Lue keskustelun säännöt.
Tahattomasta lapsettomuudesta ja surusta
Tahattomasti lapseton ja surullinen
10.09.2020 |
Kyllä on maailman paskin kirjoitus tahattomasta lapsettomuudesta. Juuri tällaiset kirjoitukset tuottaa vain lisää sitä näkymätöntä surua, mitä tahattomasti lapsettomat kokee.
Kirjoittaja on itse tahattomasti lapseton mutta hänestä se ”ei ole hyvä tai huono asia” ja analysoipa jutussa toistakin naista joka oli ollut masentunut lapsettomuuden vuoksi tosi pahasti. Tämän jutun kirjoittaja ei selvästikään kärsi lapsettomuudesta tai tunne siitä tuskaa - joten miksi täytyy kirjoittaa tällaista paskaa ? Miksi täytyy arvostella jonkun toisen ihmisen surua ?!
Tahattomasti lapseton aina kuulee vain sen että ” no on elämässä muutakin”, ”nauti vapaudesta ” , ”voi lapsiperhe elämä on iha tosi raskasta ” JA nämä kommentit tulee AINA vain 2 eri ihmistyypin suusta:
- sen jolla on jo lapsia
- sen jolla ei ole eikä niitä halua tai ei haittaa ettei lapsia saa
En ole kuullut yhdenkään lapsettomuutta surevan ihmisen jauhavan tuota samaa paskaa.
Minä ainakin suren lapsettomuuttani ja ihmettelen kovasti tätä yhteiskuntaa ja kulttuuria, missä sitä ei saisi surra. Minulta aivan suoraan kielletään oikeus surra tätä asiaa! ”Koska enhän mä ole menettänyt mitään”
Niinkun niitä lapsia ei koskaan ole ollutkaan!
Milloin lapsettomien suru saa ja voi tulla näkyväksi ?
Tähänkin ketjuun tulee varmaan suurimmaksi osaksi vain kommentteja perheellisiltä tai niiltä lapsettomilta, ketkä eivät lapsettomuutta sure. Ja ne kommentit julistaa tuota samaa sanomaa, että älä sure. Sairasta kun suret, eikö ole muuta sisältöä.
Joten tehdäänkö niin että kun kommentoit, kerrot myös oletko perheellinen vai vapaaehtoisesti lapseton / lapseton ketä lapsettomuus ei haittaa? Niin osaa jättää ne kommentit omaan arvoonsa sitten.
Tahattomasti lapsettomien suru. Niin näkymätön.
Muilla kokemuksia tästä näkymättömästä surusta , jota ei saisi kokea /olla olemassa ?
PS. Älä tule sanomaan ”aina voi adoptoida”. 20 % suomalaisista naisista kokee tahatonta lapsettomuutta ja adoptioprosessit ovat pitkiä ja kriteerit tiukat. On ääliömäistä ehdottaa lapsettomalle adoptiota joka keskustelussa. Se ei todellakaan ole mikään helppo tai millään tavalla realistinen juttu kaikille lapsettomille.
Kommentit (89)
Moikka!
Minulla on kaksi lasta, ja voin silti täysin ymmärtää heidän surunsa, jotka lapsia eivät saa vaikka haluaisivat. Tai no, en tietenkään voi TÄYSIN ymmärtää sitä tuskaa, koska minä olen niitä lapsia saanut, mutta voin ymmärtää, miksi surette lapsettomuutta.
Jokainen joka vähättelee teidän suruanne, voisivat miettiä, onko heillä itsellään elämässä jotain, mitä haluaisivat enemmän kuin mitään muuta, mutta eivät voi sitä saada.
Onko se jo edesmennyt äitisi? Olet aina rakastanut koiria, mutta et oman tai perheenjäsenen allergian vuoksi sitä voi saada? Haaveilet asumisesta tietyssä paikassa tietynlaisessa talossa, mutta tiedät ettei sinulla koskaan ole siihen varaa? Haluaisit, että lapsesi on terve, mutta hänellä sairaus joka on hänellä koko lopunelämäänsä?
Se voi olla pieni tai iso asia, mutta voi auttaa ymmärtämään, miksi tahattomasti lapseton suree lapsettomuuttaan.
En osaa lohduttaa teitä, mutta toivon teille kaikkea hyvää ❤️
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
APn aloitus on todella agressivinen. Muiden ihmisten toimintatavat ja suhtautuminen ovat aina jollain lailla vääriä. Alan ymmärtää, miksi sureviin ihmiisin otetaan etäisyyttä.
Lapsettoman suru nähdään agressiivisena.
Mikä tekee surusta aggressiivista ? Sen toteaminen että moni ihminen joka ei pysty eläytymään suruun, yrittää kieltää sen?
Tässäkin ketjussa on moni ihminen pystynyt ymmärtämään surun vaikkei ole sitä itse kokenut. Yksi jopa hienosti osasi itse selittää miten oma suhtautuminen asiaan muuttunut..
Joten miksi siitä surusta kertominen on agressiivista ? Koska sille surulle ei voi mitään? Sitä ei voi ottaa pois tai korjata , ja monella se voi kestää läpi elämän. Sekö tekee siitä agressiivista? Onko sellainen suru niin pelottavaa?
Lapsettomuuteen voi tottua ja ajatuksen voi hyväksyä. Mutta tutkimusten mukaan, suru asiasta voi jatkua ihmisillä läpi elämän. Miksi? Koska lapset ja perhe ovat osa ihmisen elämää ja elämänkulkua. Tahattomasti lapsettomalla, joka lapsia on kovasti toivonut, elämä jatkuu myös mutta ilman tätä perhe -osaa. Ja elämänkulusta tulee jatkuvia muistutuksia ja ”uusia menetyksiä vanhasta surusta” , tavallaan. Että se lapsettomuus ei ole monelle vain ”ok, no minäpä keksin jotain muuta!” ja unohdettu vuodessa. Aktiivinen suruvaihe voi kestää monella naisella siihen saakka kunnes alkaa vaihdevuodet (siihen asti on vielä epärealistinen toivo monella mukana). Sitten alkaa seuraava vaihe , vanheneminen ilman perhettä. Monella lapsettomalla lähipiirissä on perheellisiä paljon, ulkopuolisuus läpi elämän. Ja se tunne, kun olisi ollut annettavaa. Ja olisi halunnut antaa itsestään toisille. Eikä saanut koskaan sitä mahdollisuutta. Ei kaikki suvut , ystäväpiirit tai perheet ole sellaisia joissa lapsettomat pidetään vahvasti mukana lasten elämässä. Ymmärrän sen hyvin. Lapsetonta kummia ei yleensä kutsuta edes syntymäpäiväjuhliin kun nehän on ”lapsisynttärit” (olipa täällä av:lla kerran ketjukin siitä miten joku erikseen ihmetteli miksi joku lapseton ihminen oli ollut mukana lapsen kaverisynttäreillä).
En halua nostaa esiin mitään tiettyjä kokemuksia vaan tämän koko kokonaisuuden.. että voi jos tämän surun saisi antaa näkyä. Jos lapseton nainen voisi julkisuudessakin sanoa, vaikka joku julkkis, miten lapsettomuus on satuttanut . Mutta ei.. aina meidän on vain luettava niitä sankaritarinoita missä asian hyväksyi nopeasti ja pystyi omistamaan elämänsä koirille / kissojen hoidolle / tutkimukselle / työlle / orvoille Afrikassa.
Siitä ja näistä kommenteista täällä ketjussa tulee oli, että minussa on jotain vikaa kun suren. Että en saisi surra. Ja se on hyvin yleinen vallitseva käsitys lapsettomien surusta.
Äskeiseen viestiin lisään että hyvin USEIN moni suru kulkee mukana läpi elämän. Muidenkin kuin lapsettomien. Olen se aiemmin vastannut vanhempieni hakkaama ja myös minun suruni aktivoituu aina uusissa tilanteissa.
Esim äitienpäivänä, isänpäivänä, jouluna, oman lasteni syntymän hetkellä, lasteni juhlissa. Kaikista puuttuu se suku ja isovanhemmat mitkä normaaleilla perheillä on elämässä mukana.
Veikkaan myös että taas suru aktivoituu kun itse tulen isovanhemmaksi.
Lapsettomilla ihan sama. Joulut, perhejuhlat, hienot hetket - aina se silloin tulee mieleen että jotain tärkeää puuttuu.
Suru on elämänmittainem prosessi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
APn aloitus on todella agressivinen. Muiden ihmisten toimintatavat ja suhtautuminen ovat aina jollain lailla vääriä. Alan ymmärtää, miksi sureviin ihmiisin otetaan etäisyyttä.
Lapsettoman suru nähdään agressiivisena.
Mikä tekee surusta aggressiivista ? Sen toteaminen että moni ihminen joka ei pysty eläytymään suruun, yrittää kieltää sen?Tässäkin ketjussa on moni ihminen pystynyt ymmärtämään surun vaikkei ole sitä itse kokenut. Yksi jopa hienosti osasi itse selittää miten oma suhtautuminen asiaan muuttunut..
Joten miksi siitä surusta kertominen on agressiivista ? Koska sille surulle ei voi mitään? Sitä ei voi ottaa pois tai korjata , ja monella se voi kestää läpi elämän. Sekö tekee siitä agressiivista? Onko sellainen suru niin pelottavaa?
Lapsettomuuteen voi tottua ja ajatuksen voi hyväksyä. Mutta tutkimusten mukaan, suru asiasta voi jatkua ihmisillä läpi elämän. Miksi? Koska lapset ja perhe ovat osa ihmisen elämää ja elämänkulkua. Tahattomasti lapsettomalla, joka lapsia on kovasti toivonut, elämä jatkuu myös mutta ilman tätä perhe -osaa. Ja elämänkulusta tulee jatkuvia muistutuksia ja ”uusia menetyksiä vanhasta surusta” , tavallaan. Että se lapsettomuus ei ole monelle vain ”ok, no minäpä keksin jotain muuta!” ja unohdettu vuodessa. Aktiivinen suruvaihe voi kestää monella naisella siihen saakka kunnes alkaa vaihdevuodet (siihen asti on vielä epärealistinen toivo monella mukana). Sitten alkaa seuraava vaihe , vanheneminen ilman perhettä. Monella lapsettomalla lähipiirissä on perheellisiä paljon, ulkopuolisuus läpi elämän. Ja se tunne, kun olisi ollut annettavaa. Ja olisi halunnut antaa itsestään toisille. Eikä saanut koskaan sitä mahdollisuutta. Ei kaikki suvut , ystäväpiirit tai perheet ole sellaisia joissa lapsettomat pidetään vahvasti mukana lasten elämässä. Ymmärrän sen hyvin. Lapsetonta kummia ei yleensä kutsuta edes syntymäpäiväjuhliin kun nehän on ”lapsisynttärit” (olipa täällä av:lla kerran ketjukin siitä miten joku erikseen ihmetteli miksi joku lapseton ihminen oli ollut mukana lapsen kaverisynttäreillä).
En halua nostaa esiin mitään tiettyjä kokemuksia vaan tämän koko kokonaisuuden.. että voi jos tämän surun saisi antaa näkyä. Jos lapseton nainen voisi julkisuudessakin sanoa, vaikka joku julkkis, miten lapsettomuus on satuttanut . Mutta ei.. aina meidän on vain luettava niitä sankaritarinoita missä asian hyväksyi nopeasti ja pystyi omistamaan elämänsä koirille / kissojen hoidolle / tutkimukselle / työlle / orvoille Afrikassa.
Siitä ja näistä kommenteista täällä ketjussa tulee oli, että minussa on jotain vikaa kun suren. Että en saisi surra. Ja se on hyvin yleinen vallitseva käsitys lapsettomien surusta.
Sinä olet aggressiivinen.
Ei meillä ole mitään velvollisuutta ottaa aggressioitasi vastaan. Tai kenelläkään muullakaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
APn aloitus on todella agressivinen. Muiden ihmisten toimintatavat ja suhtautuminen ovat aina jollain lailla vääriä. Alan ymmärtää, miksi sureviin ihmiisin otetaan etäisyyttä.
Lapsettoman suru nähdään agressiivisena.
Mikä tekee surusta aggressiivista ? Sen toteaminen että moni ihminen joka ei pysty eläytymään suruun, yrittää kieltää sen?Tässäkin ketjussa on moni ihminen pystynyt ymmärtämään surun vaikkei ole sitä itse kokenut. Yksi jopa hienosti osasi itse selittää miten oma suhtautuminen asiaan muuttunut..
Joten miksi siitä surusta kertominen on agressiivista ? Koska sille surulle ei voi mitään? Sitä ei voi ottaa pois tai korjata , ja monella se voi kestää läpi elämän. Sekö tekee siitä agressiivista? Onko sellainen suru niin pelottavaa?
Lapsettomuuteen voi tottua ja ajatuksen voi hyväksyä. Mutta tutkimusten mukaan, suru asiasta voi jatkua ihmisillä läpi elämän. Miksi? Koska lapset ja perhe ovat osa ihmisen elämää ja elämänkulkua. Tahattomasti lapsettomalla, joka lapsia on kovasti toivonut, elämä jatkuu myös mutta ilman tätä perhe -osaa. Ja elämänkulusta tulee jatkuvia muistutuksia ja ”uusia menetyksiä vanhasta surusta” , tavallaan. Että se lapsettomuus ei ole monelle vain ”ok, no minäpä keksin jotain muuta!” ja unohdettu vuodessa. Aktiivinen suruvaihe voi kestää monella naisella siihen saakka kunnes alkaa vaihdevuodet (siihen asti on vielä epärealistinen toivo monella mukana). Sitten alkaa seuraava vaihe , vanheneminen ilman perhettä. Monella lapsettomalla lähipiirissä on perheellisiä paljon, ulkopuolisuus läpi elämän. Ja se tunne, kun olisi ollut annettavaa. Ja olisi halunnut antaa itsestään toisille. Eikä saanut koskaan sitä mahdollisuutta. Ei kaikki suvut , ystäväpiirit tai perheet ole sellaisia joissa lapsettomat pidetään vahvasti mukana lasten elämässä. Ymmärrän sen hyvin. Lapsetonta kummia ei yleensä kutsuta edes syntymäpäiväjuhliin kun nehän on ”lapsisynttärit” (olipa täällä av:lla kerran ketjukin siitä miten joku erikseen ihmetteli miksi joku lapseton ihminen oli ollut mukana lapsen kaverisynttäreillä).
En halua nostaa esiin mitään tiettyjä kokemuksia vaan tämän koko kokonaisuuden.. että voi jos tämän surun saisi antaa näkyä. Jos lapseton nainen voisi julkisuudessakin sanoa, vaikka joku julkkis, miten lapsettomuus on satuttanut . Mutta ei.. aina meidän on vain luettava niitä sankaritarinoita missä asian hyväksyi nopeasti ja pystyi omistamaan elämänsä koirille / kissojen hoidolle / tutkimukselle / työlle / orvoille Afrikassa.
Siitä ja näistä kommenteista täällä ketjussa tulee oli, että minussa on jotain vikaa kun suren. Että en saisi surra. Ja se on hyvin yleinen vallitseva käsitys lapsettomien surusta.
Satu Taiveaho teki siitä lapsettomuuden surustaan julkista. Kamalaa märinää vuosikymmeniä. Ja oli pitkä kausi jolloin joka helvetin romaani, tv-sarja ja elokuva ei muuta jauhanutkaan.
Nyt on sitten tärkeämpiäkin tapahtumia. Esim tämä pandemia. Oikrasti tärkeä asia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihminen on kuitenkin terve ja perustarpeet kunnossa? Kaikki ei ole niin onnekkaita, että se suurin murhe on ettei saa lapsia.
Kumpaan kategoriaan sinä kuulut:
1) sinulla on lapsia
2) sinulla ei ole lapsia etkä halua niitä tai ei haittaa ettet voi lapsia saada ?
3) lapsensa menettänyt
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
APn aloitus on todella agressivinen. Muiden ihmisten toimintatavat ja suhtautuminen ovat aina jollain lailla vääriä. Alan ymmärtää, miksi sureviin ihmiisin otetaan etäisyyttä.
Lapsettoman suru nähdään agressiivisena.
Mikä tekee surusta aggressiivista ? Sen toteaminen että moni ihminen joka ei pysty eläytymään suruun, yrittää kieltää sen?Tässäkin ketjussa on moni ihminen pystynyt ymmärtämään surun vaikkei ole sitä itse kokenut. Yksi jopa hienosti osasi itse selittää miten oma suhtautuminen asiaan muuttunut..
Joten miksi siitä surusta kertominen on agressiivista ? Koska sille surulle ei voi mitään? Sitä ei voi ottaa pois tai korjata , ja monella se voi kestää läpi elämän. Sekö tekee siitä agressiivista? Onko sellainen suru niin pelottavaa?
Lapsettomuuteen voi tottua ja ajatuksen voi hyväksyä. Mutta tutkimusten mukaan, suru asiasta voi jatkua ihmisillä läpi elämän. Miksi? Koska lapset ja perhe ovat osa ihmisen elämää ja elämänkulkua. Tahattomasti lapsettomalla, joka lapsia on kovasti toivonut, elämä jatkuu myös mutta ilman tätä perhe -osaa. Ja elämänkulusta tulee jatkuvia muistutuksia ja ”uusia menetyksiä vanhasta surusta” , tavallaan. Että se lapsettomuus ei ole monelle vain ”ok, no minäpä keksin jotain muuta!” ja unohdettu vuodessa. Aktiivinen suruvaihe voi kestää monella naisella siihen saakka kunnes alkaa vaihdevuodet (siihen asti on vielä epärealistinen toivo monella mukana). Sitten alkaa seuraava vaihe , vanheneminen ilman perhettä. Monella lapsettomalla lähipiirissä on perheellisiä paljon, ulkopuolisuus läpi elämän. Ja se tunne, kun olisi ollut annettavaa. Ja olisi halunnut antaa itsestään toisille. Eikä saanut koskaan sitä mahdollisuutta. Ei kaikki suvut , ystäväpiirit tai perheet ole sellaisia joissa lapsettomat pidetään vahvasti mukana lasten elämässä. Ymmärrän sen hyvin. Lapsetonta kummia ei yleensä kutsuta edes syntymäpäiväjuhliin kun nehän on ”lapsisynttärit” (olipa täällä av:lla kerran ketjukin siitä miten joku erikseen ihmetteli miksi joku lapseton ihminen oli ollut mukana lapsen kaverisynttäreillä).
En halua nostaa esiin mitään tiettyjä kokemuksia vaan tämän koko kokonaisuuden.. että voi jos tämän surun saisi antaa näkyä. Jos lapseton nainen voisi julkisuudessakin sanoa, vaikka joku julkkis, miten lapsettomuus on satuttanut . Mutta ei.. aina meidän on vain luettava niitä sankaritarinoita missä asian hyväksyi nopeasti ja pystyi omistamaan elämänsä koirille / kissojen hoidolle / tutkimukselle / työlle / orvoille Afrikassa.
Siitä ja näistä kommenteista täällä ketjussa tulee oli, että minussa on jotain vikaa kun suren. Että en saisi surra. Ja se on hyvin yleinen vallitseva käsitys lapsettomien surusta.
Satu Taiveaho teki siitä lapsettomuuden surustaan julkista. Kamalaa märinää vuosikymmeniä. Ja oli pitkä kausi jolloin joka helvetin romaani, tv-sarja ja elokuva ei muuta jauhanutkaan.
Nyt on sitten tärkeämpiäkin tapahtumia. Esim tämä pandemia. Oikrasti tärkeä asia.
No et sinä voi arvottaa toisten puolesta. Lapsettomalle lapsettomuus on paljon suurempi asia kuin pandemia. Mulla on lapsia ja keksin silti sata tärkeämpää asiaa kuin pandemia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten niin sitä ei saa surra? Tehän surette näkyvästi joka paikassa, vai pitäisikö sanoa että mökötätte?
Jos ystäväporukassa tai suvussa on yksikin teikäläinen, kaiken täytyy tapahtua sen lapsettoman surun tahtiin. Muilta loppuu ilo ja tavallinen oleminen, kun KUKAAN EI YMMÄRRÄ ja KUKAAN EI KUNNIOITA. Kaikki kommentoi aina väärin, toimii väärin, on raskaana väärin, suree väärin ja on muutenkin ymmärtämätön peeaaäskooaa, vaikka ei edes tietäisi lapsettomuudesta.
Lopettakaa tuo saamarin valitus. Lapsiperheillä on muutenkin saamarin vaikeaa ja vaikeammaksi menee koko ajan. Sitten vielä lapsettomatkin valittaa, että väärin menee 😠
Sinulla on siis ilmeisesti joku lapseton läheinen kenen suruun ei osata suhtautua? Sanoisin että antakaa hänen surra. Syyttely on tietenkin ikävää. Mutta ehkä hän syyllistäisi muita vähemmän jos ette väkisin yritä tehdä häntä koko ajan onnelliseksi. Hän ei ole onnellinen. Antakaa hänen surra. Kun ihminen ei itse ole onnellinen, kyky olla onnellinen toisten puolesta vaikeutuu. Menetyksen voi käsitellä vain surun kautta. Antakaa hänen surra.
Tällaisen ihmisen seurassa saa usein varoa sanomisiaan, ettei vahingossa sano jotain mikä loukkaa häntä.
Vierailija kirjoitti:
Äskeiseen viestiin lisään että hyvin USEIN moni suru kulkee mukana läpi elämän. Muidenkin kuin lapsettomien. Olen se aiemmin vastannut vanhempieni hakkaama ja myös minun suruni aktivoituu aina uusissa tilanteissa.
Esim äitienpäivänä, isänpäivänä, jouluna, oman lasteni syntymän hetkellä, lasteni juhlissa. Kaikista puuttuu se suku ja isovanhemmat mitkä normaaleilla perheillä on elämässä mukana.
Veikkaan myös että taas suru aktivoituu kun itse tulen isovanhemmaksi.Lapsettomilla ihan sama. Joulut, perhejuhlat, hienot hetket - aina se silloin tulee mieleen että jotain tärkeää puuttuu.
Suru on elämänmittainem prosessi.
Tämä! Totta olet aivan oikeassa, itse ajattelin taas tätä asiaa vain omasta näkökulmasta. On lohdullista kuulla tämä, että suru seuraa läpi elämän (vaikka toki se on satuttavaa myös hetkittäin) . Mutta omassa surussa on juuri se tunne että ei tämä nyt ole näin vaan taputeltu.. kiitos kun annat surulleni oikeutuksen ja ymmärrät. Ymmärrän myös tuota kuvaamasi surua, mikä nostaa päätään aika ajoin. Ja juuri niinä elämän ”perhehetkinä” , tai mikä onkaan kenellekin se tilanne missä se aktivoituu. Yleensä perhekeskeiset juhlapyhät on sellaisia missä nämä perheeseen liittyvät surut aktivoituu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
APn aloitus on todella agressivinen. Muiden ihmisten toimintatavat ja suhtautuminen ovat aina jollain lailla vääriä. Alan ymmärtää, miksi sureviin ihmiisin otetaan etäisyyttä.
Lapsettoman suru nähdään agressiivisena.
Mikä tekee surusta aggressiivista ? Sen toteaminen että moni ihminen joka ei pysty eläytymään suruun, yrittää kieltää sen?Tässäkin ketjussa on moni ihminen pystynyt ymmärtämään surun vaikkei ole sitä itse kokenut. Yksi jopa hienosti osasi itse selittää miten oma suhtautuminen asiaan muuttunut..
Joten miksi siitä surusta kertominen on agressiivista ? Koska sille surulle ei voi mitään? Sitä ei voi ottaa pois tai korjata , ja monella se voi kestää läpi elämän. Sekö tekee siitä agressiivista? Onko sellainen suru niin pelottavaa?
Lapsettomuuteen voi tottua ja ajatuksen voi hyväksyä. Mutta tutkimusten mukaan, suru asiasta voi jatkua ihmisillä läpi elämän. Miksi? Koska lapset ja perhe ovat osa ihmisen elämää ja elämänkulkua. Tahattomasti lapsettomalla, joka lapsia on kovasti toivonut, elämä jatkuu myös mutta ilman tätä perhe -osaa. Ja elämänkulusta tulee jatkuvia muistutuksia ja ”uusia menetyksiä vanhasta surusta” , tavallaan. Että se lapsettomuus ei ole monelle vain ”ok, no minäpä keksin jotain muuta!” ja unohdettu vuodessa. Aktiivinen suruvaihe voi kestää monella naisella siihen saakka kunnes alkaa vaihdevuodet (siihen asti on vielä epärealistinen toivo monella mukana). Sitten alkaa seuraava vaihe , vanheneminen ilman perhettä. Monella lapsettomalla lähipiirissä on perheellisiä paljon, ulkopuolisuus läpi elämän. Ja se tunne, kun olisi ollut annettavaa. Ja olisi halunnut antaa itsestään toisille. Eikä saanut koskaan sitä mahdollisuutta. Ei kaikki suvut , ystäväpiirit tai perheet ole sellaisia joissa lapsettomat pidetään vahvasti mukana lasten elämässä. Ymmärrän sen hyvin. Lapsetonta kummia ei yleensä kutsuta edes syntymäpäiväjuhliin kun nehän on ”lapsisynttärit” (olipa täällä av:lla kerran ketjukin siitä miten joku erikseen ihmetteli miksi joku lapseton ihminen oli ollut mukana lapsen kaverisynttäreillä).
En halua nostaa esiin mitään tiettyjä kokemuksia vaan tämän koko kokonaisuuden.. että voi jos tämän surun saisi antaa näkyä. Jos lapseton nainen voisi julkisuudessakin sanoa, vaikka joku julkkis, miten lapsettomuus on satuttanut . Mutta ei.. aina meidän on vain luettava niitä sankaritarinoita missä asian hyväksyi nopeasti ja pystyi omistamaan elämänsä koirille / kissojen hoidolle / tutkimukselle / työlle / orvoille Afrikassa.
Siitä ja näistä kommenteista täällä ketjussa tulee oli, että minussa on jotain vikaa kun suren. Että en saisi surra. Ja se on hyvin yleinen vallitseva käsitys lapsettomien surusta.
Sinä olet aggressiivinen.
Ei meillä ole mitään velvollisuutta ottaa aggressioitasi vastaan. Tai kenelläkään muullakaan.
Millä tavalla agressiivinen? Onko tunteiden näyttäminen aggressiivista ? Miksi surusta kertominen ja sen näyttäminen on sinusta agressiivista ? Suru on luonnollinen, tärkeä tunne. Suru on surettava ja ihminen kokee surua syystä. Surun leimaaminen agressioksi ja siten kiellettäväksi asiaksi estää surun käsittelyn ja peittää surun.
Miksi koet surun niin agressivisena ?
Sinä et voi olettaa muiden ymmärtävän sinua juuri tismalleen oikein sinun tahtomalla tavalla. Sinun tulee itsekin oppia ymmärtämään itseäsiä, tarpetasi ja osata hakea sitä apua ja oikeanlaista tukea. Tuskin sinäkään ostaa sanoa tismalleen oikeita sanoja, jos joku esim halvaantuu onnettomuudessa vaan sanot sanat joiden luulet lohduttavan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
APn aloitus on todella agressivinen. Muiden ihmisten toimintatavat ja suhtautuminen ovat aina jollain lailla vääriä. Alan ymmärtää, miksi sureviin ihmiisin otetaan etäisyyttä.
Lapsettoman suru nähdään agressiivisena.
Mikä tekee surusta aggressiivista ? Sen toteaminen että moni ihminen joka ei pysty eläytymään suruun, yrittää kieltää sen?Tässäkin ketjussa on moni ihminen pystynyt ymmärtämään surun vaikkei ole sitä itse kokenut. Yksi jopa hienosti osasi itse selittää miten oma suhtautuminen asiaan muuttunut..
Joten miksi siitä surusta kertominen on agressiivista ? Koska sille surulle ei voi mitään? Sitä ei voi ottaa pois tai korjata , ja monella se voi kestää läpi elämän. Sekö tekee siitä agressiivista? Onko sellainen suru niin pelottavaa?
Lapsettomuuteen voi tottua ja ajatuksen voi hyväksyä. Mutta tutkimusten mukaan, suru asiasta voi jatkua ihmisillä läpi elämän. Miksi? Koska lapset ja perhe ovat osa ihmisen elämää ja elämänkulkua. Tahattomasti lapsettomalla, joka lapsia on kovasti toivonut, elämä jatkuu myös mutta ilman tätä perhe -osaa. Ja elämänkulusta tulee jatkuvia muistutuksia ja ”uusia menetyksiä vanhasta surusta” , tavallaan. Että se lapsettomuus ei ole monelle vain ”ok, no minäpä keksin jotain muuta!” ja unohdettu vuodessa. Aktiivinen suruvaihe voi kestää monella naisella siihen saakka kunnes alkaa vaihdevuodet (siihen asti on vielä epärealistinen toivo monella mukana). Sitten alkaa seuraava vaihe , vanheneminen ilman perhettä. Monella lapsettomalla lähipiirissä on perheellisiä paljon, ulkopuolisuus läpi elämän. Ja se tunne, kun olisi ollut annettavaa. Ja olisi halunnut antaa itsestään toisille. Eikä saanut koskaan sitä mahdollisuutta. Ei kaikki suvut , ystäväpiirit tai perheet ole sellaisia joissa lapsettomat pidetään vahvasti mukana lasten elämässä. Ymmärrän sen hyvin. Lapsetonta kummia ei yleensä kutsuta edes syntymäpäiväjuhliin kun nehän on ”lapsisynttärit” (olipa täällä av:lla kerran ketjukin siitä miten joku erikseen ihmetteli miksi joku lapseton ihminen oli ollut mukana lapsen kaverisynttäreillä).
En halua nostaa esiin mitään tiettyjä kokemuksia vaan tämän koko kokonaisuuden.. että voi jos tämän surun saisi antaa näkyä. Jos lapseton nainen voisi julkisuudessakin sanoa, vaikka joku julkkis, miten lapsettomuus on satuttanut . Mutta ei.. aina meidän on vain luettava niitä sankaritarinoita missä asian hyväksyi nopeasti ja pystyi omistamaan elämänsä koirille / kissojen hoidolle / tutkimukselle / työlle / orvoille Afrikassa.
Siitä ja näistä kommenteista täällä ketjussa tulee oli, että minussa on jotain vikaa kun suren. Että en saisi surra. Ja se on hyvin yleinen vallitseva käsitys lapsettomien surusta.
Sinä olet aggressiivinen.
Ei meillä ole mitään velvollisuutta ottaa aggressioitasi vastaan. Tai kenelläkään muullakaan.
Millä tavalla agressiivinen? Onko tunteiden näyttäminen aggressiivista ? Miksi surusta kertominen ja sen näyttäminen on sinusta agressiivista ? Suru on luonnollinen, tärkeä tunne. Suru on surettava ja ihminen kokee surua syystä. Surun leimaaminen agressioksi ja siten kiellettäväksi asiaksi estää surun käsittelyn ja peittää surun.
Miksi koet surun niin agressivisena ?
En koe, että sinun surusi on agressiivista vaan se mitä odotat, vaadit muilta ja miten hyökkäät muita kohtaan.
Nykyään surua ei välttämättä osata kohdata, vaan tunteet halutaan turruttaa esimerkiksi lääkkeillä tai pitkillä sairauslomilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
APn aloitus on todella agressivinen. Muiden ihmisten toimintatavat ja suhtautuminen ovat aina jollain lailla vääriä. Alan ymmärtää, miksi sureviin ihmiisin otetaan etäisyyttä.
Lapsettoman suru nähdään agressiivisena.
Mikä tekee surusta aggressiivista ? Sen toteaminen että moni ihminen joka ei pysty eläytymään suruun, yrittää kieltää sen?Tässäkin ketjussa on moni ihminen pystynyt ymmärtämään surun vaikkei ole sitä itse kokenut. Yksi jopa hienosti osasi itse selittää miten oma suhtautuminen asiaan muuttunut..
Joten miksi siitä surusta kertominen on agressiivista ? Koska sille surulle ei voi mitään? Sitä ei voi ottaa pois tai korjata , ja monella se voi kestää läpi elämän. Sekö tekee siitä agressiivista? Onko sellainen suru niin pelottavaa?
Lapsettomuuteen voi tottua ja ajatuksen voi hyväksyä. Mutta tutkimusten mukaan, suru asiasta voi jatkua ihmisillä läpi elämän. Miksi? Koska lapset ja perhe ovat osa ihmisen elämää ja elämänkulkua. Tahattomasti lapsettomalla, joka lapsia on kovasti toivonut, elämä jatkuu myös mutta ilman tätä perhe -osaa. Ja elämänkulusta tulee jatkuvia muistutuksia ja ”uusia menetyksiä vanhasta surusta” , tavallaan. Että se lapsettomuus ei ole monelle vain ”ok, no minäpä keksin jotain muuta!” ja unohdettu vuodessa. Aktiivinen suruvaihe voi kestää monella naisella siihen saakka kunnes alkaa vaihdevuodet (siihen asti on vielä epärealistinen toivo monella mukana). Sitten alkaa seuraava vaihe , vanheneminen ilman perhettä. Monella lapsettomalla lähipiirissä on perheellisiä paljon, ulkopuolisuus läpi elämän. Ja se tunne, kun olisi ollut annettavaa. Ja olisi halunnut antaa itsestään toisille. Eikä saanut koskaan sitä mahdollisuutta. Ei kaikki suvut , ystäväpiirit tai perheet ole sellaisia joissa lapsettomat pidetään vahvasti mukana lasten elämässä. Ymmärrän sen hyvin. Lapsetonta kummia ei yleensä kutsuta edes syntymäpäiväjuhliin kun nehän on ”lapsisynttärit” (olipa täällä av:lla kerran ketjukin siitä miten joku erikseen ihmetteli miksi joku lapseton ihminen oli ollut mukana lapsen kaverisynttäreillä).
En halua nostaa esiin mitään tiettyjä kokemuksia vaan tämän koko kokonaisuuden.. että voi jos tämän surun saisi antaa näkyä. Jos lapseton nainen voisi julkisuudessakin sanoa, vaikka joku julkkis, miten lapsettomuus on satuttanut . Mutta ei.. aina meidän on vain luettava niitä sankaritarinoita missä asian hyväksyi nopeasti ja pystyi omistamaan elämänsä koirille / kissojen hoidolle / tutkimukselle / työlle / orvoille Afrikassa.
Siitä ja näistä kommenteista täällä ketjussa tulee oli, että minussa on jotain vikaa kun suren. Että en saisi surra. Ja se on hyvin yleinen vallitseva käsitys lapsettomien surusta.
Sinä olet aggressiivinen.
Ei meillä ole mitään velvollisuutta ottaa aggressioitasi vastaan. Tai kenelläkään muullakaan.
Millä tavalla agressiivinen? Onko tunteiden näyttäminen aggressiivista ? Miksi surusta kertominen ja sen näyttäminen on sinusta agressiivista ? Suru on luonnollinen, tärkeä tunne. Suru on surettava ja ihminen kokee surua syystä. Surun leimaaminen agressioksi ja siten kiellettäväksi asiaksi estää surun käsittelyn ja peittää surun.
Miksi koet surun niin agressivisena ?
En koe, että sinun surusi on agressiivista vaan se mitä odotat, vaadit muilta ja miten hyökkäät muita kohtaan.
Kumpi tässä hyökkää?
Sinä yrität estää keskustelun lapsettomuuden surusta väittämällä keskustelua siitä agressioksi.
Yleinen väittelyssä käytettävä argumentaatiovirhe on yrittää hiljentää toinen osapuoli vetoamalla tämän tunnereaktioon.
Tässä ketjussa puhutaan lapsettomuuden surun näkyväksi tekemisestä. Ja siitä että saisi surra ilman että yleensä joku joka ei samaa surua ja kokemusta jaa, tulee ”lohduttamaan” kieltämällä surun ja esittämällä surun turhaksi.
Vierailija kirjoitti:
Sinä et voi olettaa muiden ymmärtävän sinua juuri tismalleen oikein sinun tahtomalla tavalla. Sinun tulee itsekin oppia ymmärtämään itseäsiä, tarpetasi ja osata hakea sitä apua ja oikeanlaista tukea. Tuskin sinäkään ostaa sanoa tismalleen oikeita sanoja, jos joku esim halvaantuu onnettomuudessa vaan sanot sanat joiden luulet lohduttavan.
Tämä on totta! Kaikkia kokemuksia ei voi ymmärtää.
Silti ihmettelen kyllä näitä että ”sähän voit makustella !” Kommentoijia. Ei tulisi itselle mieleenikään sanoa esim halvaantuneelle et vitsi miten siisti, saat maata loppuelämän kotona! Jos toinen siis surisi aktiivisesti halvaantunistaan.
Silti tästä ketjusta tulee olo että koska lapsettoman suru on niin syvää, se koetaan epämukavana. On epämukavaa, kun joku suree niin että on kärkäs tai katkera tai ärsyyntynyt. Se nähdään varmaan heikkoutena.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu että en enää jaksa..
viime yönä rukoilin jumalaa että ottaisi minut tästä elämästä pois, mutta sitten tajusin että se voi tapahtua vasta kun omat vanhempani ovat poismenneet koska en halua aiheuttaa heille surua.Odotan sitä päivää että jumala ottaa minut sitten pois kun on sen aika.
En halua elää pitkää, pimeää, yksinäistä elämää. Se on jotain mitä minä en halua. En halua kuolla ilman perillisiä - ja silti niin minä kuolen. Joten sama kun kuolla aiemmin eikä kärsiä edes niin pitkään että joutuu elämään vanhuuden yksinäiset vuodet.
Mikään ei voi korjata tätä. Olen historiaton, eikä minusta jää mitään. Minulla ei ole mitään virkaa täällä. En ole osa jatkumoa, olen tien loppu. En halunnut olla tien loppu. En halua olla.
Suru karkottaa ja tekee minusta ikävän ihmisen. Elämä on synkkää hiljaista kärsimystä joissa on pieniä valon pilkahduksia ja onnen hetkiä, ne hetket kun unohdan todellisuuden ja tulevaisuuden. On raskas ajatus ajatella elää vielä vuosikymmeniä näin. Elämättä.
Mutta pakko se on. Kunnes jumala ottaa minut pois. Rukoilen että se tapahtuu sitten pian, ehkä 20vuoden sisällä kun omat vanhempani ovat nukkuneet pois. Sitten pääsen minäkin pois.
Suru tuntuu päänahassa asti. Niinkuin hiukset irtoisivat.
Hyvä ettei jumalahullulla ole lapsia
Miten ruma kommentti. Pahoillani, että sinun kaltaisesi ihminen omaa sananvapauden.
Vierailija kirjoitti:
Nykyään surua ei välttämättä osata kohdata, vaan tunteet halutaan turruttaa esimerkiksi lääkkeillä tai pitkillä sairauslomilla.
Tämäkin on totta. Itse käytän alkoholia ja lääkkeitä ja suren aina aktiivisesti ehkä viikon kuukaudesta. Alkoholilla ja lääkkeillä turrutan sitten loppuajan. En ollut ennen tällainen ihminen mutta niinpä minusta vaan tällainen tuli. Töihin laitan iloisen naaman päälle.
Olen päättänyt jo lopettaa alkoholinkäytön ja kiinnitän siihen erityistä huomiota jo nyt. On tosi surkeaa mihin jamaan ihminen voi mennä.
Tämä palsta ja ketju on ainoa paikka missä tästä surusta edes puhun. Minut on opetettu pärjäämään vaivaamatta toisia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
APn aloitus on todella agressivinen. Muiden ihmisten toimintatavat ja suhtautuminen ovat aina jollain lailla vääriä. Alan ymmärtää, miksi sureviin ihmiisin otetaan etäisyyttä.
Lapsettoman suru nähdään agressiivisena.
Mikä tekee surusta aggressiivista ? Sen toteaminen että moni ihminen joka ei pysty eläytymään suruun, yrittää kieltää sen?Tässäkin ketjussa on moni ihminen pystynyt ymmärtämään surun vaikkei ole sitä itse kokenut. Yksi jopa hienosti osasi itse selittää miten oma suhtautuminen asiaan muuttunut..
Joten miksi siitä surusta kertominen on agressiivista ? Koska sille surulle ei voi mitään? Sitä ei voi ottaa pois tai korjata , ja monella se voi kestää läpi elämän. Sekö tekee siitä agressiivista? Onko sellainen suru niin pelottavaa?
Lapsettomuuteen voi tottua ja ajatuksen voi hyväksyä. Mutta tutkimusten mukaan, suru asiasta voi jatkua ihmisillä läpi elämän. Miksi? Koska lapset ja perhe ovat osa ihmisen elämää ja elämänkulkua. Tahattomasti lapsettomalla, joka lapsia on kovasti toivonut, elämä jatkuu myös mutta ilman tätä perhe -osaa. Ja elämänkulusta tulee jatkuvia muistutuksia ja ”uusia menetyksiä vanhasta surusta” , tavallaan. Että se lapsettomuus ei ole monelle vain ”ok, no minäpä keksin jotain muuta!” ja unohdettu vuodessa. Aktiivinen suruvaihe voi kestää monella naisella siihen saakka kunnes alkaa vaihdevuodet (siihen asti on vielä epärealistinen toivo monella mukana). Sitten alkaa seuraava vaihe , vanheneminen ilman perhettä. Monella lapsettomalla lähipiirissä on perheellisiä paljon, ulkopuolisuus läpi elämän. Ja se tunne, kun olisi ollut annettavaa. Ja olisi halunnut antaa itsestään toisille. Eikä saanut koskaan sitä mahdollisuutta. Ei kaikki suvut , ystäväpiirit tai perheet ole sellaisia joissa lapsettomat pidetään vahvasti mukana lasten elämässä. Ymmärrän sen hyvin. Lapsetonta kummia ei yleensä kutsuta edes syntymäpäiväjuhliin kun nehän on ”lapsisynttärit” (olipa täällä av:lla kerran ketjukin siitä miten joku erikseen ihmetteli miksi joku lapseton ihminen oli ollut mukana lapsen kaverisynttäreillä).
En halua nostaa esiin mitään tiettyjä kokemuksia vaan tämän koko kokonaisuuden.. että voi jos tämän surun saisi antaa näkyä. Jos lapseton nainen voisi julkisuudessakin sanoa, vaikka joku julkkis, miten lapsettomuus on satuttanut . Mutta ei.. aina meidän on vain luettava niitä sankaritarinoita missä asian hyväksyi nopeasti ja pystyi omistamaan elämänsä koirille / kissojen hoidolle / tutkimukselle / työlle / orvoille Afrikassa.
Siitä ja näistä kommenteista täällä ketjussa tulee oli, että minussa on jotain vikaa kun suren. Että en saisi surra. Ja se on hyvin yleinen vallitseva käsitys lapsettomien surusta.
Satu Taiveaho teki siitä lapsettomuuden surustaan julkista. Kamalaa märinää vuosikymmeniä. Ja oli pitkä kausi jolloin joka helvetin romaani, tv-sarja ja elokuva ei muuta jauhanutkaan.
Nyt on sitten tärkeämpiäkin tapahtumia. Esim tämä pandemia. Oikrasti tärkeä asia.
No et sinä voi arvottaa toisten puolesta. Lapsettomalle lapsettomuus on paljon suurempi asia kuin pandemia. Mulla on lapsia ja keksin silti sata tärkeämpää asiaa kuin pandemia.
Pandemia uhkaa koko ihmiskuntaa. Satu Taiveahon lapsettomuus oli sitäpaitsi itseaiheutettua ja sen adoptionkin sössi itse. Eikä näin jälkeenpäin näytä siltä, että sijaisvanhemmuus onnistuisi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nykyään surua ei välttämättä osata kohdata, vaan tunteet halutaan turruttaa esimerkiksi lääkkeillä tai pitkillä sairauslomilla.
Tämäkin on totta. Itse käytän alkoholia ja lääkkeitä ja suren aina aktiivisesti ehkä viikon kuukaudesta. Alkoholilla ja lääkkeillä turrutan sitten loppuajan. En ollut ennen tällainen ihminen mutta niinpä minusta vaan tällainen tuli. Töihin laitan iloisen naaman päälle.
Olen päättänyt jo lopettaa alkoholinkäytön ja kiinnitän siihen erityistä huomiota jo nyt. On tosi surkeaa mihin jamaan ihminen voi mennä.
Tämä palsta ja ketju on ainoa paikka missä tästä surusta edes puhun. Minut on opetettu pärjäämään vaivaamatta toisia.
Mitä sinä siitä täällä riehut. Tää on VAUVA-lehden palsta, tarkoitettu lapsiperheiden tueksi. Ei lapsettomien likaviemäriksi.
APn aloitus on todella agressivinen. Muiden ihmisten toimintatavat ja suhtautuminen ovat aina jollain lailla vääriä. Alan ymmärtää, miksi sureviin ihmiisin otetaan etäisyyttä.