Lue keskustelun säännöt.
Onko vanhempasi sanonut sinulle ikinä että rakastaa sua?
Itse tajusin juuri että omani ei ole. Olen 30v ja jotenkin pysäyttävää tajuta että ei ole koskaan kuullut tätä omilta vanhemmiltaan...
Kommentit (622)
Isä ei sanonut koskaan mitään sellaiseen viittaavaa.
Äiti sanoi joskus, mutta teki sitten jopa samana päivänä jotakin tosi inhottavaa.
Ja teot painavat enemmän kuin sanat.
En tuntenut itseäni rakastetuksi lapseksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei, mutta ei ole tarvettakaan. Se rakkaus on aina näkynyt kuitenkin. Ei sillä sanalla sinällään ole mitään väliä. Jotkuthan hokee sitä jatkuvasti vähän kaikille. Tärkeää on se tunne, ja toiminta mihin se tunne ohjaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En epäile ettei rakastaisi mutta jotenkin surullista miten tämä tuntuu olevan suomalaisessa kulttuurissa niin syvällä että tunteista ei juuri puhuta.
No voih. Se ikuinen rakkauden hokeminen ja poskien ja suullekin pussailu mitä jossain etelän äbäläwäbäläkulttuureissa harrastetaan on tekopyhintä ikinä.
Meinaat ettei vanhemmat yleensä rakasta lapsiaan...? Olen pahoillani.
Eipä ole, enpä muista että olisivat koskaan halanneetkaan, varmaan joskus taaperoikäisenä, mutta kukapa niitä aikoja muistaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei sanoilla, mutta teoillaan kyllä. Halusi aina hyvää minulle ja auttoi jos tarvin apua. Äitini siis.
Ei ole höpötetty rakkautta. Se(kin) on amerikkalaisista elokuvista matkittua pinnallista käytöstä. Olimme kaikki lapset rakkaita ja tärkeitä molemmille vanhemmillemme. Asiasta ei ollut todellakaan mitään epäselvää. Lämpöä ja välittämistä oli riittävästi. Teini-ikäisen mielestä jopa ehkä liikaakin.
m.55v
Miksi rakastamisen sanominen olisi höpöttämistä ja pinnallista?
Minulle ei ollut epäselvää, että toinen vanhempi ei rakastanut, toinen rakasti, mutta ei vastannut silti tarpeisiin. Kumpikaan ei sanonut rakastavansa. Parisuhteissa haluan ehdottomasti molemminpuolista rakkautta ja kykyä ja halua sanoa sen ääneen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei.
Ja jos sillä jotain merkitystä, niin itse 70- luvulla syntynyt ja vanhemmat -50.
Vierailija kirjoitti:
Eipä ole, enpä muista että olisivat koskaan halanneetkaan, varmaan joskus taaperoikäisenä, mutta kukapa niitä aikoja muistaa.
Sama. Tuskin kyllä halasivat silloinkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kyllä sovi minun maailmaan tuommoinen ollenkaan. Joidenkin mielestä lasten edessä ei pitäisi edes hymyillä, mutta ihan näin pitkälle en menisi.
Ei. Enkä ole koskaan kuullut että ystävieni vanhemmatkaan sitä harrastaisivat. Siinä valossa tuntuu utopistiselta lehtijuttujen "hän ehti sanoa/ minä ehdin sanoa hänelle rakastan sinua, kun tapasimme viimeisen kerran kaksi viikkoa sitten". Ne on AINA ne samat sanat, kun jonkun äkillisestä ja yllättävästä kuolemasta kerrotaan. En usko, että se on niin yleistä, kuin annetaan ymmärtää.
Itse halaan kyllä aina erotessa ja sanon melko usein "olet rakas".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kerron yhden elämäni tärkeimmistä unista. Äitini oli kuollut jokin aika sitten ja hän oli jo vieraillut muutaman kerran unessa. Hänen eläessään minulla oli se käsitys että hän ei rakastanut minua, koska ei koskaan niin sanonut tai juuri muutenkaan osoittanut, oli tunnekylmä tai ainakin valikoiva siinä että kenelle puhui ja osoitti mitäkin (meitä tyttöjä oli kolme).
Sitten näin lopulta unen, joka muutti kaiken. Äitini saapui uneeni, lähestyi minua, katsoi minua niin kuin ei ollut koskaan eläessään katsonut, ojensi käsivartensa ja minä kävelin hänen syleilyynsä, halasimme toisiamme niin kuin ei koskaan maailmassa, rakkauden ympäröidessä meitä.
Välillämme ei ollut mitään esteitä, ei mitään viallisuuksia, syitä tai ongelmia, jotka olisivat voineet meiltä ottaa pois rakkauden tai vähentää sitä tai tehdä siitä epävarmaa. Syleilimme toisiamme ehjässä, täydellisessä rakkaudessa.
Heräsin, itkin ilon kyyneleitä, rakkaus ympäröi edelleen minua, äitini oli poissa eikä kuitenkaan ollut - hän oli rakkaudessa, hän oli rakkaus.
Tuon unen jälkeen ei ole ollut epäilystä siitä että äitini rakasti minua ja rakastaa yhä - jossakin - tai juuri tässä, juuri nyt. Rakkaus ei koskaan häviä. Rakkaus voittaa kaiken.
.. tai anteeksianto. Ja toisen hyväksyminen sellaisena kuin hän on. Äiti on kuitenkin aina äiti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei meillä sellaista harrastettu. Nykyään on oppinut halailemaan.
Eivät koskaan sanoneet, eivätkä varmaan toisilleen/kenellekään muullekkaan ikinä. Isovanhempani tuntien ei liene kuulunut heidänkään sanavarastoonsa. Isäni kuoli kun olin 34 v. ja äitini 5 vuotta myöhemmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei. Kumpikaan ei sanonut ikinä.
Eivät kun olin lapsi, eivätkä kuolinvuoteellaan. Ei mitään käsitystä, että miksi. Olivat kuitenkin hyviä vanhempia.
En oppinut halaamaan, enkä avautumaan, kun en saanut mallia. Se vähän harmittaa.
Olen syntynyt -70 luvun alussa.
Isää ei ole, yh äiti, mummo ja ukki ovat kasvattaneet minut ja 1 vanhempi sisko olemassa.
Heistä kukaan ei ole koskaan sanonut rakastavansa minua. Tiedän kyllä että mummo ja ukki tykkäsi minusta ja mummo olikin paljon läheisempi minulle kuin nuori äitini joka oli kylmä, ankara ja tunteeton.
Tosin en nuorena kuullut koskaan kenenkään kaverinikaan vanhempien sanovan mitään lempeää tai hempeää lapsilleen.
Jos kaikki oli ok, niin oltiin vaan iloisia, kilttejä ja ystävällisiä lapsille mutta sellainen nykyajan yltiöpäiset hempeily tunneryöpyt ja lässytykset lapsille ei kuuluneet tapoihin.
Ei koskaan. Halauksen sai jos pääsi ripille, ylioppilaaksi tms. Lapsuus täynnä tukkapöllyjä ja rähjäämistä.
Ei koskaan. Muistan olleeni kerran äidin sylissä, samoin isän. Ei opastettu elämään mitenkään. Kaikki rakastuminen ja varsinkin seksi sai äidin hermostumaan. Samoin mummin ja ukin laita, samanlaisia jääkylmiä kalikoita. Kaikki ovat kuolleet, Rip, mutta ikävä heitä ei ole. 60-luvun nainen olen.
Ei koskaan, se olisi ollut ihan liian imelää, ei ollut mitään hempeilyä silloin kun itse olin lapsi ja en itsekään ole pystynyt puhumaan imeliä lapsilleni. Rakkaus ei vaadi sanoja, vaan tekoja.
Vierailija kirjoitti:
Ei.
Ja jos sillä jotain merkitystä, niin itse 70- luvulla syntynyt ja vanhemmat -50.
Meilläkään ei mitään positiivista sanottu koskaan.
Äiti s.1932, isä eli 1927-1998. Molemmat elivät 30-luvun lama-ajan, sota-ajat (missä moni kuoli tai psyykkisesti vaurioitui), sodan jälkeisen pula-ajan.... En ihmettele, että tunteiden näyttäminen oli vaikeaa.
Olen yrittänyt "korjata" asiaa omien lasteni ja lastenlasten kanssa.
Ei ole höpötetty rakkautta. Se(kin) on amerikkalaisista elokuvista matkittua pinnallista käytöstä. Olimme kaikki lapset rakkaita ja tärkeitä molemmille vanhemmillemme. Asiasta ei ollut todellakaan mitään epäselvää. Lämpöä ja välittämistä oli riittävästi. Teini-ikäisen mielestä jopa ehkä liikaakin.
m.55v