Lue keskustelun säännöt.
Vuosi sitten saimme tietää että miehelläni on lapsi
06.10.2013 |
Lyhykäisyydessään tilanne meni niin, että mies sai soiton "tuntemattomalta" naiselta, että hänellä on 10-vuotias lapsi. Mies järkyttyi. Vaati testejä, jotka varmistivat että lapsi oli miehen. Lasta oli kasvattanut lapsen äiti ja lapsen "isä", joka oli sitten tehnyt testin jostain syystä - tuloksen jälkeen oli lähtenyt. Miehelläni ja tällä naisella oli ollut yhden yön juttu, eikä mies edes tunnistanut naista ulkonäöltä.
Lapsen äiti alkoi ryypätä ja lapsi viettää yhä enempi aikaa meillä - ja nähtävästi joutuu muuttamaan meille. Äiti syyttää lastaan elämänsä pilaamisesta (koska mies lähti).
Ja arvatkaa mitä - myös minulla on elämä pilalla tämän takia. Tai siltä se tuntuu. Olen mieheni kanssa ollut nyt seitsämän vuotta yhdessä, joista kaksi naimisissa. (olimme siis olleet vähän yli vuoden naimisissa kun tämä paljastui). Lapsi oli kovasti toiveissa, mutta ei tällä tapaa. Miehenikin on ihan rikki tilanteesta, eikä hän tahdo tulla lapsensa kanssa lainkaan toimeen. Se olen lähinnä minä, joka viettää lapsen kanssa aikaa ja huolehtii hänestä kun hän on meillä. Mies ei osaa tehdä mitään, yrittää kyllä kovasti mutta lapsikin on todella torjuva isäänsä kohti. Minua kohtaan hän on huomattavasti suvaitsevampi, meillä on jonkinlainen kaverisuhde. Siitä huolimatta lapsi oireilee ja pahasti.
Tiedämme molemmat että lapsi on viaton uhri tässä, mutta tämä repii meidät hajalle. Mitä me voimme enää tehdä? Sanoa ettemme halua lasta? Pitääkö minun nostaa kytkintä? Olen nykyään todella katkera, koska suunnitelmat tulevaisuudesta ovat täysin murskautuneet. Tiedän, että olen itsekäs ja lapsellinen mutta pitääkö minun uhrata tulevaisuuteni ja elämäni jotta tämä lapsi saisi edes keskinkertaisen elämän? En totta tosiaan tiedä mitä teen.
Käyn terapiassa, mutta en saa silti ajatuksiini mitään tolkkua. En voi puhua tästä perheelleni enkä ystävilleni - heidän kantansa on hyvin selvä - siis että minun tulisi ajatella itseäni ja lähteä.
Mutta tämä on mies jota rakastan, jonka kanssa haluan tai ainakin halusin perheen, talon, auton, koiran.. tiedättehän?
Kiitos sille Sinulle joka jaksoit lukea. Ja kyllä, muutin yksityiskohtia ettei meitä tunnistettaisi. Jos joku tunnistaa, niin tiedättepähän miltä minusta tuntuu.
Kommentit (131)
Höh.
Sinä Ap, et ole syyllinen tilanteeseen - mutta näin pitkän ajan kuluttua ei kyllä enää ole miehesikään. Ainut syyllinen on lapsen äiti, joka on ollut niin typerä, idiootti lehmä, että on salannut 10 vuotta lapsen todelliselta isältä tiedon hänen isyydestään ja valehdellut sekä lapselle että jollekulle kumppanilleen heidän olevan isä ja tytär.
Ja kaiken kukkuraksi tämä lumppu ei nyt sitten yhtäkkiä enää halua huolehtia omasta lapsestaan, jonka isäksi miehesi ei 10 vuotta sitten kelvannut. HAH!
Näin pitkän ajan kuluttua ei voida enää olettaa, että miehesi pitäisi ryhtyä lapsen kasvattajaksi ja isäksi, kun lapsi on jo saanut kasvaa 10 vuotiaaksi.
Tässä tilanteessahan on aivan samantekevää, kuka vieras ukko esitellään tytölle hänen isänään - minkäänlaista tunnesidettä ei ole koskaan heidän välilleen syntynyt, kun eivät ole edes aiemmin tavanneet. Minusta noin pitkän ajan kuluttua miehelläsi ei ole mitään velvollisuutta ryhtyä isäksi kenellekään, vaikka ns. biologinen isä olisikin - etenkin kun asia on häneltä näin kauan salattu.
Tee ihan oma valintasi - riippumatta sukulaisten, miehen, lapsen ja kaikkien mielipiteistä. Se valinta, joka sopii itsellesi parhaiten nyt ja huomenna.
Tsemppiä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hienoa ap, että olette jaksaneet! Yhteisiä hetkiä ja yhteistä tekemistä ja kyllä se siitä. Pikkuhiljaa vaan. Onneksi olet noin täyspäinen itse, että jaksat. Ja pidät lupauksestasi että miehen mukana mennään. Onhan tuo miehellesikin kova paikka ja järkyttävä yllätys.
Elämä on. Pitää yrittää tehdä siitä niin hyvä kuin kulloisillakin korteilla milloinkin on mahdollista. Teille tulee hyvä joulu!
Lapsi käy sääliksi muttei kukaan muu. Aikuiset voivat vaikuttaa omaan elämäänsä mutta tämä lapsiparka ei voi. Pahin syyllinen on ehdottomasti biologinen äiti, mutta tuo kasvatti-isäkin on melko ilkeä. Eihän lapsi ole syyllinen äidin syrjähyppyyn! Voin vain kuvitella miten tyttö itkee ainoan tuntemansa isän perään ja isä lähtee kylmästi pois.
OTAN OSAA! Sääliksi käy lapsi rukkaa. Ei voi olla helppoa , että ensin menee "isä" sitten äiti ja nyt sitten se oikeakaan isä ei osaa oikein suhtautua asiaan...ja homma kääntyy sun niskoille. Mutta jos vaan millään jaksat niin älä hylkää häntä, koska näyttää siltä, että tällä erää ole ainoa tuki ja turva. Ehdotan perheterapiaa sinulle, lapselle ja miehellesi, jospa e siitä jotenkin kuitenkin etenisi. Jos sopii, rukoilen asianne puolesta. Olen itse käynyt monet vaikeudet ja nytkin käyn (syöpä ym) mutta aina jollain lailla pärjännyt kun saanut voimia uskosta Jumalaan. Helppoa tietä en edessäsi kyllä näe, mutta oikeasti valoa edessä kyllä, kunhan jaksat riittävän kauan taistella. (Selvennökseksi, en ole sitten mikään ennustaja tai muu vast). Toivotan ihan kaikkea parasta ja liitän teidät rukoukseeni jos se vain sopii.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="06.10.2013 klo 21:46"]Lyhykäisyydessään tilanne meni niin, että mies sai soiton "tuntemattomalta" naiselta, että hänellä on 10-vuotias lapsi. Mies järkyttyi. Vaati testejä, jotka varmistivat että lapsi oli miehen. Lasta oli kasvattanut lapsen äiti ja lapsen "isä", joka oli sitten tehnyt testin jostain syystä - tuloksen jälkeen oli lähtenyt. Miehelläni ja tällä naisella oli ollut yhden yön juttu, eikä mies edes tunnistanut naista ulkonäöltä.
Lapsen äiti alkoi ryypätä ja lapsi viettää yhä enempi aikaa meillä - ja nähtävästi joutuu muuttamaan meille. Äiti syyttää lastaan elämänsä pilaamisesta (koska mies lähti).
Ja arvatkaa mitä - myös minulla on elämä pilalla tämän takia. Tai siltä se tuntuu. Olen mieheni kanssa ollut nyt seitsämän vuotta yhdessä, joista kaksi naimisissa. (olimme siis olleet vähän yli vuoden naimisissa kun tämä paljastui). Lapsi oli kovasti toiveissa, mutta ei tällä tapaa. Miehenikin on ihan rikki tilanteesta, eikä hän tahdo tulla lapsensa kanssa lainkaan toimeen. Se olen lähinnä minä, joka viettää lapsen kanssa aikaa ja huolehtii hänestä kun hän on meillä. Mies ei osaa tehdä mitään, yrittää kyllä kovasti mutta lapsikin on todella torjuva isäänsä kohti. Minua kohtaan hän on huomattavasti suvaitsevampi, meillä on jonkinlainen kaverisuhde. Siitä huolimatta lapsi oireilee ja pahasti.
Tiedämme molemmat että lapsi on viaton uhri tässä, mutta tämä repii meidät hajalle. Mitä me voimme enää tehdä? Sanoa ettemme halua lasta? Pitääkö minun nostaa kytkintä? Olen nykyään todella katkera, koska suunnitelmat tulevaisuudesta ovat täysin murskautuneet. Tiedän, että olen itsekäs ja lapsellinen mutta pitääkö minun uhrata tulevaisuuteni ja elämäni jotta tämä lapsi saisi edes keskinkertaisen elämän? En totta tosiaan tiedä mitä teen.
Käyn terapiassa, mutta en saa silti ajatuksiini mitään tolkkua. En voi puhua tästä perheelleni enkä ystävilleni - heidän kantansa on hyvin selvä - siis että minun tulisi ajatella itseäni ja lähteä.
Mutta tämä on mies jota rakastan, jonka kanssa haluan tai ainakin halusin perheen, talon, auton, koiran.. tiedättehän?
Kiitos sille Sinulle joka jaksoit lukea. Ja kyllä, muutin yksityiskohtia ettei meitä tunnistettaisi. Jos joku tunnistaa, niin tiedättepähän miltä minusta tuntuu.
[/quote]
Ehkä sun pitääkin käydä terapiassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="11.02.2014 klo 08:19"]Mitä kuuluu ap?
[/quote]
Mitenköhän tässä jutussa kävi?
[quote author="Vierailija" time="11.02.2014 klo 08:37"][quote author="Vierailija" time="11.02.2014 klo 08:19"]Mitä kuuluu ap?
[/quote]
Mitenköhän tässä jutussa kävi?
[/quote]
Edellisellä sivulla oli ap:n kirjoitus joulun alta. Jatkoa odotetaan
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="06.10.2013 klo 22:16"]
Ap, jos sinä et tuota lasta auta, niin kuka sitten?
[/quote]
Kivaa syyllistämistä. Ehkä sinä kun olet noin erinomainen? Ajatteles vähän, vaikeasti häiriintynyt oireileva lapsi ja ihan tavallisen lapsettoman naisenko pitäis osata häntä auttaa, kun se on ammattilaisillekin aika haasteellista?? Kannattasi katsoa peiliin mistä tällainen piiloaggressiivisuus sulla kumpuaa.
Nostan, Ap mitä teille kuuluu? Aihe on mielenkiintoinen, oli provo tai ei.
Ja sit tästä perheasiasta: Kyllähän ne sijaisperheetkin on tuntemattomia lapselle. Ymmärsin et Apn tapauksessa lapsi on pikkuhuljaa viettänyt enempi aikaa isän luona.