Onko vanhempasi sanonut sinulle ikinä että rakastaa sua?

En ainakaan muista että olisivat sanoneet. Iltaisin ennen nukkumaanmenoa sain aina hyvän yön suukon poskelle, varmaan n. 10 vuotiaaksi asti. Tuohon ikään varmaan loppui kaikki halaukset ym. Enkä muista että onko sitä ennenkään paljon halattu. Ainakin kun valokuva albumia katsoo niin aika etäistä on.

Nykyisin äiti kyllä sanoo minua muruksi. Isä kutsuu omalla hellittelynimellä. Tiedän kyllä että välittävät minusta.

Teininä piti opetella uudelleen halaamaan ihmisiä. Muistan vieläkin kun paras kaverini otti mut halaukseen ja hymyili leveästi ja meistä otettiin kuva. Mä oon siinä kuin rautakanki pöllämystynyt ilme naamalla. Kun tuntui niin ihanalta ja oudolta kun joku halasi. Mulla on tuo kuva vielä tallella. :')

Miestäni kosketan paljon ja suukotan ja sanon häntä rakkaaksi. Omalle lapselle annan aina läheisyyttä kun pyytää ja sanon että hän on minulle rakas.

Pointti on että vaikka olisi oppinut pienenä hieman etäiseen käytökseen niin sitä saa myös muutettua. Ainakin joissain määrin.

Tännekin Ap tulit tätä märisemään. Mene jo elämässäsi eteenpäin, kerjäät somessa hyväksyntää ja ammattilaisilta. Olet sellainen ettei mikään riitä.

En toki ole noita sanoja kuullut vanhemmiltani mutta ei voi, ei kannata eikä ole reilua odottaa minun, 45 vuotiaan, vanhempien ikäluokalta tuollaista puhetta.

Elämänsä on ollut niin kovaa ja inhimillistä lämpöä on näytetty työteliäässä arjessa lapsistakin huolta pitäen. Ajatus tuollaisista keskusteluista olisi heille absurdi.

Henkinen kulttuurimme on muuttunut valtavasti. Olimme ihan äskettåin vielä kehitysmaa mm bkt:n, infran suhteen, rahan ja tekniikan mittarein. Ahkeruus, sisu ja luovuus ovat tuoneet teknisesti tulosta.

Mielestäni sivostyksellisesti ja psykologisesti olemme kansana yhä vieläkin kehitysmaa. Rima kulttuurissamme edellytettäville julkisille käytöstavoille ja sivistykselle on hyvin alhaalla jo valmiiksi, mutta sekin on ikävå kyllä monelle aivan liian korkea.

Katsokaa ympärillenne. Kun tämä umpimielinen metsäläiskansa ei hallitse alkeellisimpiakaan käytöstapoja tai tilannepukeutumista, miten meistä samoista junteista suomalaisista olisi yhtäkkiä esimerkiksi positiivisen psykologian lähettiläiksi, tunnetaitojen kasvattajiksi ja/tai aktiiviseen kiintymysvanhemmuuteen?

Suuri osa kehäkolmosen ulkopuolella asuvien ihmisten todellisuudesta on sitä, että jo kahvilassa käyminen on ihan luksusta. Kahviloita ja ravintoloiita ei edes ole huoltoasemien vastaavien lisäksi. Ihmiset pitävät ABC:n ruoista ja siellä käydään ravintolassa kerta vuoteen "paremmin syömässä" jne.

Tähän karuun elämään jonkun citykani-hipsterin omissa tunteissaan vatvova Rakastan sinua -puheenparsi on todellakin järjetön.

Ei ole sanonut kumpikaan, mutta (Leena) on kyllä sanonut harvinaisen selvästi, että olet virhe..

Vierailija kirjoitti:

Ei. Ei kukaan muukaan lähipiirissä lapsuudessa käyttänyt koko sanaa. En tiennyt, että suomen kielessä ja Suomessa edes niin sanotaan. Luulin sitä amerikkalaisten telkkarisarjojen väkinäiseksi käännökseksi. 

No sitähän se onkin. "Minä rakastan sinua" on suomen kielessä ollut ennen kaikkea romanttisen rakkauden osoitus. Siksi vanhemmalle polvelle se kuulostaa jopa insestiselle jos omalle lapselle sanoo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En epäile ettei rakastaisi mutta jotenkin surullista miten tämä tuntuu olevan suomalaisessa kulttuurissa niin syvällä että tunteista ei juuri puhuta.

No voih. Se ikuinen rakkauden hokeminen ja poskien ja suullekin pussailu mitä jossain etelän äbäläwäbäläkulttuureissa harrastetaan on tekopyhintä ikinä.

Vähän haisee katkeruus tässä kommentissa. Ihan pikkuisen vaan :)

En ole se, jonka viestiä lainasit, mutta ehkä peilaat omia tunteitasi tässä? Jos sinä et saisi osaksessi tuollaista sössötystä, niin olisit katkera.

Itse olen sitä mieltä, että roikkuminen jossain rakkauden tunteessa on kyllä pahinta itsepetosta. Miksi pitää luoda mitään prinsessasatuja, opettele elämään reaalimaailmassa äläkä luo mitään romanttisia haihatteluita. Et voi olla noin pehmeäpäinen.

Ei koskaan. Olen syntynyt -77. Enkä muutenkaan ole kuullut mitään minua koskevaa positiivista asiaa vanhempieni suusta. Perus negaa vain. Surullistahan se on. Itse yritän aina hieman kehua omia laplsiani.

Hoitotäditkin jo päiväkodissa hokee tätä koko lapsiryhmälle ja opettajat oppilailleen. Mennyt jenkkityyliseksi, ei enää merkitse kovin paljoa.

Ei noilla sanoilla, mutta asia on tullut selväksi. Omille lapsilleni sanon joka päivä.

Ei eikä tartte, tiedän sen muutenkin. Amerikkalaista teennäisyyttä sellainen I love you -höttö. Teot puhuvat enemmän kuin sanat, ja halaukset välittävät rakkauden paremmin kuin usein mekaaniset sanat.

En myöskään omille lapsilleni ole rakkauttani sanoilla todistanut, vaan teoillani: antamalla heille aikaani kotiäitinä kun he olivat pieniä, annoin uran odottaa. Se todisti rakkauteni paremmin kuin mitkään sanat, ja sain yhteiset ihanat vuodet neljän lapseni kanssa, jotka on nyt jo aikuisia. (Olipa hyvä,että älysin jäädä kotiin, ajattelen nyt 64-vuotiaana kun työelämääkin sai elää ihan riittävästi, kun lapset oli kasvaneet.)

Olen 35-vuotias ja äitini on sen kerran sanonut kuolinvuoteellaan, kun hyvästeltiin toisemme. Silloin itsekin sanoin sen hänelle ensimmäistä kertaa.

Isälleni olen joskus lapsena sanonut sen eräässä tilanteessa, mutten ole varma sanoiko hän silloin takaisin. Jopa halaaminen tuntuu meidän perheessä oudolta.

Siskon kanssa ei olla muistaakseni koskaan sanottu sitä toisillemme. Mutta lapsilleni isäni ja siskoni ovat monesti sanoneet rakastavansa heitä ja lapseni sanoo heille sen myös. Omien lasten kanssa me sanotaan vähinrään kerran päivässä, että rakastetaan ja myös halataan paljon.

Eivät ole sanoneet. Heidän kykynsä rakastaa ovat vaurioituneet ennen syntymääni.

Ei ole sanottu, mutta jotenkin sitä olen pitänyt itsestäänselvyytenä, että olen rakastettu. Ei siinä sanoja tarvita.

Eri asia on, pitääkö ne aina musta.

Vierailija kirjoitti:

Ei koskaan. Olen 54vuotias. Itse äitinä koen että lapsi tarvitsee rakkautta ja läheisyyttä. Minä en muista että vanhemmat olisi ottaneet syliin tai hellitelleet mitenkään. Ei jättänyt traumoja. En ole aikuisiällä olljt vanhempiini yhteydessä, ei ole tunnesidettä heihin.

Ota huomioon ettei sylissäpito noin yleensä ole kuulunut luterilaiseen kulttuuriin menneinä vuosikymmeninä. Sitä pidettiin lellittelynä mistä ei hyvä seuraa!

Vanhempia on turha syytellä mutta sen voi päättäväisesti katkaista ihan tietoisesti omalta kohdaltaan.

Eivät ole sanoneet. Eivät ole halanneetkaan eivätkä tukeneet elämän vaikeissa hetkissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei koskaan. Olen 54vuotias. Itse äitinä koen että lapsi tarvitsee rakkautta ja läheisyyttä. Minä en muista että vanhemmat olisi ottaneet syliin tai hellitelleet mitenkään. Ei jättänyt traumoja. En ole aikuisiällä olljt vanhempiini yhteydessä, ei ole tunnesidettä heihin.

Ota huomioon ettei sylissäpito noin yleensä ole kuulunut luterilaiseen kulttuuriin menneinä vuosikymmeninä. Sitä pidettiin lellittelynä mistä ei hyvä seuraa!

Vanhempia on turha syytellä mutta sen voi päättäväisesti katkaista ihan tietoisesti omalta kohdaltaan.

.....jatkan, kuten olet tehnytkin!

Äiti useinkin. Saattaa vieläkin toisinaan sanoa "äitin rakas lapsukainen, rakastan sinua" ja olen jo 29 ja äiti itsekin. Isän sanomisia en muista, hän kuoli kun olin pari vuotias.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En epäile ettei rakastaisi mutta jotenkin surullista miten tämä tuntuu olevan suomalaisessa kulttuurissa niin syvällä että tunteista ei juuri puhuta.

No voih. Se ikuinen rakkauden hokeminen ja poskien ja suullekin pussailu mitä jossain etelän äbäläwäbäläkulttuureissa harrastetaan on tekopyhintä ikinä.

Vaikutat melko osattomalta. Onko latvustasi tutkittu?

Latvustasi 😁

Ei ole ja nyttemmin ovat jo mullan alla. Ei haittaa etteivät sanoneetkaan, sen kyllä tiesin ja tunsin sanomattakin.

Ei ikinä, en ainakaan muista. Enkä itsekään ole sanonut heille. Enkä oikein usko että isä ainakaan rakastaakaan. Olen 44v.