Millenniaalien burnout

Vierailija kirjoitti:

Mietin ensin, että huh onneksi omat vanhempani jättivät riman aika matalalle, pienipalkkaiset julkisen alan duunarit, mullahan on jo parempi palkka. Mutta sitten aloin miettiä tuota "elintasoa", ainiin hitto, heillähän on iso omakotitalo kehyskunnassa, ja mulla vuokrakämppä, en ees saa asuntolainaa :D

Duunarivanhempani ostivat 80 luvun alussa uutena samankokoisen rivarin päädyn velattomana missä nyt 30-vuotiaana asun ja tästä maksamme 200k asuntolainaa. Olemme molemmat korkeakoulutettuja. Puolia kaupungin omakotitaloista asuttaa yli 70v eläkeläisparit ja sinkut. Talot mätänee kun kunto tai kukkaron nyörit riitä pitämään kunnossa. Sellaiseen ei toki meillä olisi edes varaa vasta kun 20v päästä, mutta hittoako silloin teen okt:lla kun lapset jo aikuisia.

Ts. Ponnistele ihan helvetisti saavuttaaksesi alemman elintason kuin vanhempasi.

Eikö nää milleaniilit ole niitä parempia ihmisiä jotka loukkaantuu kaikesta ja kaipailevat totalitääri yhteiskuntaa.

Mitävittuataas kirjoitti:

Minusta kyllä tuntuu että osalla näistä ei ole oikeista vaikeuksista tietoakaan. Itsellä ollut äiti suljetulla osastolla ja isä vankilassa (eri aikoihin) ja suurin piirtein kaikki sukulaiset kuolleet jo ennen kuin täytin 20. Paras kaveri kuoli kun olin 18. Itse meinannut onnettomuudessa kuolla ja läheiset sairastaneett vakavasti. Että oikeasti ihan mitkä tahansa työjutut tms. ei todellakaan meikäläistä stressaa pätkän vertaa.

Suhteellisuudentaju puuttuu ihmisiltä kun ei ole kokenut oikeita ongelmia.

Tuo on kyllä totta, mutta pitääkö elämän olla kilpailu siitä kenellä menee huonoiten ja ketä elämä on kohdellut pahiten?

Onko se luterilainen "kärsimys jalostaa ja ilahduttaa Jumalaa"-mentaliteetti vielä noin kova meissä?

Miksi on väärin kokea surua, avuttomuutta, epätoivoa? Missä menee raja, johon kaikkien pitää selvitä ilman poikkinapsahtamista ja ongelmia? Onko toisen vanhemman menetys lapsuudessa sellainen, että no niin, nyt saat hieman murtua jo, mutta jos siihen tulee lisäksi vielä insesti ja alkoholismi, saat 10 pistettä lisää kärsimystaulukkoon ja olet oikeutettu sanomaan, että sinusta tuntuu pahemmalle kuin henkilöstä, jonka kärsimystaulukossa on sinua vähemmän pisteitä?

Mihin vedetään relienssin raja eli paljonko pitää kestää ja jaksaa ja silti ponnahtaa vielä reippaasti pystyyn ennen kuin saa hakea apua? Vai saako hakea apua?

Kaikki on suhteellista. Joillakin on mennyt elämä paremmin kuin sinulla ja he ovat sinua onnettomampia siitä huolimatta. Jollakulla taas on elämä vielä enemmän perseellään kuin sinulla. Onko heillä oikeus tulla sanomaan sinulle, että "Suu kiinni nyt, et tiedä mitään kärsimyksestä, kun minulla on tuohon sun listaasi vielä tämä, tämä, tuo ja tämä hirveys lisäksi".

Tätä on ihan hyvä pohtia. Että pitääkö aina kaikkien kärsiä yhtä paljon tai enemmän kuin muut ja jos itse ei olla kärsitty, ei muutkaan voi kärsiä, tai jos itse ollaan kärsitty hirveästi, ei muut voi mitenkään kärsiä yhtä paljon, mitä itse on joutunut kokemaan.

Ei vähätellä toistemme kokemuksia, temperamentteja ja erilaisia persoonia.

T: itsekin paljon kokenut ja traumatisoitunut

Vierailija kirjoitti:

Ensimmäisen kerran uuvuin lukiossa. Toisen kerran yliopisto-opintojen aikana kun jatkuva epävarmuus omasta alasta ja työllistymisestä sekä samanaikainen työnteko ja taloudelliset paineet ajoivat loppuun. Nyt olen pari vuotta ollut opintojen jälkeen työelämässä tekemässä määräaikaisuuksia eikä mitään tietoa milloin voisi vakituiseksi päästä. Valmistumisen jälkeenkään uupuminen ei ole ollut kaukana kun työtä on pitänyt tehdä kolmen ihmisen edestä ja elää siinä epävarmuudessa jatkuuko työsopimus. Samaan aikaan tikittää biologinen kello ja odotetaan perheen perustamista. Iltaisin on välillä niin tyhjiin puristettu olo, että ei jaksa tehdä eikä ajatella mitään, vain kerätä voimia seuraavaan päivään.

Ja haluat sitten lapsen tehdä, jonka tulevaisuus näyttää vielä pahemmalta?

Ollaan puolison kanssa paljon mietitty aihetta ja löydetty sille paljon syitä. Varmasti tänäpäivänä on paljon asioita helpommin ja paremmin kuin joskus ennen, mutta on myös paljon asioita, jotka on paljon paljon huonommin. Vaatimukset about kaikkeen on aivan valtavat ja kaikessa pitää olla vähintäänkin täydellinen. Koko ajan täytyy kehittyä, muuten ei hyvä heilu. Pitää olla itseohjautuva ja valita jo yläasteikäisenä, mihin suuntaan elämässään haluaa mennä ja tahti vain kovenee. Tehokkuusajattelu on mennyt aivan liian pitkälle ja tiukkenee jatkuvasti. Valintoja on loputtomasti, kaikessa (se on hyvä, mutta myös huono: aivot ei kestä sitä kuormitusta).

Tunnen todella monia kerran tai useammin uupuneita, toiset on romahtaneet ihan kunnolla, toiset sinnittelee töissä pitkäänkin ihan selvästi uupuneina. Ollaan niin tunnollisia, ettei saikullekaan voida jäädä (ja toisaalta tiedetään, että työtaakka vaan kasvaa, jos ei ole tekemässä).  Olen myös itse uupunut 4 kertaa elämässäni, joskaan en voi näistä ainakaan kaikkia burnoutiksi sanoa, koska toimintakykyni on sen verran hyvin säilynyt. Myöskin osa näistä on kuormittaneet toistaan, eli jos olisin yhden kerran uupumukselle tehnyt jotain muutakin kuin vain vaihtanut työpaikkaa, niin sitä seuraavaa ei ehkä olisi tapahtunut. Minun vastaukseni onkin aina ollut työpaikan vaihto ja se on hetkeksi auttanut, mutta kyllä se vanha kuormitus jossain kohtaa aina nostaa päätään. Vähän aikaa sitten kuvittelin päässeni jo hyvään tilanteeseen, koska otin kunnon breikin, mutta nämä uupumukset ovat saaneet minut inhoamaan työtä niin vahvasti, että minulla ei ole enää minkäänlaista työmotivaatiota. Teen työtä lähinnä koska rahaa on saatava ja koska tunnollisuuteni ja muiden mielipiteet ei anna jäädä roikkumaan sosiaalituella. Ei sekään elämä varmasti tavoiteltavaa ole, mutta monesti vaan tuntuu että olisi se silti helpompaa kuin tämä ainainen suorittaminen.

Riippumatta mistään keinotekoisesti keksityistä "sukupolvista", satutaan nyt kumminkin kaikki elossa olevat elämään tässä ja nyt tänä päivänä tässä maassa, tässä maailmassa, ja jotenkin olisi toimeen tultava.

Loppujen lopuksi yhteisenä tekijänä lienee, että juuri kenelläkään ei liene kovin helppoa tänä päivänä, jollei ole isot tulot ja paljon massia säästössä käytettävissä.

Mitävittuataas kirjoitti:

Minusta kyllä tuntuu että osalla näistä ei ole oikeista vaikeuksista tietoakaan. Itsellä ollut äiti suljetulla osastolla ja isä vankilassa (eri aikoihin) ja suurin piirtein kaikki sukulaiset kuolleet jo ennen kuin täytin 20. Paras kaveri kuoli kun olin 18. Itse meinannut onnettomuudessa kuolla ja läheiset sairastaneett vakavasti. Että oikeasti ihan mitkä tahansa työjutut tms. ei todellakaan meikäläistä stressaa pätkän vertaa.

Suhteellisuudentaju puuttuu ihmisiltä kun ei ole kokenut oikeita ongelmia.

No jaa. On sitä vaikeaa ollut itsellänikin, mm. lasinen lapsuus ja syöpä alle 30-vuotiaana. En ajatellut aiemmin tuoda niitä mukaan keskusteluun, koska tuollainen kärsimys ei ole sukupolvikysymys, eikä siis tähän keskusteluun liity.

Sitä paitsi, mennyt kärsimys ei ole ainakaan minua estänyt silti masentumasta pienemmistä jutuista myöhemmin. Nuo isot traumat olen jättänyt taakseni enkä niitä enää aktiivisesti ajattele. Aina välillä mietin että ei pitäisi valittaa, koska asiat ovat nykyään sentään hyvin, verrattuna just noihin aiempiin kärsimyksiini. Mutta en saa silti itseäni riemuitsemaan nykyhetkestä ihan vaan sen takia, että en ole nyt missään isossa kriisissä. Se, mikä saisi minut riemuitsemaan, olisi jos elämässä olisi hienoa meneillään, tai edes jotain odotettavaa. Mutta kun ei ole kumpaakaan.

Ei sen kummempaa ole meillä 70 luvulla syntyneilläkään. Valmistuin vuonna 2000. Itselläni on vakityöpaikka, mutta tosi moni opiskelukaveri on roikkunut tuolta saakka pätkätyösuhteissa.

Työ on tosi rankkaa! Organisaatiomuutoksia, työn sisältö muuttuu, tehokkuusvaatimukset kasvavat. Ylityötunteja on niin paljon että voisin olla vapaalla viikkokaupalla peräkkäin, mutta en ehdi. Hyvä että lomat ehtii pitää. Työ läikkyy vapaa-ajalle ja viikonloppuisinkin on pakko käydä koneella. Kolmesti olen ollut uupunut mutta olen päässyt räpiköiden jaloilleni. Moni kollega on samassa tilanteessa ja kahdesta olen todella huolissani, että mielenterveys pettää.

Ei meilläkään ole sen helpompaa, oma sukupolveni ei vain anna niin helpolla periksi ja emme ole tottuneet paljastamaan heikkoutta (sitä se on opetettu meille olevan.

Minäkin tietyssä määrin allekirjoitan tämän. Edeltävä sukupolvi ei tunnu tajuavan, että meillä on muitakin ongelmia kuin se, että kaupasta on soijamaito loppu. Tai, että me ei olla pätkätyöläisiä koska se on kivaa vaan päivitellä suomea kotona. Syö naista, kun isä, 64v, kyselee, että "no mitenkä sinä et vieläkään oo saanut vakityötä. Sillon ku me oltiin nuoria niin oltiin tuossa kohtaa jo perustamassa perhettä. " En oo saanu, ku ei kukaan palkkaa ku pätkätöihin. Huomenna on taas työhaastattelu ja olo on jo valmiiksi tosi luovuttanut. Siitä asti, kun muutin omilleni on lähinnä potkittu päähän valtion taholta ja samalla oletettu, että se jatkuvasti viuhuva keppi jotenkin motivoi ja aina voi kiristää ja vaatia vielä vähän laadun kärsimättä.

-N25

Jossakin oheisjutussa luki, että milleniaameja kuormittaa koko elämä - pitäisi saavuttaa kaikki kuten aiemmin ja sen lisäksi elää eettisesti oikein jne. Kohtuuttomia odotuksia elämää/ itseään ja ihmisyyttä kohtaan.

Luulen että tässä on suurin ero omaan sukupolveen. Lisäksi tietty päämäärättömyys yli 3 kybäsenä ahdistaa.

Luulen että 70 luvulla syntyneet ja 90 luvulla aikuistuneet ja työelämään laman keskellä menneet ovat viimeinen ns. Kova sukupolvi, joka kestää liikaa ja se näkyy elämänlaadussa pos ja neg.

First world problems.

Hävetkää. Koskaan ei ole ollut yhtä turvallista Suomessa kuin nyt.

Heikot sortuu elontiellä. Vähän nyt resilienssiä kaikille lisää.

Tiettyjen alojen ihmiset ihan ylikorostuneina. Ei pomon tarvi olla kiva ja kaveri. Arvostan pomoa joka sanoo hyvät ja huonot asiat asiallisesti.

Jos olet vetänyt burnoutin Kolme kertaa 34 vuotiaana, on vika myös omien korvien välissä. Yliherkkä tai psyykkisesti epätasapainoinen ihminen. Nyt sitä henkistä resilienssiä kehiin itse kullekin...

Aloitin työelämän vuonna 2009 ja nyt on vuosi 2020. Jotenkin meni ohi se vaihe missä ei tarvinnut koko ajan murehtia työpaikoista, irtisanomisista, työttömyydestä ja rahasta. Oliko sitä parempaa vaihetta edes? Nyt kun luen uutisotsikoita ja katson säästötilini saldoa, haluan vain itkeä, koska tiedän työttömyyden osuvan omallekin kohdalle.

Itellä on ocd ja aistiyliherkkyys ja masennustakin yms. on ollut. Silti työelämässä on tullut painettua ilman lääkitystä. Se minkä huomannut niin nykyisin ihmiset hajoaa siihen helppouteen mikä elämässä on. Nykyisin kaiken saa valmiina napinpainalluksella, naisia ei tarvitse tavoitella sen enempää vaan sen kuin tinderiä selaa, vaatteet ja astiat pesee kone ja kodin imuroi robotti. Töihin pääsee vaikka potkulaudalla liukumalla. Koskaan ei ole tylsää kun on rajaton määrä tekemistä vaikkei poistuisi ulos asti. Riskejä voi ottaa niin paljon kuin jaksaa kun tietää ettei ole mahdollista hävitä jne.

Mutta tuossa haittapuolena on se "laiskuus" mitä tuo aiheuttaa. Burnout diagnoosin saa helposti ja sillä saa vähän lisälomaa ja 45pv kun saa täyttä palkkaa firmalta niin rahallisestikaan ei häviä kun tuossa välissä on töissä. Samoin usein miettii onko motivaatiota lähteä merkityksettömään työhön vai pitäisikö vaan kääntää kylkeä ja jatkaa nukkumista.

Työmyyrä kirjoitti:

Kertokaahan, mikä nykyisestä opiskelija- ja työelämästä tekee verrattuna takavuosiin? 80-luvulla oli vielä paljon aputöitä, eikä työtahti aina ollut kovin kummoinen. 90-luvun lama kuitenkin vei monet helpot konttorihommat. Eihän työ raksalla tai kaupan kassalla ole kummoisesti muuttunut 40 vuodessa.

Minä luulen, että vika on nuorten odotuksissa. Nyt työhön asetetaan paljon enemmän toiveita. Pitäisi olla mukavaa, hyvä palkka ja arvostusta. Ihan kuin sellaista olisi ennenkään ollut.

Tätä ei nykyään nuoret käsitä. Jonkun on tehtävä ne alemman tasonkin hommat eikä se kassamyyjä muuta maailmaa 10k€ kuussa tienaten. Sitten ollaan niin rikki kun paha työnantaja maksaakin tuosta leppoisesta työstä vain 2k€ kuussa ja valitellaan burnoutia. Ainoa mikä on muuttunut on omistusasuntojen hinnat, mutta muuten kaikkien hinnat on laskettu entiseen verrattuna. Sähköstä lähtien kaikki lähes ilmaista.

Vierailija kirjoitti:

Selitetäänpä tälle kultapienelle vielä juurta jaksaen: täällä siis EI ole suuria ikäluokkia, eikä myöskään NUORIA milleniaaleja, koska he eivät mitään nuoria enää ole. Tiedän kyllä, ettei mennyt perille vieläkään.

Kyllä juuri näin, sarkasmi on tuolle 47-vuotiaalle liian vaikeaa.

Vierailija kirjoitti:

Työmyyrä kirjoitti:

Kertokaahan, mikä nykyisestä opiskelija- ja työelämästä tekee verrattuna takavuosiin? 80-luvulla oli vielä paljon aputöitä, eikä työtahti aina ollut kovin kummoinen. 90-luvun lama kuitenkin vei monet helpot konttorihommat. Eihän työ raksalla tai kaupan kassalla ole kummoisesti muuttunut 40 vuodessa.

Minä luulen, että vika on nuorten odotuksissa. Nyt työhön asetetaan paljon enemmän toiveita. Pitäisi olla mukavaa, hyvä palkka ja arvostusta. Ihan kuin sellaista olisi ennenkään ollut.

Tätä ei nykyään nuoret käsitä. Jonkun on tehtävä ne alemman tasonkin hommat eikä se kassamyyjä muuta maailmaa 10k€ kuussa tienaten. Sitten ollaan niin rikki kun paha työnantaja maksaakin tuosta leppoisesta työstä vain 2k€ kuussa ja valitellaan burnoutia. Ainoa mikä on muuttunut on omistusasuntojen hinnat, mutta muuten kaikkien hinnat on laskettu entiseen verrattuna. Sähköstä lähtien kaikki lähes ilmaista.

Muuten samaa mieltä viestistä, mutta sähkö ei kyllä ole halpaa.

Oli kyllä tosi outo artikkeli. Tosi pitkään selitettiin että "Hei mä olen itse oman pään sisälle rakentanut tosi monta raskasta vaatimusta ja en mitenkään pysty niihin kaikkiin jotenka ahdistun ja romahdan. Tämä on yhteiskunnan ja työelämän vika!!"

Ite 70-luvulla syntyneenä voin sanoa että joo työelämässä on raskasta. Ja joo, opiskelukin oli raskasta. Silloin piti vielä solukämpässä asua ja kestää täysin random kämppiksetkin. Ja työpaikan hankkiminen vasta vaikeata olikin. Vaikein asia mun elämässä. Mutta mä jaksan ja kestän samalla kun ympäriltä on jo 20 vuoden ajan kaatunut ukkoa ja akkaa kun missäkin savotassa, koska mä keskityn vain niihin pariin asiaan mitkä pitää mut toimintakykyisenä, ja panostan KAIKEN niihin hyvin harvalukuisiin asioihin. Mun elämä on työn ulkopuolella hyvin tapahtumaköyhää, jos vertaa somehehkuttajiin: niihin verrattuna mulle ei koskaan tapahdu mitään. Ja se pitää mut sekä tyytyväisenä että työkykyisenä. Ja rahoissanikin.

Mutta milleniaalin mielestä olen tietysti kuolemantylsä, nolo vanhus, jolla ei ole mitään sisältöä elämässä, eikä niitä pakollisia kokemuksia ja elämyksiä edes koskaan tule olemaankaan, joten yhtä hyvin voisin vaikka vetää ranteet auki

Elämä vaatii kykyä sopeutua, ja kykyä tehdä isojakin valintoja, luopumistakin. Ja itsetuntemusta. Nämä asiat näyttäisi hämmästyttävän monelta puuttuvan lähes kokonaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suuret ikäluokat nyt vain kokevat asiat aina siitä oman perspektiivin kautta ja vertaavat asiat omien kokemuksien kautta. He kuvittelevat että kaikki on parantunut siitä mitä se oli ennen ja siksi olet poispilattu jos valitat jostain nykyään. Eivät ymmärrä että moni asia on myös huonommin tänään kuin ennen.

Ensinäkin nykyinen työkulttuuri nyt vain on suurella osalla ihmisistä sellainen että et pääse siitä eroon vapaa-aikanakaan, vaan sinun pitää koko ajan olla tavoitettavissa juuri kuten ap sanoi.

Nykyään myös hyväkin koulutus ei takaa sitä että saat työpaikan vaan moni valmistunut joutuu kortistoon tai tekemään jotain aivan muuta. (Enkä nyt puhu mistään humanisteista vaan tiedän monta KTM:ää jolla käynnyt näin) Ja työnantajat pelleilevät jatkuvasti määräaikaisilla työsopimuksilla vaikka olisi tarve vakituiselle henkilölle jättäen työntekijän tulevaisuuden jatkuvasti epävarmuuden tilaan. Tämäkin aiheuttaa nuorille suunnatonta epävarmuutta ja stressiä.

Miten ei voi mennä kaaliin että maailma on muuttunut todella paljon 80-luvulta?

Puhu vain omasta puolestasi, älä lyttää heti kaikkia positiivisia milleniaalien kokemuksia.

Treen Kelalla taisi taas työaika loppua. Pääsee itseään kehittämään AV-palstalle, eikä vapaa-aika riitä "työteolta" mihinkään. Toisaalta säästyypähän ne hankitut sentit.

Oliko tässäkin viestissä jotain ihan oikeaa järjellistä sanomaakin jota halusit välittää meille?