Kerro joku hauska tapahtuma koirasi elämän varrelta.

Emma oli saksanpaimenkoira. Se oli kiltti ja lempeäluonteinen, tosin puolusti tarpeen vaatiessa laumaansa. Sen laumaan kuului äitini suuri 12 kiloinen kolli nimeltään Mooses. Mooses oli kulmakunnan kingi, arvonsa tietävä, vaikka olikin vain neljäsosan koiran koosta. Emmalla oli äidilläni oma koiransuklaarasia, jonka äiti pisti aina keittiön kaapinhyllylle, kun antoi koiralle namia.

Kerran olimme siskoni kanssa jotain tekemässä, kun koira alkoi rampata edestaas ja vinkua huoneen ovella, että tule mukaan. Täh? Lopulta menin katsomaan, ja eikös katti perskule ollut avannut keittiökaapin oven, tiputtanut koiran suklaarasian lattialle ja ahmi Emman nameja naamaansa, koiralle tuimasti muristen. Koira ei uskaltanut häätää kissaa ja kävi sitten apuvoimia hakemaan...

Meidän labbis söi metsästysreissulta kotiuduttuaan haulikon haulit. Ei niistä onneksi mitään tullut. Samaisen koiran vuoksi sain tuon tuostakin soittaa myrkytskeskukseen kysyäkseen neuvoja kuinka toimia kun koira on syönyt sille kuulumatonta tavaraa.

Lisää näitä koirajuttuja! Tää on hyvä ja hauska vanha ketju :))

Iso vartioiva paimenkoira rotuinen edesmennyt koirani karkasi mieheltäni jäniksenpoikasen perään. Mieheni juoksi perässä ja luuli jo jäniksen viimeisten hetkien tulleen kun sai pysähtyneet eläimet kiinni. Koira töni varovaisesti kauhusta jähmettynyttä pupua nenällä että juokse nyt ja näki kuinka koiran mielestä kani oli söpö eikä yhtään yrittänyt saalistaa sitä.

Sama koira pelkäsi hysteerisesti mustia kissoja kun vanhempieni musta kissa oli näyttänyt sille kuka määrää. Koira inhosi dobermanneja ja dalmatialaisia ja rakasti suomen pystykorvia.

Meidän koira osaa lukea ajatuksia. Se esim. kyttää aina kun syön jotain. Jostain se tietää milloin viimeinen herkkupala on mennyt ja poistuu paikalta. Siis ilman että ilmaisen sitä mitenkään. Se vaan tietää milloin lautanen on tyhjä.

Lisäksi se tietää milloin se ollaan ottamassa mukaan. Muutoin sitä ei näy missään mutta kun olet menossa paikkaan johon ajattelit ottaa sen mukaan se istuu eteisessä valmiina ennen kuin ehdit itse sinne.

Meillä on myös kolme kissaa. Yksi näistä kissoista on koiran vauva, aina kun sillä on jokin hätänä on koira paikalla hoitamassa. Jos esim. putsaan kissojen korvia ei koiraa näy missään jos paitsi sitten kun otan syliin tämän "lellipennun". 

Koira lukee minua muutenkin kuin avointa kirjaa. Kun harjan sitä se osaa kääntyillä siten että pääsen harjaamaan haluamaani kohtaa. Ei tarvitse kuin huitoa vähän :) Kun olen surullinen on koira aina jossain näkyvillä, silmät vain katsovat huolestuneena jostain. Iloisilla hetkillä koira riehuu mukana, ilo on sen kanssa aina kaksinkertainen. 

Niin rakas piski <3

Ihana ketju.

Kuten monilla koiranomistajilla, tarinoita riittäisi vaikka kirjan verran. Tässä muutama, jotka ensimmäisinä muistuivat mieleen.

Meillä oli kaksi koiraa, uros ja narttu, jotka keksivät aina jos jonkinlaisia kujeita omistajiensa iloksi ja päänvaivaksi. Eräs päivä ne olivat jotenkin onnistuneet saamaan takan reunuksella olleen talipallopussin alas. Tässä onnistuminen ei vaikuttanut käyvän järkeen, koirat olisivat saaneet käydä käytännössä toistensa selkään yltääkseen yli puolentoista metrin korkeudessa olevalle reunukselle, eli yritystä on täytynyt olla. Eipä ollut lintujen talviravinnosta jäljellä kun pakkausmateriaalit, hetkeä myöhemmin maha kummallakin sekaisin. Käsittämätöntä, miten syylliseltä osaa koira näyttää tehtyään kepposia..

Toinen koiristamme tympääntyi joskus kulkemaan reippaamman toverinsa tahdissa ja saattoi irti kulkiessaan noin vain päättää, että minähän en tähän rupea vaan suuntaan oitis päätä kotia. Hetkessä oli koira kadonnut ja meinasi ulkoiluttaja saada halvauksen, kun ei alkanut tyyppiä metsästä löytyä. Kotiin päästyä koira oli ovella vastassa, kuin sanoen "No kyllä teillä kestikin!". Hyvä vaan, kun matkaa metsän ja kodin väliä on useampi kilometri ja muuten rauhallisesta alueesta huolimatta välillä on pari isompaa tietä. Onneksi ei käynyt kuinkaan, jatkossa katsottiin koirien perää aiempaakin tarkemmin.

Tämä samainen koira tuli meille aikoinaan kodinvaihtajana. Kävimme ensimmäisellä lenkillä yhdessä tämän narttukoiran ja entisen omistajansa kanssa. Poimin maasta kepin kysyen samalla entiseltä omistajalta noutaako koira keppiä. Ehti juuri vastata, että ei nouda, kun koira toi kepin minulle. Meillä oli alusta asti tämän tyttökoiran kanssa sanaton yhteys. Sitä oli kohdeltu kaltoin edellisessä kodissa, ja ensimmäisestä hetkestä alkaen koira leimaantui minuun hyvin. Katsoin sitä syvälle mantelinmuotoisiin ruskeisiin silmiin, ja lupasin, että kukaan ei koskaan enää satuta sitä. Yhdeksän vuotta olimme parhaat ystävät. Olimme molemmat vähän arkoja säheltäjiä ja kai koimme siksi jotain hengenheimolaisuutta. Koira tykkäsi halailla, tunki päänsä kainaloon ja istui ihan kiinni. Kunhan jotenkin oli kosketuksissa, vaikka sitten edes tassu sylissäni. Arvokkaita asioita opetti tämä koira minulle ystävyydestä ja luottamuksesta.