Lue keskustelun säännöt.
Vuosi sitten saimme tietää että miehelläni on lapsi
06.10.2013 |
Lyhykäisyydessään tilanne meni niin, että mies sai soiton "tuntemattomalta" naiselta, että hänellä on 10-vuotias lapsi. Mies järkyttyi. Vaati testejä, jotka varmistivat että lapsi oli miehen. Lasta oli kasvattanut lapsen äiti ja lapsen "isä", joka oli sitten tehnyt testin jostain syystä - tuloksen jälkeen oli lähtenyt. Miehelläni ja tällä naisella oli ollut yhden yön juttu, eikä mies edes tunnistanut naista ulkonäöltä.
Lapsen äiti alkoi ryypätä ja lapsi viettää yhä enempi aikaa meillä - ja nähtävästi joutuu muuttamaan meille. Äiti syyttää lastaan elämänsä pilaamisesta (koska mies lähti).
Ja arvatkaa mitä - myös minulla on elämä pilalla tämän takia. Tai siltä se tuntuu. Olen mieheni kanssa ollut nyt seitsämän vuotta yhdessä, joista kaksi naimisissa. (olimme siis olleet vähän yli vuoden naimisissa kun tämä paljastui). Lapsi oli kovasti toiveissa, mutta ei tällä tapaa. Miehenikin on ihan rikki tilanteesta, eikä hän tahdo tulla lapsensa kanssa lainkaan toimeen. Se olen lähinnä minä, joka viettää lapsen kanssa aikaa ja huolehtii hänestä kun hän on meillä. Mies ei osaa tehdä mitään, yrittää kyllä kovasti mutta lapsikin on todella torjuva isäänsä kohti. Minua kohtaan hän on huomattavasti suvaitsevampi, meillä on jonkinlainen kaverisuhde. Siitä huolimatta lapsi oireilee ja pahasti.
Tiedämme molemmat että lapsi on viaton uhri tässä, mutta tämä repii meidät hajalle. Mitä me voimme enää tehdä? Sanoa ettemme halua lasta? Pitääkö minun nostaa kytkintä? Olen nykyään todella katkera, koska suunnitelmat tulevaisuudesta ovat täysin murskautuneet. Tiedän, että olen itsekäs ja lapsellinen mutta pitääkö minun uhrata tulevaisuuteni ja elämäni jotta tämä lapsi saisi edes keskinkertaisen elämän? En totta tosiaan tiedä mitä teen.
Käyn terapiassa, mutta en saa silti ajatuksiini mitään tolkkua. En voi puhua tästä perheelleni enkä ystävilleni - heidän kantansa on hyvin selvä - siis että minun tulisi ajatella itseäni ja lähteä.
Mutta tämä on mies jota rakastan, jonka kanssa haluan tai ainakin halusin perheen, talon, auton, koiran.. tiedättehän?
Kiitos sille Sinulle joka jaksoit lukea. Ja kyllä, muutin yksityiskohtia ettei meitä tunnistettaisi. Jos joku tunnistaa, niin tiedättepähän miltä minusta tuntuu.
Kommentit (131)
Mitä haittaa siitä lapsesta muka on? Sehän on jo 10 vuotias. Tosi helppo pitää messissä.
Käsittämätöntä. Miksette voisi antaa mahdollisuutta lapselle? Sehän on vain rikkaus kun sulla on nyt ottolapsi, joka varmaan on suureksi avuksi sitten jos sä saat vauvan. Ton ikäset tytöt rakastaa vauvoja. Ja sekin olisi varmasti onnellinen jos saisi sisaren.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hankkikaa ammattiapua tilanteeseen. Yrittäkää nyt pitää mielessä, että lapsi ei ole tilanteeseen syypää. Miehesi on lapsen isä, ja yhtä paljon vastuussa kuin lapsen äitikin. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Jos haluat miehen pitää, pakettiin kuuluu nyt myös se lapsi.
Kyllähän tuossa tilanteessa tarvitsisi terapiaa muutkin kuin sinä. Miksi ette menisi perheterapiaan koko porukka. Vaikka ensin sinä, miehesi ja lapsi, mutta jossain vaiheessa mukaan voisi liittyä vielä lapsen äitikin.
Kurjaa, että suku ja ystävät eivät pysty olemaan tukenasi. Musta on yllättävää, että heidän kantansa on, että sun pitäisi erota. Kun luin sitä lausetta, niin oletin sen loppuvan, että sun pitäisi sopeutua / kasvaa aikuiseksi. Mutta olemalla eron kannalla he aiheuttavat sinussa vain lisää ristiriitaa ja vaikeuttavat asian käsittelyä. Valitettavaa.
Ottakaa yhteyttä kunnan perheneuvolaan. Hankala tilanne, voimia teille kaikille!
[quote author="Vierailija" time="06.10.2013 klo 21:50"]
Mitä haittaa siitä lapsesta muka on? Sehän on jo 10 vuotias. Tosi helppo pitää messissä.
[/quote]
Tosi helppo?
Lasta ei ole kasvatettu. Lapselle ei saa sanoa mistään mitään negatiivista. Jos ei saa jotain haluamaansa, rikkoo ja paiskoo tavaroita. Lapsi oireilee todella pahasti ja käy terapiassa sen takia. Emme ole vielä täysin perillä mitä lapsuudenkodissa on tapahtunut, mutta lapsi yökastelee lähes joka yö. Ei myöskään yleensä osaa/halua mennä omatoimisesti vessaan. Emme hauku tai kiusaa lasta näistä asioista, mutta olen todella turhautunut. Mietipä nyt itsekin järjellä. Lapsi on menettänyt ihmisen jota piti isänään, äiti syyttelee ja harmittelee lapsen olemassaoloa, minä ja mieheni ollaan ihan Ö aapisenlaidassa kun ei tiedetä mitä tehdä. En IKINÄ voisi pyytää miestä hylkäämään lastaan, vaikka hän selvästi lasta häpeääkin juuri näiden oireilujen takia. Ei kykene näkemään ihmistä tuosta raivoavasta esiteinistä. Minulla on jatkuvasti mustelmia ja ruhjeita kehossani kun lapsi paiskoo tavaroita ja hakkaa minua ja miestä. Lapsi on tyttö, joten osaan puhua hänelle paremmin kuin mies mutta tuntuu että lapsi silti vihaa meitä. Tai ei ehkä osaa suhtautua meihin. Sanoo aina ettei halua tulla meille, mutta tällä hetkellä ei ole muita vaihtoehtoja, äiti haluaa nähdä lasta mahdollisimman vähän. Sijaisperhettä olen minäkin miettinyt, mutta pidän tätä kuitenkin miehen päätöksenä. Mutta ei hän tiedä mitä tehdä. Hän vain itkee jatkuvasti, koska ei hän tätä halunnut. Viikoittain käymme sosiaalitoimen kanssa keskusteluja tilanteesta, mutta ei tämä mihinkään ole johtanut.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinä taidat olla tuon lapsen pelastus. Vuosi on kovin kovin lyhyt aika. Anna itsellesi, lapselle ja miehellesi aikaa sopeutua uutteen. Miten koet tulevaisuutesi olevan nyt tosien lainen kun kuvittelit ?Vaikutat harvinaisen fiksuta naiselta. Vauva ja tämä vanhempi lapsi mahtuvat varmasti uusperheeseenne.
Onkohan sosiaalitoimi nyt oikea paikka auttamaan? Eikö noin vaikeasti oireileva lapsi tarvitsisi osastojaksoa tai tiheämpää terapiaa? Oletteko olleet yhteydessä lapsen psykiatriin milloin viimeksi? Kyllä ymmärrän että tilanne on mahdoton kestää ja voi tuntua että lapsen tulo elämäänne on pilannut sen. Ainakin tarvitsisitte jonkun tukiperheen tms paikan missä lapsi voisi olla ajoittain, jos teillä on noin rankkaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ilmoitus lastensuojeluun, huostaanotto ja sijaiskoti. Ei tuossa ole ongelmana se, että miehesi on isä vaan se, että lapsesta ei ole välitetty. Hän tarvitsee oman perheen ja oman kodin, teillä hän ei sitä saa.
Tuli kamala olo tuon lapsen takia :( Ajatelkaa nyt häntä ensimmäisenä! Jos ette voi sydämessänne löytää tilaa tuolle pienelle raukalle, niin teidän on heti ilmoitettava tästä ja lapsi saa sijaiskodin. Tässä ei nyt todellakaan ole aikaa pohtia itseään ja omia fiiliksiä!!! Lapsi kärsii!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="06.10.2013 klo 22:00"]
Sinä taidat olla tuon lapsen pelastus. Vuosi on kovin kovin lyhyt aika. Anna itsellesi, lapselle ja miehellesi aikaa sopeutua uutteen. Miten koet tulevaisuutesi olevan nyt tosien lainen kun kuvittelit ?Vaikutat harvinaisen fiksuta naiselta. Vauva ja tämä vanhempi lapsi mahtuvat varmasti uusperheeseenne.
[/quote]
No mä ainakin pelkäisin myös vauvan turvallisuuden puolesta jos kymmenvuotias on noin väkivaltainen.
[quote author="Vierailija" time="06.10.2013 klo 21:56"]
Ottakaa yhteyttä kunnan perheneuvolaan. Hankala tilanne, voimia teille kaikille!
[/quote]
Kiitos, voimia tarvitaan!
Perheeni ja ystäväni ovat sitä mieltä sillä olen vielä suhteellisen nuori (alle 30-vuotias) ja minulla on mahdollisuuksia parempaan elämään. Ja kyllä se houkuttaa ja kovasti - mutta voinko elää itseni kanssa jos sen teen?
Ja uskokaa pois, käymme perheneuvolassa ja mieskin käy yksin (ja välillä käydään yhdessä) terapiassa. Lapsen äiti kävi aluksi, enää ei kiinnosta kuulemma. Ja tästä syystä olisi kuulemma lapsen etu muuttaa meille. Kyllä tämä tilanne on pakottanut aikuistumaan, mutta en tiedä pystynkö uhraamaan loppuelämääni lapselle jota en tunne ja jota kohtaan tunnen jo nyt katkeruutta. Ja ansaitseeko lapsikaan sitä? En totta tosiaan tiedä.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="06.10.2013 klo 22:05"]
[quote author="Vierailija" time="06.10.2013 klo 21:56"]
Ottakaa yhteyttä kunnan perheneuvolaan. Hankala tilanne, voimia teille kaikille!
[/quote]
Kiitos, voimia tarvitaan!
Perheeni ja ystäväni ovat sitä mieltä sillä olen vielä suhteellisen nuori (alle 30-vuotias) ja minulla on mahdollisuuksia parempaan elämään. Ja kyllä se houkuttaa ja kovasti - mutta voinko elää itseni kanssa jos sen teen?
Ja uskokaa pois, käymme perheneuvolassa ja mieskin käy yksin (ja välillä käydään yhdessä) terapiassa. Lapsen äiti kävi aluksi, enää ei kiinnosta kuulemma. Ja tästä syystä olisi kuulemma lapsen etu muuttaa meille. Kyllä tämä tilanne on pakottanut aikuistumaan, mutta en tiedä pystynkö uhraamaan loppuelämääni lapselle jota en tunne ja jota kohtaan tunnen jo nyt katkeruutta. Ja ansaitseeko lapsikaan sitä? En totta tosiaan tiedä.
ap
[/quote]
Ei totta tosiaan ansaitse! Herranjumala miten kylmä ihminen voit olla ap! Voi kun tämä olisi provo :(
[quote author="Vierailija" time="06.10.2013 klo 22:00"]
[quote author="Vierailija" time="06.10.2013 klo 21:50"]
Mitä haittaa siitä lapsesta muka on? Sehän on jo 10 vuotias. Tosi helppo pitää messissä.
[/quote]
Tosi helppo?
Lasta ei ole kasvatettu. Lapselle ei saa sanoa mistään mitään negatiivista. Jos ei saa jotain haluamaansa, rikkoo ja paiskoo tavaroita. Lapsi oireilee todella pahasti ja käy terapiassa sen takia. Emme ole vielä täysin perillä mitä lapsuudenkodissa on tapahtunut, mutta lapsi yökastelee lähes joka yö. Ei myöskään yleensä osaa/halua mennä omatoimisesti vessaan. Emme hauku tai kiusaa lasta näistä asioista, mutta olen todella turhautunut. Mietipä nyt itsekin järjellä. Lapsi on menettänyt ihmisen jota piti isänään, äiti syyttelee ja harmittelee lapsen olemassaoloa, minä ja mieheni ollaan ihan Ö aapisenlaidassa kun ei tiedetä mitä tehdä. En IKINÄ voisi pyytää miestä hylkäämään lastaan, vaikka hän selvästi lasta häpeääkin juuri näiden oireilujen takia. Ei kykene näkemään ihmistä tuosta raivoavasta esiteinistä. Minulla on jatkuvasti mustelmia ja ruhjeita kehossani kun lapsi paiskoo tavaroita ja hakkaa minua ja miestä. Lapsi on tyttö, joten osaan puhua hänelle paremmin kuin mies mutta tuntuu että lapsi silti vihaa meitä. Tai ei ehkä osaa suhtautua meihin. Sanoo aina ettei halua tulla meille, mutta tällä hetkellä ei ole muita vaihtoehtoja, äiti haluaa nähdä lasta mahdollisimman vähän. Sijaisperhettä olen minäkin miettinyt, mutta pidän tätä kuitenkin miehen päätöksenä. Mutta ei hän tiedä mitä tehdä. Hän vain itkee jatkuvasti, koska ei hän tätä halunnut. Viikoittain käymme sosiaalitoimen kanssa keskusteluja tilanteesta, mutta ei tämä mihinkään ole johtanut.
ap
[/quote]Helppo se on. Kävelee itse ja syö ja juo itse. Osaa pukea vaatteet päälleen ja puhua.
Tuo on vain varhaisteinin uhmaa ja aika kovaa sellasita elämäntilanteesta johtuen. Se tarvii ympärilleen rauhallisia ja johdonmukaisia aikuisia, jotka osaa sen saatella noiden tunnekuohujen yli.
Miksi muuten et tee kappalejakoja?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsi tarvitsee jotakin terapiaa tai muuta ammattiapua. Käytöshäiriöt ovat vaikeita, eikä ihme kun ajattelee tilannetta jossa lapsi on: hänellä ei ole paikkaa, jonne hänet oikeasti haluttaisiin asukkaaksi ja jossa häntä rakastettaisiin. Moni aikuinenkin hajoaisi tuollaisessa tilanteessa. Aikuisella vain on aina mahdollisuus lähteä pois...
Hyvin vaikea tilanne teillä. Oletteko miettineet vaihtoehtona lapsen antamista adoptioon (tarvittaisiin tietysti äidin suostumus)? Se voisi olla lapselle huonoista vaihtoehdoista nyt paras, vaikka 10-vuotiaan adoptio hyvin poikkeuksellinen onkin.
En nyt halua pahemmin alkaa lapsen terveydentilasta puhumaan, mutta teemme sen eteen kaiken voitavamme. Ja se syö jatkuvasti meiltä voimia kaikesta muusta. Meidän yhteinen vauva ei tällaisen sopan keskelle synny! Uskokaa pois tämän vuoden ajan on nimenomaan lapsen etua ajettu mutta tilanne pahenee jatkuvasti. Minun on pakko miettiä myös itseäni.
En koe olevani mikään pelastus lapselle, vaan lähinnä ainoa edes jonkinmoinen kaveri tässä tilanteessa. Mutta suurimman osan ajasta hän haistattelee ja käskee tappamaan itseni ym.
En ala ominpäin ls-ilmoa tekemään, tilannetta seurataan ja katsotaan mitä tapahtuu. Kokoajan viranomaisten tasolla ollaan tietoisia meidän tilanteesta. Mutta edelleen he kokevat et alun hankaluuden jälkeen meistä tulee perhe. Mutta kun mä en välttämättä halua. Enkä usko että miehenikään sitä haluaa, vaikkei hän sitä minulle ole myöntänytkään.
Mies pyytelee jatkuvasti anteeksi että on sotkenut minut tähän ja välillä pyytää minua lähtemään ja jatkamaan elämääni. En haluaisi jättää miestä yksin tähän.
Oikeasti, tämä on yhtä painajaista!
ap
Harvoin tekee mikään aloitus näin vaikutuksen. En pysty edes kuvittelemaan teidän kaikkien osallisten hämmennystä ja kipuilua :-( Oikein hyvää vaihtoehtoa, sellaista, joka hetkessä parantaisi kaikkien tilanteen, ei taida edes olla olemassa. Sulla on mielestäni aika hyvin palikat kasassa ja kokonaistilanne hallussa, mutta aika kestämättömään tilanteeseen sut on laitettu. Nyt olette vuoden totutelleet, nyt olisi mielestäni isän vuoro vaan ottaa vetovastuu. Taistella tie tyttären sydämeen, lähteä perheterapiaan (vai pääseekö niihin enää näinä aikoina?) ja tehdä vastuullisia ratkaisuja. Yksi voisi olla jopa se sijaisperhe, ja tapaisitte tyttöä, tai toisinpäin, saisitteko tukiperheen, että saisitte välillä aikaa keskenään tietäen, että lapsi on turvassa kuitenkin.
Ja tiedän, kaikkea tätä olette miettineet ja kokeilleet eikä asiat ole niin yksinkertaisia. Etkä varmaan neuvoja nyt kaivannutkaan, vaan ymmärrystä ja tukea. Sitä saat: Olet hyvä ihminen vaikeassa tilanteessa, joskus myöhemmin ehkä löytyy tarkoitus tälle kaikelle. Nyt yritä elää katkeroitumatta, rakkautta ja iloa ja valoa sinun elämääsi toivon!
Ap, jos sinä et tuota lasta auta, niin kuka sitten?
Okei, nyt ymmärrän miksi suku ja ystävät ovat eron kannalla. Aloitusviestistä ei käynyt ilmi miten häiriintynyt lapsi on. Voin vain uskoa, että tässä maassa tuollaiselle lapselle saa liian huonosti apua. Varmasti otatte kiitollisuudella kaiken avun vastaan mitä saatte, mutta ei se saata olla riittävästi. Ja kaikki terapeutit eivät ole hyviä. Ehkä lapsellesi on osunut sellainen juttelija, joka ei saa mitään aikaiseksi. Jos vuodessa ei ole tullut mitään parannusta, niin miksi tulisi tästä eteenpäinkään. Mun mielestä kannattaa kokeilla lapselle toista terapeuttia vaikka yksityiseltä.
Meidän lapsi kävi perheneuvolassa muutaman kerran, ja siitä terapeutista huomasi heti, että siitä ei ole mitään apua. Luetteli kaikki samat asiat, jotka lukee jo mll:n sivuilla, antoi tehtäviä, joita ei perustellut mitenkään, kohteli 5-vuotiasta kuin aikuista. Kaikki eivät ole hyviä työssään.
Ymmärrän tuskanne ja olen pahoillani.
[quote author="Vierailija" time="06.10.2013 klo 22:08"]
Ei totta tosiaan ansaitse! Herranjumala miten kylmä ihminen voit olla ap! Voi kun tämä olisi provo :(
[/quote]
Kylmä? Ole kiltti ja älä sanoa minua kylmäksi. Minä yritän niin kovasti.
Ja sille joka provoaa jollain varhaisteinin uhmalla ym - tai no ääh. Sanotaanko että kappalejaot ja oikeinkirjoitus ei ole nyt ekana mielessä. Ennen nukkumaanmenoa lapsi hyökkäsi mun kimppuuni ja repi mua hiuksista, puri, potki, huusi ja itki. Ja minä yritän auttaa mutta en minä sitä tuskaa hänestä pois saa vaikka kuinka silittäisin ja rauhoittelisin. Lopuksi hän kehotti minua tappamaan itseni ja sylkäisi isänsä päälle. Mä olen niin loppu!
ap
Teillä on tasan kaksi vaihtoehtoa.
a. sopeutua tilanteeseen ja alka aelää perheenä
b. luovuttaa lapsi pois, jolloin lapsi saa sijaiskodin
Kumpaa haluatte? Olette tilanteessa jossa on ajateltava lapsen etua, ei omaa.