Lue keskustelun säännöt.
Olen 29 ja tuntuu, että kaikki on nähty - muita?
Olen opiskellut maisteriksi, tehnyt uraa, mennyt naimisiin, matkustellut, urheillut, tutustunut ihmisiin, lukenut, ihmetellyt. Viimeisen noin vuoden ajan minusta on tuntunut, että olen ymmärtänyt elämän keskeisen tarjonnan, eikä minua kiinnosta oikein mikään. Ihmisten välinen kanssakäyminen noudattaa samoja sääntöjä ja kaikki ovat pohjimmiltaan täyttämässä samoja perustarpeita, bisnestä tehdään tietyllä logiikalla, valta jakautuu epäreilusti ja Suomen rajojen ulkopuolella valtaosassa maita vielä epäreilummin. Mitä paremmin olen oppinut ymmärtämään ihmissuhteita, liiketoimintaa, politiikkaa - elämää, sitä enemmän olen pettynyt niihin kaikkiin. Olin nuorena aika palavasieluinen idealisti. Nykyisin minulla ei ole mitään arvopohjaa, koska elämä on osoittanut olevansa pelkkää darwinistista kilpajuoksua muita sekä aikaa vastaan ja kaiken pohjalla on ihmisen pohjaton itsekkyys, joka jalostuu tosin automaattisesti yhteistyöksi itseä hyödyttävien yksilöiden kanssa.
Olen suoraan sanottuna pettynyt ja sisältä katkeroitunut. Tätä ei voi näyttää kenellekään, koska vaimo lähtisi kävelemään (ennemmin tai myöhemmin) ja urakiito katkeaisi. Vaikka sinänsä millään ei ole lopulta mitään merkitystä, tunnen vastuuta vaimoni ja syntyvän lapseni hyvinvoinnista ja ajattelen, että jos edes he voivat tuntea merkityksellisyyttä omassa elämässään, olen tehnyt jollekin jotain hyvää. Omat ideaalini ovat ihan kuollleet.
Kiitos lukijoille.
Kommentit (918)
Kuulostaa kolmenkympin kriisiltä. Se sai minut aikanaan itkemään vuolaasti ja miettimään kaiken turhuutta. Se meni ohi parissa vuodessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Haaveista totta kirjoitti:
Minä olen ratkaissut ongelman keksimällä aina uusia haaaveita, joita kohti ponnistella. Kun olen jonkun haaveen toteuttanut, on tilalla aina ollut joku uusi. Ei ole tullut elämä valmiiksi, vaikka olen sinua 20 vuotta vanhempi.
Kiitos elämänmakuisesta neuvosta! En tiedä, mistä enää haaveilisin. Materia ei ole koskaan kiinnostanut minua pätkääkään, ja sekä työssä että urheillessa olen päässyt sen verran pitkälle, että ymmärrän, kuinka kokonaisvaltaista omistautumista huippu vaatii. Urheilun suhteen olen siihen myös jo liian vanha ja geenini eivät ole riittävän täydelliset huipputasolle. Uran puolesta tavoittelen kiipeämistä lopulta tj-tasolle, mutta en odota mitään sisäistä täyttymystä sielläkään, enkä sinne välttämättä pääse.
Ehkä oikeana haaveena olisi saada vastaus, jonka hyväksyn, kysymykseen: mitä merkitystä millään on.
Ap
Kannattaa ymmärtää että millään ei oikeastaan ole merkitystä oikeasti. Maailma pyörii ja asioita tapahtuu. Annamme niille itse sellaisen merkityksen kuin haluamme.
Vaikuttaa että olet suorittanut elämää ulkoisen hyvän elämän standardioletuksen mukaan. Pärjännyt koulussa, mennyt opiskelemaan, harrastanut urheilua tavoitteellisesti, kerännyt kokemuksia, edennyt uralla jne. Nyt olet alkanut miettiä onko siinä mitään järkeä. Tämä vaihe on jossain kohtaa elämää kun kokemusta kertyy ja alkaa olla saavuttanut kaikki nuoruuden haaveet. Vaihe menee ohi, elämä asettuu uuteen merkitykseen, erilaiset sisäiset ja usein läheisiin ihmissuhteisiin liittyvät asiat tulevat tärkeiksi.
Haaveista totta kirjoitti:
Minä olen ratkaissut ongelman keksimällä aina uusia haaaveita, joita kohti ponnistella. Kun olen jonkun haaveen toteuttanut, on tilalla aina ollut joku uusi. Ei ole tullut elämä valmiiksi, vaikka olen sinua 20 vuotta vanhempi.
Moni keski-ikäinen ei voi enää haaveilla mistään, koska kaikki haaveet maksaa. Matkustaminen maksaa, siihen ei ole rahaa, mummonmökki olisi kiva, mutta 40 000 on liian paljon, ei ole rahaa parturiin, ei ravintoloihin, ei harrastuksiin. Monen elämä on pelkkää kotona olemista ja telkkarin katselua. Jos saat palkkatukityön niin siitä täytyy säästää ruokarahaa työmarkkinatukiaikaan eli parturiin ei voi mennä. Ei ole motivaatiota töissä tehdä töitä, mutta pakko ettei tule karenssia. Nyt kun on ikää annan itselleni luvan tehdä virheitä töissä vapaasti, laittakoot sairaseläkkeelle, jos haluavat.
Jos ajattelee elämän olevan koko ajan jonkin saavuttamista, tulee ehkä ap:n kokema tyhjyyden tunne jossain kohtaa.
Entä jos pyrkisit muuttamaan ajatusmaailmaasi, antaisit elämän viedä, oppisit nauttimaan hetkestä ja sen merkityksellisyydestä - nyt kun olet vielä olemassa ja saat elää.
Saavutukset ja uusiin kokemuksiin tietoisesti tähtääminen voi käydä turhauttavaksi, kun huomaat, että ei se elämä näidenkään jälkeen miksikään muuttunut.
Uusia kokemuksia tulee joka hetki, höllää ja elä tässä hetkessä!
Kaikkea hyvää!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuollaiset tunteet johtuvat nykyisestä kulttuurista, joka on materialistinen ja suorituskeskeinen sekä äärimmäisen itsekeskeinen. Asenne on pinnallinen, muut ihmiset ovat olemassa vain välinearvon takia.
Kuvitellaan että elämä on tiettyjen omistusten haalimista ja tiettyjen tehtävien suorittamista, kuluttamista ja hankittujen ihmissuhteiden käyttämistä. Hankitaan (huom. termi) omistusasunto, puoliso, lapset, kesämökki, tietyn statuksen antava työ, jossa suoritetaan eri tasoja kuten videopeleissä. Elämä on sitten hankitun elämäntyylin kuluttamista juhlineen, matkoineen, lasten syntyminen, avioeroineen kun eka puoliso meni "pilalle" tai kun hankittu suhde ei vastannutkaan sitä mitä "tilattiin", sitten uusi puoliso, mahdolliset uudet hankinnat kuten lisää lapsia, uusi asunto, yms. Kaikki tietysti raportoidaan somessa kuvin ja videoin.
Unohdetaan että oikeasti on sitä sisäistä elämää. Itsensä sivistämistä ja kehittymistä ihmisenä. Että pitää edetä myös ymmärtämään sitä mitä ihmisen elämä ja kuolema on. Kiinnostutaan aidosti myös muista ihmisistä ja maailmanmenosta. Uidaan mukana elämän virrassa.
Ehkä joo, ehkä ei. Mielestäni tunne syntyy siitä, että me Suomessa elämme kuin pumpulissa. Yhteiskunta hoitaa ja huolehtii kaikesta. Ihan oikeasti, olemme erittäin etuoikeutetussa tilanteessa verrattuna lähes mihin tahansa muuhun maahan. Entä jos olisit syntynyt maailman rikkaimpaan maahan? Mustana miehenä, vanhemmat nistejä. Naapurustossa yleinen kuolinsyy on ammutuksi joutuminen.
Ajatukseni on, että elämämme on niin helppoa, että mitään todellisia ongelmia ei ole. On voinut elää 29 vuotiaaksi, eikä ole esim. nähnyt kuolevaa läheistään. Tuohon ikään mennessä ei ehkä ole koskaan joutunut katsomaan elämää silmästä silmään.
Omat vanhempani kuolivat kun olin 25 vuotias. Olen ollut ruumishuoneella heitä(kin) hyvästelemässä. Usein ajattelen, että huoleton nuoruusaikani loppui siihen. Nykyisin minulla on kolme lasta. Ajattelen niin, että lapset ovat ainoa elämän tarkoitus. Ja hekin ovat "lainaa vaan", vanhin on jo muuttanut pois kotoa. Lapsissa yhdistyy huoli, rakkaus, vastuu ja luopuminen. Kuolemaa olen tavallaan nähnyt useita kertoja mm. kouluaikaisten kavereiden menehtymisen kautta. Alkoholi niittää minun kaltaisia keski-ikäisiä miehiä runsaasti. Itse lopetin alkon käytön, koska koin lapset tärkeämpänä, kuin kavereiden kanssa ryyppäämisen. Eräs vanha mummo sanoi joskus, että hän lukee lehdestä vain syntyneiden ja kuolleiden ilmoitukset. Näin siksi, koska muulla ei ole merkitystä. Mielestäni se oli erittäin hyvin sanottu, olen hyvin pitkälti samaa mieltä. Kun kohtaa elämää (syntymää) ja kuolemaa, niin alkaa ymmärtämään ja arvostamaan elämää. Näin ainakin minulla.
m56
Työskentelen sosiaalialalla ja tiedän, että ihan täällä Suomessakin osa ihmisistä varttuu ja elää todella kurjissa oloissa. Tämä ei ole tuonut heidän elämäänsä mitään syvempää merkitystä, lähinnä vain vääristyneen kuvan siitä, mitä elämässä kannattaa tavoitella, jotta se olisi edes jollain tavoin tyydyttävää.
Elämän kielteiset puolet olen kohdannut myös omakohtaisesti, kun lapsena jouduin viettämään pitkiä aikoja sairaalassa. Ei se ole tehnyt minusta sen viisaampaa ihmistä kuin muistakaan, mutta ehkä se on istuttanut takaraivoon ajatuksen, että mikään elämässä ei ole itsestään selvää. Nyt vanhempana tämä on jalostunut jonkinlaiseksi kohtalounuskoksi. Jos jollekin asialle ei voi mitään, se pitää vain kestää.
Syntymä ja kuolema ovat tavallaan elämän merkittävimmät tapahtumat, mutta toiselta kantilta katsottuna tärkeämpää on se, mitä tapahtuu niiden välillä. Tieto siitä, että joku tyyppi syntyi ajankohtana x ja kuoli ajankohtana y, ei mielestäni ole kovinkaan kiinnostava. Kiinnostavampaa on se, mitä hän jätti jälkeensä, ja sehän ei kuolinilmoituksista selviä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse pakenen harrastuksiin ja muuhun saadakseni aivot narikkaan. En siis enää edes yritä ajatella onko tässä elämässä järkeä.
Olen myös huomannut, että urheilun tuoma endorfiiniryöppy syö minulta innon nyt kirjoittamani kaltaiseen ajatteluun. Sanoisin olleeni onnellisimmillani joitakin vuosia sitten, kun harjoittelin raskaasti päivittäin.
Ongelmana vain on, että nykyisin tiedän kyseessä olevan lumelääke oikeaan vaivaan.
Laajemmin kaikki tekeminen tuntuu olevan tekosyitä olla katsomatta tyhjyyteen, josta kaikki tulimme ja joka meitä kaikkia taas odottaa.
Sori kun meni synkän kuuloiseksi.
Ap
Ei ollenkaan synkkää. Miksi sinne tyhjyyteen katsomista pitää vältellä? Katso rauhassa ajan kanssa, anna tunteiden olla, matustele rauhassa. Hyväksy. Ja mielekäs arki palaa sinulle takaisin, uuden näkemyksellisyyden kanssa.
Itsellä se uusi elämä taas alkoi tuossa iässä kun lapsia alkoi tulla ja lapset ovat sitten kyllä antaneet uudenlaista elämän sisältöä. Monesti lapset nyt asuvat kotona ainakin 18-vuotiaiksi asti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ketjun aloittaja ap jos vielä ketjua luet? Toki ikäänkuin "vastaan" sinullekkin, mutta myös muille jotka ovat ns. "kriisissä".
Ihan vanhanaikainen "arvomaailma" tyhjyys, johon itse löysin sisällön uskosta J**sukseen. Se sisältö on kantanut läpi keskenmenon, leskeyden, syövän jne. Vaikka tämänhetkinen asenne yhteiskunnassa on evenkeliumin vapauttavaa ja henkeäsalpaavaa armoa vastaan, sen löytäminen omassa elämässä on hurjan ihanaa.
Seurakuntiin / kirkkoon voi mennä tilaisuuksiin, tai melkein mieluummin soita ja varaa aika papille/ pastorille että saat henkilökohtaisesti jutella. (Sehän on luottamuksellista ja salassapitovelvollisuuden alaista, joten turvallinen tilanne.)
Toivon kaikille etsijöillä löytämisen iloa.
Vierailija kirjoitti:
Ketjun aloittaja ap jos vielä ketjua luet? Toki ikäänkuin "vastaan" sinullekkin, mutta myös muille jotka ovat ns. "kriisissä".
Ihan vanhanaikainen "arvomaailma" tyhjyys, johon itse löysin sisällön uskosta J**sukseen. Se sisältö on kantanut läpi keskenmenon, leskeyden, syövän jne. Vaikka tämänhetkinen asenne yhteiskunnassa on evenkeliumin vapauttavaa ja henkeäsalpaavaa armoa vastaan, sen löytäminen omassa elämässä on hurjan ihanaa.
Seurakuntiin / kirkkoon voi mennä tilaisuuksiin, tai melkein mieluummin soita ja varaa aika papille/ pastorille että saat henkilökohtaisesti jutella. (Sehän on luottamuksellista ja salassapitovelvollisuuden alaista, joten turvallinen tilanne.)
Toivon kaikille etsijöillä löytämisen iloa.
Onpa hauska sattumus! Luen nimittäin.
Lapsi on ollut hyvän aikaa maailmassa ja olen parhaillani häntä aamukävelyttämässä. En sanoisi, että lapsen saanti nyt olisi vastaus näihin kysymyksiin, mutta selvästi se aloitti uuden vaiheen elämässä. Eksistentiaalisten kysymysten pohdinta on jäänyt enemmän taka-alalle.
En minä tuolle uskonnolle kyllä edelleenkään lämpeä.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen elänyt 2x niin pitkään kuin ap ja nyt kauhistuttaa miten sitä nuorena kuvitteli tietävänsä, osaavansa, kaiken nähneensä, nyt tajuaa, joka päivä, miten vähän tietää, ymmärtää, miten keskeneräinen on, itsekeskeinen, kaikessa ylimielisyydessään ja elämäntuntemuksessaan lopulta enemmän naiivi kuin nuorena.
Elämä ei ole peli eikä bisnes saati joku ura.
Olen 79 ja tuntuu, että vielä olisi paljon nähtävää ja koettavaa, kroppa alkaa vai pettää.
Seuraava rakkauskin voi odottaa ihan kulman takana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on tuo vaihe elämässä, kun uskoo kokeneensa kaiken ja tietävänsä liikaa. Odotapa edes että lapsesi syntyy ja kasvaa, niin huomaat olleesi väärässä.
Ja tämä. Ihanko totta on näin? Kysyn aidosti, en sarkastisesti. Voiko lapsen saaminen ratkaista ihmisen eksistentiaaliset ongelmat ja vaimentaa nämä pohdinnat? Eikö se ole lähinnä surullista.
Lapsen saaminen tekee elämästä yhtä aikaa hyvin konkreettista ja hyvin syvällistä. Kyllä se ainakin joksikin aikaa ratkaisee nietcheläis-eksistentiaalit vaivat. Ja kun tulet ulos sieltä (lapsiperhe-elämästä) et ole enää sama ihminen kuin nyt. Siinä ei ole mitään surullista, vaan se on juuri niinkuin asian kuuluu olla. Me jatkamme sukua ja huolehdimme elämästä ja siinä on kaikki tmikä on tärkeää. Tämä ei tarkoita sitä, ettei lapsettomien elämä olisi tärkeää tai että vain lapset olisivat tärkeitä. Mutta tämä on useimmille se tie.
En ole ollenkaan samaa mieltä siitä että suvun jatkaminen on jonkinlainen elämän tarkoitus. Kyllä se merkittävää on, tunnetasolla, ja itsellenikin se on ollut ilahduttava kokemus, mutta ei se ole elämän tarkoitus. Muutenhan tosiaan lapsettomat olisivat vailla tarkoitusta.
Elämä pitää nähdä jatkumona, itsensä pienenä osana sitä, merkityksen voi nähdä myös lapsettomana siinä mitä tekee niiden hyväksi, jotka ovat jatkaneen elämää ja niiden jotka tänne jäävät jälkeen ovat ne omista sukusoluista tai toisten. Ihmettelen usein mitä niin ihmeellistä juuri minussa on, että juuri minun pitää jatkaa sukua.
Haaveista totta kirjoitti:
Minä olen ratkaissut ongelman keksimällä aina uusia haaaveita, joita kohti ponnistella. Kun olen jonkun haaveen toteuttanut, on tilalla aina ollut joku uusi. Ei ole tullut elämä valmiiksi, vaikka olen sinua 20 vuotta vanhempi.
Havahduin itse vähän alle nelikymppisenä siihen että olen toteuttanut kaikki haaveeni ja päässyt kaikkiin tavoitteisiini. Vähän aikaa oli kriisi päällä, koska noin 15-vuotiaasta lähtien olin työskennellyt kohti niitä tavoitteita, ja tunsin olevani hukassa. Sitten kuitenkin tajusin, ettei minun tarvitse väkisin etsiä uusia tavoitteita, niitä tulee jos tulee, ja nyt on aika keskittyä ihan vaan elämään sitä elämää jonka eteen olin kaikki ne vuodet tehnyt töitä. Tämän hiffattuani tuli vapautunut olo ja nyt nautin siitä et juuri nyt ei tarvitse erityisesti ponnistella kohti jotain, vaan olla tässä ja nyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa kolmenkympin kriisiltä. Se sai minut aikanaan itkemään vuolaasti ja miettimään kaiken turhuutta. Se meni ohi parissa vuodessa.
Se on se aikuiseksi kasvamisen ikä tuo noin 30v. On menty nuorena satalasissa ja suoritettu elämää, koulutusta, parisuhdetta, materiaa ym. Kaikkea on pitänyt saada heti tänne mulle. Sen jälkeen alkaa se piiiitkä ajanjakso joka on kaiken sietämistä: tylsää tuttua työtä, sitä samaa puolisoa, lasten kasvattamista, samoja lomakohteita, kipuja ja kolotuksia, sairauksia, rutiinia jne. Lopulta alkaa kaikesta luopuminen: työstä, parisuhteesta, lapsista, kodista, terveydestä, elämästäkin.
Muuta vaikka Rymättylään kalastajaksi,jos sitt alkais aueta.
Jep, myös minä koin olevani hieman alle kolmekymppisenä ikäloppu, jonka pitää suorittaa tietyt rastit elämässä. Nyt 41-vuotiaana voin todeta ehkä vieläkin olevani vähän kakara (vaikka teinini näkeekin minut muumioista seuraavana). Vanhusten kanssa töissä vietetty aika laittaa asiat mukavasti perspektiiviin.
Joo, siis sulla on ikäkriisi ja käyt läpi sitä mikä on sulle merkityksellistä elämässä. Tärkein neuvo on, että älä tee isoja liikkuja hätiköidysti. Asiaa ei välttämättä helpota tuleva univelka vauva-arjessa, joten on tärkeää että tiedostat tämän jo nyt. Kyllä se siitä, ja voi olla että seuraavan kerran tuskailet itsesi kanssa vasta sitten kun tämä muksu lentää pesästä 😅
Juuri kun elämä tuntuu tyhjältä niin teille syntyy lapsi ja kenties monta. Se antaa mahdollisuuden kerrankin tuntea pyyteetöntä rakkautta. Siinä ainakin voi unohtaa itsensä ja se vähentää itsekkyyttä. Ja vielä kun oivaltaa että saa mahdollisuuden ohjata lasta oikeaan suuntaan ettei näistä kasva vaativia kiukuttelijoita jotka eivät kunnioita muita kanssakulkijoita. Koska liika hemmottelu kasvattaa näitä riesoja maailmaan ihmisten kiusaksi. Ja sieltä taas on harmonia kaukana. Vaikka risookin olla osa oravanpyörää mutta se antaa ainakin rahaa toteuttaa haaveita: omakotitalo(kenties) joka joku päivä voisi olla vapaa veloista ja se antaa vapaat kädet toteuttaa itseään siellä eikä tarvitse kärsiä seinänaapureiden humalaisesta mölinästä. Talo maalta isolla tontilla johon saisi eläimiä ja hyötypuutarhan jos sellaista kokonaisuutta haluaa ja tilaa nikkarointiin ja käsien töihin. Jos olisi mahdollisuus vielä etätöihin niin sitä kehoakaan ei tarvitse kuljettaa joka päivä työasemalle. Ihmisen itsenäisyys ei-toivotuista-ihmisistä jotka enemmän luovat kaaosta, riitaisuutta ja vihaavat enemmän kuin rakentavat, siinäpä on haastetta. Kun maailma on täynnä ihmisten keskenkasvuisuutta jotka omaavat huonoa, julmaa, väkivaltaista ja itsekästäkin käytöstä eivätkä osaa pitää sitä edes piilossa, niin onko ihme että maailma ei enää kiinnosta ei-tyydyttävine paloineen. Omasta elämästä olisi rakennettava sellainen että se koostuu vain oman näköisistä palasista ja ne ei-toivotut ihmiset pystyisi pitämään mahdollisimman kaukana siitä itserakennetusta paratiisista. Tietenkin jos vielä kumppani komppaa ihanteitaan mutta jos ei, niin pitää tehdä kompromisseja tai jatkettava yksin tai etsittävä samanmielinen.
Kolmen kympin kriisi, kyllä se ohi menee. Mieti ihan pieniä asioita mitkä tuovat sulle iloa.
Itse ilahdun ehkä eniten niistä mitä nuoruuden itsenäistymispuuskassa aikoinaan eniten halveksun, kuten esim. Lehden lukeminen rauhassa aamukahvilla, maksamakkaravoileipä, mäntysuovan tuoksu, uudet perunat...
Olen siis ehkä tullut vanhaksi.
Sama kävi minulle, maisteri, ura, lapsi 29-vuotiaana, kilpaharrastus, sosiaalinen elämä, matkat, juhlat jne.
Nyt lapset "isoja" ja lähdin opiskelemaan täysin uutta alaa. Mahdollisuus tehdä töitä vielä pari vuosikymmentä sen asian parissa mikä oikeasti kiinnostaa.
Tuo perhe-ura karuselli, sen ehkä jättäisin kokonaan väliin jos nyt olisin nuori, alle 30v. Se oli pakko pulla, pakko suoritus, jonka vedin läpi, mitään suurempia muistoja ei tuohon jaksoon kuulu- sitä edeltävään ja sen jälkeiseen kylläkin. Siis siihen oikeaan elämään.
Toisten vuoksi olemassa oleminen kantaa jonkin aikaa, tyhjää ja yksinäistä ja puuduttavaa se on, mutta itselläni ainakin se loppui, kuoli ns. luonnollisen kuoleman vailla kiihkeitä suuria päätöksiä.
Aloittajan elämä on siis ollu täydellistä myötätuuleen purjehtimista. Odota vaan, elämä kyllä tarjoaa yllätyksiä. Kun vastoinkäymiset alkavat esim jonkun sairauden muodossa (kyllä, kaikilla on tai tulee olemaan jotain, maisterin tutkinto ei poista tätä todennäköisyyttä), niin sitten se elämä alkaa maistua ja saat iloa jokaisesta aamusta ja uuden päivän koittamisesta.