Onko vanhempasi sanonut sinulle ikinä että rakastaa sua?

Vierailija kirjoitti:

Assburger kirjoitti:

Kalle Päätalon Iijoki- sarja pukee sanoiksi tämän juron kansan mielenmaiseman mielestäni mainiosti.

En jaksa lukea koko sarjaa, niin voisitko tiivistää miten jurous ja rakkaus siinä esiintyy?

Rakkaus esiintyy mm. Kallen ja hänen äitinsä väleissä.

Kielenkäyttö on kovaa ja karkeaa, kaikenlainen "läyryäminen" on kovin vierasta.

"Tykkejäähän karhukin penikoistaan" taisi olla hempeintä, mitä Kallen isä, Hermanni, sanoi pojalleen.

Löysin tämän ketjun kuukausia myöhässä mutta kuitenkin: myös minunkaan vanhemmat eivät ole ikinä sanoneet rakastavansa minua. Rakkautta näytettiin muilla tavoilla: pitämällä sylissä, silittämällä tukkaa ja huolehtimalla muista tarpeista. Terapian myötä opin ymmärtämään mistä tuo tunteista puhumattomuus johtuu: he ovat välttelevän kiintymyssuhteen uhreja. Tästäkin saamme kiittää sotia. Itse olen saanut myös tuon välttelevän kasvatuksen, mutta osittain. 

Vierailija kirjoitti:

Löysin tämän ketjun kuukausia myöhässä mutta kuitenkin: myös minunkaan vanhemmat eivät ole ikinä sanoneet rakastavansa minua. Rakkautta näytettiin muilla tavoilla: pitämällä sylissä, silittämällä tukkaa ja huolehtimalla muista tarpeista. Terapian myötä opin ymmärtämään mistä tuo tunteista puhumattomuus johtuu: he ovat välttelevän kiintymyssuhteen uhreja. Tästäkin saamme kiittää sotia. Itse olen saanut myös tuon välttelevän kasvatuksen, mutta osittain. 

Aah ja jäi mainitsemassa tuokin, että porukat eivät koskaan osoittaneet hellyyttä toisilleen edessäni. Se oli minusta kummallista. Mutta nyt tiedän mitä sen takana on, kiintymyssuhteen ongelmat ja luultavasti myös luterilainen seksuaalisuutta häpeällistävä kulttuuri. 

😂😂😂 miksi ihmeessä ne sellaista menisi sanomaan? Vähän niinkuin sanoisivat että olen arvokas ja muuta paskaa. 🤣

Eivät ole sanoneet koskaan elleivät silloin kun olin vielä vauva. Rakastavat kyllä. En ole itsekään koskaan sanonut sitä heille, sisaruksille tai yhdellekään miehelle. Suomeksi ei vain taivu, ei tule ulos, vaivaannun jos joku sanoo rakastavansa minua.

En muista, että olisivat koskaan sanoneet. Molemmat jo kuolleita. Muutenkin lapsuuttani leimasi poissaolo ja hylkääminen. 

en tiedä onko tällainen enää nykyään tapana, mutta meillä sanottiin aina illalla nukkumaan mennessä iltarukous ja sen jälkeen että rakastetaan toisiamme. äiti ja isä kumpikin teki saman päivittäisen iltarutiinin, riippui aina illasta kuka tuli peittelemään. Eikä vanhempani edes ole mitään varsinaisia uskovaisia joten en tiedä mistä tämä iltarukous tapa tuli. Tätä tehtiin siihen asti kun olin n. 11-12vuotias, sitten itselleni tuli se ikä että tuollainen on noloa, ei tarvi enää. Olen siis syntynyt 87.  

Isä ei. Äiti lapsena kait paristi? Itekin kohta 30. Omille lapsille sanon joka päivä.

Kumpikaan ei ole sanonut rakastavansa eikä rakastanut. Ovat kyllä osoittaneet kaikilla sanoillaan ja teoillaan, miten vihaavat minua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En epäile ettei rakastaisi mutta jotenkin surullista miten tämä tuntuu olevan suomalaisessa kulttuurissa niin syvällä että tunteista ei juuri puhuta.

No voih. Se ikuinen rakkauden hokeminen ja poskien ja suullekin pussailu mitä jossain etelän äbäläwäbäläkulttuureissa harrastetaan on tekopyhintä ikinä.

Vähän haisee katkeruus tässä kommentissa. Ihan pikkuisen vaan :)

Molemmat ovat jo kuolleita, mutta eipä näitä läyryämisiä harrastettu meillä.

Enkä muista koskaan edes koskettaneen minua, saatika että muistaisin sylissä olleeni: varmastikin olen ollut, mutta sen aika on loppunut varsin pienenä.

Väleissä meillä ei ollut mitään ongelmaa, ei vain kuulunut tapoihin ilmaista tunteita sanallisesti.

Ei ole traumoja ja samaa linjaa olen jatkanut omien lasteni kanssa.

Eivät varmaan ole, mutta muuten se tykkääminen on kyllä välittynyt mulle :) Olisin ehkä jopa nolostunut, jos he yhtäkkiä olisivat alkaneet rakkauttaan tunnustaa sellaisin sanoin, jotka eivät ole heille luontevia :) Ei ole ongelmaa tällaisen asian kanssa, vaikka omille lapsilleni olen kyllä rakastamisen pukenut sanoiksi ja he ovat tottuneet siihen :)

Eivät ole, ei sanoilla eikä liiemmin teoillakaan. En myöskään muista mitään syliä, lohtua tms.

Omilleni kerron joka ilta että rakastan, samalla kun käyvät sylissä istumassa ja juttelemassa päivästä ennen nukkumaanmenoa. Ovat siis pieniä vielä, en usko että enää 15-vuotiaana istuvat äitin sylissä. :D

Isä on sanonut useasti, mutta äidin en muista sanoneen, eikä äiti koskaan pyydä edes anteeksi. Vaikka olisi ollut tosi ikävä.

Äiti on silti välittänyt monin muin tavoin, joten hyväksyn hänet ja pidän hyvänä äitinäni.

Äiti ei usein sano, mutta näyttää sen enemmän teoillaan. Isä näyttää teoillaan myös, mutta usein sanoo että "rakastan sinua" ja "oot mulle rakas"

Ei ole ikinä, mutta ovatkin tunnevammaisia

Ei. Äiti saattoi sanoa kultsi tai raksutintti tms. mutta koko virkettä en kuullut kummankaan suusta koskaan.

Vahvasti sukupolvikysymys. Mun vanhemmat eivät koskaan sanonut mulla, mä taas sanon monta kertaa päivässä omille lapsilleni (päiväkoti-ikäisiä). En epäile, etteikö vanhempani olisi minua rakastanut samalla tavalla kuin minä rakastan omia lapsiani, mutta siihen aikaan ei vain ollut tapana olla samalla tavoin avoin kuin nykyään.

Eivät ole. Mutta isä on sanonut, että hänen elämän paras kokemus on ollut saada seurata minun ja veljen kasvua aikuisiksi. Jotenkin tuon sanominen on niin paljon enemmän, kuin se, että rakastaa.

Ovat sanoneet, kumpikin. Ei usein, mutta senpä takia ne kerrat onkin jääneet mieleen. 

M46