Onko kukaan katkaissut ystävyyttä kateuden takia?

Tutustuin mieheni kautta erääseen neiti/rouva täydelliseen. Hän oli upea! Ja hän niin tiesi sen itsekkin. Hän oli kasvanut rikkaassa perheessä ja meni naimisiin rikkaan miehen kanssa. Hänen elämänsä oli shampanjaa, shoppailua ja matkustelua. Sai ihanat söpöt lapset ja lapset tietysti viimisen päälle fiksuja ja kilttejä. Huippu-geenit kyseessä.

Tavallisena ihmisenä hänen seuransa lähinnä ärsytti. Yleensä puhuimme siitä mihin he seuraavaksi matkustaa ja mihin meidän perheellä ei ole taaskaan rahaa. Onneksi kumpikaan ei halua toisiaan nähdä ja välttelemme toisiamme. Välillä kohtaamme ja vaihdamme nuo perinteiset kuulumiset.

Vierailija kirjoitti:

Laitoin tuonne toiseen ketjuun aiheesta (Syitä ystävyyden katkaisuun). Kyllä, otin etäisyyttä ihmiseen, joka oli kateellinen parisuhteestani ja lapsista. Itse on sinkku.

Ihan kuin minun pitäisi kokea syyllisyyttä siitä, kun olen naimisissa ja äiti.

Ihan sama kokemus, en voi edelleenkään ymmärtää toisen onnellisuuden kadehtimista ja siitä koitunutta typerää ilkeilyä. Ihan päin naamaa sentään ilkeili. 

Jos näen itsessäni kateutta niin tuhoan sen heti. Kateus pilaa vain oman elämän. Onneksi en ole kovinkaan kateellinen. Joskus tulee kateuden hetki mutta se kertoo aina vain omasta huonosta itsetunnosta ja siihen auttaa se että tekee jotain omaksi edukseen. Ei tarvitse olla yhtä kaunis kuin ystävä mutta voi vaikka käydä kampaajalla. Ei tarvitse olla yhtä fiksu kuin ystävä mutta voi vaikka lukea jonkun tietokirjan. Oman vaatimattoman kodin voi vaikka piristää jollain pienellä sisustusjutulla johon on varaa. Nämä teot palauttaa itsetunnon ja kateus katoaa. Jotkut ihmiset ovat kateellisia kaikesta. 

Vierailija kirjoitti:

Jos näen itsessäni kateutta niin tuhoan sen heti. Kateus pilaa vain oman elämän. Onneksi en ole kovinkaan kateellinen. Joskus tulee kateuden hetki mutta se kertoo aina vain omasta huonosta itsetunnosta ja siihen auttaa se että tekee jotain omaksi edukseen. Ei tarvitse olla yhtä kaunis kuin ystävä mutta voi vaikka käydä kampaajalla. Ei tarvitse olla yhtä fiksu kuin ystävä mutta voi vaikka lukea jonkun tietokirjan. Oman vaatimattoman kodin voi vaikka piristää jollain pienellä sisustusjutulla johon on varaa. Nämä teot palauttaa itsetunnon ja kateus katoaa. Jotkut ihmiset ovat kateellisia kaikesta. 

Samaa mieltä. On inhimillistä tuntea joskus pieni kateuden pistos, mutta jotkut ovat todellakin kateellisia kaikesta ja koko elämä on vertailua muihin. Se näkyy jo puhetavassa, miten muista puhutaan vertailumuotoja käyttäen.

Vierailija kirjoitti:

Miksi ihmeessä luulette että varakkaammat ystävät nauraisivat teille? Minulle ei ole tullut tuollainen ajatus mieleenkään. Mutta se johtunee siitä että en ole kateellinen ja minulla on hyvä itsetunto. Olen myös ihan itse valinnut elämänarvoni ja pidän niistä kiinni. Joten minulle on aivan yhdentekevää onko ihmisellä rahaa tai omaisuutta, ihmisen arvo on ihan eri asioissa. Yksi miljonääri piikitteli minua monta vuotta kun hän oletti että haluaisin samaa kuin hän. Meni aika monta vuotta että hän tajusi että en arvosta hänen rahojaan tippaakaan. Nykyään olemme hyviä ystäviä.

Ehheeh, kelpuutit siis hyväksi ystäväksesi ennakkoluuloisen ja niiden voimalla toisia piikittelevän rahaa arvokkaana pitävän ja niilla rehvastelevan tyhjäpään? Ookei. Hyvä, että joku sellaisia sietää.

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli kaveri jolla oli asiat niin paljon paremmin kuin kellään muulla. Oli kateellinen ja jos jollain meni jossain asiassa hyvin niin se oli "paskaa". Katkaisi minuun välit kun löysin ihanan miehen johon rakastuin, niin ei enää kelvannut kaveruus kun ei mennytkään enää kurjasti. Silloin kun ei ollut asiat hyvin löytyi "tukea" ja sympatiaa. 

 

Hän oli hyvä ystävä ja hauskaa seuraa vielä yli 5 vuotta sitten, mutta katkeruus ja kateus tekivät hänestä ilkeän jolla ei tänä päivänä löydy enää yhtään ystävää vaikka kaveripiiri oli iso. 

Minulle kävi näin! Olin se vähän ressukka ja vähän hukassa elämässäni.

Ystäväni oli kaiken lisäksi pikkukaupunkimme pikkujulkkis, ja piti mielellään ympärillään omaa ”hoviaan”. Minä kuuluin tähän ja kiltteyttäni käytettiin hyväksi. Olin valmis jeesaamaan kiireistä ja menestyvää ystävääni miten vain pystyin.

Samoin kuuntelin hänen murheitaan iltakaudet, kuinka kovin kilpaillulla alalla hänellä oli jatkuva stressi ja paineita.

Tapasin sitten miehen, joka oli oikeestaan isommista piireistä kuin ystäväni. Eri alalta onneksi, mutta selvästi eri tasolta. Ja niin päin että ystäväni oli kyllä ”ikuinen pikkukaupunkilainen”.

Minä sain itseluottamusta ja tulihan minulle toki paljon kiireitä uuden liittoni myötä.

Ystäväni yritti ensin jotenkin dissata miestäni, laittaa paikoilleen (koska minähän olin alamainen hänelle). Kun tämä ei onnistunut , hän laittoi jollain aivan ylettömällä draamasyyllä välit poikki.

Ia ihme ja kumma: minä aloin voida paremmin!

Ex-ystäväni on täysin poissa mielestäni ja elämästäni. Eikä oli ikävä oikeestaan ollenkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos näen itsessäni kateutta niin tuhoan sen heti. Kateus pilaa vain oman elämän. Onneksi en ole kovinkaan kateellinen. Joskus tulee kateuden hetki mutta se kertoo aina vain omasta huonosta itsetunnosta ja siihen auttaa se että tekee jotain omaksi edukseen. Ei tarvitse olla yhtä kaunis kuin ystävä mutta voi vaikka käydä kampaajalla. Ei tarvitse olla yhtä fiksu kuin ystävä mutta voi vaikka lukea jonkun tietokirjan. Oman vaatimattoman kodin voi vaikka piristää jollain pienellä sisustusjutulla johon on varaa. Nämä teot palauttaa itsetunnon ja kateus katoaa. Jotkut ihmiset ovat kateellisia kaikesta. 

Samaa mieltä. On inhimillistä tuntea joskus pieni kateuden pistos, mutta jotkut ovat todellakin kateellisia kaikesta ja koko elämä on vertailua muihin. Se näkyy jo puhetavassa, miten muista puhutaan vertailumuotoja käyttäen.

Asuin lapsuuteni maaseudulla, jossa olimme - nykytermein- paikallista wt-sakkia. Kaikki luokkatoverini oli varakkaista maataloista. Vaatteissa varallisuusero ei alaluokilla juuri näkynyt, mutta vanhemmiten kyllä - ei ollut varaa muotivaatteisiin tai ylipäätään mihinkään, kaikki vaatteeni olivat käytettyjä. Kerran sitten äitini osti minulle skottiruutuiset tennarit, halavalla kun sai jostain maximarketista. Olin lentään ällistyksestä persiilleni, kun myöhemmin eräs minua aina erityisesti piikitellyt ison talon tyttö kertoi olleensa erittäin kateellinen tennareistani. Minulle kateellinen! Olin aivan äimänkäkenä ja sen jälkeen valkeni moni asia - koska olin silmätikku luokallani taustani vuoksi, minua tarkkailtiin tiiviimmin, ja jo se sai useissa aikaan kateellisuudenpuuskia - minä sain niiiiiiin paljon huomiota! Tämän lisäksi osasin lukea jo ennen kouluun tuloa (ehdoton no-no vissiin nykymaailmassa), olin jo tuolloin erinomainen piirtäjä ja soitin pianoa ja kitaraa, ne lisäsi huomiota. Lisäksi kumpikin opettajistamme kyläkoulussa tuntui jollain tavalla pitävän minua erityisenä, tästäkin sain sitten vuosien kuluttua kuulla, kuin muut olivat olleet kateellisia.

Eli kaikesta voi olla kateellinen. Köyhyydestä ja siitä pienestä ilosta köyhyyden keskellä (halvat tennarit), kyttäämisestä ja vahtaamisesta (se on huomiota). Eiväthän minun koulutoverini tietäneet ihan kaikkea kauheutta mitä jouduin kotona kestämään. Hyvä etteivät tienneet, koulukiusaaminen olisi ollut kahta kauheampaa. Ei siinä iässä ole mitään myötätuntoa. Varsinkin jos on hieman kateellinen.

Minulla oli työkaveri, joka tuntui aina olevan kaikessa vähän taitavampi ja parempi. Onnistui aina kaikessa, ei stressannut mistään, hyvä kielissä, ei koskaan uupunut tehtävistä, sai aina kaiken ajallaan valmiiksi, hyvä esiintymään, tyylikkäämpi jne. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Olimme yhteen väliin paljon tekemisissä töiden vuoksi ja suhteen olisi voinut helposti syventää ystävyydeksi. Otin kuitenkin tarkoituksella etäisyyttä, koska olin kateellinen ja tunsin itseni aina huonoksi hänen kanssa juttelun ja hänen menestyksensä seuraamisen jälkeen. Aina kun törmäämme, olen kannustava enkä koskaan puhu töissä hänestä pahaa tai yritä mitenkään vesittää hänen menestystään. Oma mielenterveyteni voi kuitenkin paremmin, kun suhde pysyy etäisenä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos näen itsessäni kateutta niin tuhoan sen heti. Kateus pilaa vain oman elämän. Onneksi en ole kovinkaan kateellinen. Joskus tulee kateuden hetki mutta se kertoo aina vain omasta huonosta itsetunnosta ja siihen auttaa se että tekee jotain omaksi edukseen. Ei tarvitse olla yhtä kaunis kuin ystävä mutta voi vaikka käydä kampaajalla. Ei tarvitse olla yhtä fiksu kuin ystävä mutta voi vaikka lukea jonkun tietokirjan. Oman vaatimattoman kodin voi vaikka piristää jollain pienellä sisustusjutulla johon on varaa. Nämä teot palauttaa itsetunnon ja kateus katoaa. Jotkut ihmiset ovat kateellisia kaikesta. 

Samaa mieltä. On inhimillistä tuntea joskus pieni kateuden pistos, mutta jotkut ovat todellakin kateellisia kaikesta ja koko elämä on vertailua muihin. Se näkyy jo puhetavassa, miten muista puhutaan vertailumuotoja käyttäen.

Asuin lapsuuteni maaseudulla, jossa olimme - nykytermein- paikallista wt-sakkia. Kaikki luokkatoverini oli varakkaista maataloista. Vaatteissa varallisuusero ei alaluokilla juuri näkynyt, mutta vanhemmiten kyllä - ei ollut varaa muotivaatteisiin tai ylipäätään mihinkään, kaikki vaatteeni olivat käytettyjä. Kerran sitten äitini osti minulle skottiruutuiset tennarit, halavalla kun sai jostain maximarketista. Olin lentään ällistyksestä persiilleni, kun myöhemmin eräs minua aina erityisesti piikitellyt ison talon tyttö kertoi olleensa erittäin kateellinen tennareistani. Minulle kateellinen! Olin aivan äimänkäkenä ja sen jälkeen valkeni moni asia - koska olin silmätikku luokallani taustani vuoksi, minua tarkkailtiin tiiviimmin, ja jo se sai useissa aikaan kateellisuudenpuuskia - minä sain niiiiiiin paljon huomiota! Tämän lisäksi osasin lukea jo ennen kouluun tuloa (ehdoton no-no vissiin nykymaailmassa), olin jo tuolloin erinomainen piirtäjä ja soitin pianoa ja kitaraa, ne lisäsi huomiota. Lisäksi kumpikin opettajistamme kyläkoulussa tuntui jollain tavalla pitävän minua erityisenä, tästäkin sain sitten vuosien kuluttua kuulla, kuin muut olivat olleet kateellisia.

Eli kaikesta voi olla kateellinen. Köyhyydestä ja siitä pienestä ilosta köyhyyden keskellä (halvat tennarit), kyttäämisestä ja vahtaamisesta (se on huomiota). Eiväthän minun koulutoverini tietäneet ihan kaikkea kauheutta mitä jouduin kotona kestämään. Hyvä etteivät tienneet, koulukiusaaminen olisi ollut kahta kauheampaa. Ei siinä iässä ole mitään myötätuntoa. Varsinkin jos on hieman kateellinen.

Hyvä esimerkki, että mistä tahansa voi olla kateellinen. Vaikka vain siitä, että on tyytyväinen elämäänsä ja osaa piirtää ja soittaa. Eivät kummallisia juttuja, harvalla noita miljonääreja kuitenkaan on ystävinä. Minullekin on oltu kateellisia, vaikka omasta mielestäni ei ole muuta kadehdittavaa kuin se, että viihdyn elämässäni. 

Minä koitan suojella ihmisiä siitä etteivät olisi kateellisia. En kerro omistuksistani jne. En osta koreita vaatteita. Tuntuu, että olen jotenkin vääränlainen ihminen. Teen niin tai näin ja aina teen väärin ja saan ihmisiltä vihaa osakseni. 

En ole ikinä ollut kenellekään mistään kateellinen. Johtuukohan se siitä, että elämääni on kohta 30 vuotta seurannut melankolia. En tunne kuuluvani mihinkään. Ennen yritin kuulua joukkoihin ja aina oli joku joka ei minusta pitänyt, vaikka en tehnyt mitään väärää. Muutamat ovat sanoneet sen, että kohteluni johtuu niiden huonosti kohtelevien kateudesta. En ymmärrä mistä minulle on ikinä voinut olla kateellinen. Siitä, että olin hymyilevä ja onnellisen näköinen? En tiedä. Sekin on viety pois... 

Olin joitakin vuosia "ystävä" todella kaksinaamaisen käärmeen kanssa. Hänen todellinen luonteensa oli aikamoinen yllätys. Onnistui todellakin vuosikaudet esittämään ystävällistä ja välittävää ihmistä. Näin jälkiviisaana voi todeta, että olihan siinä tietyt merkit ilmassa. Nykyään suhtaudun ihmisiin todella varauksella ja esimerkiksi kehut saavat miettimään, tarkoittaako ihminen todella mitä sanoo, vai yrittääkö vain manipuloida puolelleen. Toisaalta tapaus oli hyvin opettavainenkin, en ole enää yhtä sinisilmäinen kuin aiemmin ja annan oman temperamenttinikin näkyä ulospäin ikäänkuin ennaltaehkäisynä kusipäisiltä ihmisiltä suojautuakseni. Olen miettinyt paljon tämän naisen sisäistä maailmaa ja todennut, että hänen asetuksillaan todellinen onni ei ole koskaan mahdollista, elämä on pelkkää alistamista ja kilpailua. Surullista loppujen lopuksi. Eipä siinä todellakaan jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin katkaista välit ihan lopullisesti. Hän oli jäätävän kateellinen minulle.

Käytännössä kaikista ihmisistä omaa perhettä lukuunottamatta olen hankkiutunut eroon, muuttui elämä vaan kummasti huolettomammaksi.

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli työkaveri, joka tuntui aina olevan kaikessa vähän taitavampi ja parempi. Onnistui aina kaikessa, ei stressannut mistään, hyvä kielissä, ei koskaan uupunut tehtävistä, sai aina kaiken ajallaan valmiiksi, hyvä esiintymään, tyylikkäämpi jne. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Olimme yhteen väliin paljon tekemisissä töiden vuoksi ja suhteen olisi voinut helposti syventää ystävyydeksi. Otin kuitenkin tarkoituksella etäisyyttä, koska olin kateellinen ja tunsin itseni aina huonoksi hänen kanssa juttelun ja hänen menestyksensä seuraamisen jälkeen. Aina kun törmäämme, olen kannustava enkä koskaan puhu töissä hänestä pahaa tai yritä mitenkään vesittää hänen menestystään. Oma mielenterveyteni voi kuitenkin paremmin, kun suhde pysyy etäisenä.

Mulla kiinnostaisi, miksi tähän tarinaan tuli alapeukku?

Vierailija kirjoitti:

Olin joitakin vuosia "ystävä" todella kaksinaamaisen käärmeen kanssa. Hänen todellinen luonteensa oli aikamoinen yllätys. Onnistui todellakin vuosikaudet esittämään ystävällistä ja välittävää ihmistä. Näin jälkiviisaana voi todeta, että olihan siinä tietyt merkit ilmassa. Nykyään suhtaudun ihmisiin todella varauksella ja esimerkiksi kehut saavat miettimään, tarkoittaako ihminen todella mitä sanoo, vai yrittääkö vain manipuloida puolelleen. Toisaalta tapaus oli hyvin opettavainenkin, en ole enää yhtä sinisilmäinen kuin aiemmin ja annan oman temperamenttinikin näkyä ulospäin ikäänkuin ennaltaehkäisynä kusipäisiltä ihmisiltä suojautuakseni. Olen miettinyt paljon tämän naisen sisäistä maailmaa ja todennut, että hänen asetuksillaan todellinen onni ei ole koskaan mahdollista, elämä on pelkkää alistamista ja kilpailua. Surullista loppujen lopuksi. Eipä siinä todellakaan jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin katkaista välit ihan lopullisesti. Hän oli jäätävän kateellinen minulle.

Miten kateus ilmeni ja miten sait selville kateuden?

On niitäkin, jotka kateuksissaan myrkyttävät muiden mielet kertoen valheita uhristaan, jolle on kateellinen. 

Ystäviin en ole katkaissut välejä, olen iloinen heidän puolestaan. joihinkin sukulaisiin pidän vähän etäisyyttä...on pitänyt tehdä töitä itsensä kanssa, että on ymmärtänyt edes, että se oma paha mieli ja kiukkusuus onkin kateutta. Aloin sitten pohtimaan mistä olen kateellinen eniten ja tekemään asioita saavuttaakseni samat asiat. Kyseessä siis koulutus ja työasiat, ei niinkään raha.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli työkaveri, joka tuntui aina olevan kaikessa vähän taitavampi ja parempi. Onnistui aina kaikessa, ei stressannut mistään, hyvä kielissä, ei koskaan uupunut tehtävistä, sai aina kaiken ajallaan valmiiksi, hyvä esiintymään, tyylikkäämpi jne. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Olimme yhteen väliin paljon tekemisissä töiden vuoksi ja suhteen olisi voinut helposti syventää ystävyydeksi. Otin kuitenkin tarkoituksella etäisyyttä, koska olin kateellinen ja tunsin itseni aina huonoksi hänen kanssa juttelun ja hänen menestyksensä seuraamisen jälkeen. Aina kun törmäämme, olen kannustava enkä koskaan puhu töissä hänestä pahaa tai yritä mitenkään vesittää hänen menestystään. Oma mielenterveyteni voi kuitenkin paremmin, kun suhde pysyy etäisenä.

Mulla kiinnostaisi, miksi tähän tarinaan tuli alapeukku?

En peukuttanut alas vaan ylös, mutta ehkä peukutti sitä, että tuossa näkyy se kateus niin selvästi tuossa alussa. Kohdat, jotka mustasin siis, että toisen näkee niin epäreilusti ja epärealistisesti kateuden vaikutuksesta. Kateus ei ole niitä empaattisempia tunteita :)  Mutta peukutin siis ylös, koska et antanut kateudelle valtaa ja alkanut mustamaalata ja vesittää tuota työkaveriasi. 

Olen erakkoluonteinen ikisinkku ja inhoan yli kaiken sitä "feat of missing out"-fiilistä joka usein tulee kun näkee onnellisia pariskuntia tai vaikka jonkun kiinnostavan ja "potentiaalisen" ihmisen. Silloin tulee se tunne, ettei olekaan tyytyväinen elämäntilanteeseensa, jää jostain paitsi ja että muka pitäisi tehdä asialle jotain. Parempi mielenterveydelle, kun välttelee kaikkia ja pysyttelee erossa kaikista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin joitakin vuosia "ystävä" todella kaksinaamaisen käärmeen kanssa. Hänen todellinen luonteensa oli aikamoinen yllätys. Onnistui todellakin vuosikaudet esittämään ystävällistä ja välittävää ihmistä. Näin jälkiviisaana voi todeta, että olihan siinä tietyt merkit ilmassa. Nykyään suhtaudun ihmisiin todella varauksella ja esimerkiksi kehut saavat miettimään, tarkoittaako ihminen todella mitä sanoo, vai yrittääkö vain manipuloida puolelleen. Toisaalta tapaus oli hyvin opettavainenkin, en ole enää yhtä sinisilmäinen kuin aiemmin ja annan oman temperamenttinikin näkyä ulospäin ikäänkuin ennaltaehkäisynä kusipäisiltä ihmisiltä suojautuakseni. Olen miettinyt paljon tämän naisen sisäistä maailmaa ja todennut, että hänen asetuksillaan todellinen onni ei ole koskaan mahdollista, elämä on pelkkää alistamista ja kilpailua. Surullista loppujen lopuksi. Eipä siinä todellakaan jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin katkaista välit ihan lopullisesti. Hän oli jäätävän kateellinen minulle.

Miten kateus ilmeni ja miten sait selville kateuden?

On niitäkin, jotka kateuksissaan myrkyttävät muiden mielet kertoen valheita uhristaan, jolle on kateellinen. 

Minua vähän epäilyttää aina, kun joku "saa selville toisen todellisen luonteen" tai "miettii tämän naisen sisäistä maailmaa", koska täytyisi oikeastaan olla toisen kanssa parisuhteessa, jotta saisi aavistuksen tuollaisista asioista.

Mutta tuo, että jonkun "asetukset" ovat sellaiset, että onnellisuus ei ole mahdollista pitää niin paikkansa. Varmaan yksi pahimmista elämän pilaajista on kateus, koska kateellisuus on ainaista kilpailua ja vertailua. Ilmeisesti kateelliset eivät oikein edes voi ymmärtää, ettei ajatusmaailma olekaan samanlaista. Jos jonkun kivan asian kertoo, he voivat tulkita sen vaikka ylpeilyksi.

Ystävyys on tuskin mahdollista, jos asetukset ovat sellaiset, ettei mitään hyvää voi muilla olla tai muuten kateus herää. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli työkaveri, joka tuntui aina olevan kaikessa vähän taitavampi ja parempi. Onnistui aina kaikessa, ei stressannut mistään, hyvä kielissä, ei koskaan uupunut tehtävistä, sai aina kaiken ajallaan valmiiksi, hyvä esiintymään, tyylikkäämpi jne. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Olimme yhteen väliin paljon tekemisissä töiden vuoksi ja suhteen olisi voinut helposti syventää ystävyydeksi. Otin kuitenkin tarkoituksella etäisyyttä, koska olin kateellinen ja tunsin itseni aina huonoksi hänen kanssa juttelun ja hänen menestyksensä seuraamisen jälkeen. Aina kun törmäämme, olen kannustava enkä koskaan puhu töissä hänestä pahaa tai yritä mitenkään vesittää hänen menestystään. Oma mielenterveyteni voi kuitenkin paremmin, kun suhde pysyy etäisenä.

Mulla kiinnostaisi, miksi tähän tarinaan tuli alapeukku?

En peukuttanut alas vaan ylös, mutta ehkä peukutti sitä, että tuossa näkyy se kateus niin selvästi tuossa alussa. Kohdat, jotka mustasin siis, että toisen näkee niin epäreilusti ja epärealistisesti kateuden vaikutuksesta. Kateus ei ole niitä empaattisempia tunteita :)  Mutta peukutin siis ylös, koska et antanut kateudelle valtaa ja alkanut mustamaalata ja vesittää tuota työkaveriasi. 

Kiitos vastauksesta. Kateus ei ole kaunis tunne. Itse koen, että se on kuitenkin hyvin tyypillinen valtaosalle meistä. Minulla ei ollut henkisiä voimavaroja sen tunteen ylittämiseen. Tuossa tilanteessa yritin sitten toimia niin, etten satuttaisi itseäni enkä kateuden kohdetta. Koska eihän se hänen vikansa ole, että on minua parempi muun muassa noissa yllä mainituissa asioissa ja että se minua harmittaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli työkaveri, joka tuntui aina olevan kaikessa vähän taitavampi ja parempi. Onnistui aina kaikessa, ei stressannut mistään, hyvä kielissä, ei koskaan uupunut tehtävistä, sai aina kaiken ajallaan valmiiksi, hyvä esiintymään, tyylikkäämpi jne. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Olimme yhteen väliin paljon tekemisissä töiden vuoksi ja suhteen olisi voinut helposti syventää ystävyydeksi. Otin kuitenkin tarkoituksella etäisyyttä, koska olin kateellinen ja tunsin itseni aina huonoksi hänen kanssa juttelun ja hänen menestyksensä seuraamisen jälkeen. Aina kun törmäämme, olen kannustava enkä koskaan puhu töissä hänestä pahaa tai yritä mitenkään vesittää hänen menestystään. Oma mielenterveyteni voi kuitenkin paremmin, kun suhde pysyy etäisenä.

Mulla kiinnostaisi, miksi tähän tarinaan tuli alapeukku?

En peukuttanut alas vaan ylös, mutta ehkä peukutti sitä, että tuossa näkyy se kateus niin selvästi tuossa alussa. Kohdat, jotka mustasin siis, että toisen näkee niin epäreilusti ja epärealistisesti kateuden vaikutuksesta. Kateus ei ole niitä empaattisempia tunteita :)  Mutta peukutin siis ylös, koska et antanut kateudelle valtaa ja alkanut mustamaalata ja vesittää tuota työkaveriasi. 

Kiitos vastauksesta. Kateus ei ole kaunis tunne. Itse koen, että se on kuitenkin hyvin tyypillinen valtaosalle meistä. Minulla ei ollut henkisiä voimavaroja sen tunteen ylittämiseen. Tuossa tilanteessa yritin sitten toimia niin, etten satuttaisi itseäni enkä kateuden kohdetta. Koska eihän se hänen vikansa ole, että on minua parempi muun muassa noissa yllä mainituissa asioissa ja että se minua harmittaa.

Oman kokemukseni mukaan näissä ei kannata käyttää "valtaosa" tyyppisiä ilmaisuja, koska se ei pidä paikkansa. Sinä on sinä ja muut on muut. Ei laiteta mitään vastakkainasetteluja näihin. Toivottavasti kateelliset harjoittelee tuosta tunteesta pois vaikkapa maailmankuvaansa avartamalla. Onnea siihen!