Lue keskustelun säännöt.
Olen 29 ja tuntuu, että kaikki on nähty - muita?
Olen opiskellut maisteriksi, tehnyt uraa, mennyt naimisiin, matkustellut, urheillut, tutustunut ihmisiin, lukenut, ihmetellyt. Viimeisen noin vuoden ajan minusta on tuntunut, että olen ymmärtänyt elämän keskeisen tarjonnan, eikä minua kiinnosta oikein mikään. Ihmisten välinen kanssakäyminen noudattaa samoja sääntöjä ja kaikki ovat pohjimmiltaan täyttämässä samoja perustarpeita, bisnestä tehdään tietyllä logiikalla, valta jakautuu epäreilusti ja Suomen rajojen ulkopuolella valtaosassa maita vielä epäreilummin. Mitä paremmin olen oppinut ymmärtämään ihmissuhteita, liiketoimintaa, politiikkaa - elämää, sitä enemmän olen pettynyt niihin kaikkiin. Olin nuorena aika palavasieluinen idealisti. Nykyisin minulla ei ole mitään arvopohjaa, koska elämä on osoittanut olevansa pelkkää darwinistista kilpajuoksua muita sekä aikaa vastaan ja kaiken pohjalla on ihmisen pohjaton itsekkyys, joka jalostuu tosin automaattisesti yhteistyöksi itseä hyödyttävien yksilöiden kanssa.
Olen suoraan sanottuna pettynyt ja sisältä katkeroitunut. Tätä ei voi näyttää kenellekään, koska vaimo lähtisi kävelemään (ennemmin tai myöhemmin) ja urakiito katkeaisi. Vaikka sinänsä millään ei ole lopulta mitään merkitystä, tunnen vastuuta vaimoni ja syntyvän lapseni hyvinvoinnista ja ajattelen, että jos edes he voivat tuntea merkityksellisyyttä omassa elämässään, olen tehnyt jollekin jotain hyvää. Omat ideaalini ovat ihan kuollleet.
Kiitos lukijoille.
Kommentit (918)
Menkää kohti niitä omia juttuja.
Oletettavasti ne asiat mitkä ei tahdo onnistua ei ole niitä ”omia” juttuja. Ja siksi ne menee pieleen...tietysti kannattaa aina yrittää, jotta oppii. Mutta jossain vaiheessa kannattaa ottaa uusi suunta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En oikein ymmärrä, miten kaikki olisi koettu jo 29v. Eihän tuossa ole kerennyt edes tehdä muuta kuin opiskella ja edetä. Eikä ole lasta vielä niin kaikki sekin edessä. Tajuan kyllä eksistentiaalisen kriisin, mutta ei sitä ole pakko niin vakavasti ottaa vaan antaa sen olla ja edetä omalla painollaan. Ennen pitkää menee varmaan ohikin.
Tervetuloa aikuisuuteen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on tuo vaihe elämässä, kun uskoo kokeneensa kaiken ja tietävänsä liikaa. Odotapa edes että lapsesi syntyy ja kasvaa, niin huomaat olleesi väärässä.
Ja tämä. Ihanko totta on näin? Kysyn aidosti, en sarkastisesti. Voiko lapsen saaminen ratkaista ihmisen eksistentiaaliset ongelmat ja vaimentaa nämä pohdinnat? Eikö se ole lähinnä surullista.
Lapsen saaminen tekee elämästä yhtä aikaa hyvin konkreettista ja hyvin syvällistä. Kyllä se ainakin joksikin aikaa ratkaisee nietcheläis-eksistentiaalit vaivat. Ja kun tulet ulos sieltä (lapsiperhe-elämästä) et ole enää sama ihminen kuin nyt. Siinä ei ole mitään surullista, vaan se on juuri niinkuin asian kuuluu olla. Me jatkamme sukua ja huolehdimme elämästä ja siinä on kaikki tmikä on tärkeää. Tämä ei tarkoita sitä, ettei lapsettomien elämä olisi tärkeää tai että vain lapset olisivat tärkeitä. Mutta tämä on useimmille se tie.
En ole ollenkaan samaa mieltä siitä että suvun jatkaminen on jonkinlainen elämän tarkoitus. Kyllä se merkittävää on, tunnetasolla, ja itsellenikin se on ollut ilahduttava kokemus, mutta ei se ole elämän tarkoitus. Muutenhan tosiaan lapsettomat olisivat vailla tarkoitusta.
Elämän tarkoitus on jatkuvuus. Jos sitä et tajua niin et todellakaan ole ehtinyt ajatella asioita omaa nenääsi pidemmälle. todellakaan kaikilla elävillä ei ole tarkoitusta tässä elämässä. ei ole mitään ultimaalista tasa-arvoa merkityksellisyyden suhteen.
No, lähdetään nyt ihan perusasioista liikkeelle.
Syntyvä lapsi. Eli sinulla on näköjään elämä vasta alkamassa. Sitten kun sinulla on lapsi tai pari, niin alat ehkä ymmärtämään mistä elämässä on oikeasti kyse.
Toinen seikka. Oletko menettänyt (haudannut) vanhempaasi, sisarustasi tai jotain muuta erittäin tärkeää läheistä ihmistä? Oletko pitänyt kuolevaa läheistäsi kädestä? Nimittäin näiden jälkeen alkaa elämänarvot olemaan toisessa asennossa.
Työ. Oletko saanut potkut tai muulla tavalla pudonnut syvään monttuun työssäsi? Tai onko työssä tullut kriisi ja olet itse irtisanoutunut? Tiedätkö miltä tuntuu, kun on vuosia opiskellut ja ponnistellut ja yllättäen näytetäänkin ovea?
Oletko koskaan pelännyt henkesi edestä, esim. vakava sairaus, onnettomuus, pahoinpidellyksi joutuminen ym.
Jos sinulla ei ole mitään näistä, niin väitän, että et ymmärrä elämää. Olet vielä post-teini-ikäisessä vaiheessa. Mutta voin kertoa, että useimmat näistä tulee eteesi, halusit tai et. Kun olet suorittanut nämä elämän peruskurssit, niin sinäkin alat olemaan aikuinen.
m50+
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En oikein ymmärrä, miten kaikki olisi koettu jo 29v. Eihän tuossa ole kerennyt edes tehdä muuta kuin opiskella ja edetä. Eikä ole lasta vielä niin kaikki sekin edessä. Tajuan kyllä eksistentiaalisen kriisin, mutta ei sitä ole pakko niin vakavasti ottaa vaan antaa sen olla ja edetä omalla painollaan. Ennen pitkää menee varmaan ohikin.
Tervetuloa aikuisuuteen.
Miten niin? Olen aloittajaa muutaman vuoden vanhempi ja kokenut aika paljon erilaisia asioita kuin hän. Mulla on esim. naimisiinmeno ja maisterintutkinto tekemättä, mutta moni muu "rasti" suoritettu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No, lähdetään nyt ihan perusasioista liikkeelle.
Syntyvä lapsi. Eli sinulla on näköjään elämä vasta alkamassa. Sitten kun sinulla on lapsi tai pari, niin alat ehkä ymmärtämään mistä elämässä on oikeasti kyse.
Toinen seikka. Oletko menettänyt (haudannut) vanhempaasi, sisarustasi tai jotain muuta erittäin tärkeää läheistä ihmistä? Oletko pitänyt kuolevaa läheistäsi kädestä? Nimittäin näiden jälkeen alkaa elämänarvot olemaan toisessa asennossa.
Työ. Oletko saanut potkut tai muulla tavalla pudonnut syvään monttuun työssäsi? Tai onko työssä tullut kriisi ja olet itse irtisanoutunut? Tiedätkö miltä tuntuu, kun on vuosia opiskellut ja ponnistellut ja yllättäen näytetäänkin ovea?
Oletko koskaan pelännyt henkesi edestä, esim. vakava sairaus, onnettomuus, pahoinpidellyksi joutuminen ym.
Jos sinulla ei ole mitään näistä, niin väitän, että et ymmärrä elämää. Olet vielä post-teini-ikäisessä vaiheessa. Mutta voin kertoa, että useimmat näistä tulee eteesi, halusit tai et. Kun olet suorittanut nämä elämän peruskurssit, niin sinäkin alat olemaan aikuinen.
m50+
Tässä oli hyvin selitetty.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika ajoittain on sama tyhjyys ja merkityksettömyys vallannut omaakin pääkoppaa. Lohduttaudun sillä, että maailmassa on niin paljon asioita ja ilmiöitä, jotka kiinnostavat, joten voin koko elämäni ajan oppia jotain uutta. Elinikäni ei tule riittämään siihen, että ottaisin selvää kaikesta mikä kiehtoo.
En tiedä miten paljon merkitystä on sillä, että minulla on ollut traumaattinen lapsuus. Lapsuus ja nuoruus meni selviytyessä päivästä toiseen. Varhaisaikuisuus ja osa varsinaisesta aikuisiästä taas on mennyt traumaoireilujen, terapian ja itsensä löytämisen merkeissä. Minulla ei oikein ollut identiteettiä, kun muutin laitoksesta omilleni ja en ollut ns. oma itseni. Nyt traumaoireilu ja menneisyys on alkanut pikkuhiljaa asettumaan omaan uomaansa, olen saanut tehtyä elämästäni oman näköistä niissä puitteissa, missä pystyn, olen oppinut asettamaan rajoja ja oppinut tervettä itsekkyyttä. Osaan pitää paremmin huolta itsestäni. Jos jokin harmittaa, niin se, että en psyykkisen vointini takia pystynyt aikoinaan hakemaan yliopistoon, akateeminen ala olisi itselleni ominta.
Olen tavallaan monien asioiden suhteen vasta siinä pisteessä, missä hyvän lapsuuden saaneet ovat itsenäistymisvaiheessa. Toisaalta taas ymmärrän ihmisistä ja ihmisyydestä paljon laajemmin, mitä moni muu ja olen oppinut kohtaamaan tunteeni sekä työstämään niitä terveellä tavalla. Moni opettelee näitä vielä keski-ikäisenä.
Ehkä voisin tiivistää tätä jotenkin niin, että vaikeudet ja kirjaimellisesti taistelu hengissä pysymisestä on opettanut minua olemaan kiitollinen kaikesta tästä rauhasta ja vakaudesta, mitä elämääni tällä hetkellä kuuluu. En elä täydellistä elämää, mutta verrattuna aikaisempaan helvettiin tämä tuntuu taivaalta.
Yliopistoon voi mennä aikuisena.
Toki, olen vain siinä iässä, että perheen perustamiseen on viimeiset hetken käsillä ja se on myös ollut iso haaveeni. Tunnen itseni ja voimavarani ja tiedän, etten jaksa yhdistää perhe-elämää, yliopisto-opintoja sekä työelämää (koska pakko olisi elääkin jollain). En jaksaisi olla riittävän hyvä vanhempi, vaan väsyttäisin itseni loppuun kaikilla osa-alueilla. Joten yritän toteuttaa ensin perhehaaveeni (en tietenkään voi tietää sitä, tulenko saamaan lasta) ja vasta sen jälkeen mietin uudemman kerran jatkokouluttautumista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloita antibiootti/ravintolisähoito. On pakollista jo 30-vuotiaana, jotta saat harvennettua mikrobejasi, jotka pesiytyneet kudoksiin. Pelkällä yhdellä antibiootilla ei pärjää, mutta pääset myös alkuun esim. oreganoöljyllä ja alfalipoiinihapolla, joita saat ostaa ravintolisäkaupoista. Mutta määrät ovat isoja, ja tarkistat aineiden puoliintumisajat verenkierrossa jostakin julkaisusta, että uutta tavaraa on aina tulossa kun pitoisuudet laskeneet.
Monethan tykkäävät syödä miljoonan scovillen chilejä ja piinata itseään oireilla, mutta antibioottiprotokollat ovat PALJON järkevämpää touhua ja suojaat kehoasi vanhuuden degeneroitumiselta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onhan se aika typerää tämä ihmisen elämä. Samaa kaavaa mennään.
Suosittelen kumminkin, että keksikää/miettikää sitä teidän omaa juttuanne. Ja menkää sitä kohti pikkuhiljaa. Se sua mikä tuo teille mielihyvää.
Itse olen suorittajavanhempien kasvattama. Olen syntynyt ”väärään” perheeseen. Joten tuntuu välillä, että teen kaikki väärin ja palaan ”ruotuun”. Mutta se mihin on kasvatettu ei kiinnosta.
Joten mennään kohti sitä mikä on mun juttu.
Kiitos näkökulmasta! Täällä on tullut muutama neuvo mennä sitä kohti, mikä tuottaa mielihyvää sekä löytää 'oma juttu'ja keskittyä siihen.
Omat mielihyvänaiheuttajani ovat hyvin ruumiillisia asioita. Tein ihan tietoisen päätöksen mennä naimisiin jatkuvan ympäriinsä nussimisen sijaan, koska näin sen johtavan varmasti katkeraan ja yksinäiseen keski-ikään / vanhuuteen, vaikka tämän ikäisenä toki hyvännäköisten naisten kanssa paneminen olisi mukavaa. Mielihyvän etsijät ovat minusta suoraan sanottuna melkein eläimenkaltaisessa tilassa, jossa geneettinen ohjelmointi tekee ajattelutyön.
Tuon 'oman jutun' löytämisen suhteen olen ongelman siinä vaiheessa, että ymmärrän, että vaikka asia olisi minulle rakas ja tärkeä, sillä ei ole lopulta mitään merkitystä.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on tuo vaihe elämässä, kun uskoo kokeneensa kaiken ja tietävänsä liikaa. Odotapa edes että lapsesi syntyy ja kasvaa, niin huomaat olleesi väärässä.
Ja tämä. Ihanko totta on näin? Kysyn aidosti, en sarkastisesti. Voiko lapsen saaminen ratkaista ihmisen eksistentiaaliset ongelmat ja vaimentaa nämä pohdinnat? Eikö se ole lähinnä surullista.
Lapsen saamisen jälkeen alkaa ymmärtämään, mistä tässä kaikessa on kyse. Kun on vastuussa omasta lapsesta, niin kaikki muu höttöpuhe eksistentialismista menettää merkityksensä. Lapsen myötä keskitytään ihan oikeisiin ja todellisiin asioihin. Ihminen, jolla ei ole omaa lasta, jää raakileeksi. Hän ei koskaan kehity ihmisenä, eikä ymmärrä syvintä rakkautta (joka muodostuu vain omaan lapseen).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aloita antibiootti/ravintolisähoito. On pakollista jo 30-vuotiaana, jotta saat harvennettua mikrobejasi, jotka pesiytyneet kudoksiin. Pelkällä yhdellä antibiootilla ei pärjää, mutta pääset myös alkuun esim. oreganoöljyllä ja alfalipoiinihapolla, joita saat ostaa ravintolisäkaupoista. Mutta määrät ovat isoja, ja tarkistat aineiden puoliintumisajat verenkierrossa jostakin julkaisusta, että uutta tavaraa on aina tulossa kun pitoisuudet laskeneet.
Monethan tykkäävät syödä miljoonan scovillen chilejä ja piinata itseään oireilla, mutta antibioottiprotokollat ovat PALJON järkevämpää touhua ja suojaat kehoasi vanhuuden degeneroitumiselta.
Wtf
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onhan se aika typerää tämä ihmisen elämä. Samaa kaavaa mennään.
Suosittelen kumminkin, että keksikää/miettikää sitä teidän omaa juttuanne. Ja menkää sitä kohti pikkuhiljaa. Se sua mikä tuo teille mielihyvää.
Itse olen suorittajavanhempien kasvattama. Olen syntynyt ”väärään” perheeseen. Joten tuntuu välillä, että teen kaikki väärin ja palaan ”ruotuun”. Mutta se mihin on kasvatettu ei kiinnosta.
Joten mennään kohti sitä mikä on mun juttu.
Kiitos näkökulmasta! Täällä on tullut muutama neuvo mennä sitä kohti, mikä tuottaa mielihyvää sekä löytää 'oma juttu'ja keskittyä siihen.
Omat mielihyvänaiheuttajani ovat hyvin ruumiillisia asioita. Tein ihan tietoisen päätöksen mennä naimisiin jatkuvan ympäriinsä nussimisen sijaan, koska näin sen johtavan varmasti katkeraan ja yksinäiseen keski-ikään / vanhuuteen, vaikka tämän ikäisenä toki hyvännäköisten naisten kanssa paneminen olisi mukavaa. Mielihyvän etsijät ovat minusta suoraan sanottuna melkein eläimenkaltaisessa tilassa, jossa geneettinen ohjelmointi tekee ajattelutyön.
Tuon 'oman jutun' löytämisen suhteen olen ongelman siinä vaiheessa, että ymmärrän, että vaikka asia olisi minulle rakas ja tärkeä, sillä ei ole lopulta mitään merkitystä.
Ap
Tarvitseeko sillä ollakaan? Tai millään? Periaatteessa millään ei ole mitään merkitystä ja mukavien asioiden tuottama mielihyväkin on vain aivojen välittäjäaineiden tuotosta, mutta mitä merkitystä sillä on?
Et ole tainnut kokea elämässäsi juurikaan isoja vastoinkäymisiä ja tavallaan olet turtunut siihen, miten hyvin asiasi ovat? Tai siltä se kuulostaa, voin olla täysin väärässäkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika ajoittain on sama tyhjyys ja merkityksettömyys vallannut omaakin pääkoppaa. Lohduttaudun sillä, että maailmassa on niin paljon asioita ja ilmiöitä, jotka kiinnostavat, joten voin koko elämäni ajan oppia jotain uutta. Elinikäni ei tule riittämään siihen, että ottaisin selvää kaikesta mikä kiehtoo.
En tiedä miten paljon merkitystä on sillä, että minulla on ollut traumaattinen lapsuus. Lapsuus ja nuoruus meni selviytyessä päivästä toiseen. Varhaisaikuisuus ja osa varsinaisesta aikuisiästä taas on mennyt traumaoireilujen, terapian ja itsensä löytämisen merkeissä. Minulla ei oikein ollut identiteettiä, kun muutin laitoksesta omilleni ja en ollut ns. oma itseni. Nyt traumaoireilu ja menneisyys on alkanut pikkuhiljaa asettumaan omaan uomaansa, olen saanut tehtyä elämästäni oman näköistä niissä puitteissa, missä pystyn, olen oppinut asettamaan rajoja ja oppinut tervettä itsekkyyttä. Osaan pitää paremmin huolta itsestäni. Jos jokin harmittaa, niin se, että en psyykkisen vointini takia pystynyt aikoinaan hakemaan yliopistoon, akateeminen ala olisi itselleni ominta.
Olen tavallaan monien asioiden suhteen vasta siinä pisteessä, missä hyvän lapsuuden saaneet ovat itsenäistymisvaiheessa. Toisaalta taas ymmärrän ihmisistä ja ihmisyydestä paljon laajemmin, mitä moni muu ja olen oppinut kohtaamaan tunteeni sekä työstämään niitä terveellä tavalla. Moni opettelee näitä vielä keski-ikäisenä.
Ehkä voisin tiivistää tätä jotenkin niin, että vaikeudet ja kirjaimellisesti taistelu hengissä pysymisestä on opettanut minua olemaan kiitollinen kaikesta tästä rauhasta ja vakaudesta, mitä elämääni tällä hetkellä kuuluu. En elä täydellistä elämää, mutta verrattuna aikaisempaan helvettiin tämä tuntuu taivaalta.
Yliopistoon voi mennä aikuisena.
Toki, olen vain siinä iässä, että perheen perustamiseen on viimeiset hetken käsillä ja se on myös ollut iso haaveeni. Tunnen itseni ja voimavarani ja tiedän, etten jaksa yhdistää perhe-elämää, yliopisto-opintoja sekä työelämää (koska pakko olisi elääkin jollain). En jaksaisi olla riittävän hyvä vanhempi, vaan väsyttäisin itseni loppuun kaikilla osa-alueilla. Joten yritän toteuttaa ensin perhehaaveeni (en tietenkään voi tietää sitä, tulenko saamaan lasta) ja vasta sen jälkeen mietin uudemman kerran jatkokouluttautumista.
Mutta aiemmin perustelit lapsuudellasi yliopistoon menemättömyyttäsi. Oikea syy sille tällä hetkellä on kuitenkin omat elämänarvot ja suunnitelmat. Tietenkin se voi harmittaa, että se ei onnistunut silloin, kun se olisi ollut ideaalia.
Vaikutat ihmiseltä joka ajattelee paljon, joskus jopa liikaa. Koita nauttia ihan perusjutuista elämässä ja koita miettiä mistä kaikesta olet kiitollinen. Vaikutat suhtautuvan elämään ikään kuin suorituksena tai strategiapelinä, mutta ei sen tarvitse olla noin. Jos kerran kaikki on jo nähty voit keskittyä asioihin joista pidät ja nauttia niistä.
Kun täytin 29, seuraavia asioita tapahtui.
- saimme 3 lasta
- meillä kosteusvaurio kotona, remppa, asunnon myynti, vuokralle, uuden asunnon osta, uuden asunnon rakentaminen
- toisen vanhemman kuolema
- minulla syöpä
- vaihtanut työpaikkaa 5 kertaa
- rakastuin toiseen (ei olla erottu, mitään ei kaikesta huolimatta tapahtunut, mutta oli tajunnan räjäyttävä kokemus)
- palkkani on tuosta iästä lähes nelinkertaistunut
Olen yli 40 ja siltikin tuntuu, että taitaa vielä aika paljon olla edessä - hyvää ja huonoa.
Vierailija kirjoitti:
No, lähdetään nyt ihan perusasioista liikkeelle.
Syntyvä lapsi. Eli sinulla on näköjään elämä vasta alkamassa. Sitten kun sinulla on lapsi tai pari, niin alat ehkä ymmärtämään mistä elämässä on oikeasti kyse.
Toinen seikka. Oletko menettänyt (haudannut) vanhempaasi, sisarustasi tai jotain muuta erittäin tärkeää läheistä ihmistä? Oletko pitänyt kuolevaa läheistäsi kädestä? Nimittäin näiden jälkeen alkaa elämänarvot olemaan toisessa asennossa.
Työ. Oletko saanut potkut tai muulla tavalla pudonnut syvään monttuun työssäsi? Tai onko työssä tullut kriisi ja olet itse irtisanoutunut? Tiedätkö miltä tuntuu, kun on vuosia opiskellut ja ponnistellut ja yllättäen näytetäänkin ovea?
Oletko koskaan pelännyt henkesi edestä, esim. vakava sairaus, onnettomuus, pahoinpidellyksi joutuminen ym.
Jos sinulla ei ole mitään näistä, niin väitän, että et ymmärrä elämää. Olet vielä post-teini-ikäisessä vaiheessa. Mutta voin kertoa, että useimmat näistä tulee eteesi, halusit tai et. Kun olet suorittanut nämä elämän peruskurssit, niin sinäkin alat olemaan aikuinen.
m50+
Kiitos, hyvä lista. Kerran olen luullut saaneeni aivoinfarktin ja halvaantuvani. Minut vietiin ambulanssilla sairaalaan ja tehtiin siellä testit. Väärä hälytys lopulta, mutta siitä tuli hetkeksi arvostus tervettä elämää kohti. Ei kestä ainakaan minulla loputtomiin.
Isäni kuolee +- 10 vuoden päästä ja tiedän oikein hyvin, että minä sitä arkkua etukulmasta kannan. Olen jo miettinyt hautajaispuhetta valmiiksi ja muutenkin tuntuu, että teen jo sitä surutyötä. Toki lopulta se iskee varmasti vasta kun vääjäämätön tapahtuu.
Kiitos näkökulmasta ja varmasti tuossa on paljon totuuden siementä mukana.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika ajoittain on sama tyhjyys ja merkityksettömyys vallannut omaakin pääkoppaa. Lohduttaudun sillä, että maailmassa on niin paljon asioita ja ilmiöitä, jotka kiinnostavat, joten voin koko elämäni ajan oppia jotain uutta. Elinikäni ei tule riittämään siihen, että ottaisin selvää kaikesta mikä kiehtoo.
En tiedä miten paljon merkitystä on sillä, että minulla on ollut traumaattinen lapsuus. Lapsuus ja nuoruus meni selviytyessä päivästä toiseen. Varhaisaikuisuus ja osa varsinaisesta aikuisiästä taas on mennyt traumaoireilujen, terapian ja itsensä löytämisen merkeissä. Minulla ei oikein ollut identiteettiä, kun muutin laitoksesta omilleni ja en ollut ns. oma itseni. Nyt traumaoireilu ja menneisyys on alkanut pikkuhiljaa asettumaan omaan uomaansa, olen saanut tehtyä elämästäni oman näköistä niissä puitteissa, missä pystyn, olen oppinut asettamaan rajoja ja oppinut tervettä itsekkyyttä. Osaan pitää paremmin huolta itsestäni. Jos jokin harmittaa, niin se, että en psyykkisen vointini takia pystynyt aikoinaan hakemaan yliopistoon, akateeminen ala olisi itselleni ominta.
Olen tavallaan monien asioiden suhteen vasta siinä pisteessä, missä hyvän lapsuuden saaneet ovat itsenäistymisvaiheessa. Toisaalta taas ymmärrän ihmisistä ja ihmisyydestä paljon laajemmin, mitä moni muu ja olen oppinut kohtaamaan tunteeni sekä työstämään niitä terveellä tavalla. Moni opettelee näitä vielä keski-ikäisenä.
Ehkä voisin tiivistää tätä jotenkin niin, että vaikeudet ja kirjaimellisesti taistelu hengissä pysymisestä on opettanut minua olemaan kiitollinen kaikesta tästä rauhasta ja vakaudesta, mitä elämääni tällä hetkellä kuuluu. En elä täydellistä elämää, mutta verrattuna aikaisempaan helvettiin tämä tuntuu taivaalta.
Yliopistoon voi mennä aikuisena.
Toki, olen vain siinä iässä, että perheen perustamiseen on viimeiset hetken käsillä ja se on myös ollut iso haaveeni. Tunnen itseni ja voimavarani ja tiedän, etten jaksa yhdistää perhe-elämää, yliopisto-opintoja sekä työelämää (koska pakko olisi elääkin jollain). En jaksaisi olla riittävän hyvä vanhempi, vaan väsyttäisin itseni loppuun kaikilla osa-alueilla. Joten yritän toteuttaa ensin perhehaaveeni (en tietenkään voi tietää sitä, tulenko saamaan lasta) ja vasta sen jälkeen mietin uudemman kerran jatkokouluttautumista.
Mutta aiemmin perustelit lapsuudellasi yliopistoon menemättömyyttäsi. Oikea syy sille tällä hetkellä on kuitenkin omat elämänarvot ja suunnitelmat. Tietenkin se voi harmittaa, että se ei onnistunut silloin, kun se olisi ollut ideaalia.
Kyllä, tällä hetkellä mahdollisten yliopisto-opintojen lykkääntyminen johtuu perhehaaveista. Toki lapsuus vaikuttaa tähän edelleen sillä tavalla, että pystyn käsittelemään vain maksimissaan tietyn verran kuormaa, että pysyn kaiken keskellä kasassa ja ihmisenä. Stressinsietokykyni on alentunut, moni muu pystyy ongelmitta yhdistämään akateemiset opinnot, perhe-elämän ja työskentelyn ilman, että se vaikuttaisi merkittävästi vanhemmuuteen. Aikaisemmin vaativammat opinnot eivät olisi onnistuneet PTSD-oireilun takia.
Vierailija kirjoitti:
Vaikutat ihmiseltä joka ajattelee paljon, joskus jopa liikaa. Koita nauttia ihan perusjutuista elämässä ja koita miettiä mistä kaikesta olet kiitollinen. Vaikutat suhtautuvan elämään ikään kuin suorituksena tai strategiapelinä, mutta ei sen tarvitse olla noin. Jos kerran kaikki on jo nähty voit keskittyä asioihin joista pidät ja nauttia niistä.
Sama mielikuva minullekin syntyi siitä, että ap suorittaa elämäänsä. Esimerkkinä tuo uusin, että etukäteen jo suorittaa surutyötä vanhemman tulevasta hautaamisesta joskus tulevaisuudessa. Tuo kaikki nimenomaan kuulostaa mekaaniselta suorittamiselta, tunteetkin. Ja jos elämä on pelkkää suorittamista kaikilla osa-alueilla, niin aika pahvista se silloin onkin. Siksi tunteet ja tunteminen, elämästä ja asioista nauttiminen ilman suorittamista olisi tärkeää. Myös sureminen ilman suoritusta. Koska surua ei voi surra etukäteen, luopuminen jostain itselle tärkeästä ihmisestä tai eläimestä tuo aina yllätyksiä surutyöhön.
En oikein ymmärrä, miten kaikki olisi koettu jo 29v. Eihän tuossa ole kerennyt edes tehdä muuta kuin opiskella ja edetä. Eikä ole lasta vielä niin kaikki sekin edessä. Tajuan kyllä eksistentiaalisen kriisin, mutta ei sitä ole pakko niin vakavasti ottaa vaan antaa sen olla ja edetä omalla painollaan. Ennen pitkää menee varmaan ohikin.