Lue keskustelun säännöt.
Onko vanhempasi sanonut sinulle ikinä että rakastaa sua?
Itse tajusin juuri että omani ei ole. Olen 30v ja jotenkin pysäyttävää tajuta että ei ole koskaan kuullut tätä omilta vanhemmiltaan...
Kommentit (622)
Vierailija kirjoitti:
Ei kumpikaan ole sanonut. Selkäsaunoja siihen aikaan lapsille annettiin. Muutenkin lasten piti olla hiljaa ja pois jaloista.
Varsinkin äitini osoittaa rakkautta lähinnä rahalla. Ostamalla kaikkea kivaa meille ja myös sijoittamalla ja hautomalla hyvää perintöä. Aina puhuu siitä kuinka me sitten peritään hänen omaisuutensa, niin meillä ei ole mitään hätää.
No onhan sekin tapa osoittaa välittävänsä. Itse olisin kyllä mieluummin ottanut vähän lämpimämmät vanhemmat, mutta toisaalta hekin olivat vain oman aikansa mukaisia vanhempina.
Mulla myös rakkaus osoitetaan rahalla. Toki onhan sekin parempi kuin se, että moni lapsuudenystäväni eli köyhässä perheessä, joten heillä sitä ei sitten osoiteta edes silläkään. Eikä moni nykyvanhempi edes haudo mitään kultamunaa lapsillensa perinnön muodossa vaan mällää rahansa itseensä. Mutta on selvästi nähtävissä, että sodanjälkeinen sukupolvi ajattelee jatkuvasti rahaa ja haluaa säästää sitä pahan päivän varalle. Molemmat vanhempani ovat myös mahdottomia hamstereita. Mitään ei voi heittää pois koska jos vaikka joskus tarvitaankin. Kiva siivota niiden rojuvarastot sitten kun he kuolee/muuttaa vanhainkotiin.
Mun lapsuudessa 70-80 luvulla lähes kaikki kaverini koki väkivaltaa kotona. Se oli siihen aikaan normi ja se oli sitä rakkautta, koska jos et hakkaa lapsiasi, et rakasta niitä oli sen ajan ajattelutapa. Siihen vielä kaikki henkinen väkivalta päälle.
Eräskin kaverini nukkui usein kerrostalon kuivatushuoneessa kun vanhemmat kännäsi ja hänen piti kuitenkin saada unta, jotta jaksaa käydä koulussa. Että niin paljon paremmin asiat oli silloin ennen..
Joo kyllä mäkin oon sitä mieltä, että moni asia oli paremmin silloin ennen, kuten ei ollut internettiä sen tuomine ongelmineen, mutta kyllä silloin oli myös todella paljon ongelmia joista ei vielä tänä päivänäkään mieluusti puhuta. Ehkä niistä puhutaan avoimemmin vasta sitten kun sen ajan vanhemmat ovat viimeistä myöten haudassa. Koska en itsekään mieluusti puhu julkisesti omista vanhemmistani pahaa niin kauan kuin he elävät.
He kuitenkin vain yrittivät parhaansa sen ajan normien mukaan ja vaikuttavat häpeilevän niitä aikoja.
Mulle ei vanhemmat koskaan ole sanoneet rakastavansa mua eivätkä myöskään ole ikinä halanneet mua sen ikäisenä, että muistaisin sen vielä aikuisena. En myöskään muista nähneeni heidän koskaan halanneen tai pussanneen toisiaan, mutta nussimisen ääniä kyllä kuulin ja kävin ovenraosta kurkkimassa ;)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eipä kyllä. Vaikka oon aina silti sen tiennyt. Enkä minäkään heille. Ei myöskään halattu koskaan, sylissä mua lienee pidetty vain niin pienenä etten muista sitä. (Tosin on mulle kyllä kerrottu että kaksoissiskoni oli itkuinen vauva, minä en, joten mua ei juurikaan tarvinnut ottaa syliin, kun olin tyytyväinen ilmankin.)
Itse halaan, suukotan, kerron rakastavani lapsilleni ihan joka päivä. Aina vauvasta esiteiniin, vanhin nyt 13v. Kai ne ajat vaan niin muuttuu, en usko että vanhempani mitenkään pahuuttaan toimivat, silloin ei vaan ollut tapana. Mun lapsia he jo halailevat, ei nyt suoraan rakastavan sano, vaikka tiedän että rakastaa, ja niin tietää lapsetkin. Ei se aina sen suoraa sanomista vaadi, vaikka kivahan se ois ääneen sanoakin.
On sanonut, ja myös osoittanut sen monella eri tavalla. Itse sanon lapsilleni varmaan liian harvoin mutta yritän osoittaa sen teoilla.
Isän en muista sanoneen, äiti on sanonut. Näkyy kai teoistakin, äiti lempeämpi vaikka vähän välinpitämättömiä molemmat joskus. Isää ei aina näytä haittaavan toisen paha mieli, paitsi silloin jos siitä on ärsytystä hänelle itselleen tai jos siitä on haittaa ulkoiselle suoriutumiselleni, tämä käsitelty syyttäen tai vihalla. Jos ikävä tilanne on tapahtunut ja minä itkenyt niin siitä myös mielellään suoraan siirtyy ihmisten ilmoille, eli tuntemattomat näkevät että olen itkenyt. Rahaa ja materiaa häneltä kyllä saanut. Sille onkin ollut tarvetta, kun jaksamista edetä elämässä on vienyt henkinen uupumus. Nyt onneksi paremmin. Jumala löytyi. Raamatussa rakkaudesta sanotaan ettei se halua lähimmäiselle mitään pahaa.
Eivät ole sanoneet, eikä käytöksestäkään voi päätellä muuta kuin päinvastaista
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äiti sanoo usein. Isäni ei ikinä ja tuskin on koskaan rakastanut ketään muuta kuin itseään, narsku.
On useasti. Mutta en muista ihan tarkkaan onko koskaan selvinpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En muista sanoiko äiti koskaan sitä, todennäköisesti ei. Hän kuoli jo aikakausia sitten. Isä sanoi niin kun alkoi dementoitua, totesin hänelle että olisit sanonut tuon viisikymmentä vuotta sitten, silloin sillä olisi ollut merkitystä mutta nyt en enää jaksa innostua.
Omille lapsilleni olen koettanut näyttää ja kertoa rakkaudestani, jotta heidän ei tarvitsisi jäädä paitsi sitä mitä itse koko lapsuuteni kaipasin; rakkautta ja hyväksyntää.
Vierailija kirjoitti:
Sanoi päivittäin lapsuudessa, ja vieläkin usein. Hän on pian 80-vuotias nyt, ihana lämmin ihminen. Saattaa laittaa yhtäkkiä viestin ”olet rakas”.
En usko, ei ole mahdollista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Daddy o. kirjoitti:
En muista sanoiko äiti koskaan sitä, todennäköisesti ei. Hän kuoli jo aikakausia sitten. Isä sanoi niin kun alkoi dementoitua, totesin hänelle että olisit sanonut tuon viisikymmentä vuotta sitten, silloin sillä olisi ollut merkitystä mutta nyt en enää jaksa innostua.
Omille lapsilleni olen koettanut näyttää ja kertoa rakkaudestani, jotta heidän ei tarvitsisi jäädä paitsi sitä mitä itse koko lapsuuteni kaipasin; rakkautta ja hyväksyntää.
Ei koskaan ole kumpikaan vanhemmistani sanonut rakastavansa ja teot ja sanatkin, olleet mitä olleet ja olen jo 50v. Kyllä Suomessa on kylmä kulttuuri, kylmä maa ja ihmiset. Ehkä tämä ajan saatossa muuttuu paremmaksi.
Isä ja äiti on syntyneet 40-luvulla ja en kyllä muista, että olisivat sanoneet suoraan. Mutta olen kyllä aina tuntenut olevani todella tärkeä ja rakastettu. Tekivät ihan kaikkensa minun ja veljeni eteen ja varsinkin isä muisti ja muistaa aina kannustaa ja kehua. En kyllä ole itsekään sanonut heille. Omille lapsille sanon varmaan joka päivä tai ainakin halaan ja sanon, että ovat rakkaita ja tärkeitä. Samoin puolisolle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On, isä sanonut varmaan päivittäin. Äidin muistan sanoneen kun olin teini-ikäinen, että ei oikein osaa sanoa rakastavansa, mutta rakastaa ja osoittaa rakkautensa enemmän tekoina.
Mulla oli oikein hyvä koti ja ihanat vanhemmat.
Itse olen ottanut mallia isästäni, ja sanon lapsilleni päivittäin, että rakastan.
Ei. Tarvis itse opetella edes omille sisaruksille sanomaan. Lapsia ei ole. Miehelle olen opetellut sanomaan että rakastan, oli aluksi vaikeaa kun ei sitä ollut kukaan mulle ikinä sanonut enkä itse kenellekään. Pieni asia mutta merkitsee todella paljon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Halasin isääni hänen veljensä yllättäen kuoltua.
Hän oli vaivautuneen oloinen.
Ei halailut ja hempeilyt kuuluneet hänen sukupolvelleen.
Karski huumori on ollut hänen keinonsa pärjätä.
"No nyt se on pikkuveli saatu montun pohjalle..." Tuumasi kyynel silmäkulmassa ja hammasta purren hautajaisten jälkeen.
Eivät vanhempani ole koskaan sanoneet rakastavansa minua, mutta lämpimät välimme ovat aina olleet. Isäni on syntynyt -40, äitini on nuorempi.
Molemmilla on ollut aika kova lapsuus.
Hmm, ei kyllä ole, mutta meillä mitään tunteita näytettyään kun ei osattu (varsinkaan äitini) ja siksi on jääny lapsuudesta se tunteiden käsittelyn opetteleminen. Sanoisin että meillä perhe purki hellyyden osoitukset koiralle kuin toisillemme. Meillä perhe ei ollut/ole missään mielessä läheinen, se on vain porukka mikä on olemassa ja mitä siedetään koska se sattuu olemaan perhe vaikkei kukaan erityisesti tule toimeen kenenkään kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En epäile ettei rakastaisi mutta jotenkin surullista miten tämä tuntuu olevan suomalaisessa kulttuurissa niin syvällä että tunteista ei juuri puhuta.
No voih. Se ikuinen rakkauden hokeminen ja poskien ja suullekin pussailu mitä jossain etelän äbäläwäbäläkulttuureissa harrastetaan on tekopyhintä ikinä.
Lasten suulle pussailua en ymmärrä mutta kyllä jokaisen ihmisen tulisi saada kuulla omilta vanhemmiltaan että on rakastettu!
Sitä ei välttämättä tarvitse sanoa. En voi kuvitella, että isäni olisi sanonut, että "rakastan sinua", mutta hän näytti rakkautensa ja arvostuksensa monella muulla tavalla. Esim talvisin, kun kävin vanhempia katsomassa, oli lähtöaamuna auton ikkunat rapattu jäästä ja lumesta. Se oli hellyyttävää. Isä muutenkin teki kaikkia pieniä tekoja jotka kielivät rakkaudesta. Hän on nyt jo edesmennyt, mutta muistelen lämmöllä isääni, enkä hetkeäkään epäile, ettenkö olisi ollut hänelle rakas ja tarkeä. Vaikka hän ei sitä koskaan ääneen sanonut.
Vierailija kirjoitti:
Kummallinen kansa. Eipä ole mullekaan sanottu, mutta usein sanon niin lapsilleni.
En myöskään ikinä nähnyt vanhempieni halaavan tai suutelevan. Jäi fiilis, että olivat vain velvollisuudesta yhdessä. Jotenkin kylmiä ihmisiä. Ja niin hiton uskovaisia että oksettaa.
Se vaikuttaa perusturvallisuuden tunteeseen ja myös itseluottamukseen heikentävästi. Ilmiön huomaa myös tässä ketjussa, jossa moni vähättelee rakkaudenilmaisun merkitystä ollen ihan jäätävästi rakkautta vailla.
No sitä en minä ainakaan tarkoittanut, ettei rakkautta saisi ilmaista. Vaan sellaista päivittäin ”minä rakastan sinua” hokemista. Meillä oli niin itsestään selvää, että vanhemmat rakastavat meitä, ettei sitä tarvinnut koko ajan toistaa. Olisin alkanut jo ihmetellä, jos näin olisi toimittu. Jos perusturvallisuus on kunnossa ja lapsi tietää olevansa vanhemmilleen tärkeä, ei sitä jenkkityylistä rakkauden tunnustusta tarvitse koko ajan olla toistamassa.
N44
Ei ole sanoneet mutta tekojen kautta olen sen aiba tiennyt. Omilleni sanon kyllä joka ilta. Mutta en koe kumpaakaan paremmaksi, kyllähän nykyteinit hokee samaa kavereilleen, usa:ssa tätä hokee kaikki puolitutuilleenkin, joten kyllähän molemmat ääripäät on yhtä huonoja, sanoista menee teho. Ja joka tapauksessa sanoilla ei ole arvoa jos niitä ei teoilla todeksi tuoda.
Täällä aivan sama tilanne! En muista ikinä nähneeni vanhempien välillä läheisyyttä. Meillä ei myöskään kauheasti riidelty mutta ilmapiiri oli sellainen kylmä ja välinpitämätön. Ihan kuin kämppisten kesken jotka jakavat tilan vain pakosta..