Lue keskustelun säännöt.
Olen 29 ja tuntuu, että kaikki on nähty - muita?
Olen opiskellut maisteriksi, tehnyt uraa, mennyt naimisiin, matkustellut, urheillut, tutustunut ihmisiin, lukenut, ihmetellyt. Viimeisen noin vuoden ajan minusta on tuntunut, että olen ymmärtänyt elämän keskeisen tarjonnan, eikä minua kiinnosta oikein mikään. Ihmisten välinen kanssakäyminen noudattaa samoja sääntöjä ja kaikki ovat pohjimmiltaan täyttämässä samoja perustarpeita, bisnestä tehdään tietyllä logiikalla, valta jakautuu epäreilusti ja Suomen rajojen ulkopuolella valtaosassa maita vielä epäreilummin. Mitä paremmin olen oppinut ymmärtämään ihmissuhteita, liiketoimintaa, politiikkaa - elämää, sitä enemmän olen pettynyt niihin kaikkiin. Olin nuorena aika palavasieluinen idealisti. Nykyisin minulla ei ole mitään arvopohjaa, koska elämä on osoittanut olevansa pelkkää darwinistista kilpajuoksua muita sekä aikaa vastaan ja kaiken pohjalla on ihmisen pohjaton itsekkyys, joka jalostuu tosin automaattisesti yhteistyöksi itseä hyödyttävien yksilöiden kanssa.
Olen suoraan sanottuna pettynyt ja sisältä katkeroitunut. Tätä ei voi näyttää kenellekään, koska vaimo lähtisi kävelemään (ennemmin tai myöhemmin) ja urakiito katkeaisi. Vaikka sinänsä millään ei ole lopulta mitään merkitystä, tunnen vastuuta vaimoni ja syntyvän lapseni hyvinvoinnista ja ajattelen, että jos edes he voivat tuntea merkityksellisyyttä omassa elämässään, olen tehnyt jollekin jotain hyvää. Omat ideaalini ovat ihan kuollleet.
Kiitos lukijoille.
Kommentit (918)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on tuo vaihe elämässä, kun uskoo kokeneensa kaiken ja tietävänsä liikaa. Odotapa edes että lapsesi syntyy ja kasvaa, niin huomaat olleesi väärässä.
Ja tämä. Ihanko totta on näin? Kysyn aidosti, en sarkastisesti. Voiko lapsen saaminen ratkaista ihmisen eksistentiaaliset ongelmat ja vaimentaa nämä pohdinnat? Eikö se ole lähinnä surullista.
Ei se ole millään tavalla surullista, että todella lähelle tuleva, sinulta hyvässä ja pahassa kaikkea vaativa, aitoa herkkyyttä ja rauhoittumista tarvitseva ihmissuhde tuo merkityksen elämään. Kun kuolevilta kysytään eletystä elämästä, lähes kaikki nostavat perheen ja läheiset tärkeimmäksi. Ei elämän merkitys löytynytkään matkailusta tai urasta. Ja se ei ole surullista, vaan lämmintä ja ihanaa.
Tuskin kukaan uskoo elämän merkityksen löytyvän matkailusta tai urasta, hohhoijaa. Läheisiä voi olla ilman omia lapsiakin, eikä kaikkien tartte olla edes ihmisiä. Olen myös nähnyt kuinka lapsiaan rakastanut vanhempi on hylätty yksin kuolinvuoteelleen. Se on surullista ja kylmää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa ikävältä tyypiltä tuo ap:n vaimo, kun lähtisi kävelemään, jos tietäisi että miehensä miettii syvällisesti elämän tarkoitusta. Vaimolle ilmeisesti raha ja asema ihmisten silmissä tärkeimpiä.
Vierailija kirjoitti:
Hienosti kiteytit oman kokemusmaailmani.
Olen yrittänyt kuulostella onkontä masennusta , ei kai.Omalle miehelle kuvailin oloa niin, että ”toivoisin että voisin olla taas naiivi”. Kaipaan nuoruuden naiiviutta.
Olen vähemmän tekemisissä ystävienkin kanssa koska koen ap:n tavoin kaikkien vain tavoittelevan samoja geneerisiä tavoitteita - vain hieman eri paketissa.
Tuntuu etten ole enää hauska , tai voisin olla, mutta vähän niinkuin kaikki vitsit olisi jo kerrottu.
Olen myös miettinyt, johtuuko tämä lapsettomuudesta ja omista elämänvalinnoista - mutta samaan aikaan ajattelen eikö ole aika surullista jos vain lapsen saaminen ”veisi tämän kaiken pois”. Luulen että sitten joutuisin vain teeskentelemään, etten kokisi näin. Toki ymmärrän että lapsen vuoksi se olisi välttämätöntä.
Minulla on tunne, että olen nähnyt esiripun taakse ja en pääse enää takaisin yleisöön. Magia on kadonnut, ja jäljellä on vain nämä elämän liikkuvat, toistuvat osat, joita miljoonat ja miljoonat toistavat elämässään päivittäin.
Itse olen 36 vuotias. Tämä tunne ollut läsnä noin 2 vuoden ajan.
Voi olla, että lapsettomuudellakin on tuossa tekoa. Itse koin 30 tienoilla, että kaikki on eletty ja elämä kohdellut hyvin. Olin saanut rakkautta ja mahdollisuuden opiskella, töitäkin sekä rakkauden ja parisuhteen. Miksi olisin pitänyt vaan itsekkäästi kaiken itselläni. Tuli tunne, että olisi minun aikani antaa "elämälle", eikä vain ottaa vastaan. Koin, että on aika lapselle ja että minulla on nyt jotain, josta toiselle ammentaa. Lapsen kautta pääsee kokemaan tuota naiiviutta uudestaan ja katselee maailmaakin uusin silmin, kun seuraa yhdessä pienen kanssa hänen "tutkimusmatkojaan".
Tosin tulet varmaan pääsemään tuosta yli ilman lapsiakin. Merkitykset vaan hieman muuttuu. Omat kriisit ne on nyt 50 v :kin, kun lapset ovat irtaantuneet omiksi persoonikseen ja muuttaneet ehkä kotoakin pois. Vähän samoja tuntoja taas, että kaikki on nähty ja koettu. Lisänä itsellä vielä se, että alkaisi olla aika poistua näyttämöltä ja antaa tilaa nuoremmille.
Kyllä se arvostus elämää kohtaan siitä nousee, kun itse tai läheisesi sairastuu vakavasti ja iän myötä alkaa kavereitakin kupsahtelemaan ympäriltä. Ei vanhuuteen, vaan kuka nyt mihinkin, onnettomuuksiin, sairauksiin, itsemurhaan.
Sitten näkee "kaiken kokeneena ja nähneenä" uudessa valossa kun auringonsäteet välkkyvät järven pinnassa ja hönniäisten siivet heijastelevat ilta-aurinkoa. Sit haluutkin itse keräämistäsi mustikoista mustikkapiirakkaa ja iloitset kun parhaan ystäväsi sairas lapsi paraneekin.
Vierailija kirjoitti:
I feel you. Tuossa vaiheessa jotkut tekee elämästään simppeliä, muuttaa mökille, meditoi intiassa tms. Koska ei kiinnosta enää pyrkyröidä mitään eikä kiinnosta ihmissuhteet kummemmin, paitsi läheiset tietty
Mikä sekin on että meditoimaan täytyisi lähteä Intiaan? Miksei meditoi kotona? Tekeekö se Intiaan lähtö meditoinnista jotenkin merkityksellisempää?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suurin osa meistä taviksista tuntee noin, kuka missäkin iässä, mutta useimmat juuri 3-kympin korvilla. Suurin osa kipuilee ja reagoi itselleen ominaisesti: joku käpertyy sisään päin, joku alkaa hullun biletyksen, työpaikat ja parisuhteet saavat kyytiä, ehdottomasti suurin osa alkaa yrittää perhettä ja lasta.
Itselläni helpotti, kun ymmärsin, että ei se, että minun elämäni on merkityksellistä, ole laisinkaan tärkeää. Se on, että viihdyn elämässäni.
Ota sinäkin AP joskus ihan vkonloppu kavereiden kanssa kännäten, soittakaa youtubea liian kovaa ja elä hetki sitä teinielämää, mitä kaipaat. Huomaat, miten mukavaa on tulla keskiluokkaiseen, tasaiseen kotiin ja jatkaa aikuisen askareita. Suo sama vaimolle, kun vauva-aika myöten antaa. Mieluiten tehkää tämä vaimon kanssa.
Irrottaudu välillä siitä arjesta, jota rakentamalla olet itsellesi rakentanut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikutat ihmiseltä joka ajattelee paljon, joskus jopa liikaa. Koita nauttia ihan perusjutuista elämässä ja koita miettiä mistä kaikesta olet kiitollinen. Vaikutat suhtautuvan elämään ikään kuin suorituksena tai strategiapelinä, mutta ei sen tarvitse olla noin. Jos kerran kaikki on jo nähty voit keskittyä asioihin joista pidät ja nauttia niistä.
Sama mielikuva minullekin syntyi siitä, että ap suorittaa elämäänsä. Esimerkkinä tuo uusin, että etukäteen jo suorittaa surutyötä vanhemman tulevasta hautaamisesta joskus tulevaisuudessa. Tuo kaikki nimenomaan kuulostaa mekaaniselta suorittamiselta, tunteetkin. Ja jos elämä on pelkkää suorittamista kaikilla osa-alueilla, niin aika pahvista se silloin onkin. Siksi tunteet ja tunteminen, elämästä ja asioista nauttiminen ilman suorittamista olisi tärkeää. Myös sureminen ilman suoritusta. Koska surua ei voi surra etukäteen, luopuminen jostain itselle tärkeästä ihmisestä tai eläimestä tuo aina yllätyksiä surutyöhön.
Surua ei voi surra etukäteen? Olen surrut monia asioita etukäteen. Isäni kuoli tänä kesänä. Hän oli pitkään vaikeasti sairas, kuolema oli odotettavissa, olin surrut jo vuosia hänen tulevaa kuolemaa. Isän kuoleman jälkeen itkin neljä viikkoa putkeen, kuitenkin etukäteen tehty surutyö auttaa. On toki lohdullista myös, että hänen ei tarvitse enää kärsiä. Hän kuoli uskossa, joten itsekin kun uskossa olen, jälleennäkemisen toivo kantaa syvimmänkin surun yli.
Ap:lle sanoisin, että minä myös olen pitkään kamppaillut samankaltaisten tuntemusten kanssa. Kannattaa tiedostaa ainakin se, että suurin osa ihmisistä ei koskaan ns. valaistu tähän, joten onkin todella onnekas, jos löytää jostakin ihmisestä keskustelukumppanin näihin aiheisiin.
Olen kokenut eksistentiaalista kriisiä jo hyvin nuoresta asti. Itselläni siihen ainoa apu on ollut usko Jumalaan (olen vl), koska se on poistanut ns. turhat kysymykset, ja sen kautta koen, että on merkitys täällä olemiseen, enkä elä siis vain tätä maailmaa varten, vaan iankaikkista elämää.
Oletko Ap pohtinut tätä asiaa, voiko kyse olla sinun kohdalla tällaisesta niin sanotusta etsikkoajasta?
Mieheni isä kuoli syöpään 60 vuotiaana samoin ukki ja setä
Mies nyt 53 vuotias..pitäis kai surra ja miettiä puhetta?
Minä rakastan miestäni ja nautin jäljellä olevasta (TODENNÄKÖISESTI) lyhyestä ajasta hänen kanssaan.
Ap et voi varautua kaikkeen..elämä yllättää aina (ja kuolema)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hienosti kiteytit oman kokemusmaailmani.
Olen yrittänyt kuulostella onkontä masennusta , ei kai.Omalle miehelle kuvailin oloa niin, että ”toivoisin että voisin olla taas naiivi”. Kaipaan nuoruuden naiiviutta.
Olen vähemmän tekemisissä ystävienkin kanssa koska koen ap:n tavoin kaikkien vain tavoittelevan samoja geneerisiä tavoitteita - vain hieman eri paketissa.
Tuntuu etten ole enää hauska , tai voisin olla, mutta vähän niinkuin kaikki vitsit olisi jo kerrottu.
Olen myös miettinyt, johtuuko tämä lapsettomuudesta ja omista elämänvalinnoista - mutta samaan aikaan ajattelen eikö ole aika surullista jos vain lapsen saaminen ”veisi tämän kaiken pois”. Luulen että sitten joutuisin vain teeskentelemään, etten kokisi näin. Toki ymmärrän että lapsen vuoksi se olisi välttämätöntä.
Minulla on tunne, että olen nähnyt esiripun taakse ja en pääse enää takaisin yleisöön. Magia on kadonnut, ja jäljellä on vain nämä elämän liikkuvat, toistuvat osat, joita miljoonat ja miljoonat toistavat elämässään päivittäin.
Itse olen 36 vuotias. Tämä tunne ollut läsnä noin 2 vuoden ajan.
Voi olla, että lapsettomuudellakin on tuossa tekoa. Itse koin 30 tienoilla, että kaikki on eletty ja elämä kohdellut hyvin. Olin saanut rakkautta ja mahdollisuuden opiskella, töitäkin sekä rakkauden ja parisuhteen. Miksi olisin pitänyt vaan itsekkäästi kaiken itselläni. Tuli tunne, että olisi minun aikani antaa "elämälle", eikä vain ottaa vastaan. Koin, että on aika lapselle ja että minulla on nyt jotain, josta toiselle ammentaa. Lapsen kautta pääsee kokemaan tuota naiiviutta uudestaan ja katselee maailmaakin uusin silmin, kun seuraa yhdessä pienen kanssa hänen "tutkimusmatkojaan".
Tosin tulet varmaan pääsemään tuosta yli ilman lapsiakin. Merkitykset vaan hieman muuttuu. Omat kriisit ne on nyt 50 v :kin, kun lapset ovat irtaantuneet omiksi persoonikseen ja muuttaneet ehkä kotoakin pois. Vähän samoja tuntoja taas, että kaikki on nähty ja koettu. Lisänä itsellä vielä se, että alkaisi olla aika poistua näyttämöltä ja antaa tilaa nuoremmille.
Täytän 48 ja odotan vain, että pääsen täysillä käsiksi omiin projekteihin. Yli puolet elämästä perhe-elämää ja elatusta. Mahtavaa, mutta aikansa kutakin.
Omien asioiden lisäksi saa hoitaa muiden juttuja, kun ihmiset alkavat vanhentua ja ovat muutenkin saamattomia. Alkaa käydä voimille. On ihanaa olla hyödyksi, osata ja oppia asioita. Olisi vieläkin ihanampaa, jos muutkin kuin minä ja välitön lähipiirini osaisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, minusta tuntuu että olet vaan hukassa, koska ajattelet elämän olevan vain darwinistista kilpajuoksua. Darwinismi kun ei pohjimmiltaan selitä oikein mitään väitteitään aukottomasti puhumattakaan elämän määritelmästä ja synnystä. Sehän on vain vahvasti puutteellinen teoria.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No, lähdetään nyt ihan perusasioista liikkeelle.
Syntyvä lapsi. Eli sinulla on näköjään elämä vasta alkamassa. Sitten kun sinulla on lapsi tai pari, niin alat ehkä ymmärtämään mistä elämässä on oikeasti kyse.
Toinen seikka. Oletko menettänyt (haudannut) vanhempaasi, sisarustasi tai jotain muuta erittäin tärkeää läheistä ihmistä? Oletko pitänyt kuolevaa läheistäsi kädestä? Nimittäin näiden jälkeen alkaa elämänarvot olemaan toisessa asennossa.
Työ. Oletko saanut potkut tai muulla tavalla pudonnut syvään monttuun työssäsi? Tai onko työssä tullut kriisi ja olet itse irtisanoutunut? Tiedätkö miltä tuntuu, kun on vuosia opiskellut ja ponnistellut ja yllättäen näytetäänkin ovea?
Oletko koskaan pelännyt henkesi edestä, esim. vakava sairaus, onnettomuus, pahoinpidellyksi joutuminen ym.
Jos sinulla ei ole mitään näistä, niin väitän, että et ymmärrä elämää. Olet vielä post-teini-ikäisessä vaiheessa. Mutta voin kertoa, että useimmat näistä tulee eteesi, halusit tai et. Kun olet suorittanut nämä elämän peruskurssit, niin sinäkin alat olemaan aikuinen.
m50+
Tuo on ihan soopaa, että "lapsen tai parin jälkeen ymmärtää mistä on kyse" kun maailma on täynnä hirviövanhempia ja kaltoin kohdeltuja lapsia.
Ei se ole soopaa. Jos nyt pysytään normaalin rajoissa, niin tuo on täysin totta. Suurin osa sinkuista elää venytettyä teini-ikää, eikä tajua mistään mitään.
Vanha sanonta "kokenut kaiken tietää" pätee tässä erittäin hyvin. Jos ei ole kokenut elämää, niin ei siitä kyllä mitään ymmärrä.
Lapset on elämä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ota reppu selkään. Kävele kohti auringonlaskua. Nuku pahvin päällä kadulla muitten kodittomien kanssa. Ota lsdnappi goan teknobileissä. Ongi lounaasi jäämeren vihreästä vedestä. Älä usko toivo tai suunnittele mitään.
Muutaman vuoden päästä ainakin tukkasi on kasvanut.
Tuo on huuhaata, joka ei liity ap:n elämään mitenkään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on tuo vaihe elämässä, kun uskoo kokeneensa kaiken ja tietävänsä liikaa. Odotapa edes että lapsesi syntyy ja kasvaa, niin huomaat olleesi väärässä.
Ja tämä. Ihanko totta on näin? Kysyn aidosti, en sarkastisesti. Voiko lapsen saaminen ratkaista ihmisen eksistentiaaliset ongelmat ja vaimentaa nämä pohdinnat? Eikö se ole lähinnä surullista.
Lapsen saamisen jälkeen alkaa ymmärtämään, mistä tässä kaikessa on kyse. Kun on vastuussa omasta lapsesta, niin kaikki muu höttöpuhe eksistentialismista menettää merkityksensä. Lapsen myötä keskitytään ihan oikeisiin ja todellisiin asioihin. Ihminen, jolla ei ole omaa lasta, jää raakileeksi. Hän ei koskaan kehity ihmisenä, eikä ymmärrä syvintä rakkautta (joka muodostuu vain omaan lapseen).
Joopa joo, jaapa jaa, trallal lallal laa.
Näyttää huvittavan sinua kovastikin. Mutta tiedätkö, se viimeksi nauraa, joka ei ymmärtänyt vitsiä...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikutat ihmiseltä joka ajattelee paljon, joskus jopa liikaa. Koita nauttia ihan perusjutuista elämässä ja koita miettiä mistä kaikesta olet kiitollinen. Vaikutat suhtautuvan elämään ikään kuin suorituksena tai strategiapelinä, mutta ei sen tarvitse olla noin. Jos kerran kaikki on jo nähty voit keskittyä asioihin joista pidät ja nauttia niistä.
Hyvä pointti. Kun luen omia ajatuksiani, niin perusongelma tuntuu olevan, että ymmärrän ja tunnen elämän ikävyydet, mutta ihan merkittävät positiiviset asiat eivät tunnu miltään.
Olen tutustunut psykoterapiaan ihan itsenäisesti ja sehän on yksi suorittajapersoonien kokemista ongelmista, että aina voi suorittaa enemmän ja suorituksen saavuttamisen takana odottaa aina tyhjyys.
Todennäköisesti hyötyisin terapiasta, mutta koen ongelmani ehkä varmaan egoistisesti enemmän älyllistä laatua olevaksi ja "keskity hetkeen, ole kiitollinen, nuku hyvin" -neuvot vain eivät resonoi millään tavalla.
Nyt töihin, kiitos kaikille kotiterapeuteille!
Ap
Ap täällä tuli jo eilen todettua että ajatuksesi ovat valaistuvan ihmisen ajatuksia.
Kaikki nämä ”ajattelet liikaa”, ”perhe pelastaa”, ”lapsi antaa merkityksen ” ja ”ala askarrella ” neuvot on ihan samoja.
Samaa tahnaa samasta tuubista saman hajuisena ja saman värisenä.
Ajatuksissasi ei ole kyse kokemattomuudesta, tylsyydestä saatikka että et ole vain vielä kokenut elämän ”merkityksellisiä asioita”. Merkityksellistä sinänsä on vain elämä itse - olet elossa.
Valitettavasti (ja onneksesi! Onnittelut!) olet myös herännyt ja HAVAHTUNUT.
Et pääse enää takaisin, ellet ala turruttaa itseäsi, on se sitten raivokasta perhe-elämää tai huumeita jolla koitat itsesi takaisin nukkumaan saada.
Esität kysymyksiä, joita filosofi esittää. Filosofille ei riitä vastaukseksi: ”kunhan isäsi on kuollut ja lapsesi syntynyt, et enää pohdi tuota”. Ajatella miten hassua jos vaikka Sokrates olisi aikanaan todennut että ’tosin kaikki tämä pohtimani olisi täysin turhaa, jos vain olisin lisääntynyt’. Kuulostaa hivenen oudolta.
Suosittelen siis nauttimaan elämästä, suhtautumaan siihen mielenkiinnolla, ymmärtäen ja hyväksyen sen järjettömän merkityksettömyyden. Jatka filosofisia pohjdintoja ja tutustu eri ajattelijoihin. Suosittelin jo aiemmin Wayne Dyeria nykyajan ajattelijoista. Klassikoista mm Khrisnamurti tai Carlos Castaneda (osa jutuista voi mennä vähän yli hilseen). Myös Anthony de Mello on lukemisen arvoista. Etenkin de Mellon ”Havahtuminen”.
Kun kuvailet tuntemuksiasi ja ajatuksiasi, huomaat miten nukkuvat ihmiset pitävät niitä outoina, masentuneita, epäkypsinä tai koskemattomina ajatuksina. Tai yliajattelun tai vitamiininpuutoksen tuloksena. Ei ole kyse siitä eikä tarvitse pelätä näitä ajatuksia. Koska kun kysyt itseltäsi oletko masentunut? Haluatko elää? Tunnetko elinvoimasi? Huomaat varmaan että et ole masentunut etkä suinkaan elinvoimaton tai kuolemaa kaipaava.
Niin kauan kun et paikkaa heräämisesi aiheuttamaa tyhjää tunnetta millään epäterveellä käyttäytymismallilla, et tarvitse terapiaa.
Niinkuin joku sanoi, olet jo oven kahvassa kiinni. Ja sen oven takana on vapaus. Ja se jos mikä on ihanaa 😊 voi olla että tämä hetki koittaa sinulla juuri nyt kun olet saamassa lapsen, jonkun kenen elämänkatsomukseen tulet varmasti vaikuttamaan. Sinusta kuoriutuu ulos se, kuka olet .... etkä ole mitään muuta. Sinusta voi jopa tuntua että olen täysin vähäpätöinen, etkä edes halua muuta.
Onnea tiellesi ap!!
Ohis, mutta Castaneda oli naisia pyörittänyt huijari.
Tuleva perheen pää tarvitsee ja löytää varmaan parempaa lukemista.
Vierailija kirjoitti:
Haaveista totta kirjoitti:
Minä olen ratkaissut ongelman keksimällä aina uusia haaaveita, joita kohti ponnistella. Kun olen jonkun haaveen toteuttanut, on tilalla aina ollut joku uusi. Ei ole tullut elämä valmiiksi, vaikka olen sinua 20 vuotta vanhempi.
Kiitos elämänmakuisesta neuvosta! En tiedä, mistä enää haaveilisin. Materia ei ole koskaan kiinnostanut minua pätkääkään, ja sekä työssä että urheillessa olen päässyt sen verran pitkälle, että ymmärrän, kuinka kokonaisvaltaista omistautumista huippu vaatii. Urheilun suhteen olen siihen myös jo liian vanha ja geenini eivät ole riittävän täydelliset huipputasolle. Uran puolesta tavoittelen kiipeämistä lopulta tj-tasolle, mutta en odota mitään sisäistä täyttymystä sielläkään, enkä sinne välttämättä pääse.
Ehkä oikeana haaveena olisi saada vastaus, jonka hyväksyn, kysymykseen: mitä merkitystä millään on.
Ap
Morjesta. Itse olen 30v-mies ja itsellä on ollut samanlaiset ajatukset jo pitkään. Ihan niin paljon en ole koulutuksen ja urheilun puolesta luultavasti saavuttanut kuin sinä, mutta olen työskennellyt omassa perheyrityksessä melkein koko ikäni ja olen huomannut ettei se materia tai raha tuo onnea muuta kuin hetkellisesti.
Itse löysin elämän ilon takaisin laskuvarjohyppäämisestä. Eli jokin harrastus, jossa on jännitystä ja jossa voi ihan oikeasti myös kuolla. Tarkoitus olisi tähdätä base-hyppäämiseen yms.
Eli voisiko jokin harrastus, jossa on kuolema koko ajan läsnä palauttaa elämän ilon myös sulle? Nimittäin itse, kun olen pienkoneessa ja lentokone nousee ylös, niin tulee se kuolemanpelko, koska siinä tilanteessa en voisi tehdä mitään, jos kone putoaisi. Se kuolemanpelko johtuu siitä etten haluakaan vielä kuolla, koska haluan vielä kokea hauskoja asioita elämässäni läheisteni kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä elämän merkityksettömyys juuri tekee siitä mahtavan, loppujen lopuksi kaikki ”tärkeä” on tärkeää ainostaan ihmisen kontekstissa, ja olemme vapaita kaikista ”oikea - väärä”, ”merkityksellinen - merkityksetön” -määrittelyistä. Oman elämänsä tärkeimmäksi ohjaajaksi voi valita oman kokemuksensa.
Tällöin tosin ei kannata ottaa tavoitteeksi omaisuutta, valtaa tai mainetta, sillä nuo tavoitteet saavutetaan ainostaan olemalla menestynyt yhteisön jäsen, ja jos haluaa olla menestynyt yhteisön jäsen niin täytyy mukautua yhteisön tavoitteisiin, arvoihin ja sääntöihin.Kaikkein vapain voi olla pysyttelemällä ns. perusperttinä, epäkiinnostava muiden silmissä. Sitten keskittyy vain vapaaseen ajatteluun ja hyvään fiilikseen ja menee tyytyväisenä mullan alle kun aika koittaa.
Minulla on melko samanlaiset ajatukset. Materiankin suhteen ajattelen, että vapain on se, joka tarvitsee vähiten, ei se jolla on rahallisesti mahdollisuus kaikkeen.
Toisaalta on hienoa, että jotkut tekevät maailmassa isoja ja merkittäviä asioita. Siinäkään en usko kuitenkaan täysin yksilön merkitykseen, vaan ajattelen että ihmiskunta ja yhteisöt menevät johonkin suuntaan, ja jotkut vain sattumalta nousevat sankareiksi. Monet keksinnötkin tehdään useissa paikoissa samanaikaisesti (vähättelemättä keksijöidensä kyvykkyyttä!).
Tosin sen verran olen eri linjoilla, että mielestäni oikean ja väärän käsitteet eivät ole täysin merkityksettömiä.
Ap. Luulet olevasi kaiken kokenut. Olet nuori vielä. Periaatteesahan sinulla on kaikki hyvin. Sitten aikanaan jos/kun menetät osan noista asioista, osaat niitä arvostaa.
Sillon kun olin 29v niin tuntui siltä että kaikki on nähty. Nyt oon 37v ja täytyy sanoa että olin väärässä, nyt tuntuu ettei edes nyt ole nähty kaikkea.
Tuossa vaiheessa on kaksi vaihtoehtoa: joko alat keskittyä muihin itsesi sijaan tai lähdet henkiselle tielle ja syvennyt "itseesi", joka tosi asiassa on kaikkeus. Nyt kun sinulla on lapsi tulossa, saat kokemuksen siitä, mitä on elää muita varten, joskin hyvin suppeassa merkityksessä. Omasta lapsesta voi laajentaa muihin ihmisiin ympärillä, osattomiin ja apua tarvitseviin. Se voi olla jotain tosi pientäkin, vapaaehtoistyötä semmoisten ihmisten parissa, jotka sinua koskettavat kerran kuussa, auttavan puhelimen päivystämistä pari kertaa kuussa, tms.
Toinen vaihtoehto on, että alat tutustua buddhismiin, eli sellaiseen elämänfilosofiaan, jossa ei tavoitella mitään ja joissa kuvaamiasi kysymyksiä pohditaan ja niihin on joku vastauksiakin saanut. Mene kurssille, tutki miten voisit yrittää olla saavuttamatta, kun olet jo kaiken saavuttanut, ja mitä se merkitsisi sinulle. Alat kyseenalaistaa kaiken ja nähdä uusin silmin.
Molemmissa vaihtoehdoissa pitkän tähtäimen tulos on sama, eli sen syvällinen ymmärtäminen, ettei tässä elämässä ole kyse sinusta yksilönä ja siitä, mitä sinä olet tehnyt. Siinä kestää aikaa, mutta se vapauttaa.
Tuo on se kolmenkympinkriisi. Odota pari vuotta niin helpottaa. Teille on tulossa lapsikin, niin saattaa helpottaa jo sen mukana. Oma jälkeläinen ja hoivattava voi tuoda kummasti merkitystä elämään. Eli siis kaikkea et ole vielä nähnyt, mm. sitä miten oma lapsi kasvaa, minkälaisia tunteita se sinussa herättää ja mikä siitä lapsesta isona tulee. Tulet kokemaan tunteita, joita et ole luultavasti kokenut vielä koskaan ennen.