Miksi et halua lapsia?

[quote author="Vierailija" time="18.09.2013 klo 23:02"]

Eli kysymys niille, jotka eivät halua lapsia. Oletko joskus kenties halunnut, mutta päätynytkin toisiin ajatuksiin? Mitkä ovat ne suurimmat syyt olla hankkimatta lapsia?

[/quote]

En keksi yhtäkään syytä miksi haluaisin hankkia lapsia. En ole halunnut tähän päivään mennessä (olen juuri alle 30v.) enkä usko että mieli muuttuu myöhemminkään, olen tuntenut samoin aina, siinä missä kaverit puhuivat lapsista jo nuorina ja ovatkin niitä jo saaneet. Suurin syy olla hankkimatta lapsia tuossa jo tulikin ensimmäisessä lauseessa, mutta en vaan koe että se olisi "mun juttuni". Minua ei vaan kiinnosta raskaus, vauvan hoito, pienen lapsen hoito, teinin kasvatus ja kaikki noihin liittyvät... Koen elämäni mielekkäämpänä ilman noita asioita. Läheisellä ystävälläni on useampi lapsi ja ymmärrän toki että sellaisessa perhe-elämässä on hyviä puolia ja varmasti oman lapsen rakkaus on mieletöntä, en vaan osaa kaivata mitään tuollaista itselleni. Olen onnellinen ilman lapsia enkä koe että onnellisuuteni lisääntyisi lapsen myötä. Enemmänkin mua ihmetyttää että miksi niin monet ihmiset haluavat lapsia? :)

En ole kiinnostunut lapsesta, äitiydestä enkä lapsiperhe-elämästä. 

Mikse en tee lapsia:

1. Huonot geenit ja kroonisia sairauksia. En halua siirtää niitä eteenpäin. Lisääntyminen kuuluu terveille ihmisille.

2. Ihmisen elämän typeryys ja turhuus ylipäänsä + maailman nykyinen tila, liikakansoitus.

3. En erityisemmin pidä lapsista enkä lapsiperhe-elämästä.

Pohjimmainen syy minullakin on se, ettei yksinkertaisesti tällä hetkellä tunnu siltä, että haluaisin lapsia. Käytännön syitäkin on kyllä paljon. Elämäni on sellaista, että olen keskimäärin kaksi iltaa viikossa kokonaan kotona ja lisäksi työni takia saatan käytännössä joutua vaihtamaan maata parin kuukauden varoitusajalla jättäen samalla todennäköisesti nykyisen avomiehen tänne. Lisäksi perfektionistinen luonteeni yhdistettynä melko laajaan ymmärrykseen lasten kehityksestä varmistaa sen, että minulla on iso riski joko olla maailman ärsyttävin kaiken lapsen toiminnan suunnitteleva äiti tai kärsiä hermoromahdus tai todennäköisesti molemmat.

vihaan räkää

En pidä lapsista juurikaan, äitiys ja siihen kuuluva hoivaaminen on mulle vierasta, en vaan halua. Ihan utopistinen ajatus että mulla olisi lapsia ja tää on ollut aina mulle selvää, siis murkkuikäisestä asti.

Miksi sitä pitää sen kummemmin perustella?

Tulipa muutaman minuutin sisään paljon lapsettomia vastaajia :)

Tai sitten ap vastaili itselleen heti kymmenkunta vastausta :D

En halua sellaista vastuuta, en kaipaa lapsiperhe-elämää, enkä varmaan olisi kovinkaan hyvä äiti.

[quote author="Vierailija" time="18.09.2013 klo 23:27"]

Äitini kyseli jatkuvasti samaa. Sitten mä yli kolmekymppisenä tajusin sen miksi mä en halua. Koska mä olen lapseni juuri saanut kasvatettua aikuiseksi.

Eli siis 10 vuotta nuoremmat sisareni jätettiin mulle tuon tuosta hoitoon milloin milläkin tekosyyllä. Oli äidillä duunia, oli tyttöjen menoja, hän halusi omaa aikaa, reissas etelässä jne.

Mä aloitin 11 vuotiaana tuon rumban, eikä se nyt vielä 41 vuotiaana ole loppunut. Lämpimät ovat välit siskoihin, äitiin ei niinkään - kellään.

Me ollaan miehen kanssa oltu onnellisia näinkin.

[/quote]

Eikö ne isot sisarukset rakastaneet niitä iltatähtiä ja vanhemmat jaksoivat vanhanakin ottaa kokonaisvatuun niistä vanhoilla päivillä tehdyistä rakkaudenhedelmistä :)

aika hyvin omakin vastaukseni on noissa muissa kommenteissa katettu, mutta kerron nyt minäkin että ei vaan tunnu siltä. olen nyt 34v.

lapsena tai teini-ikäisenä minulla oli kai kausi jolloin oletin hankkivani lapsia mutta sekään ei ollut kovin intohimoinen. aikuisena en ole ikinä haaveillut perheestä jossa olisi lapsia, kasvatus ja lasten kasvun seuraaminen (vaikka ymmärränkin että teoriassa ihania juttuja) ei kiinnosta. pääsyyksi kiinnostukseen puutteen lisäksi voisin nimetä itsekkyyden. eli olen aika joustamaton ihminen enkä halua muuttaa elämäntapojani ja antaa vapauttani pois jonkun toisen takia. siksi minulla ei ole lemmikkiäkään, en kestäisi että joku elävä olento olisi minusta riippuvainen. olen avoliitossa ja mieheni on onneksi kanssani samoilla linjoilla, hänestä tosin saisi varmasti hyvän isän mutta onneksi häntä ei ainakaan toistaiseksi kiinnosta lapset. tykkään kyllä parisuhteesta ja olen tehnyt jotain pieniä kompromisseja sen eteen koska pidän sitä tärkeänä, olen mielestäni hyvä avovaimona koska pyrin siihen että toinen osapuoli on myös onnellinen ja tietääkseni olen siinä onnistunut (tämä siis puolustuspuheeni sille, etten ole täysi kusipää, haluan vain valita kenen vuoksi ja milloin uhraudun ja joustan).

en varmaan epäonnistuisi äitinä täysin koska olen niin vastuuntuntoinen mutta en olisi paraskaan, juuri itsekkyydestä jne johtuen. satunnaisista lastenvahdin hommista nuorempana suoriuduin ihan hyvin, se on työ siinä missä muutkin, en kiintynyt lapsiin erityisesti (osa oli sisarpuoliani). synnytyskin ajatuksena hirvittää. mutta tuollaisten asioiden yli pääsisi kyllä jos lasta haluaisi.

eli summa summarum, en ole innostunut lisääntymisestä ja haluan keskittyä itseeni, parisuhteeseeni ja luoda maailmassa jotain muuta kuin lapsia (taidetta ym.). onneksi meillä on se valinnanvapaus :)

Koska jos se saamani lapsi tulisi yhtään äitiinsä, se olisi ujo ja arka, krooninen jännittäjä, varustettu huonolla itsetunnolla ja täynnä maailman tuskaa. Ja mä en vaan kertakaikkiaan jaksa katsella vierestä kaikkea sitä ahdistusta, kun olen vihdoinkin itse päässyt sellaisesta enimmäkseen yli. (Lähestyn kolmeakymmentä, ja vieläkin ahdistun maailman pahuudesta säännöllisin väliajoin, mutta olen jo sentään oppinut luottamaan itseeni ja rakastamaan itseäni.)

Lapsuus on minusta synonyymi kiusatuksi tulemiselle, uusien asioiden pelolle ja turvattomuudelle, ja nuoruus epäonnistumiselle ja itsensä ja tämän maailman inhoamiselle. Ja vaikka menisin terapiaan, ja pääsisin moisista ajatuksista eroon, en silti haluaisi lapsia, koska en pidä niistä. En jaksa kuunnella niiden järjettömiä juttuja ja riehumista, enkä hoitaa niitä 24/7 montaa vuotta.

Jos olisin mies, saattaisin hankkia lapsia ja jättää ne sitten äitinsä niskoille, mutta äitiys on minulta liikaa vaadittu. En myöskään pidä ajatuksesta, että menettäisin kontrollin omaan kroppaani. En ota riskejä vartaloni suhteen; en juo, polta, mässäile tai harrasta vaarallisia urheilulajeja. Enkä siis myöskään synnytä.

Monet ketjussa maininut syyt sopivat minuunkin,suurin syy on ehkä että ajatus valtavasti vastuusta ahdistaa. Olen 26-vuotias,silti soitan vieläkin ensimmäisenä äidilleni jos on joku hätä(myös ystäväni toimivat näin). En osaa kuvitella että olisin loppuelämäni vastuussa toisesta ihmisestä,hyvä kun lemmikit saan pidettyä hengissä.

[quote author="Vierailija" time="23.09.2013 klo 15:49"]En osaa kuvitella että olisin loppuelämäni vastuussa toisesta ihmisestä,hyvä kun lemmikit saan pidettyä hengissä.

[/quote]

Viherkasveista puhumattakaan...

Ahdistaa pelkkä ajatuskin!

[quote author="Vierailija" time="23.09.2013 klo 15:49"]

Monet ketjussa maininut syyt sopivat minuunkin,suurin syy on ehkä että ajatus valtavasti vastuusta ahdistaa. Olen 26-vuotias,silti soitan vieläkin ensimmäisenä äidilleni jos on joku hätä(myös ystäväni toimivat näin). En osaa kuvitella että olisin loppuelämäni vastuussa toisesta ihmisestä,hyvä kun lemmikit saan pidettyä hengissä.

[/quote]

tässä on hauska "vastakohta" itselleni, vaikka itsellenikin vastuu on juuri se kammotus. olen alkkisperheen lapsena joutunut aikuistumaan varhain ja muuttanut kotoa 16-vuotiaana ja hyvin pärjännyt ja itsenäinen, aina yksin asunut. mutta vastuu toisesta elävästä olennosta on todellakin liikaa. kertoo vaan siitä että syitä on tosiaan moninaisia :)


kiva ketju lukea, kun tietää ettei ole yksin.