Lue keskustelun säännöt.
Olen 29 ja tuntuu, että kaikki on nähty - muita?
Olen opiskellut maisteriksi, tehnyt uraa, mennyt naimisiin, matkustellut, urheillut, tutustunut ihmisiin, lukenut, ihmetellyt. Viimeisen noin vuoden ajan minusta on tuntunut, että olen ymmärtänyt elämän keskeisen tarjonnan, eikä minua kiinnosta oikein mikään. Ihmisten välinen kanssakäyminen noudattaa samoja sääntöjä ja kaikki ovat pohjimmiltaan täyttämässä samoja perustarpeita, bisnestä tehdään tietyllä logiikalla, valta jakautuu epäreilusti ja Suomen rajojen ulkopuolella valtaosassa maita vielä epäreilummin. Mitä paremmin olen oppinut ymmärtämään ihmissuhteita, liiketoimintaa, politiikkaa - elämää, sitä enemmän olen pettynyt niihin kaikkiin. Olin nuorena aika palavasieluinen idealisti. Nykyisin minulla ei ole mitään arvopohjaa, koska elämä on osoittanut olevansa pelkkää darwinistista kilpajuoksua muita sekä aikaa vastaan ja kaiken pohjalla on ihmisen pohjaton itsekkyys, joka jalostuu tosin automaattisesti yhteistyöksi itseä hyödyttävien yksilöiden kanssa.
Olen suoraan sanottuna pettynyt ja sisältä katkeroitunut. Tätä ei voi näyttää kenellekään, koska vaimo lähtisi kävelemään (ennemmin tai myöhemmin) ja urakiito katkeaisi. Vaikka sinänsä millään ei ole lopulta mitään merkitystä, tunnen vastuuta vaimoni ja syntyvän lapseni hyvinvoinnista ja ajattelen, että jos edes he voivat tuntea merkityksellisyyttä omassa elämässään, olen tehnyt jollekin jotain hyvää. Omat ideaalini ovat ihan kuollleet.
Kiitos lukijoille.
Kommentit (918)
Voi hellanlettas sentään teitä kolmekymppisiä. Kyllä se ikäkriisi helpottaa, kun viisaus kokemuksen myötä kasvaa. Palataan 20-30 vuoden päästä asiaan, että vieläkö näköalattomuus, kyynisyys ja pessimismi vaivaa.
Suosittelen tässä kohtaa vapaaehtoistyötä vanhusten, vähäosaisten ja ongelmanuorten parissa oman uraputken rinnalla. Tuo mukavasti perspektiiviä omaan ajatteluun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on tuo vaihe elämässä, kun uskoo kokeneensa kaiken ja tietävänsä liikaa. Odotapa edes että lapsesi syntyy ja kasvaa, niin huomaat olleesi väärässä.
Ja tämä. Ihanko totta on näin? Kysyn aidosti, en sarkastisesti. Voiko lapsen saaminen ratkaista ihmisen eksistentiaaliset ongelmat ja vaimentaa nämä pohdinnat? Eikö se ole lähinnä surullista.
Lapsen saaminen tekee elämästä yhtä aikaa hyvin konkreettista ja hyvin syvällistä. Kyllä se ainakin joksikin aikaa ratkaisee nietcheläis-eksistentiaalit vaivat. Ja kun tulet ulos sieltä (lapsiperhe-elämästä) et ole enää sama ihminen kuin nyt. Siinä ei ole mitään surullista, vaan se on juuri niinkuin asian kuuluu olla. Me jatkamme sukua ja huolehdimme elämästä ja siinä on kaikki tmikä on tärkeää. Tämä ei tarkoita sitä, ettei lapsettomien elämä olisi tärkeää tai että vain lapset olisivat tärkeitä. Mutta tämä on useimmille se tie.
En ole ollenkaan samaa mieltä siitä että suvun jatkaminen on jonkinlainen elämän tarkoitus. Kyllä se merkittävää on, tunnetasolla, ja itsellenikin se on ollut ilahduttava kokemus, mutta ei se ole elämän tarkoitus. Muutenhan tosiaan lapsettomat olisivat vailla tarkoitusta.
Voisitko hyväksyä sellaisen ajatuksen, että tarkoituksia ei ole vain yksi? Niitä on monia. Ei ole väärin ajatella, että lapsi on joillekin elämän tarkoitus. Vapaaehtoisesti lapsettomilla se on joku muu.
Jos sinulle kelpaa vain "elämän tarkoitus on yksi ja ainoa asia kaikille ihmisille", niin ei ole ihme, jos ahdistaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kovin tuttuja mietteitä! Taisinpa olla saman ikäinenkin ap:n kanssa, kun tuo kausi oli pahimmillaan. Itselläni oli urheilutausta ja olin suht menestyvä yrittäjä, "kaikki oli nähty". Enkä jaksanut ihmisiä.
Sitten tapasin elämäni rakkauden, suhde eteni salamavauhtia ja nyt meille syntyi juuri esikoinen. Perhe-elämä on tuonut sell8merkityksellisyyttä ja onnellisuutta, mitä en uskonut olevan olemassa!
N31Minäkin tapasin elämäni rakkauden ja suhde eteni nopeasti. Tunne elämän rakkaudesta on myös hormonien tuotantoa, ja sen biologinen tehtävä on ajaa ihminen lisääntymään. Se hälvenee ja asiat arkipäiväistyvät kyllä, tämän olen huomannut omaksi totuudekseni.
Ap
Ylläpidä ja rakenna suhdettasi. Älä latista asioita liialla järkeilyllä. Elämä löytyy latteuden ja hypetyksen välistä.
Vierailija kirjoitti:
Voi hellanlettas sentään teitä kolmekymppisiä. Kyllä se ikäkriisi helpottaa, kun viisaus kokemuksen myötä kasvaa. Palataan 20-30 vuoden päästä asiaan, että vieläkö näköalattomuus, kyynisyys ja pessimismi vaivaa.
Suosittelen tässä kohtaa vapaaehtoistyötä vanhusten, vähäosaisten ja ongelmanuorten parissa oman uraputken rinnalla. Tuo mukavasti perspektiiviä omaan ajatteluun.
Katsoin Netflixistä sarjan autistien deittailusta ja minulle tuli ihan helvetin surullinen olo siitä todellisuudesta, jossa he elävät. 90 % ei saa parisuhdetta, vaikka sitä haluaa.
Minä _ymmärrän_ muiden kurjuuden ja ymmärrän oman tilanteeni suhteessa siihen. Ei se auta minua yhtään, että tiedän elämän olevan muille täyttä helvettiä.
Ap
Kiitos kaikille kommenteista ja anteeksi kun lähinnä haastan niitä, joihin minulla on eriävää sanottavaa. Luen ja mietin kaikki ja yritän ottaa hyvät luku-, kuuntelu- ja elämävinkit vastaan.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Se on tuo vaihe elämässä, kun uskoo kokeneensa kaiken ja tietävänsä liikaa. Odotapa edes että lapsesi syntyy ja kasvaa, niin huomaat olleesi väärässä.
entäpä lapsettomat samassa tilanteessa, siis ilman jälkikasvua elämässään.
Vähän samanlainen tyhjyyden ja mitättömyyden tunne iskee kun laset lähtevät pesästä
Siitä se sitten korjaantuu pikkuhiljaa lapsen lapsia odotellessa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Perus 3-kympin kriisi. Naiset päätyvät tuon takia ilmeisen usein eroamaan, mutta eihän se ongelmaa poista. Kyllä se siitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi hellanlettas sentään teitä kolmekymppisiä. Kyllä se ikäkriisi helpottaa, kun viisaus kokemuksen myötä kasvaa. Palataan 20-30 vuoden päästä asiaan, että vieläkö näköalattomuus, kyynisyys ja pessimismi vaivaa.
Suosittelen tässä kohtaa vapaaehtoistyötä vanhusten, vähäosaisten ja ongelmanuorten parissa oman uraputken rinnalla. Tuo mukavasti perspektiiviä omaan ajatteluun.Katsoin Netflixistä sarjan autistien deittailusta ja minulle tuli ihan helvetin surullinen olo siitä todellisuudesta, jossa he elävät. 90 % ei saa parisuhdetta, vaikka sitä haluaa.
Minä _ymmärrän_ muiden kurjuuden ja ymmärrän oman tilanteeni suhteessa siihen. Ei se auta minua yhtään, että tiedän elämän olevan muille täyttä helvettiä.
Ap
Juu, sarjojen tuijottelu ja youtube videoiden katseluhan se tekee varsinaisen kokemusasiantuntijan ja vastaa omakohtaista kohtaamista. Oikeasti et ymmärrä vielä vaikeuksista mitään, etkä voi asettua tuolla tavalla toisen asemaan.
Suosittelen, että menet sinne vapaaehtoistyöhön ja kohtaat aidosti niitä ihmisiä. Avoimesti ja ilman ennakkoasenteita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap kuulostaa perinteiseltä lukiolaisälyköltä mutta puhuu samoja asioita vielä kolmikymppisenä.
Kuten muutkin jo sanoneet, lapsi muuttaa kaiken. Hetkeksi. Mä oon jo lähemmäs 40 ja lapsi 6. Taas alkaa tuntua, että tässäkö tää oli. Kaikki on saatu. Perhe, talo, ura, ulkonäkö, äly. Kaikki hyvin. Liian hyvin? Ärsyttää. Moni antaisi mitä vaan, että voisi olla minä. Pitää keksiä, missä voisi kehittyä vielä, harrastaa. Ja toisaalta haluaisi vaan downsiftata ja pysähtyä ihmettelemään.
Vauva-aika oli ihanaa. Ei kiire mihinkään. Ihmeteltiin vaan elmän ihmettä.
Ihanaa syksyä. Kyllä tää tästä. Pientä kriiseilyä aina välillä. Kait se on tervettä tehdä näitä välitilinpäätöksiä välillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voi hellanlettas sentään teitä kolmekymppisiä. Kyllä se ikäkriisi helpottaa, kun viisaus kokemuksen myötä kasvaa. Palataan 20-30 vuoden päästä asiaan, että vieläkö näköalattomuus, kyynisyys ja pessimismi vaivaa.
Suosittelen tässä kohtaa vapaaehtoistyötä vanhusten, vähäosaisten ja ongelmanuorten parissa oman uraputken rinnalla. Tuo mukavasti perspektiiviä omaan ajatteluun.
Ja lässyn lää. T. Melkein 5-kymppinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on tuo vaihe elämässä, kun uskoo kokeneensa kaiken ja tietävänsä liikaa. Odotapa edes että lapsesi syntyy ja kasvaa, niin huomaat olleesi väärässä.
entäpä lapsettomat samassa tilanteessa, siis ilman jälkikasvua elämässään.
Pitää etsiä muuta sisältöä. Korona-aika ollut lapsettomille rankempaa, koska sisältö on usein kodin ulkopuolelle; matkustelu, harrastukset, ystävät, ravintolat, työ. Perheelliselle on riittänyt monesti se perhe ja koti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jeesus sanoo: "Hän, joka on oppinut tuntemaan tämän maailman, on löytänyt vain ruumiin, eikä hän pidä tätä maailmaa arvossa."
Vierailija kirjoitti:
Kuten muutkin jo sanoneet, lapsi muuttaa kaiken. Hetkeksi. Mä oon jo lähemmäs 40 ja lapsi 6. Taas alkaa tuntua, että tässäkö tää oli. Kaikki on saatu. Perhe, talo, ura, ulkonäkö, äly. Kaikki hyvin. Liian hyvin? Ärsyttää. Moni antaisi mitä vaan, että voisi olla minä. Pitää keksiä, missä voisi kehittyä vielä, harrastaa. Ja toisaalta haluaisi vaan downsiftata ja pysähtyä ihmettelemään.
Vauva-aika oli ihanaa. Ei kiire mihinkään. Ihmeteltiin vaan elmän ihmettä.
Ihanaa syksyä. Kyllä tää tästä. Pientä kriiseilyä aina välillä. Kait se on tervettä tehdä näitä välitilinpäätöksiä välillä.
Kohtahan sä alat menettää sitä ulkonäköä.
Vierailija kirjoitti:
Ap kuulostaa perinteiseltä lukiolaisälyköltä mutta puhuu samoja asioita vielä kolmikymppisenä.
Kieltämättä...
Vierailija kirjoitti:
Voi hellanlettas sentään teitä kolmekymppisiä. Kyllä se ikäkriisi helpottaa, kun viisaus kokemuksen myötä kasvaa. Palataan 20-30 vuoden päästä asiaan, että vieläkö näköalattomuus, kyynisyys ja pessimismi vaivaa.
Suosittelen tässä kohtaa vapaaehtoistyötä vanhusten, vähäosaisten ja ongelmanuorten parissa oman uraputken rinnalla. Tuo mukavasti perspektiiviä omaan ajatteluun.
Anteeksi mutta tämä neuvo ei oikein anna kuvaa suuresta kypsyydestä.
Mitä me tiedämme ap:n taustasta?
Ikään kuin entisillä tai nykyisillä ongelmanuorilla ei voisi olla samoja kysymyksiä. Vanhus on elänyt omat elämän vaiheensa ja ollut muutakin kuin "heikko vanhus" elämänsä aikana. Vähäosaiset? Eikö ihminen ole muutakin kuin sairautensa tai sen hetkinen olosuhteensa?
Tämä fyysinen maailma on illuusio, joten ihminen masentuu kun ymmärtää ettei niillä isoilla asunnoilla, hienoilla autoilla ja ammattinimikkeillä ole mitään merkitystä. Voit olla hetkellisesti tyytyväinen ne saatuasi, mutta onnellisuutta ei niistä löydä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuten muutkin jo sanoneet, lapsi muuttaa kaiken. Hetkeksi. Mä oon jo lähemmäs 40 ja lapsi 6. Taas alkaa tuntua, että tässäkö tää oli. Kaikki on saatu. Perhe, talo, ura, ulkonäkö, äly. Kaikki hyvin. Liian hyvin? Ärsyttää. Moni antaisi mitä vaan, että voisi olla minä. Pitää keksiä, missä voisi kehittyä vielä, harrastaa. Ja toisaalta haluaisi vaan downsiftata ja pysähtyä ihmettelemään.
Vauva-aika oli ihanaa. Ei kiire mihinkään. Ihmeteltiin vaan elmän ihmettä.
Ihanaa syksyä. Kyllä tää tästä. Pientä kriiseilyä aina välillä. Kait se on tervettä tehdä näitä välitilinpäätöksiä välillä.
Kohtahan sä alat menettää sitä ulkonäköä.
Totta. Mut ei varsinaisesti haittaa. 😁
Lue Eckhart Tollen kirja Läsnäolon voima, toimii!