Onko lapsivuodeaika osastolla niin hirveää kuin kerrotaan?

No ei ollut hauskaa. Tosin Seinäjoella -11 oli vauvoilla kyllä omat kärrysängyt. Jouduin olemaan sairaalassa monta päivää käynnistyksessä, enkä saanut nukuttua tai syötyä sinä aikana jännityksen ja kipujen takia. Kipulääkettä sai anella, kerran sain kipupiikin kun olin aivan näännyksissä ja nukuin sen turvin ihanan kokonaisen tunnin. Synnytyksessä menetin verta aika reippaasti ja kun synnytyssalissa koitin nousta, kun kätilö käski suihkuun, mulla lähti taju. Seuraavana aamuna olo antoi vihdoin osastolla myöten koittaa selviytyä suihkuun pesemään synnytysveret pois, ja pyysin että vauva otettaisiin siksi aikaa hoitajien kansliaan. "Eihän sitä kotonakaan mihinkään saa, sen kanssa pitää nyt tottua toimimaan". Ymmärtäisin, jos olisin huvikseni mennyt virkistäytymään suihkuun, mutta tosiaan kaikki ihan pesemättä synnytyksen jäljiltä vielä ja sitten vinoillaan.

Imetyksen opetus oli täysi farssi. Yksi hoitaja neuvoi, että vartti molemmista rinnoista pitää imettää, jonka joku toinen hoitaja tuomitsi vanhanaikaiseksi. Mulla nousi maito melko myöhään ja oli todella hankalaa koittaa saada neuvoja, mitä teen, kun vauva karjuu nälkäänsä ja mä en ensisynnyttäjänä ollut varma, teenkö imetyksen nyt oikein. Yksi hoitaja sanoi jostain pitelyotteesta, että tee näin, ja kirjaimellisesti seuraavalla kerralla toinen hoitaja samasta asiasta, että älä noin ainakaan tee. Pyysin rintakumia, kun olin kuullut aiemmin että ne voisivat auttaa oikean imuotteen löytymisessä, niin yksi hoitaja toi mulle tuttipullon tuttiosan, sellaisen vanhanaikaisen pitkänmallisen. Enhän mä tiennyt, ettei tämä ole mikään imetyskumi, vaan koitin sitä sovittaa itku silmästä valuen, että kun en mä mitään osaa.

Onnekseni sain kuitenkin olla kahden hengen huoneessa synnytyksen jälkeen, ja osan ajasta jopa yksin vauvani kanssa. Olin hyvin univajeinen, pelokas ja tuon tuostakin itkuun purskahteleva epävarma äiti, jonka oli pakko näkyä ulospäin hoitohenkilökunnalle, mutta kukaan ei kysynyt, miten mä jaksan. Julmettu kiirehän siellä varmasti oli, niin ei ehdi kaikkia untuvikkoja pitelemään kädestä.

Minä sain esikoisen 2018 ja olin rajun synnytyksen jälkeen aika huonossa kunnossa. En ensimmäisen vuorokauden aikana synnytyksen jälkeen pystynyt olemaan lainkaan pystyasennossa pyörtymättä. En edes istumaan nousemaan kun jo meinasi taju lähteä. Mua ei autettu millään tavalla, yksin piti lapsi hoitaa muutenkin hämmentyneenä kaikesta eikä itse edes tolpillaan pysynyt. Muistan tuolloin lähtiessäni vauvan kanssa kotiin, että huonekaveri kysyi hoitajalta, ottaako lapsen toimistolle että hän pääsee suihkuun. Tuolloin ottivat kun kysyttiin. Mutta miksi ei apua tarjottu vaikka selvästi olin itse aivan heikkona.

Sain toisen lapseni 2019 samassa sairaalassa ja kaikki meni kyllä hyvin. Voin hyvin, ei tullut repeämiä tai mitään. Mutta vauva viihtyi VAIN sylissäni. En voinut laskea vauvaa sekunniksikaan kun hän alkoi jo huutaa hysteerisesti. Ajattelin silloin että otetaanko vauvat vielä toimistoon että pääsisi suihkuun. En meinannut aluksi kehdata edes kysyä siitä ja jouduin keräämään kaiken rohkeuteni kysyäkseni hoitajalta ottaako hän vauvan hetkeksi, että pääsen edes sinne suihkuun. Hoitaja otti niin ivallisen hymyn ja vttuilevaan sävyyn sanoi, että voi ei enää oteta ollenkaan vauvoja toimistoon, että koita vaan nukuttaa sänkyyn ja nopeasti suihkutella. Olin tuosta niin tyrmistynyt ja häpeissäni, että olin itku silmässä loppuajan sairaalassa. En käynyt sitten kertaakaan suihkussa sairaala-aikana, onneksi olin vain pari päivää.

Vierailija kirjoitti:

Itseasiassa ruokaa ei saa, jos ei kykene itse hakemaan. Vauvalla ei ole omaa sänkyä, joten arvaa kahdesti, mitä kaksosten sektioäiti söi. Aivan oikein, suklaata, koska tarjotinta ei päässyt vauvat kainalossa noutamaan eikä vauvoja voinut jättää yksin. Vessaan pääsi niin, että otti lapset sinne lattialle (vieläkin ajatus oksettaa) ja suihkuun pääsi, kun mies tuli paikalle. Perhehuonetta ei saatu, koska oli jo 2 lasta kotona.

Mutta siitä kiva juttu, että sairaalaan tuli 81 kiloa minua ja sairaalasta lähti 65 kiloa minua. Anoppi tuli samantien kotiin ja valvoi vauvojen kanssa 3 yötä, että minä sain nukkua. Ihana ihminen!

Miksi niitä vauvoja ei voinut jättää sängylle?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on erinomaiset kokemukset HUS:n naistenklinikalta. En ymmärrä näitä, joilla on selvästi klikannut myös latvuksessa ja jotka tulevat tänne huutamaan harhoissaan.

Eikö mielenterveyspoli olisi siihen oikeampi osoite?

Ei, et selvästikään ymmärrä. Etkä ymmärrä sitäkään, minkälainen yhteys vaikkapa traumaattisella synnytyksellä ja/tai muulla kylmäkiskoisella kohtelulla on esim. raskaudenjälkeisen masennuksen (tai pahimmassa tapauksessa psykoosin) synnyssä. Et selvästikään ymmärrä, että jokainen synnytys, äiti ja vauva on omanlaisensa. Et ymmärrä, että täällä keskustellaan toteutuneista tapahtumista, jotka valtaosalla ovat olleet kielteisiä. Et selvästikään ymmärrä, että Suomessa on tavattoman lapsi- ja äitivihamielinen kulttuuri, joka liian monella alkaa jo synnäriltä. Etkä ymmärrä sitäkään, minkälaisten säästöpaineiden alla henkilökunta työskentelee; ei sillä, että se oikeuttaisi tylyn kohtelun, mutta levännyt ja olonsa riittävän arvostetuksi kokeva työntekijä pystyy ja jaksaa myös työskennellä paremmin. Lopulta potilastyökin on asiakaspalvelutyötä, vaikka ettehän te vanhan liiton kääkkänät sitä halua myöntää. "Kuule vaikeeta se oli mullakin!", te vain vaahtoatte. Tavattoman itsekästä.

Mielenterveyspolinkin vedit tähän mukaan. No, jokaikinen asia, joka lisää ja ylläpitää äidin jaksamista, palautuu välittömästi takaisin muun perheen hyvinvoinniksi korkoineen. Jokainen, joka uskaltaa hakea apua mielenterveysongelmiinsa, on mielestäni tunnustuksen ansainnut.

Sääli, että sulla ei ole sellaiseen rohkeutta, eikä tule koskaan olemaankaan. Sillä sinähän et ymmärrä.

Kiitos. Tämä oli hyvin kirjoitettu. T: Väsynyt ja masentunut äiti, jolla ei ole enää ääntä (=voimia).

Vierailija kirjoitti:

No ei ollut hauskaa. Tosin Seinäjoella -11 oli vauvoilla kyllä omat kärrysängyt. Jouduin olemaan sairaalassa monta päivää käynnistyksessä, enkä saanut nukuttua tai syötyä sinä aikana jännityksen ja kipujen takia. Kipulääkettä sai anella, kerran sain kipupiikin kun olin aivan näännyksissä ja nukuin sen turvin ihanan kokonaisen tunnin. Synnytyksessä menetin verta aika reippaasti ja kun synnytyssalissa koitin nousta, kun kätilö käski suihkuun, mulla lähti taju. Seuraavana aamuna olo antoi vihdoin osastolla myöten koittaa selviytyä suihkuun pesemään synnytysveret pois, ja pyysin että vauva otettaisiin siksi aikaa hoitajien kansliaan. "Eihän sitä kotonakaan mihinkään saa, sen kanssa pitää nyt tottua toimimaan". Ymmärtäisin, jos olisin huvikseni mennyt virkistäytymään suihkuun, mutta tosiaan kaikki ihan pesemättä synnytyksen jäljiltä vielä ja sitten vinoillaan.

Imetyksen opetus oli täysi farssi. Yksi hoitaja neuvoi, että vartti molemmista rinnoista pitää imettää, jonka joku toinen hoitaja tuomitsi vanhanaikaiseksi. Mulla nousi maito melko myöhään ja oli todella hankalaa koittaa saada neuvoja, mitä teen, kun vauva karjuu nälkäänsä ja mä en ensisynnyttäjänä ollut varma, teenkö imetyksen nyt oikein. Yksi hoitaja sanoi jostain pitelyotteesta, että tee näin, ja kirjaimellisesti seuraavalla kerralla toinen hoitaja samasta asiasta, että älä noin ainakaan tee. Pyysin rintakumia, kun olin kuullut aiemmin että ne voisivat auttaa oikean imuotteen löytymisessä, niin yksi hoitaja toi mulle tuttipullon tuttiosan, sellaisen vanhanaikaisen pitkänmallisen. Enhän mä tiennyt, ettei tämä ole mikään imetyskumi, vaan koitin sitä sovittaa itku silmästä valuen, että kun en mä mitään osaa.

Onnekseni sain kuitenkin olla kahden hengen huoneessa synnytyksen jälkeen, ja osan ajasta jopa yksin vauvani kanssa. Olin hyvin univajeinen, pelokas ja tuon tuostakin itkuun purskahteleva epävarma äiti, jonka oli pakko näkyä ulospäin hoitohenkilökunnalle, mutta kukaan ei kysynyt, miten mä jaksan. Julmettu kiirehän siellä varmasti oli, niin ei ehdi kaikkia untuvikkoja pitelemään kädestä.

On se kyllä jännä, miten erilaiset kokemukset voi saada samasta paikasta! Mulla sama vuosi, sama paikka, useampi päivä käynnistyksessä, pyörtyminen suihkuun mennessä, mutta hoitajat passas, kun huomasivat, etten pysy tolpillani, ja vauva hoidettiin yöt. Imetyksen ohjaus ei kyllä munkaan kohdalla ollut kauhean hyvää, mutta siellä oli yksi kätilö, joka ohjas tosi hyvin. Hauska juttu, hän oli myös omista hoitajistani se, jonka kanssa kemiat ei osuneet yhtään yksiin. Mutta ei tarvitsekaan, ammattitaitoinen hän oli silti.

Mulla on jäänyt ihan hyvät fiilikset. Vauvaa en saanut kantaa/nostaa vuorokauteen, koska olin meinannut synnytyksen jälkeen pyörtyä. Mutta ruokatarjotin piti joo itse hakea. Oli kiva olo silti, kun ei tarvinnut itse kokata. Henkilökunta oli ystävällistä (no aina joku poikkeus on), ja tarjoutuivat ottamaan vauvoja vähäksi aikaa. Ainoa ongelma mulla oli se, etten pystynyt öisin nukkumaan. Siinä vieressä saattoi joku opettaa kailottamalla imettämistä. En oikein ymmärtänyt, miksi ei voinut kuiskia. Nää samat jutut oli kuitenkin selitetty vieruskaverille jo monta kertaa päivällä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itseasiassa ruokaa ei saa, jos ei kykene itse hakemaan. Vauvalla ei ole omaa sänkyä, joten arvaa kahdesti, mitä kaksosten sektioäiti söi. Aivan oikein, suklaata, koska tarjotinta ei päässyt vauvat kainalossa noutamaan eikä vauvoja voinut jättää yksin. Vessaan pääsi niin, että otti lapset sinne lattialle (vieläkin ajatus oksettaa) ja suihkuun pääsi, kun mies tuli paikalle. Perhehuonetta ei saatu, koska oli jo 2 lasta kotona.

Mutta siitä kiva juttu, että sairaalaan tuli 81 kiloa minua ja sairaalasta lähti 65 kiloa minua. Anoppi tuli samantien kotiin ja valvoi vauvojen kanssa 3 yötä, että minä sain nukkua. Ihana ihminen!

Miksi niitä vauvoja ei voinut jättää sängylle?

Se oli ehdottomasti kielletty, että eivät putoa!

Hä, mitä nämä jutut on? 😲 Olin toki ihan hyväkuntoinen synnytyksen jälkeen, mutta ruoka tuotiin sänkyyn, särkylääkettä sai kun halusi, hoitajat olivat ystävällisiä ja vauvalla oli oma pikku kärrättävä sänky. Tämä Taysissa.

Naistenklinikka vuonna 1989. Huh. Pakko oli viipyä sunnuntaista torstaihin, kun vauvalle annettiin valohoitoa keltaisuuden vuoksi. Syntyi vähän etuajassa.

Päällimmäisenä muistikuvana on, että kohdeltiin kuin poikinutta lehmää. Imetyksestä käytiin tenttaamassa, ja minä siihen, että missäs välissä imetän, kun vauva on siellä lampun alla ja nukkuu sitten, kun hänet viereeni saan.

Itsekin pyörryin vessaan. Tuli kuitenkin menetettyä aika paljon verta.

Sapuska kyllä tuotiin silloin huoneeseen, ellen väärin muista.

Rintojen poistoleikkauksen jälkeen 10 vuotta sitten mut vietiin suihkuun ja hoitaja auttoi peseytymään. Ekoina päivinä kiellettiin menemästä yksin vessaan. Piti painaa hälytysnappia ja saada joku tukemaan siihen asti, että istui pytyllä. Tuli kyllä silloin mieleen nämä synnärikokemukset vertailukohteena.

Apua, näitä kokemuksia kun lukee niin täytyy ihmetellä millaisia hoitajia on synnytysosastoille päätynyt töihin?

Tiedän, että joka osastolle mahtuu muutama ei alalle kuuluva yksilö, mutta synnyttäjien kokemuksia lukiessa ei voi kuin ihmetellä.

Hirmu paljon riippuu henkilökunnasta.

Kahden ekan lapsen kanssa ihan loistavaa, apua sai, mutta sai olla myös rauhassa. Opetettiin positiivisesti ja kannustavasti, ymmärtäen, että olemme esikoisen vanhempia ja että kuopuksenkin kanssa tarvittiin apua imetyksen onnistumiseen.

Kolmannen kanssa tajusin jo synnytyssalissa, että kaikki ei ole ok. Verta hulahti lapsen synnyttyä lattialle kamala lammikko, en pystynyt menemään suihkuun, kun pökräsin sängystä noustessa ja jouduin sängyllä kuskattuna osastolle (ei sektio) - kahden aiemman kanssa kävelin ilman ongelmia ja olisin halunnut kantaa vauvan, mutta ei annettu. Nyt en tosiaan olisi pystynyt.

Osastolla pyysin apua kun en kokenut pystyväni hakemaan ruokaa. Kuulemma itse pitää hakea tai pyytää mies apuun tai olla ilman ruokaa. Mies oli kahden vanhemman lapsen kanssa kotona. Koitin sitten hakea, jotenkin pääsin sinne ruokalinjastolle seiniä pitkin, mutta en enää linjastolta pöytään, vaan kukkakaalikeitot levisi lattialle mun kaaduttua. Sain kauheat huudot kun sillä tavalla sotkin, kun olisi pitänyt pyytää mies ruokailuun jos kerran nyt ei mitenkään itse pysty sotkematta. Ihan kuin jossain rangaistuslaitoksessa. Itkien tetsasin vaihtamaan vaatteet, mihinkään suihkuun en todellakaan kyennyt. Suihkuun pääsin synnytyksestä kolmantena päivänä operaatioiden jälkeen.

Seuraavana aamuna olin jo niin huonossa kunnossa, jalat täysin puutuneet ja tajunnan tasokin huono, että vihdoin ryhtyivät oikeasti miettimään onko kaikki kunnossa. Hemoglobiini järkyttävän alhainen ja jälkeiset ei kunnolla poistuneet, tiputukseen, verensiirtoon ja leikkuriin.

Tein muistutuksen , joka nyt ei tietenkään ketään siellä kiinnostanut, kuten ne ei ikinä kiinnosta. Potilasvahinkoilmoitusta en jaksanut alkaa värkkäämään, kun kaikki meni lopulta ihan hyvin silleen, että minä ja vauva selvittiin.

Puolensa pitää osata pitää ja tarvittaessa vaatia. Mun henki oli vaarassa, mutta onneksi selvisin. Oli onneksi kaksi synnytystä alla ja tajusin, että tän ei todella kuuluisi tuntua tältä, varsinkin kun kolmas synnytys oli helppo. Verta vaan meni kauheasti ja istukka ei jotenkin poistunut kokonaan tms.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itseasiassa ruokaa ei saa, jos ei kykene itse hakemaan. Vauvalla ei ole omaa sänkyä, joten arvaa kahdesti, mitä kaksosten sektioäiti söi. Aivan oikein, suklaata, koska tarjotinta ei päässyt vauvat kainalossa noutamaan eikä vauvoja voinut jättää yksin. Vessaan pääsi niin, että otti lapset sinne lattialle (vieläkin ajatus oksettaa) ja suihkuun pääsi, kun mies tuli paikalle. Perhehuonetta ei saatu, koska oli jo 2 lasta kotona.

Mutta siitä kiva juttu, että sairaalaan tuli 81 kiloa minua ja sairaalasta lähti 65 kiloa minua. Anoppi tuli samantien kotiin ja valvoi vauvojen kanssa 3 yötä, että minä sain nukkua. Ihana ihminen!

Siis mitä ihmettä, vauvat vessan lattialle? Ja siis miksi ei ollut omaa sänkyä? Missä ajassa tuollaista on tapahtunut? Kyllä mun vauvalla oli sänky ja jätin sen siihen kapaloihin kun kävin vessassa.

Tuo on tapahtunut jossakin Venäjällä.

Tampere ei ole Venäjällä, siellä ei ole vauvoille omia sänkyjä.

No kyllä oli ainakin vuonna - 17.

Huh huh, mitä tekstejä. Kolme lasta syntynyt 90-luvulla Taysissa, ruoat sai eteen, lakanat vaihdettiin, vauvat olivat yöt kansliassa, tuotiin vaan syömään yöaikaan. Jokaisella oma muovilaatikkosänkynsä, mitä kärräillä pitkin käytävää. Eikö tänä päivänä ole niitä enää, ainakin teksteistä päätellen? Kamalaa natsitouhua, kun lukee noita juttuja, huh.

Omat lapsenikin ovat jo vauvoja synnyttäneet, mutta jokaisen synnyttäneen, hormonihuuruista päässeen pitäisi miettiä oliko se kohtelu oikeasti niin ynseää. Juuri synnyttänyt kun on todella herkillä, eikä kestä normaalia kohtelua ilman itkua. Odottaa onnea ja ihastelua upeasta työstä, mutta kukaan ei kiinnitä sinuun huomiota kuin vain mahdollisena lapsesi huonona hoitajana ja huono lypsyisenä lehmänä.

Synnytyksen jälkeinen hormonaalinen euforia on varmaan kullannut muistot kun monta päivää tuntui vain taivaallisen onnelliselta. Se harmitti kun emme saaneet perhehuonetta, ja valvoinkin pari yötä putkeen kun en saanut nukuttua. Tissejä puristeltiin vaikka maito nousi vasta ollessani kotona, ja huolimatta siitä että vauva oli lähes jatkuvasti tissillä, hän ei saanut maitoa tarpeeksi ja lusämaitoa ei meinattu millään antaa. Lakanat piti itse vaihtaa joo ja suihkunkaan ei päässyt jos ei mies ollut silloin vauvaa vahtimassa.

Vierailija kirjoitti:

78

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itseasiassa ruokaa ei saa, jos ei kykene itse hakemaan. Vauvalla ei ole omaa sänkyä, joten arvaa kahdesti, mitä kaksosten sektioäiti söi. Aivan oikein, suklaata, koska tarjotinta ei päässyt vauvat kainalossa noutamaan eikä vauvoja voinut jättää yksin. Vessaan pääsi niin, että otti lapset sinne lattialle (vieläkin ajatus oksettaa) ja suihkuun pääsi, kun mies tuli paikalle. Perhehuonetta ei saatu, koska oli jo 2 lasta kotona.

Mutta siitä kiva juttu, että sairaalaan tuli 81 kiloa minua ja sairaalasta lähti 65 kiloa minua. Anoppi tuli samantien kotiin ja valvoi vauvojen kanssa 3 yötä, että minä sain nukkua. Ihana ihminen!

Miksi niitä vauvoja ei voinut jättää sängylle?

Se oli ehdottomasti kielletty, että eivät putoa!

Vastasyntyneet?

Vierailija kirjoitti:

Omat lapsenikin ovat jo vauvoja synnyttäneet, mutta jokaisen synnyttäneen, hormonihuuruista päässeen pitäisi miettiä oliko se kohtelu oikeasti niin ynseää. Juuri synnyttänyt kun on todella herkillä, eikä kestä normaalia kohtelua ilman itkua. Odottaa onnea ja ihastelua upeasta työstä, mutta kukaan ei kiinnitä sinuun huomiota kuin vain mahdollisena lapsesi huonona hoitajana ja huono lypsyisenä lehmänä.

Jos/kun vastasynnyttänyt on emotionaalisesti herkässä tilassa, niin sittenhän ammattilaisten pitäisi tämä tietää ja kohdella synnyttäneitä erityisen hellästi, eikä normaalisti.

Miksi te suostutte tuollaiseen?

Muutama vuosi sitten kätilöopistolla. Hoitajat olivat ihan asiallisia mutta etäisiä, eivät oma-aloitteisesti kertoneet tai selittäneet oikeastaan mitään, esim. Missä vessat, mistä saa puhtaita lakanoita, missä ruokaillaan jne. Enkä siinä tohinassa ymmärtänyt kysyä. Onneksi huonekaveri neuvoi. Saavuin osastolle aika myöhään ja olin huonovointinen, en jaksanut lähteä etsimään syötävää joten söin omia eväitä. Olin ensisynnyttäjä ja vietin osastolla 3 päivää, toisena päivänä tuli hoitaja katsomaan miten imetys sujuu, viimeisenä päivänä ohjasivat miten vaippaa vaihdetaan. Muuten sain olla omissa oloissani, ei minun vointini perään sen kummemmin kyselty.

Olen monesti ihmetellyt miksi Suomessa äitiyteen liittyy tällainen kyykyttäminen ja sadismi.

Olen itse adoptioäiti ja Pelassa haettiin jotain tällaista kärsimysnäytelmän tapaista kidutusideaa siihen lapsen saamiseen. Valehdeltiin, kyykytettiin, nöyryytettiin jne. Luotiin tunne että on mitätön paska.

Ja sitten painostettiin että se jotenkin kuului asiaan ja unohtui kun lapsen sai syliin.

Ei unohtunut. Siitä on nyt 17 vuotta ja muistan edelleen kuin eilisen päivän.