Lue keskustelun säännöt.
Olen 29 ja tuntuu, että kaikki on nähty - muita?
Olen opiskellut maisteriksi, tehnyt uraa, mennyt naimisiin, matkustellut, urheillut, tutustunut ihmisiin, lukenut, ihmetellyt. Viimeisen noin vuoden ajan minusta on tuntunut, että olen ymmärtänyt elämän keskeisen tarjonnan, eikä minua kiinnosta oikein mikään. Ihmisten välinen kanssakäyminen noudattaa samoja sääntöjä ja kaikki ovat pohjimmiltaan täyttämässä samoja perustarpeita, bisnestä tehdään tietyllä logiikalla, valta jakautuu epäreilusti ja Suomen rajojen ulkopuolella valtaosassa maita vielä epäreilummin. Mitä paremmin olen oppinut ymmärtämään ihmissuhteita, liiketoimintaa, politiikkaa - elämää, sitä enemmän olen pettynyt niihin kaikkiin. Olin nuorena aika palavasieluinen idealisti. Nykyisin minulla ei ole mitään arvopohjaa, koska elämä on osoittanut olevansa pelkkää darwinistista kilpajuoksua muita sekä aikaa vastaan ja kaiken pohjalla on ihmisen pohjaton itsekkyys, joka jalostuu tosin automaattisesti yhteistyöksi itseä hyödyttävien yksilöiden kanssa.
Olen suoraan sanottuna pettynyt ja sisältä katkeroitunut. Tätä ei voi näyttää kenellekään, koska vaimo lähtisi kävelemään (ennemmin tai myöhemmin) ja urakiito katkeaisi. Vaikka sinänsä millään ei ole lopulta mitään merkitystä, tunnen vastuuta vaimoni ja syntyvän lapseni hyvinvoinnista ja ajattelen, että jos edes he voivat tuntea merkityksellisyyttä omassa elämässään, olen tehnyt jollekin jotain hyvää. Omat ideaalini ovat ihan kuollleet.
Kiitos lukijoille.
Kommentit (918)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No, lähdetään nyt ihan perusasioista liikkeelle.
Syntyvä lapsi. Eli sinulla on näköjään elämä vasta alkamassa. Sitten kun sinulla on lapsi tai pari, niin alat ehkä ymmärtämään mistä elämässä on oikeasti kyse.
Toinen seikka. Oletko menettänyt (haudannut) vanhempaasi, sisarustasi tai jotain muuta erittäin tärkeää läheistä ihmistä? Oletko pitänyt kuolevaa läheistäsi kädestä? Nimittäin näiden jälkeen alkaa elämänarvot olemaan toisessa asennossa.
Työ. Oletko saanut potkut tai muulla tavalla pudonnut syvään monttuun työssäsi? Tai onko työssä tullut kriisi ja olet itse irtisanoutunut? Tiedätkö miltä tuntuu, kun on vuosia opiskellut ja ponnistellut ja yllättäen näytetäänkin ovea?
Oletko koskaan pelännyt henkesi edestä, esim. vakava sairaus, onnettomuus, pahoinpidellyksi joutuminen ym.
Jos sinulla ei ole mitään näistä, niin väitän, että et ymmärrä elämää. Olet vielä post-teini-ikäisessä vaiheessa. Mutta voin kertoa, että useimmat näistä tulee eteesi, halusit tai et. Kun olet suorittanut nämä elämän peruskurssit, niin sinäkin alat olemaan aikuinen.
m50+
Tässä oli hyvin selitetty.
Olen 26 ja takana jo väkivaltainen koti, vanhemman itsemurha, potkut ekasta työpaikasta, ja oma väkivaltainen eksä (ja ero). En ymmärrä miten nuo kokemukset muka jalostavat ihmistä tai tuovat ylemmän ymmärryksen elämään, itseäni ne ohjasivat vain siihen suuntaan että tykkään eniten istua kotona yksin verhot kiinni piilossa maailmalta. En deittaile, chattaile, ota yhteyttä ihmisiin, haluan olla vain y-k-s-i-n koska maailma tuntuu niin kurjalta paikalta. Joskus odotan koko työpäivän että pääsen vain kotiin yksin halimaan kissaa. Onko tämä nyt se elämän tarkoitus, piiloutua kaikelta? Ei ihmisten kokemuksia voi arvottaa noin että muka mitään ei ymmärrä elämästä ilman noita kurjia kokemuksia, ei kärsimys jalosta.
Ohiksena vaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mainitsit tekstissäsi maailman/vallan jakautumisen epäreiluuden. Mitä jos yrittäisit tehdä jotain sen eteen, että maailma olisi reilumpi? Kovin paljoon ei yksi ihminen pysty, mutta tee ainakin välittömästä elinympäristöstäsi vähän reilumpi paikka. Se antaisi elämällesi jotain merkitystä ja parantaisi myös muiden elämää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No, lähdetään nyt ihan perusasioista liikkeelle.
Syntyvä lapsi. Eli sinulla on näköjään elämä vasta alkamassa. Sitten kun sinulla on lapsi tai pari, niin alat ehkä ymmärtämään mistä elämässä on oikeasti kyse.
Toinen seikka. Oletko menettänyt (haudannut) vanhempaasi, sisarustasi tai jotain muuta erittäin tärkeää läheistä ihmistä? Oletko pitänyt kuolevaa läheistäsi kädestä? Nimittäin näiden jälkeen alkaa elämänarvot olemaan toisessa asennossa.
Työ. Oletko saanut potkut tai muulla tavalla pudonnut syvään monttuun työssäsi? Tai onko työssä tullut kriisi ja olet itse irtisanoutunut? Tiedätkö miltä tuntuu, kun on vuosia opiskellut ja ponnistellut ja yllättäen näytetäänkin ovea?
Oletko koskaan pelännyt henkesi edestä, esim. vakava sairaus, onnettomuus, pahoinpidellyksi joutuminen ym.
Jos sinulla ei ole mitään näistä, niin väitän, että et ymmärrä elämää. Olet vielä post-teini-ikäisessä vaiheessa. Mutta voin kertoa, että useimmat näistä tulee eteesi, halusit tai et. Kun olet suorittanut nämä elämän peruskurssit, niin sinäkin alat olemaan aikuinen.
m50+
Tässä oli hyvin selitetty.
Olen 26 ja takana jo väkivaltainen koti, vanhemman itsemurha, potkut ekasta työpaikasta, ja oma väkivaltainen eksä (ja ero). En ymmärrä miten nuo kokemukset muka jalostavat ihmistä tai tuovat ylemmän ymmärryksen elämään, itseäni ne ohjasivat vain siihen suuntaan että tykkään eniten istua kotona yksin verhot kiinni piilossa maailmalta. En deittaile, chattaile, ota yhteyttä ihmisiin, haluan olla vain y-k-s-i-n koska maailma tuntuu niin kurjalta paikalta. Joskus odotan koko työpäivän että pääsen vain kotiin yksin halimaan kissaa. Onko tämä nyt se elämän tarkoitus, piiloutua kaikelta? Ei ihmisten kokemuksia voi arvottaa noin että muka mitään ei ymmärrä elämästä ilman noita kurjia kokemuksia, ei kärsimys jalosta.
Ohiksena vaan.
Kokemuksesi ovat ajaneet sinut siihen suuntaan, että tutustut itseesi. Käyt läpi kaikkea, haluat turvallisuutta ja vetäytyä maailmalta. Voi olla, että haluat suuntautua enemmän ulospäin vielä joskus myöhemmin - paljon myöhemmin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikutat ihmiseltä joka ajattelee paljon, joskus jopa liikaa. Koita nauttia ihan perusjutuista elämässä ja koita miettiä mistä kaikesta olet kiitollinen. Vaikutat suhtautuvan elämään ikään kuin suorituksena tai strategiapelinä, mutta ei sen tarvitse olla noin. Jos kerran kaikki on jo nähty voit keskittyä asioihin joista pidät ja nauttia niistä.
Hyvä pointti. Kun luen omia ajatuksiani, niin perusongelma tuntuu olevan, että ymmärrän ja tunnen elämän ikävyydet, mutta ihan merkittävät positiiviset asiat eivät tunnu miltään.
Olen tutustunut psykoterapiaan ihan itsenäisesti ja sehän on yksi suorittajapersoonien kokemista ongelmista, että aina voi suorittaa enemmän ja suorituksen saavuttamisen takana odottaa aina tyhjyys.
Todennäköisesti hyötyisin terapiasta, mutta koen ongelmani ehkä varmaan egoistisesti enemmän älyllistä laatua olevaksi ja "keskity hetkeen, ole kiitollinen, nuku hyvin" -neuvot vain eivät resonoi millään tavalla.
Nyt töihin, kiitos kaikille kotiterapeuteille!
Ap
Eihän terapia ole mitään elämäntapaneuvoja ensinkään. Todellakin juuri sinunlainen ihminen voi hyötyä, joka älyllistää ongelmansa ja tunne-elämänsä. Siellä opitaan käymään asioita läpi ilman, että kaikki "koetaan" pelkästään analysoimalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Löysää pipoa ja opiskele vaikka jotain ihan uutta alaa muutama vuosi.
Tämä ajatusmaailma. Ymmärrettävästi tällä tarkoitetaan hyvää, enkä halua väheksyä ajatuksiasi. Mutta minulle tämä kommentti on...jotain mitä huudetaan katsomosta. Mutta itse en sinne katsomoon enää pääse. Kun on nähnyt esiripun taakse, ei enää saa takaisin yleisön lumousta.
Otat itsesi aivan liian vakavasti. Uniikki lumihiutale. Eli nuoruuden kuvitelmaa omasta erityisyydestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap:lla on kolmenkympin siirtymävaihe menossa elämässään. Omien arvojen yms. kyseenalaistaminen ja nuoruuden idealismin menettäminen liittyvät ikävaiheeseen. Kriiseily, kyynistyminen ja ärtyisyys kuuluvat kuvioon. Googlaa "elämänkaari".
Itsekin kärsin omaan elämään ja maailmaan turhautumisesta sekä kyynistymisestä 28-vuotiaasta lähtien. Mennyt ajan kanssa ohi, elämä on jatkunut ja ilo ja rauha palanneet.
Jos ap:n ensimmäinen lapsi ei ole vielä edes syntynyt, niin on jieman ennenaikaista kirjoittaa nähneensä jo kaiken....
Ihan jo sen lapsen syntymä muuttaa 90% elämästä. Yoki vain silloin, jos jää joksikin aikaa koti-isäksi ja ottaa heti alusta alkaen tasaveroisesti arjen vastuuta kotitöistä ja lapsenjoidosta
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikutat ihmiseltä joka ajattelee paljon, joskus jopa liikaa. Koita nauttia ihan perusjutuista elämässä ja koita miettiä mistä kaikesta olet kiitollinen. Vaikutat suhtautuvan elämään ikään kuin suorituksena tai strategiapelinä, mutta ei sen tarvitse olla noin. Jos kerran kaikki on jo nähty voit keskittyä asioihin joista pidät ja nauttia niistä.
Sama mielikuva minullekin syntyi siitä, että ap suorittaa elämäänsä. Esimerkkinä tuo uusin, että etukäteen jo suorittaa surutyötä vanhemman tulevasta hautaamisesta joskus tulevaisuudessa. Tuo kaikki nimenomaan kuulostaa mekaaniselta suorittamiselta, tunteetkin. Ja jos elämä on pelkkää suorittamista kaikilla osa-alueilla, niin aika pahvista se silloin onkin. Siksi tunteet ja tunteminen, elämästä ja asioista nauttiminen ilman suorittamista olisi tärkeää. Myös sureminen ilman suoritusta. Koska surua ei voi surra etukäteen, luopuminen jostain itselle tärkeästä ihmisestä tai eläimestä tuo aina yllätyksiä surutyöhön.
Surua ei voi surra etukäteen? Olen surrut monia asioita etukäteen. Isäni kuoli tänä kesänä. Hän oli pitkään vaikeasti sairas, kuolema oli odotettavissa, olin surrut jo vuosia hänen tulevaa kuolemaa. Isän kuoleman jälkeen itkin neljä viikkoa putkeen, kuitenkin etukäteen tehty surutyö auttaa. On toki lohdullista myös, että hänen ei tarvitse enää kärsiä. Hän kuoli uskossa, joten itsekin kun uskossa olen, jälleennäkemisen toivo kantaa syvimmänkin surun yli.
Ap:lle sanoisin, että minä myös olen pitkään kamppaillut samankaltaisten tuntemusten kanssa. Kannattaa tiedostaa ainakin se, että suurin osa ihmisistä ei koskaan ns. valaistu tähän, joten onkin todella onnekas, jos löytää jostakin ihmisestä keskustelukumppanin näihin aiheisiin.
Olen kokenut eksistentiaalista kriisiä jo hyvin nuoresta asti. Itselläni siihen ainoa apu on ollut usko Jumalaan (olen vl), koska se on poistanut ns. turhat kysymykset, ja sen kautta koen, että on merkitys täällä olemiseen, enkä elä siis vain tätä maailmaa varten, vaan iankaikkista elämää.
Oletko Ap pohtinut tätä asiaa, voiko kyse olla sinun kohdalla tällaisesta niin sanotusta etsikkoajasta?
Tuo on vähän tuollainen fiksumpien tauti. Järkeä ja merkitystä maailmassa ei juuri ole, mutta jostain riemua ja pöhinää pitäisi kuitenkin kaapia. Olen toisinaan miettinyt esimerkiksi uraihmisiä, että nauttivatko he oikeasti muka siitä elämästään. Kaikki on sinänsä mallillaan, mutta olisihan sellainen itselle lähinnä kiduttavaa paskaa. Pokkuroida kaikenlaisten vatipäiden pillin mukaan ja jatkuvaa kiirettä sellaisen elämän perässä mitä en itse ainakaan halua.
Vedänkin huumehia pollaan ja kehittelen. Katsotaan mitä tässä tulee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elät ylimenokautta nuoruuden ja isyyden välillä.
Asiat muuttuvat kyllä. Nyt vain odotellaan.
Vierailija kirjoitti:
Mainitsit tekstissäsi maailman/vallan jakautumisen epäreiluuden. Mitä jos yrittäisit tehdä jotain sen eteen, että maailma olisi reilumpi? Kovin paljoon ei yksi ihminen pysty, mutta tee ainakin välittömästä elinympäristöstäsi vähän reilumpi paikka. Se antaisi elämällesi jotain merkitystä ja parantaisi myös muiden elämää.
Tässä se ongelman ydin on jossain. Osalle jokin pieni juttukin voi tuntua merkitykselliseltä, mutta inhotealistille ei. Joo, voi auttaa liukastuneen mummemin takaisin tolpilleen eikä jättää hankeen, mutta mutkan takana on jo seuraava kun kansakuntamme kituuttaa sukupuuton partaalla, joten onko tuolla mitään väliä lopulta. Ei edes halua ajatella kaikkia maailman mummoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on ollut samanlainen olo suunnilleen 10v. välein. Etenkin nuorempana. Ekaa kertaa oli olo, että kaikki on nähty joskus teininä. Nyt 4kymmisenä on olo, että mitään ei ole nähty. Jaksan innostua aiheista joita olen opiskellut vuosikaudet, yhä vaan kiinnostaa ja samalla toki mahtavaa oppia ihan uusia juttuja. Tietyt jutut ei enää kiinnosta, mutta tilalle tullut rutkasti uusia ihmeteltäviä asoita.
Uskon, että toi menee ohi.
Odottele muutama vuosi ja koe elämää, niin kasvat tuostakin kasvukivusta yli. Tuo tyhjyyden tunne helposti tulee, kun lapsen naivius romahtaa ja iskee nuoruuden kyynisyys ja kuvitellaan, että kaikki on nähty ja millään ei ole arvoa. Kun jatkat henkistä kasvua, opit, että monellakin asialla on ihan oikeasti arvoa ja kyynisyys alkaa taas karista.
Juuri se idealismin romahtaminen tuo sen pohjattoman kyynisyyden ja kuvitelmia juuri esim. tuosta, että kaiken pohjalla on itsekkyys. Ajan kanssa elämä opettaa ja perusarvoihin tulee taas järkeä. Kokemasi on hyvin tyypillinen parikymppisten kokema eksistentiaalinen kriisi, mutta menee tosiaan ohi kunhan kasvat ja kypsyt vähän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kovin tuttuja mietteitä! Taisinpa olla saman ikäinenkin ap:n kanssa, kun tuo kausi oli pahimmillaan. Itselläni oli urheilutausta ja olin suht menestyvä yrittäjä, "kaikki oli nähty". Enkä jaksanut ihmisiä.
Sitten tapasin elämäni rakkauden, suhde eteni salamavauhtia ja nyt meille syntyi juuri esikoinen. Perhe-elämä on tuonut sell8merkityksellisyyttä ja onnellisuutta, mitä en uskonut olevan olemassa!
N31
Vierailija kirjoitti:
Odottele muutama vuosi ja koe elämää, niin kasvat tuostakin kasvukivusta yli. Tuo tyhjyyden tunne helposti tulee, kun lapsen naivius romahtaa ja iskee nuoruuden kyynisyys ja kuvitellaan, että kaikki on nähty ja millään ei ole arvoa. Kun jatkat henkistä kasvua, opit, että monellakin asialla on ihan oikeasti arvoa ja kyynisyys alkaa taas karista.
Juuri se idealismin romahtaminen tuo sen pohjattoman kyynisyyden ja kuvitelmia juuri esim. tuosta, että kaiken pohjalla on itsekkyys. Ajan kanssa elämä opettaa ja perusarvoihin tulee taas järkeä. Kokemasi on hyvin tyypillinen parikymppisten kokema eksistentiaalinen kriisi, mutta menee tosiaan ohi kunhan kasvat ja kypsyt vähän.
Kiitos! Minkä ihmisen käyttäytymistä kuvaavan mallin / minkä mallien yhdistelmät olet kokenut parhaiten todellisuutta kuvaaviksi?
Minä olen kokenut darwinistiset geenin itsekkyyden pohjalta ihmisen käyttäytymistä hahmottavat mallit parhaiten perustelluiksi ja selitysvoimaisimmiksi ihmisen käyttäytymisen kokonaisuuden kuvaajiksi.
Ap
Ei ole nähty koska se ei ole ollut mulle mahdollista. Ei mikään sellainen mikä maksaa.
50v.
Vierailija kirjoitti:
Kovin tuttuja mietteitä! Taisinpa olla saman ikäinenkin ap:n kanssa, kun tuo kausi oli pahimmillaan. Itselläni oli urheilutausta ja olin suht menestyvä yrittäjä, "kaikki oli nähty". Enkä jaksanut ihmisiä.
Sitten tapasin elämäni rakkauden, suhde eteni salamavauhtia ja nyt meille syntyi juuri esikoinen. Perhe-elämä on tuonut sell8merkityksellisyyttä ja onnellisuutta, mitä en uskonut olevan olemassa!
N31
Minäkin tapasin elämäni rakkauden ja suhde eteni nopeasti. Tunne elämän rakkaudesta on myös hormonien tuotantoa, ja sen biologinen tehtävä on ajaa ihminen lisääntymään. Se hälvenee ja asiat arkipäiväistyvät kyllä, tämän olen huomannut omaksi totuudekseni.
Ap
Ap tuntuu hakevan elämälleen ihan erilaisia merkityksiä kuin minä. Saatamme olla eri elämänvaiheissakin, olen vähän vanhempi.
Itse en näe työtä ja uraa ollenkaan samalla tavalla. Olen opiskellut pitkälle, mutta en näe että eteneminen ja yhä suurempi palkka ovat se "palkinto" jota odotan. Enemmänkin ehkä osallistuminen yhteiskuntaan ja ylipäänsä oman alan näkeminen pidemmällä perspektiivillä ja useista kulmista. On mielenkiintoista esim vaihtaa työpaikkaa ja nähdä miten eri tavalla asioita tehdään. Joskus mietin että ihan toiselle alalle vaihtaminen voisi olla myös mielenkiintoista, ehtisi nähdä vielä toisenlaisen työmaailman.
Mutta olenkin luonteeltani enemmän tarkkailija, en suorittaja.
Varmaankin tuo on myös jokin ikäkriisi. Odottamassa ei olekaan mitään suurta ja hienoa "aikuisten" maailmaa, jonne voisi saavutuksillaan lunastaa lipun. Onkin vain juuri tämä epätäydellisten ihmisten maailma, jossa asiat etenevät pikkuhiljaa, ovat usein arkisia ja tylsiä, ja jossa sitä aikuisuutta vaaditaankin omien ja muiden usein rasittavien puutteiden sietämiseen. Yksittäinen ihminen on lopulta merkityksetön muille kuin itselleen ja lähimmilleen. Sen voi kokea lohdullisenakin, kuten joku tässä sanoi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onhan se aika typerää tämä ihmisen elämä. Samaa kaavaa mennään.
Suosittelen kumminkin, että keksikää/miettikää sitä teidän omaa juttuanne. Ja menkää sitä kohti pikkuhiljaa. Se sua mikä tuo teille mielihyvää.
Itse olen suorittajavanhempien kasvattama. Olen syntynyt ”väärään” perheeseen. Joten tuntuu välillä, että teen kaikki väärin ja palaan ”ruotuun”. Mutta se mihin on kasvatettu ei kiinnosta.
Joten mennään kohti sitä mikä on mun juttu.
Kiitos näkökulmasta! Täällä on tullut muutama neuvo mennä sitä kohti, mikä tuottaa mielihyvää sekä löytää 'oma juttu'ja keskittyä siihen.
Omat mielihyvänaiheuttajani ovat hyvin ruumiillisia asioita. Tein ihan tietoisen päätöksen mennä naimisiin jatkuvan ympäriinsä nussimisen sijaan, koska näin sen johtavan varmasti katkeraan ja yksinäiseen keski-ikään / vanhuuteen, vaikka tämän ikäisenä toki hyvännäköisten naisten kanssa paneminen olisi mukavaa. Mielihyvän etsijät ovat minusta suoraan sanottuna melkein eläimenkaltaisessa tilassa, jossa geneettinen ohjelmointi tekee ajattelutyön.
Tuon 'oman jutun' löytämisen suhteen olen ongelman siinä vaiheessa, että ymmärrän, että vaikka asia olisi minulle rakas ja tärkeä, sillä ei ole lopulta mitään merkitystä.
Ap
Onhan sillä, oma hyvinvointisi. Ja se vaikuttaa suoraan perheesi hyvinvointiin.
Etsi oma juttu, joka tuo muillekin iloa, jos haluat sille enemmän merkitystä.
Lopulta kaikkien ihmisten tekemiset loppuvat ja lakkaavat vaikuttamasta. On kuitenkin asioita, jotka tekevät hyvää tai pahaa sukupolvesta toiseen.
Hyvä pointti. Kun luen omia ajatuksiani, niin perusongelma tuntuu olevan, että ymmärrän ja tunnen elämän ikävyydet, mutta ihan merkittävät positiiviset asiat eivät tunnu miltään.
Olen tutustunut psykoterapiaan ihan itsenäisesti ja sehän on yksi suorittajapersoonien kokemista ongelmista, että aina voi suorittaa enemmän ja suorituksen saavuttamisen takana odottaa aina tyhjyys.
Todennäköisesti hyötyisin terapiasta, mutta koen ongelmani ehkä varmaan egoistisesti enemmän älyllistä laatua olevaksi ja "keskity hetkeen, ole kiitollinen, nuku hyvin" -neuvot vain eivät resonoi millään tavalla.
Nyt töihin, kiitos kaikille kotiterapeuteille!
Ap