Onko vanhempasi sanonut sinulle ikinä että rakastaa sua?

Olen kohta 50 v mies. Äitini ja isäni syntyivät sodan aikana, heidän kotikasvatuksensa oli sen ajan mukaista eikä sodasta palanneet isät välttämättä varsinkaan kauheasti rakkauttaan lapsiinsa tuoneet esiin. Äideiltä jonkin verran muttei sekään oikein ollut tapa silloin.

Minulle kyllä lapsena sanottiin että minua rakastetaan, sekä äiti että isä. Molemmat ottivat syliin ja osoittivat lämpöä.

Ehkä siitä johtuu (tai sitten ei) että olen myös itse halunnut luoda lapsiini läheisen, luottavaisen ja turvallisen suhteen ja olen kertonut heille päivittäin että rakastan heitä ja olen heistä onnellinen ja ylpeä.

Kauheeta, tulee ihan tippa silmään tätä ketjua lukiessa.

Itse en muista että vanhemmat olisivat koskaan sanoneet rakastavansa, nyt molemmat jo kuolleet.

N59

Ei ole. Enkä minä heille. Meillä ei saanut itkeä tai puhua tunteista, eikä koskaan halattu tms. Tuntuu kyllä kurjalta silloin ja nyt. Toivon että omat lapset tulisivat läheisimmiksi.

Ei koskaan, eikä kyllä muutenkaan näytetty mitään positiivisia tunteita mua kohtaan. Äiti lähinnä haukkui rumaksi ja tyhmäksi, isä ei sentään haukkunut, mutta oli muuten etäinen. Olen lapsuuden jälkeen vältellyt äitiäni parhaani mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Isältä en koskaan, äidiltä kuolinvuoteellaan (oli 47v), kun vastasi puolitajuttomana omaan sanomiseeni takaisin.

Omat lapseni kuulleet sen koko elämänsä ajan päivittäin, esim.tänäiltana halatessamme kun menivät yöpuulle. Ovat nyt 17v ja pian 19v.

Päivittäin?? Ne sanathan menettävät merkityksensä. Ja vielä halaat ja varmaan peittelet heidät omaan sänkyynsä? Huh.

Vierailija kirjoitti:

Ei noilla sanoilla, koska ovat niin vanhoja, ettei taivu ulos suusta r-sana. Monella muulla tavalla ja teoilla kyllä.

Hempeilyt ja halaamiset ei kuulunut vanhalle polvelle. Omat vanhempani olivat 20-luvun pohjalaisia ja kun lähdin maailmalle niin isä ja äiti vaan kätteli ovella ja sanoi onnea matkaan poika. Halaaminen on nyt muutenkin typerää, jostain amerikasta opittu tapa. Kyllä perinteisen kättelyn pitäisi riittää joka tilanteessa jos puhutaan aikuisista. Pieniä lapsia saa halata ja pitääkin. 

Ovat sanoneet ja mikä tärkeintä, osoittaneet sen teoillaan. Auttavat minua aina kun tarvitsen apua.

En itse oikein arvosta sellaista sanojen hokemista vain sen takia, että niin nyt muka pitää tehdä ollakseen hyvä vanhempi. Kuka tahansa voi sanoa ”Rakastan sinua” ilman että tarkoittaa sitä.

N44

Ei. Enkä ole kyllä sanonut omallekaan jälkikasvulle eikä ne mulle.

Ei koskaan. Tuollainen hempeily ei kuulunut meidän perheen kulttuuriin. Moittia kyllä osattiin, varsinkin jos ei älynnyt tehdä jotain. Ei neuvottu eikä opastettu. "Kyllä nyt tuon verran pitää älytä neuvomatta ja käskemättäkin." Selkäsaunoja ei kyllä tullut ja ruokaa oli pöydässä, vaatteet yllä sekä katto pään päällä. Mutta kun äidistä aika jätti, niin enpä osannut suuremmin häntä surra. Hulluinta on, että en koskaan nähnyt, että vanhemmat olisivat halanneet tai suukotelleet toisiaan.

Vierailija kirjoitti:

Eivät ole sanoneet, mutta ostivat minulle asunnon, se riittää todisteeksi varmaan teillekin.

Ei riitä minulle. Raha ei ole todiste rakkaudesta. Asunnon ostolle voi olla monia syitä, joilla ei ole rakkauden kanssa mitään tekemistä, esim. taloudellinen kontrollointi, sijoitus, kulissien ylläpito, kiristysväline... Tietenkään se ei poissulje rakkautta myöskään, mutta se rakkaus näkyy ihmissuhteissa muilla tavoin kuin rahan tai asioiden antamisena.

Ei silleen, että sitä olisi tarkoitettu. Isä ei sanonut sitä koskaan, äiti vain pilleripäissään kun halusi syyllistää mut antamaan anteeksi p***eilyjään. Mua ei myöskään koskaan pidetty sylissä, halattu tai kehuttu ns. "ansiotta". Kun olin teini-ikäinen mun vanhemmillani meni jo todella huonosti ja jouduin isän taholta parentifikaation uhriksi. Se teki musta ikäänkuin pikkuvaimonsa joillain tasoilla. Mitään ilmeisen seksuaalista siinä ei ollut, mutta jotain inhottavaa kuitenkin. Silloin äijä, joka ei koskaan ollut pitänyt mua sylissä kun olin pikku tyttö, alkoi halailla mua. Mua inhotti se joten sanoin, etten vaan ole halailijatyyppiä. Isän vastaus oli, että hänellä se kuului lapsuudenkodin kulttuuriin. Jos se olisi siinä vaiheessa alkanut lässyttää jotain rakkaudesta, olisin varmaan karannut kotoa tai tehnyt jotain todella itsetuhoista.

Näistä taustoista käsin oon sitä mieltä, että vanhempien tehtävä on osoittaa rakkautensa ennen kaikkea teoilla. Vanhemman kuuluu olla kuin kallio lapselle, turvallinen ja vakaa; olla läsnä ja kiinnostunut joka päivä, joka hetki; halata, hymyillä ja katsoa hyväksyen. Silloin, vaikka rakkaudesta ei puhuttaisi, lapsi tietää olevansa rakastettu, kykenevä ja arvokas.

Ei ole

Meillä ei kotona koskaan puhuttu että rakastetaan. Ei vanhempien käytös muutenkaan arvostavaa ollut.

Omille lapsille kerron päivittäin että rakastan.

Eivät koskaan. Omille lapsilleni sanon lähes päivittäin.

Ei ole sanonut. Ei myöskään puolisoni ole koskaan sanonut. Ehkä en ole rakastettava ihminen?

Ei koskaan, ei kumpikaan. Sen sijaan sain jo pienestä pitäen kuulla äidiltä, että olin ei-toivottu lapsi, siitä muistutettiin aina välillä. Isäkään ei paljon minusta piitannut. No, olen selviytynyt ilmankin.

On ja että olen paras asia mitä heille on tapahtunut... jotenkin en usko tuota jälkimmäistä.

Joka päivä lapsena, nykyään (25v) äidiltä aina kun jutellaan, isä soittaa joka ilta ja sanoo ❤️

Kyllä, kummatkin vanhemmat sanoivat rakastavansa minua, äiti nyt isää enemmän. Itse sanon joka päivä lapsilleni, että ovat minulle rakkaita ja rakastan heitä. Mun mielestä on todella tärkeetä saada kuulla olevansa rakas. Sitä tietoa ei missään nimessä saa pantata!

Eivät sanoneet, olen syntynyt -90.

Mutta ovat jaksaneet pitää meitä lapsia sylissä ja meistä on pidetty huolta. Ja meidän asioista oltiin kiinnostuneita (ovat yhä...:D). On myös kannustettu ja kehuttu.