Lue keskustelun säännöt.
Onko vanhempasi sanonut sinulle ikinä että rakastaa sua?
Itse tajusin juuri että omani ei ole. Olen 30v ja jotenkin pysäyttävää tajuta että ei ole koskaan kuullut tätä omilta vanhemmiltaan...
Kommentit (622)
Hoitajan mukaan silloin kun makasin tajuttomana mutta ei muuten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No ei ole todellakaan sanottu ja mikään tekokaan ei sitä ilmaise, vi-haa ja rai-voa kyllä ilmaistu senkin edestä. Tuttua on ”sulle olisi pitänyt tehdä a-bortti”, ”ei olisi koskaan pitänyt antaa sun syn-tyä”, ”k*o-lisit edes” ja ”toivottavasti saat vaan vastoinkäymisiä ja vaikeuksia elämääsi”
Ja ihan arvostettu virkamiesperhe kyseessä, ei alkkiksia tai köyhiä tms. Vaan luonnevikainen vanhempi.
Ps. Kaikki sanat näköjään mode kieltänyt palstalla eli pitää tavuttaa ne!
Tunteita ei näytetä kuin televisiosarjoissa. Vaikka me suomalaiset ollaan niitä vuosikymmenet katsottu ei niistä ole opittu mitään.
Ei kumpikaan vanhemmista ikinä. Ei edes mitään lievempää tykkäysilmaisua. Vähän etäiset välit mulla on vanhempiini, mutta muuten ihan ok. Ei minusta ihan normaalia ja täysipäistä aikuista tullut, mutta tuskin sillä on mitään tekemistä sen kanssa, etteivät vanhemmat sanoneet rakastavansa.
Se on sitä polvea jotka ovat itse kärsineet omalta osaltaan tunne köyhästä lapsuudesta eivätkä osaa siirtää kuin saman opitun mallin eteenpäin. Ehdä seuraava polvi osaa asian paremmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kalle Päätalon Iijoki- sarja pukee sanoiksi tämän juron kansan mielenmaiseman mielestäni mainiosti.
Äiti sanoo melkein joka kerta kun näkee minut, jää esim. tuijottamaan kun kävelen ohi, myhäilee ja huikkaa "i love you!". Hänen oma äitinsä oli sodan kokenut Karjalan evakko ja tiukkaa jöötä pitävä kotirouva, jonka suurin myönnytys oli vanhainkodissa todeta että "kai se on sittenkin ihan mukava kun on omia lapsia".
Isä taas ei tällaisia sano, mutta saattaa esim. äkkiä herkistyä, taputella olalle ja todeta että "kukas nyt sitten vie koiraa ulos jos muutat sinne Helsinkiin". Korjailee myös pyytämättä pyörääni ja autoani ja muistaa aina kysyä tarvitsenko uusia pattereita johonkin ja mitä kirjaa luen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isä sanoo, mutta äiti ei. Tiedän kyllä sanomattakin, että hän minua rakastaa.
Ei ole. Kauhean kankean oloinen sana tuo rakkaus suomen kielessä. Olen joskus miettinyt synonyymejä sille.
"Minä puolustan sinua" on lämmin ja suloinen vaihtoehto, heti tietää mitä sanoja tarkoittaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Äiti sanoo melkein joka kerta kun näkee minut, jää esim. tuijottamaan kun kävelen ohi, myhäilee ja huikkaa "i love you!". Hänen oma äitinsä oli sodan kokenut Karjalan evakko ja tiukkaa jöötä pitävä kotirouva, jonka suurin myönnytys oli vanhainkodissa todeta että "kai se on sittenkin ihan mukava kun on omia lapsia".
Isä taas ei tällaisia sano, mutta saattaa esim. äkkiä herkistyä, taputella olalle ja todeta että "kukas nyt sitten vie koiraa ulos jos muutat sinne Helsinkiin". Korjailee myös pyytämättä pyörääni ja autoani ja muistaa aina kysyä tarvitsenko uusia pattereita johonkin ja mitä kirjaa luen.
Ihana perhe. Mutta, miksi englanniksi?
Assburger kirjoitti:
Kalle Päätalon Iijoki- sarja pukee sanoiksi tämän juron kansan mielenmaiseman mielestäni mainiosti.
En jaksa lukea koko sarjaa, niin voisitko tiivistää miten jurous ja rakkaus siinä esiintyy?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhempani ovat sota-ajan köyhyyden kokeneet, isojen perheiden lapsia jossa ei halauksia jaeltu, luunappeja kylläkin. Se on näkynyt tavassa kasvattaa. Rakkautta on annettu siistin kodin, perus kotiruoan ja muutenkin taloudellisen turvan myötä. Koskaan ei ole sanoitettu rakkautta. Tunnen että olen jäänyt paitsi jotain, mutta en ole katkera. Minulla on hyvät vanhemmat ja vanhuuttaan ovat vähän pehmentyneet, isäni jopa halaa välillä (mikä muuten aina vähän itkettää 😅) ja lapsenlapsiaan rakastavat ja näyttävät sen. Omille lapsille sanon joka päivä että rakastan heitä, liiottelematta.
Ei ole. Huvittavinta on (näin jälkikäteen ajateltuna) kun äitini sai aikoinaan aivohalvauksen, eikä pystynyt heti sen jälkeen puhumaan. Hän katsoi minuun sairaalan vuoteella kyynelsilmin ja sanoin hänelle "tiedän". Se tilanne oli lähimpänä. Hän toipui tuosta halvauksesta ja pystyi jälleen puhumaan myöhemmin, muttei koskaan sanonut asiaa suorasanaisesti ääneen.
Toisaalta vanhempani olivat sitä sukupolvea, joilla teot olivat sanoja tärkeämpiä. Isäni esimerkiksi osti kaikille perheen kolmelle naiselle (äidilleni, minulle ja siskolleni) 1990-luvulla mikroaaltouunin lahjaksi. Siinä vielä kävi niin nolosti, että isäni oli jo ostanut joululahjat, kun erehtyi kysymään minulta, mitä mieltä olen mikroaaltouuneista. Mitään aavistamatta haukuin mikroaaltouunit turhiksi... Jouluna sitten tietysti tyrmistyin, kun paketeista paljastui mikroaaltouunit kaikille. Oli aika kiusallista yrittää kiittää isääni lahjasta, kun olin jo ehtinyt teinin itsepäisyyttäni haukkua esineen hänelle aikaisemmin. Niillä mikroaaltouuneilla sitten lämmitettiin lastenlasten ruuat vielä kauan isoisänsä poismenon jälkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole itsekään koskaan kuullut heidän sanovan niin. Olen 90-luvun alussa syntynyt ja meillä ei koskaan puhuttu ( eikä puhuta edelleenkään) tunteista mitään. Ja jos puhutaan se on sellaista vähättelyä, että "ei kaikesta kannata välittää ja olla liian herkkä" tai "pitäisi olla rohkeampi". Koskaan ei ole kysytty miltä minusta tuntuu tai miten voin tai muuten kunnolla kannustettu vaikeissa tilanteissa. Oikeastaan kaikki surulliset asiat ja vaikeat hetket on pitänyt jotenkin itse kestää. Mieluummin ollut häpeä edes puhua ongelmistaan ja olenkin viimeistään yläkoulussa oppinut etten tule apua saamaan ja jos pyydän apua niin se saa vaan pahaa aikaan. Joskus mietin, että elämä on ei olisi joissakin asioissa näin vaikeaa jos olisin saanut apua ja minut oltaisiin hyväksyttä sellaisena kuin olen. Yritin aina olla sellainen mitä he tahtoivat ja vanha ihminen muutenkin. En vaan todellisuudessa ole läheskään sellainen mitä he luulevat ja eivät tunne minua niin kuin ehkä vanhempien pitäisi lapsensa tuntea. Meillä ei ole oikein mitään yhteistä muutenkaan ja puhumisen aste koskaan vain arkipäiväisiä aiheita. Mitään syvällisempää ei voi heidän kanssaan käsitellä ja asiat menevät niin, että viekäkin pyrkivät vaientamaan ja ohjailemaan elämääni.
Ikävää kirjoittaa näin, mutta en valehtele ja samalla eivät edes itse tajua sitä kaikkea. Elämäni ei tavallaan ole ollut enää nuoruudessa mitään normaalia tässä perheessä vaan on jätetty ihan omilleen ja en ole sillä tavalla saanut elää vapaata elämää ja kehittyä persoonana niin, että olisin nyt tavallaan sinut itseni kanssa. Vaikeaa tätä on kirjoittaa ja ehkä ulkopuolisen edes ymmärtää, mutta joskus todellakin katson vähän surullisena jotain perhettä missä asiat ehkä ovat paremmin ja kanssa käyminen perheenjäsenten välillä on kunnossa muutenkin ja voi puhua vaikeistakin jutuista. Sellainen rento ja asiallinen, toisia tukea yhdessä olo oli meillä ( ja on edelleen) todella harvinainen asia. Sellainen olo mieluummin tulee, ettei enää kestä ja alkaa mieluummin ahdistaa. Samalla haluaisin joskus kysyä miksi he eivät nähneet ja ymmärtäneet silloin minua kun olisin kaivannut apua ( ja kerroin kyllä) ja miksi eivät ole antaneet minun olla sellainen kuin olen ja tavallaan tutustuneet minuun kunnolla, että tietäisivät esim mistä pidän ja minkälainen muuten olen. Jos heidän nyt pitäisi kertoa minusta muille niin hyvin suppeaa ja vain joihinkin itsestään selvyyksiin perustuvaa heidän tietonsa olisi. Emme siinä mielessä ole mikään tavallinen perhe koskaan olleetkaan.
Ei tietenkin ole, neljäkymmentäluvulla maalla syntyneet. Johan se olisi varsin kummallista ja herättäisi epäilyn hyvästijätöstä ja kohta koittavasta kuolemasta.
Eivät ole sanoneet, mutta teoista olen ymmärtänyt, että rakastavat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En epäile ettei rakastaisi mutta jotenkin surullista miten tämä tuntuu olevan suomalaisessa kulttuurissa niin syvällä että tunteista ei juuri puhuta.
No voih. Se ikuinen rakkauden hokeminen ja poskien ja suullekin pussailu mitä jossain etelän äbäläwäbäläkulttuureissa harrastetaan on tekopyhintä ikinä.
Itse olen vaimoni kautta sisällä latinokulttuurissa ja se rakkaudesta puhuminen ja sen osoittaminen eleillä ja teoilla on parasta ja aidointa mitä tiedän.
Oma äitini ilmaisi kyllä tunteensa vaikka ei se aina ollutkaan ehkä helppoa. Isääni kiinnosti lähinnä kaljanjuonti.
Ei ole sanonut. Päinvastoin. Muutin 16.v kauaksi kotoa opiskelemaan ja sain saatesanoiksi "susta ei tuu yhtään mitään". Hyvin on pärjätty eikä ole ollut ikävä. Olen korkeasti koulutettu ja hyvä palkkainen.
Ei ole. Saisin raivarin, jos minulle lässytettäisiin noin ja olisin reagoinut samoin jo lapsena.
En muista, että omat vanhempani olisivat sanoneet rakastavansa minua, mutta se ei haittaa, koska se rakkaus näkyi käytöksessä ja teoissa. En epäile heidän rakkauttaan,eikä sitä ole tarvinnut ääneen sanoa. En ole varma olenko sanonut tuota kyseistä lausetta omillekaan lapsilleni, mutta en usko, että heidänkään tarvitsee epäillä vanhempiensa rakkautta heitä kohtaan. Lapsemme ovat saaneet tuntea rakkautemme tekoina ja kunnioituksena sekä kannustuksena . Rakkaus on tekoja.