minäkään yritysaikana sanonut, että lähden nyt tästä kahvilasta kotiin, kun ovuloin parhaillaan tai harmitellut taas menkkojen alkavan, kun yritetään. Oman kokemukseni mukaan suurin osa ei todellakaan mainosta ääneen, alkoiko raskaus helposti vai ei. Moni ei kerro edes alkuraskauden keskenmenoistaan, joten ei voi tietää, onko sisaruksen tai ystävän raskaus alkanut helposti.
(jatkuu)
Kommentit (71)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toiseksi pahin kommentti, jonka olen lapsettomalta lukenut (Facebookissa, omalla nimellään tämän sanoi), kuului jotakuinkin näin: ei sellainen ymmärrä, joka on tullut nopeasti raskaaksi. Nämä ei tiedä äitiydestä tai rakkaudesta lastaan kohtaan yhtään mitään verrattuna meihin, joilla yritystä on ollut vuosia.
Eli tulit helposti raskaaksi? Hienoa, et ymmärrä äidinrakkaudesta yhtään mitään. Et ole pelännyt keskenmenoa, vauvan sairautta, et kätkytkuolemaa etkä mitään. Et ole valvonut öitä, et voinut huonosti, et ole tuntenut rakkautta samalla, ylevämmällä tavalla kuin lapsettomuudesta kärsinyt. Tämä ylimielinen asenne on se, mikä oikeasti erottaa muut lapsettomista: kukaan lapsen saanut ei ansaitse kuulla tuollaista. Suurin osa äideistä yrittää parhaansa, pelkää ja rakastaa yhtä suurella sydämellä kuin lapsettomuuden kokenut.
Pahin lukemani kommentti oli sellainen, jossa toivottiin toisten lasten kuolemaa. Että ymmärtäisivät, mistä tuskasta lapsettomien kohdalla puhutaan. Tiedostan, että tämän kirjoittanut henkilö oli joko feikki tai pahasti sairas, mutta se jäi mieleen. Tuon luettuani en ole voinut välttyä ajatukselta, että millainen on katkera lapseton sitten, kun hänellä on se lapsi? Puskeeko trauma esiin esimerkiksi pettymyksenä lapsen tempperamenttiin tai kehitystasoon? Mitä, kun se vauva valvottaakin ja väsyttää niin, että voisi vain nukkua ja antaa lapsen huutaa? Millainen on äiti, joka ei salli muille tunteita ja toivoo muille pahaa? Kunhan mietin...
Eräs äiti yritti lasta noin 10 vuotta, kunnes nelikymppisenä sai kaipaamansa lapsen. Olin odottanut, että tuore äiti olisi onnensa kukkuloilla, kun oli puhunut lapsettomuuden tuskastaan vuosikymmenen. Mitä vielä, oli aivan järkyttynyt, miten aika vauvan kanssa ei ollutkaan upeaa. Vauvansa oli siis täysin terve, mutta vauvan kehitykseen kuuluvat asiat (hampaiden puhkeamisesta johtuva itku yms) olivat äidille ihan hirveitä kestää. Jatkuvasti valitti, kuinka raskasta arki vauvan kanssa on ja haaveili töihin paluusta aiemmin, vaikka oli ajatellut olevansa kauan vauvan kanssa kotona. Luulen, että tuossa on osittain sitä, että kun jotain pitkään hartaasti toivoo, niin voi tulla pettymyksenä se arki. Ei se pitkään odotettu lapsi ole välttämättä yhtään sen helpompi.
En ole koskaan ymmärtänyt tätä asennetta, että tahattomasti lapseton ei lapsen saatuaan saisi sanoa raskaasta vauva-arjesta mitään, saati pyytää apua.
Oli se alku minkälainen tahansa, niin samat haasteet siellä lapsiarjessa ovat. Miksi nopeasti lapsensa saanut saisi kertoa, että on raskasta ja saisi pyytää apua, mutta entinen tahattomasti lapseton ei?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sen verran otan minäkin osaa keskusteluun, että juurikin jo aiemmissa kommenteissa ilmi tulleista syistä en ole halunnut kertoa kenellekään, että minulla ja miehelläni on yritys päällä. Ollut jo monta vuotta, itse asiassa. Koska vaikka se riipaiseekin äärimmäisen paljon, kun saan kuulla jonkun saavan lapsen, en missään nimessä tahdo, että kukaan alkaisi varomaan minun lähettyvilläni.
Mieluummin itse otan hienovaraisesti etäisyyttä ja marinoidun kateudessa ihan yksinäni, mutta missään nimessä en tahdo, että kenellekään odottavalle tulisi paha mieli minun takiani, ja kyllä minä oikeasti toivon kaikkea hyvää hänelle/heille. Ei ole minusta reilua kaataa tätä omaa lapsettomuuden tuskaani kenenkään toisen niskaan, vaikka kuinka pahalta minusta itsestäni tuntuukin. Ainoastaan miehelleni kerron synkimmätkin ajatukseni, ja hän onneksi ymmärtää minua. Ja kyllähän tämä häntäkin koskettaa.
Vierailija kirjoitti:
Sen verran otan minäkin osaa keskusteluun, että juurikin jo aiemmissa kommenteissa ilmi tulleista syistä en ole halunnut kertoa kenellekään, että minulla ja miehelläni on yritys päällä. Ollut jo monta vuotta, itse asiassa. Koska vaikka se riipaiseekin äärimmäisen paljon, kun saan kuulla jonkun saavan lapsen, en missään nimessä tahdo, että kukaan alkaisi varomaan minun lähettyvilläni.
Mieluummin itse otan hienovaraisesti etäisyyttä ja marinoidun kateudessa ihan yksinäni, mutta missään nimessä en tahdo, että kenellekään odottavalle tulisi paha mieli minun takiani, ja kyllä minä oikeasti toivon kaikkea hyvää hänelle/heille. Ei ole minusta reilua kaataa tätä omaa lapsettomuuden tuskaani kenenkään toisen niskaan, vaikka kuinka pahalta minusta itsestäni tuntuukin. Ainoastaan miehelleni kerron synkimmätkin ajatukseni, ja hän onneksi ymmärtää minua. Ja kyllähän tämä häntäkin koskettaa.
Sen verran vielä lisään, että koska lapsettomuus on minulle äärimmäisen kipeä asia, niin en suostu tuntemaan tuosta etäisyyden ottamisesta tuntemaan huonoa omatuntoa. Ainoastaan omien siskojeni, mieheni siskon ja parhaan ystäväni ollessa kyseessä minun täytyy kyetä tsemppaamaan, vaikka kuinka pahalta tuntuisi. Ja heidän kohdallaan tulen olemaan myös oikeasti todella onnellinen, vaikka muutoin kirpaisisikin todella syvältä.
/63
Olen tahattomasti lapseton. En ikinä ole ollut katkera niitä kohtaan, jotka ovat raskautuneet ja saaneet lapsia. Meitä on moneksi. Kaverini ei raskautunut toisen jälkeen heti ja oli katkera toiselle kaverilleen, joka raskautui heti kun toivoi, eikä voinut nähdä tätä pitkään aikaan.
Minussa on vissiin joku sisäsyntyinen vika tässä asiassa. En myöskään koe kateutta mistään.
Jos ei minusta tule äitiä, ehkä minua varten on jotakin muuta. Saatan opiskella itselleni toisen ammatin vielä.
Ei se ole ok, että kumpikaan taho on ilkeitä toisilleen tai kyselee tungettelevia kysymyksiä. Vois enneminkin koittaa ymmärtää toista, eikä aloittaa vastakkainasettelua ja vertailua, että kummalla nyt on rankempaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsettomat tuntuvat ajattelevan että muiden raskaudet ovat heiltä pois, ei ne ole.
Mä voin yrittää avata asiaa omalta kohdaltani.
Ensinnäkin sanon ihan suoraan, että olen vaikea. Kaikki tahattomasti lapsettomat eivät ole, mutta minä olen ollut tosi vaikea ihminen, koska olen surrut lapsettomuuttani niin paljon. Ystäville tämä vaikeus on näkynyt oikeastaan vain siten, että olen vetäytynyt pitkiksi ajoiksi yhteisistä jutuista. Omalle siskolle sen sijaan olen saanut useamman raivarin.
Tahaton lapsettomuus on sellainen suru, jota ei voi ymmärtää kuin sen kokenut. Rankkuudeltaan se vertautuu tutkitusti läheisen ihmisen kuolemaan. Tahattomasti lapseton on pahimmassa vaiheessa menettänyt identiteettinsä, toivonsa ja tulevaisuutensa. Hän joutuu rakentamaan itsensä ja koko elämänsä uudestaan. Se on niin raskasta, että henki salpautuu. Ja samaan aikaa tyypillisesti pitäisi kyetä iloitsemaan jatkuvasti omasta lähipiiristä kantautuvista iloisista vauvauutisista. Usein vauvauutiset tuntuvat iskulta palleaan. Hävettää: "Ei kai tuo näe, että hajoan juuri tähän paikkaan nyt? En kai tule loukanneeksi? Loppuuko ystävyytemme nyt, jos hän näkee, kuinka pahalta minusta tuntuu?"
Omassa lähipiirissäni oli sellainen vauvabuumikausi, jolloin raskausilmoituksia tuli pitkän aikaa vähintään yksi kuussa, välillä useampi viikossa. Yhteisissä tapaamisissa jutut alkoivat tietenkin käsitellä pääasiassa näitä vauva-asioita, enkä pystynyt enää menemään mihinkään mukaan. Ulkopuolisuuden tunne on aivan musertava. Kaikki muut siirtyvät elämässä eteenpäin, minä jään tänne viallisten solujeni kanssa yksin. Sitä On uskomatonta (eikä sitä edes kukaan lapsia "normaalisti" saava huomaa), miten paljon varsinkin naisten jutut jossain vaiheessa siirtyvät pyörimään vain raskauksien ja lasten ympärillä. En välitä muistella kuinka monta illanviettoa olenkaan istunut hiljaa kyyneliä pidätellen, kun taas yksi ystävistä on humpsahtanut sinne vauvakerhoon, eikä meillä ole enää mitään yhteistä.
Haluan läheisilleni pelkkää hyvää. En halua keneltäkään heidän lastaan pois, ja olen onnellinen heidän onnestaan. Silti lapset ja raskaudet aktivoivat minun suruni. Toisena päivänä jaksan enemmän, välillä en ollenkaan.
Vinkki: Jos haluaa helpottaa tahattomasti lapsettoman oloa, kannattaa kertoa raskaudesta viestillä. Silloin tilanteessa ei tarvitse panikoida sitä, että osaako nyt varmasti reagoida oikein. Raskaudesta kertoessa tahattomasti lapsetonta auttaa myös, jos nostetaan kissa ihan rohkeasti pöydälle: "Ymmärrän, että tää voi olla sulle aika vaikea asia, ja haluaisin sanoa, että olet mulle rakas ja tärkeä ihan siitä huolimatta, mitä tunteita tää sussa herättää. Olen pahoillani puolestasi, ja myös sinä ansaitsisit tämän aivan yhtä paljon kuin kaikki muutkin" tmv. Sittenpä asia on otettu puheeksi, ja lapsettoman tunteille on annettu lupa. Rankinta nimittäin ainakin mulle on ollut se pelko, että jos joku näkee miten pahalta musta tuntuu, mut hylätään kokonaan.
Mutta eihän tietenkään kenelläkään ole oikeutta olla toiselle koko ajan ilkeä. Se ilkeys tulee omasta pohjattoman pahasta olosta ja ulkopuolelle jäämisen pelosta. On oikeus myös suojata itseään ja iloita omasta raskaudesta, piikittelyä ei tarvitse jatkuvasti kuunnella. Voi ottaa asian puheeksi: "Mä ymmärrän, että sulla on varmasti vaikeaa oman tilanteesi kanssa, mutta musta alkaa tuntua epäreilulta, miten ilkeä olet mulle jatkuvasti. Miten voitaisiin muuttaa tilannetta?" Joskus tahaton lapsettomuus pistää myös ystävyyssuhteet poikki tai jäähylle. Mä en pystynyt näkemään omaa siskoani kolme vuotta sitten hänen raskausaikanaan ollenkaan. Itkin silloin joka päivä. Lapsen näin syntymän jälkeen, mutta sitten oli pakko pitää puoli vuotta taukoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lapsettomat tuntuvat ajattelevan että muiden raskaudet ovat heiltä pois, ei ne ole.
Eivät ajattele. Toisten lapsen saanti vain aktivoi sen oman surun. Sille ei voi mitään. En ole tavannut yhtäkään lapsetonta koskaan, joka ajattelisi, että toisten lapset ovat heiltä pois.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsettomat tuntuvat ajattelevan että muiden raskaudet ovat heiltä pois, ei ne ole.
Eivät ajattele. Toisten lapsen saanti vain aktivoi sen oman surun. Sille ei voi mitään. En ole tavannut yhtäkään lapsetonta koskaan, joka ajattelisi, että toisten lapset ovat heiltä pois.
Minä olen tavannut useitakin
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksei tahattomasti lapsettomat mene terapiaan ja opettele käyttäytymään
Tarvitseeko aihetta käsitellä enää? Muistetaan olla huomaavaisia ja ymmärtäväisiä puolin ja toisin.