Lue keskustelun säännöt.
Vuosi sitten saimme tietää että miehelläni on lapsi
06.10.2013 |
Lyhykäisyydessään tilanne meni niin, että mies sai soiton "tuntemattomalta" naiselta, että hänellä on 10-vuotias lapsi. Mies järkyttyi. Vaati testejä, jotka varmistivat että lapsi oli miehen. Lasta oli kasvattanut lapsen äiti ja lapsen "isä", joka oli sitten tehnyt testin jostain syystä - tuloksen jälkeen oli lähtenyt. Miehelläni ja tällä naisella oli ollut yhden yön juttu, eikä mies edes tunnistanut naista ulkonäöltä.
Lapsen äiti alkoi ryypätä ja lapsi viettää yhä enempi aikaa meillä - ja nähtävästi joutuu muuttamaan meille. Äiti syyttää lastaan elämänsä pilaamisesta (koska mies lähti).
Ja arvatkaa mitä - myös minulla on elämä pilalla tämän takia. Tai siltä se tuntuu. Olen mieheni kanssa ollut nyt seitsämän vuotta yhdessä, joista kaksi naimisissa. (olimme siis olleet vähän yli vuoden naimisissa kun tämä paljastui). Lapsi oli kovasti toiveissa, mutta ei tällä tapaa. Miehenikin on ihan rikki tilanteesta, eikä hän tahdo tulla lapsensa kanssa lainkaan toimeen. Se olen lähinnä minä, joka viettää lapsen kanssa aikaa ja huolehtii hänestä kun hän on meillä. Mies ei osaa tehdä mitään, yrittää kyllä kovasti mutta lapsikin on todella torjuva isäänsä kohti. Minua kohtaan hän on huomattavasti suvaitsevampi, meillä on jonkinlainen kaverisuhde. Siitä huolimatta lapsi oireilee ja pahasti.
Tiedämme molemmat että lapsi on viaton uhri tässä, mutta tämä repii meidät hajalle. Mitä me voimme enää tehdä? Sanoa ettemme halua lasta? Pitääkö minun nostaa kytkintä? Olen nykyään todella katkera, koska suunnitelmat tulevaisuudesta ovat täysin murskautuneet. Tiedän, että olen itsekäs ja lapsellinen mutta pitääkö minun uhrata tulevaisuuteni ja elämäni jotta tämä lapsi saisi edes keskinkertaisen elämän? En totta tosiaan tiedä mitä teen.
Käyn terapiassa, mutta en saa silti ajatuksiini mitään tolkkua. En voi puhua tästä perheelleni enkä ystävilleni - heidän kantansa on hyvin selvä - siis että minun tulisi ajatella itseäni ja lähteä.
Mutta tämä on mies jota rakastan, jonka kanssa haluan tai ainakin halusin perheen, talon, auton, koiran.. tiedättehän?
Kiitos sille Sinulle joka jaksoit lukea. Ja kyllä, muutin yksityiskohtia ettei meitä tunnistettaisi. Jos joku tunnistaa, niin tiedättepähän miltä minusta tuntuu.
Kommentit (131)
Mielestäni ap on syyttömänä "heitetty" tilanteeseen, joka on todella rankka. Toivoisin, että hän uskaltaisi ajatella itsekkäästi ja sanoa EI. Ei ole missään kirkossa kuulutettu, että nuoren naisen pitäsi omistaa elämänsä näin vaativan ongelman hoitamiselle, jonka syntyminen ei ole mitenkään hänen omien tekojensa seurausta.
Tytär kokee todellakin tulleensa hylätyksi moneen kertaan. Hänen on vaikea luottaa tällä hetkellä aikuisiin, ja kukapa häntä voisi siitä syyttää. Hän tarvitsee nyt perheen, joka on ja pysyy. Kestää jatkuvan testauksen, rakastatteko minua todella. Pyöritys missä hän on ollut, ylittää varmasti kaikki hänen käsityskykynsä rajat.
Tytön isä taas on hänkin vaikeassa tilanteessa. Isä suhteen syntyminen näin yllättävästi sekoittaisi kenen tahansa elämän. Ymmärrettävää, jos lapsi tuntuu hyvin vieraalta. Onhan siinä mennyt vuosikymmen yhteistä kasvuaikaa erillään tietämättä toisistaan.
Mitä tähän kaikkeen sitten voisi sanoa? Tarvitsette aikaa ja tilaa selvitellä sitä, mitä haluatte - yhdessä ja erikseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="06.10.2013 klo 23:04"]
Onko mahdollisuus ottaa yhteyttä siihen lapsen "isään"? Kertokaa hänelle että lapsi kokee hänet yhä isäkseen ja oireilee pahasti hylkäämistä. Jos hän suostuu tapaamiseen, isät saman pöydän ääreen keskustelemaan. Tytön lapsuudesta, harrastuksista, mistä pitää (lempiruuat jne).
Vielä parempi olisi jos "isä" suostuu tapaamaan lasta, olemaan se tuttu turvallinen jonka avulla lapsi luo suhdetta oikeaan isäänsä. Käytännössä se tarkoittaa että heidän pitää viettää aikaa kolmestaan. Sinun kannattaa alkuun pysyä neutraalimpana jolloin lapsi ei koe että hänen täytyy vaihtaa äitiäkin.
Ja mies tiukkaan puhutteluun, ei halunnut ei, mutta tässä maailmassa on paljon miehiä jotka eivät halunneet mutta kasvoivat lapsen myötä isäksi. Se oma teidän yhteinen lapsi olisi saattanut tuoda yhtä isot muutokset elämäänne, ja ne muutokset saattaisivat tuntua elämän pilaamiselta.
Jos mies ei lopeta ruikuttamista, nosta sitä kytkintä ja etsi mies joka on valmis isäksi. Tyttö saattaa olla ihan kasvatettukin, mutta näin paha hylkääminen voi aiheuttaa hyvinkin voimakkaat reaktiot (sängyn kastelu varmaan yksi yleisimmistä). Jonkun olisi lopetettava itsesäälissä piehtarointi ja ottaa lapsi omakseen, siis joko äidin tai jomman kumman isän. Ongelma onkin siinä kuka näistä kolmesta olisi tarpeeksi aikuinen tekoihin. Auttaisiko jos sanoisit miehellesi että oireilun pitäisi hävitä (ei kuitenkaan ihan taikaiskusta) kun hän ottaa lapsen omakseen (vetoa siis tuohon häpeäntunteen poistumiseen).
Entä muut ihmiset lapsen "entisestä elämästä"? Kummit, isovanhemmat, ystävät? Lapsen pitäisi saada jotain tuttua elämäänsä, mielellään useamman kerran viikossa. Näin lapsi voi alkaa miettimään omaa elämistään ja menojaan eikä ole täysin aikuisten heittopussina (kaipaa kotiin jota ei ole ja yritetään saada sijoitettua muualle).
Sijaisperhe olisi pitänyt saada heti, nyt lapselle voi tulla vain uusi hylkäämisen kokemus ja hänelle tulee iso riski päätyä itsemurhaan (mikä ei välttämättä ole nytkään kaukana).
Jos olet itse valmis perheen perustamiseen ja miehesikin saat ymmärtämään, istukaa saman pöydän ääreen ja kertokaa että kaikki tuli yllätyksenä ja aiheutti shokin teille mutta nyt haluatte aloittaa puhtaalta pöydältä ja tutustua lapseen. Kysykää vaikka hänen lempiruokansa ja valmistakaa sitä. Ja sitten alatte puhumaan talon yhteisistä säännöistä. Kertokaa myös että te olitte suunnitelleet vauvan saamista jo tässä vaiheessa niin lapselle on aikaa sopeutua ajatukseen ettei ole ainoa lapsi talossa.
Vielä niistä oireista. Tuon ikäisenä vielä lapsi taantuu vauvaksi kun kokee itsensä hylätyksi (vanhempien avioeron, pikkusisaruksen syntymisen tai teidänlaisen tilanteen johdosta), eikä siihen auta mikään muu kuin lapsen rakastaminen. Murrosikäiset ja vanhemmat lapset ajautuvat helposti päihteitä käyttämään ja irtosuhteisiin, he eivät taannu vauvoiksi. Onko teille näistäkään puhuttu mitään kun olette apua yrittäneet saada?
Mieti onko sinun tulevaisuutesi nyt niin kovin pilalla? Sinulla on mies, vauvahaaveet ja tämän lisäksi se isosisko vauvalle. Jos vain kestät, mieti hetki, miltä teistä tuntuisi seisoa miehesi lapsen haudalla tämän itsemurhan jälkeen.
Lapsen äitiin en paljoa laita luottamusta, mutta hänetkin pitäisi saada ymmärtämään mitä on lapselleen tekemässä.
Pelkkä terapia ei lasta pelasta, ainoastaan rakkaus.
[/quote]
Ohis kommentoi. Viisaita, viisaita sanoja! Olen itse lapsena kokenut hiukan samaa. Vanhempani erosivat ollessani 12v, eikä kumpikaan halunnut minua, ja heidän uudet kumppaninsa eivät pitäneet minusta. Seurasi masennusta, itsetuhoisuutta, irtosuhteita, päihdeongelmaa, itsemurhayrityskiäkin. Minua ei auttanut viranomaiset (se ei silloin 90-luvulla ollut niin "tarkkaa" kuin nykyään) eikä kukaan muukaan.
Vasta aikuisena pääsin terapiaan. Luulen, että se, miksi lopulta selvisin, oli isoäitini, joka joka päivä kutsui minut luokseen (vanhempani eivät häpeän vuoksi antaneet minun muuttaa sinne, vaan minun piti asua käytännössä yksin 12-vuotiaasta alkaen, vaikka kotona ei ollut koskaan ketään aikuisia). Mummulta sain palan arkea, rakkaudella tehtyä ruokaa, päivän kuulumisten kyselyt. Nyt olen ihan "tavallinen" työssäkäyvä perheenäiti ilman mitään psykiatrisia- tai päihdeongelmia.
Olen todellakin sitä mieltä, että ainoa, mikä lapsen pelastaa, on rakkaus. Jos miehesi kanssa päätätte rakastaa lasta, tehkää se yhdessä ja päätökseenne sitoutuen. Se on vaikeaa, mutta päättämällä ja tahtomalla siihen pystytte. Lapselle täytyy kertoa se - kertoa, että haluatte häntä rakastaa, hoitaa, ottaa osaksi elämäänne loppuiäksi. Helppoa se ei ole, ja tunteet eivät tule heti, eivät välttämättä pitkään aikaan. Mutta tekoihin pystytte, jos päätätte ja haluatte. Pahinta on, jos velvollisuudesta hoidatte lapsen, mutta silti hänellä on tunne, että hän on pilannut elämänne ja saattanut teidät epätoivoon - että teidn on pakko huolehtia hänestä vaikka ette haluaisikaan, ja toiveenne olisi että hän mahdollisimman pian lähtisi muualle.
Jos ette pysty yrittämään rakastaa lasta, saattaa olla parempi, että hän saa sijaiskodin. Perhesijoitus on tuonikäiselle harvinaista, joten kovin hyvää ei seuraisi ehkä laitoksessakaan, mutta parempaa silti, kuin teidän kotinne, jonne hän ei ole tervetullut. Rakkautta ei saa laitoksessaaan, mutta kodin, jonne on tervetullut, siellä saa.
Jos yhtään arvelette kykenevänne yrittää rakastaa lasta, kannustan miettimään vaihtoehtoa. Olen täysin mahdollista että lapsi "palkitsee" rakkautenne kiintymällä teihin, luottamalla ja tämän myötä rauhoittumalla. Hänet on revitty irti vieraaseen, ja hän osoittaa surun ja vihan hakkaamalla teitä, kun ei ole ketään muutakaan ottamaan vihaa vastaan.
Jos kuitenkin teidän alkutilanne on niin karu, ettette pärjää lapsen väkivaltaisuuden kanssa, voi osastojakso sairaalassa tehdä ihmeitä. Sen aikana käydään keskustelut siitä, että lapsi saa jäädä teille, ja te haluatte (yritätte) rakastaa häntä ja hänet osaksi elämäänne. Hän ei saa olla väkivaltainen, vaan raivoisat tunteet on ilmaistava muulla tavalla.
Voimia!
miksi miehesi ei käyttänyt kondomia yhden yön jutun kanssa? en olisi noin tyhmän miehen kanssa :(
Ap = minä minä minä minä ja minä. Minun tulevaisuus minun suunnitelmat. Hohhoijaa. Eli haluat perus tulevaisuusen kuten kaikki muutkin. Kaikki haluaa talon koiran lapsen perheen kanin farmariauton..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="07.10.2013 klo 00:46"]
miksi miehesi ei käyttänyt kondomia yhden yön jutun kanssa? en olisi noin tyhmän miehen kanssa :(
[/quote]
kun mies panee paljaalla on silloin tietoinen siitä että lapsi saattaa tulla. mies antaa siunauksen raskaudelle kun ei pue kondomia.
Surullista luettavaa..ja alkuunpanijat ovat sinun miehesi ja lapsen äiti, tämä on heidän asiansa hoitaa, eli jos äiti ei voi huolehtia lapsesta niin kyllä isän kuuluu jotain tehdä vaikka onkin vasta lapseen tutustunut.
Lapsi ei ole koskaan syyllinen vanhempien virheisiin. Tottakai hän oirehtii, ehkä lapsuuden kokemuksistaan ja nyt tästä, olihan teillekin kamala järkytys että miehelläsi on lapsi..ja te olette sentään aikuisia! Hän koettelee nyt rajojaan ja odottaa joko taas tulee hylkäys..ja sehän tulee jos te hylkäätte hänet. Näitä arpia ei niin vaan paranneta. Minusta miehesi on nyt syytä käyttäytyä kuin aikuinen, isä, hän kun nyt on tämän lapsen se ainoa oikea isä, vaikkakin vahingossa..mutta jokainen mies kyllä tietää mitä voi seurata jos ei käytä ehkäisyä, sitä on turha itkeä. Kannattaisi kyllä nyt ottaa vastuu teoistaan eikä ainakaan ihan heti alkaa uusia lapsia hankkimaan. Tuo lapsihan on hämmentynyt ja huutaa älkää hyljätkö minua oirehtimisellaan, peläten ja odottaen käykö niin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="06.10.2013 klo 23:04"]
Onko mahdollisuus ottaa yhteyttä siihen lapsen "isään"? Kertokaa hänelle että lapsi kokee hänet yhä isäkseen ja oireilee pahasti hylkäämistä. Jos hän suostuu tapaamiseen, isät saman pöydän ääreen keskustelemaan. Tytön lapsuudesta, harrastuksista, mistä pitää (lempiruuat jne).
Vielä parempi olisi jos "isä" suostuu tapaamaan lasta, olemaan se tuttu turvallinen jonka avulla lapsi luo suhdetta oikeaan isäänsä. Käytännössä se tarkoittaa että heidän pitää viettää aikaa kolmestaan. Sinun kannattaa alkuun pysyä neutraalimpana jolloin lapsi ei koe että hänen täytyy vaihtaa äitiäkin.
Ja mies tiukkaan puhutteluun, ei halunnut ei, mutta tässä maailmassa on paljon miehiä jotka eivät halunneet mutta kasvoivat lapsen myötä isäksi. Se oma teidän yhteinen lapsi olisi saattanut tuoda yhtä isot muutokset elämäänne, ja ne muutokset saattaisivat tuntua elämän pilaamiselta.
Jos mies ei lopeta ruikuttamista, nosta sitä kytkintä ja etsi mies joka on valmis isäksi. Tyttö saattaa olla ihan kasvatettukin, mutta näin paha hylkääminen voi aiheuttaa hyvinkin voimakkaat reaktiot (sängyn kastelu varmaan yksi yleisimmistä). Jonkun olisi lopetettava itsesäälissä piehtarointi ja ottaa lapsi omakseen, siis joko äidin tai jomman kumman isän. Ongelma onkin siinä kuka näistä kolmesta olisi tarpeeksi aikuinen tekoihin. Auttaisiko jos sanoisit miehellesi että oireilun pitäisi hävitä (ei kuitenkaan ihan taikaiskusta) kun hän ottaa lapsen omakseen (vetoa siis tuohon häpeäntunteen poistumiseen).
Entä muut ihmiset lapsen "entisestä elämästä"? Kummit, isovanhemmat, ystävät? Lapsen pitäisi saada jotain tuttua elämäänsä, mielellään useamman kerran viikossa. Näin lapsi voi alkaa miettimään omaa elämistään ja menojaan eikä ole täysin aikuisten heittopussina (kaipaa kotiin jota ei ole ja yritetään saada sijoitettua muualle).
Sijaisperhe olisi pitänyt saada heti, nyt lapselle voi tulla vain uusi hylkäämisen kokemus ja hänelle tulee iso riski päätyä itsemurhaan (mikä ei välttämättä ole nytkään kaukana).
Jos olet itse valmis perheen perustamiseen ja miehesikin saat ymmärtämään, istukaa saman pöydän ääreen ja kertokaa että kaikki tuli yllätyksenä ja aiheutti shokin teille mutta nyt haluatte aloittaa puhtaalta pöydältä ja tutustua lapseen. Kysykää vaikka hänen lempiruokansa ja valmistakaa sitä. Ja sitten alatte puhumaan talon yhteisistä säännöistä. Kertokaa myös että te olitte suunnitelleet vauvan saamista jo tässä vaiheessa niin lapselle on aikaa sopeutua ajatukseen ettei ole ainoa lapsi talossa.
Vielä niistä oireista. Tuon ikäisenä vielä lapsi taantuu vauvaksi kun kokee itsensä hylätyksi (vanhempien avioeron, pikkusisaruksen syntymisen tai teidänlaisen tilanteen johdosta), eikä siihen auta mikään muu kuin lapsen rakastaminen. Murrosikäiset ja vanhemmat lapset ajautuvat helposti päihteitä käyttämään ja irtosuhteisiin, he eivät taannu vauvoiksi. Onko teille näistäkään puhuttu mitään kun olette apua yrittäneet saada?
Mieti onko sinun tulevaisuutesi nyt niin kovin pilalla? Sinulla on mies, vauvahaaveet ja tämän lisäksi se isosisko vauvalle. Jos vain kestät, mieti hetki, miltä teistä tuntuisi seisoa miehesi lapsen haudalla tämän itsemurhan jälkeen.
Lapsen äitiin en paljoa laita luottamusta, mutta hänetkin pitäisi saada ymmärtämään mitä on lapselleen tekemässä.
Pelkkä terapia ei lasta pelasta, ainoastaan rakkaus.
[/quote] TÄMÄ ON PARAS OHJE!!! AP USKO TÄTÄ KIRJOITTAJAA. SE LAPSI ON MIEHESI LAPSI. JOS ET ITSE JAKSA RAKASTAA NIIN KANNUSTA MIESTÄSI RAKASTAMAAN OMAA LASTAAN!! VÄISTY SYRJÄÄN JOS RIKOT HEIDÄN SUHTEENSA! HALUATKO MIEHEN JOKA HYLKÄÄ OMAN LAPSEN? TERAPIAT SUN MUUT EI OLE NIIN ISO JUTTU KUIN R-A-K-K-A-U-S! RAKKAUS EHEYTTÄÄ JA PARANTAA. JUMALAKIN RAKASTAA,SINULLA EI OLE OIKEUTTA RIISTÄÄ ISÄN RAKKAUTTA TUOLTA LAPSELTA.ISÄ JA LAPSI ON YKKÖS ASIA JA KUULUVAT YHTEEN. SINÄ VASTA KAKKONEN.
Yrittäkää hankkia tytölle jotain hyvin mieluisia harrastuksia mistä pitää
kovin. Saattaa auttaa tilanteessa, muutenkin varmasti ottaa aikaa
ennenkuin lapsi sopeutuu. Lisäksi on ympäristön muutos ja
pelko siitä ettei kukaan häntä halua, voi pelätä sitä että joutuu
pois sinne sinne sijaiskotiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mielestäni olisi tärkeää selvittää perinpohjin se, mitä itse kukin oikeasti haluaa ja se, mikä on kaikille osapuolille paras ratkaisu tässä tilanteessa ja pitää nämä asiat erillään toisistaan.
Elämä heittää joskus tilanteisiin, jotka poikkeavat siitä, mitä kukaan odotti.
Ap:lle vielä rohkaisuksi: Päädyit sitten minkälaiseen ratkaisuun tahansa - voit olla ylpeä itsestäsi. Sinä olet tehnyt parhaasi, kukaan ei vaadi sinulta sen enempää.
Ap kuulostaa harvinaisen fiksulta tosi hankalassa tilanteessa. Lapsen oireet ovat kyllä muutakin kuin hylkäämiskokemuksia. Psyykkiset sairaudet alkavat joskus jo varhain. Ja teille jotka niitä sijaisperheitä mainostatte. Totuus on että ei niitä tarpeeksi ole. Monet sijoitetaan laitoksiin. Kotimme lähellä on tällainen laitos. Ei se mikään koti ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="06.10.2013 klo 23:18"]
Aivan varmasti tällaista tapahtuu. Yläkoulun opettajana sitä näkee paljon lapsia, joilla ei selvästikään ole ollut mikään tavallinen lapsuus. Niitä pitäisi siellä luokassa sitten osata kohdata oikein, vaikka vaitiolovelvollisuuksien vuoksi opettaja ei usein tiedä taustoista yhtään mitään. Minä sitten täältä luen, että mitä kaikkea mielikuvituksellsita niiden omituisesti käyttäytyvien lasten taustalla saattaa olla.
[/quote]
Hyvä pointti! Ymmärräthän etteivät ihmiset halua kohdata huolettoman elämänsä seurauksia saatikka joutua niistä vastuuseen. Paree, että lapsi kärsii ja saa sitten terapiaa kun on niin hajalla.
Ap:n ukkeli saisi kyllä tehdä pitkän harppauksen kohti aikuista kypsyyttä ja miehistyä. Jos isukki ottaisi vastuun saisi hän ap:stä oivan avittajan ja perhe voisi hyvinkin menestyä vaikka lapsia tulisi lisääkin.
Lisäksi äitinä sanoisin, että kuri on rakkautta siis sitä oikeaa rakkautta! Minusta tuo tyttö suorastaan huutaa rajojen laittajaa eli turvallisuutta!
Ap
ymmärrän tuon pienen tytön käytöstä oikein hyvin. Hänet on täysin hylätty niiden ihmisten taholta, jotka hän tunsi ja viety ihan vieraiden luo. Koko maailma on mennyt ympäri. Miten itse käyttäytyisit, jos vaikkapa miehesi hylkäisi sinut ja heittäisi sinut kadulle? Olisit ihan yksin maailmassa? Itkisitkö? Huutaisitko? Potkisitko? Raivoaisitko? Joku vieras korjaisi sinut talteen. Pelottaisiko sinua? Pelkäisitkö joutuvasi uudestaan kadulle, pelkäisitkö kiintyä siihen ihmiseen? Kokeilisitko, onko tuntemattoman rakkaus sinuun aitoa? Testaisitko, välitetäänkö sinusta? Sanotaan, että kun lapsi tuntee olevansa turvassa, mutta epävarma, hän käyttäytyy noin kuin kuvailet. Häntä ei varmaan koskaan ole hyväksytty omana itsenään, ja nyt hänet on hylätty ihan vieraasen perheeseen. On varmaan jo ihan tarpeeksi huono lapsuus, ja sitten saa vielä kuulla, ettei äiti halua minua ja isäkin on joku muu kuin miksi häntä luulin.
Lyömiselle ja riehumiselle pitää asettaa rajat. Hyvästä käytöksestä pitää kehua. Antakaa "porkkanaa". Olkaa kiinnostuneita hänestä ja hänen päivästään. Jutelkaa. Jutelkaa paljon. Hänellä on luultavasti hyvin heikko itsetunto. Apua hän tarvitsee paljon.
Minulla on 10-vuotias tytär, kohta yhdentoista. Se on sitä aikaa, kun ei tiedä, olisko iso vai pieni. Hänelle on tosi tärkeää, että on aikuinen, joka välittää hänestä. Hän pettyy hyvin herkästi, jos olenkin väsynyt enkä jaksa keskittyä hänen juttuihinsa. Joskus hän soittaa töihin, ihan vain että kuulee ääneni. Aamulla ennen kouluun lähtöä hän tahtoo kainaloon pötköttämään. Hän tunkee päänsä kainalooni, tahtoo että letitän tukkansa ja painii isänsä kanssa, kiljuu ja kikattaa. Meillä on myös lievä ADHD, 15 v. poika, joka koettelee meidän molempien vanhempien hermoja. Kavereiden edessä ollaan niin isoa että. Niin äijää. Vaan kotona on yhä se äiskän halia vailla oleva pikku poika, kun sille päälle sattuu. Heidän kanssaan pitää olla luja kuin kallio ja rakkautta, sitä tarvitaan paljon.
Te tarvitsette lastenpsykiatrin apua. Vaatikaa sitä! Tie on pitkä, mutta lapsen takia tekisitte ihmisen teon, jos ette nyt anna hänelle uutta hylkäämiskokemusta. Ajattele itseäsi siinä tilanteessa. Miehesi pitää myös ottaa isän asenne. Hänen pitää viettää aikaa tytön kanssa kahdestaan, niin että tyttö tuntee itsensä hyväksytyksi omana itsenään. Nyt oikeastaan näet, onko hänestä edes yhteisen vauvanne isäksi, jos sellainen tulisi. Isämatsku testataan nyt. (Vauvoistakin kasvaa murrosikäisiä...)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aivan kamala tilanne kaikkien kannalta! Kuulostaa siltä, että ap on jo nyt venynyt pidemmälle kuin mitä moni muu vastaavassa tilanteessa pystyisi. Todella törkeitä nuo viestit, joissa väitetään ap:tä itsekkääksi.
Mä arvelen, että lapsen elämässä on tapahtunut kamalia asioita jo ennen tätä hylkäämistä. Lapsen äiti on itsekäs juoppo, eikä se "isäkään" varmaan ihan normaali ole, jos ei halua pitää yhteyttä lapseen, jota luuli vuosikausien ajan omakseen. En olisi yllättynyt, vaikka lapsi olisi kokenut väkivaltaa ja/tai seksuaalista hyväksikäyttöä. Voihan sitä kokeilla ottaa yhteyttä lapsen "isään" ja jutella, mutta vähän luulen, ettei siitä seuraa mitään hyvää.
Lapsi sijaisperheeseen ja te jatkatte teidän elämäänne.
Mitä ammattilaiset sanovat siitä, mikä olisi lapsen edun mukaista?
Yksi kysymys ap: onko ihan varmaa, että miehesi on lapsen isä? Onko testit tehty? Vai voisiko olla, että isäkandidaatteja voisi olla vieläkin useampia?
Voimia tilanteeseenne!
58: Lue aloittajan viesti uudelleen ihan ajatuksen kanssa. Saatat saada vastauksen kysymykseesi...
[quote author="Vierailija" time="07.10.2013 klo 11:20"]
58: Lue aloittajan viesti uudelleen ihan ajatuksen kanssa. Saatat saada vastauksen kysymykseesi...
[/quote]
Kiitos, niinpäs olikin! Luin todella huolimattomasti ja minulle jäi käsitys, että vain tämä pois lähtenyt mies oli testattu.
Tuntuu niin pahalta tuon lapsen puolesta.. Sanoit, että oot muuttanu yksityiskohtia eli voi olla, ettei lapsi olla 10 vaan vuoden pari päälle ehkä. Joka tapauksessa tämän lapsen elämältä on suoraan sanottuna repäisty pohja. Lapsella ei ole _mitään_ turvaa, ei mitään minkä avulla hän voisi selvitytyä. Luultavasti hän on vihaninen koko maailmalle. Ja onhan se hyvin epäreilu häntä kohtaan.
Liekö lapsella edes koskaan ollut turvallista kiintymyssuhdetta edes äitiinsä. Millainen äiti hylkää lapsensa tuolla tavoin. Eikä isäkään häntä oikeasti rakastanut kerta noin vain hylkäsi. Mieti, mitä se aiheuttaa kenelle tahansa ihmiselle. Totta kai hän puraa pahaa oloaan ja vihaansa lyömällä. Ei noin nuorella lapsella ole selvitymiskeinoja kuten aikuisella ihmisellä. Eihän lapsella edes ole ketään kehen voi luottaa.
nyt hänet sijoitettiin teidän perheeseen, jossa häntä ei edellenkään haluta, eikä rakasteta. Miehesi näyttää olevan enemmän huolissaan sinusta kuin tyttärestään. Sinulle tilanne on ymmärrettävästi vaikea, enkä syyllistä sinua.
tämä lapsi kaipaa rakkautta, tukea ja hyväksyntää. En tiedä olettko tekään oikea perhe tälle tytölle, koska ette häntä pysty pyytteettömästi rakastamaan. Surullista olisi myös sijoittaa taas uuteen perheeseen. Mutta tämä lapsi tarvitsee rakastavat vanhemmat tai edes vanhemman. eikä sekään tiie ole helppo. Lähestyvä teini-ikä vaikeuttaa tilannetta. Tyttö tulee pilaamaan elämänsä ja ajautuu takuulla väärille teille ellei häntä saada nyt autetuksi...
lähde, jos haluat ajatella vain itseäsi. sinä et ole vastuussa tästä lapsesta ja sinulla on oikeus jättää kaikki taakseen. mutta ei elämässä aina tarvitse ajatella vain omaa parasta. mua ahdistaa miehesi asenne lapsestaan. ei hänen tulisi hävetä tytärtään vaan rakastaa tätä tallaisena kuin hän on. ja loppu peleissä te olette naimisissa, eikö avioliitto merkitse niin myötä kuin vastoinkäymisissä? Et välttämättä ikinä saa "parempaa" että periaatteessa se haaveena on turha lähteä. Elämässä voi aina käydä mitä vain, mikä "pilaa" sen. Teidän vaikeaus on kuitenkin mahdollinen muuttaa voitoksi. Ajattele kuinka ihana tulevaisuus teillä voi olla edessä.
Mitä jos oma lapsesi onkin vammainen tai muuta vastaavaa, että hän käyttäyisi väkivaltaisesti ja olisi hyvin vaikea. Olisitko silloin katkera lapselle?
tsemppiä, voimia ja Jumalan siunausta ja apua teille!