Lue keskustelun säännöt.
Onko lähes aikusten poikien luontevampaa asua isänsä luona? Etenkään, kun sopimukset ei pidä...
23.08.2020 |
Olen ollut enenevästi ja toistuvasti 16- ja 18-vuotiaiden poikieni kanssa tilanteessa, jossa ovat ehdottoman lojaaleja isäänsä kohtaan ja minä äitinä olen vähän "paitsiossa". Jo ydinperheenä eläessämme olin se vanhempi, joka oli pääosin vastuussa poikien elämästä ja arjesta sekä niiden sujumisesta. Olin se joka osallistui vanhempainiltoihin ja huolehti muutenkin yhteydenpidon kouluun päin, kuljetin harkkoihin ja olin seuratoiminnassa mukana varainkeruussa ym. käytin lääkärissä jne.
Edelleen tilanne on ollut sama ikäänkuin itsestänselvyytenä, vaikka nykyään eri osoitteissa poikien isän kanssa asummekin. Olen hankkinut pojille kaikki suuremmat hankinnat esim. lukion aloittaessaan läppärit, linja-autokortit koulumatkoille jne. Siksikin olen toiminut näin, että pojat saavat ajallaan koulussa tarvittavat jutut. Isänsä kun saattaa unohtaa, "ei ehdi nyt", tai "ei ole rahaa juuri nyt" jne., pelaa asiat usein niin, että loppuviimein se olen minä, joka hankinnat tekee, koska muuten niiden hankkiminen siirtyiri hamaan tulevaisuuteen tai niitä ei hänen taholtaan tulisi hankittua ollenkaan. Alumperin olemme sopineet, että kaikki suuremmat hankinnat (yli 100€) maksetaan puoliksi, mutta näin asiat eivät useinkaan ole menneet.
Temppuilua ja pelaamista poikien kautta on ollut muutenkin yli kolme vuotta sitten tapahtuneen eron jälkeen poikien kanssa monella tavalla. On sovittu ohitseni asioita kyselemättä. Sovittu menoja ja asioita ns. minun viikoilleni niin, että omat sovitut menomme on jouduttu perumaan sen vuoksi, että on sovittu isän kanssa muuta. Isä on antanut luvan vanhemman poikamme ollessa 16v lähteä täysi-ikäisten lukioreissulle laskettelukeskukseen pohjoiseen, johon en ollut antanut lupaa alaikäisyyteen perustuen. Pojan reissulla oleminen paljastui minulle vasta sitten, kun poika ei minulle tulopäivänä ollutkaan maisemissa vaan tuli vasta myöhään illalla kotiin ja veljensä kertoi, että on ollut ko. reissulla.
Paljon on tapahtunut ikävä juttuja, mutta olen pyrkinyt lasten kanssa pitämään välit kunnossa ja avoimena, auttaa heitä kaikin tavoin elämässä eteenpäin. Tietenkin siksi, että ovat minulle äärimmäisen rakkaita ja olen ollut aina tavallaan se läheisempi vanhempi, kunnes eron myötä alkoi kaikenlainen "pelaaminen". Vaikka isänsä tekisi mitä tuntuu, että pojat ovat äärettömän lojaaleja häntä kohtaan. Minun kanssa sovittuja asioita ei taas tarvitse välttämättä noudattaa, eikä sovituista asioista pitää kiinni. En saisi sanoa mistään epäkohdasta, millojn mistäkin saadaan veruke lähteä isän luo, koska "ilmapiiri on niin huono" tai milloin mitäkin. Pojat ovat olleet minun luonani kirjoilla, vuoroviikkosysteemi on muuten meillä.
Mutta mitä mieltä olette, olisiko poikien vaan helpompi elää isänsä kanssa, kun sinne päin ovat kallellaan joka tapauksessa? Koen olevani jäävi tilanteessa, enkä haluaisi antaa myöskään sellaista kuvaa, että minun kanssa voi pelata mielin määrin miten haluaa sekä myös se, että jos luonani sovittuihin asioihin on mahdoton sopeutua niin pitääkö silloin mennä sinne, missä kelpaa? En vaadi älyttömiä, mutta oma osansa pitäisi hoitaa ja sovituista asioista pitää kiinni, sekä olla rehellinen. Kaikkia näitä kuitenkin rikotaan säännöllisesti....
Kommentit (71)
Vierailija kirjoitti:
... jatkoa:
Nyt kun koulu alkoi, työkiireeni helpottivat. Halusin ottaa pojan viikonlopuksi mukaan reissuun, ja tämä protestoi laimeasti alkuviikolla ja sanoi, ettei oikein haluaisi tulla kun vietettiin edellinen viikonloppu yhdessä (ja kivaa oli, molemmista, poika jopa sanoi että kanssani on kiva jutella ja katsoi silmiin, ja minä olin riemuissani kun tuntui että pojan kasvaminen palauttaa yhteytemme kuntoon monella tapaa vaikeiden vuosien jälkeen).
Tuli perjantai, isä pamahti ovesta sisään iloisena että jaaha lähdetääs sit, ja poika oli innoissaan menossa mukaan. Mulle meinattiin tulla sanomaan moikat, mutta hölmistyivät kun minä itken sohvalla. Isä tajusi heti kyllä mitä oli tapahtunut, kun ei hölmö mies ole ollenkaan muuten kuin tässä asiassa jostain syystä. Alkoi sättiä poikaa, ettei tämä ole minulle kertonut. Poika taas kohautteli olkiaan ja sanoi, että hänhän ajatteli että asia on selvä kun hän kerran sanoi ettei haluaisi niin paljon matkustaa (ajavat isänsä kanssa satoja kilometrejä joka viikko, se kuitenkin kuuluu kiintiöön ja on hauskaa).
Ehkä ensimmäisen kerran maailmanhistoriassa isä ja poika yhdessä vaikuttivat ihan itse havahtuvan siihen, että tilanne oli epäreilu ja että paha mieli oli täysin perusteltu. Poika jopa halasi minua ja pyysi anteeksi, kumpaakaan ei ole spontaanisti tapahtunut ikinä saati sitten yhtaikaa, olen opettanut niitä kutakuinkin vitsillä että ne ylipäätään tulisivat mieleen toimintavaihtoehtoina.
Silti, he lähtivät yhdessä ja pelkään, että oivallus katosi heidän päästään nopeammin kuin syntyi. En osannut takoa kun rauta oli kuumaa ja ajattelin, että pilaan reissun viemällä sinne vastentahtoisen saati synnintuntoisen nelosluokkalaisen. Mietin, mitä kaikkea pojan lapsuudesta senkin reissun myötä jäi puuttumaan, siellä olisi ollut hänestä hauskoja juttuja.
Vapautin herrat viikonlopunviettoonsa sanoen, että hyvitykseksi saavat tehdä mulle sitten ison mustikkapiirakan. No se nyt ainakin tehdään, sanoivat yhteen ääneen. Jotenkin sitä aina kuvittelee, että toiset ymmärtäisivät lopultakin, että jos sellainen tunne herää että olen ollut kohtuuttoman myötämielinen, niin yrittäisivät oikeasti hyvittää jotenkin. Muuttuisi käytöksessä jokin, tai toisivat edes kukkapuskan tullessaan sen mustkikkapiirakan mukana (joka sentään tuli). Nuorempana en piitannut itsekään mitään lahjoista ja muistamisista jne, mutta kun on ollut riittävän monta vuosikymmentä ohitettavana omassa perheessään, sellaisilla alkaisi olla arvoa. Mutta tuntuu, että taustalla olevat syyt ovat niin syvällä, että muutos on mahdoton vaikka välit olisivat miten hyvät.
Nyt sitten tämän keskustelun myötä mietin ahdistuneena, miten kauheaa tästä vielä ollenkaan tulee jos ei ihme tapahdu. Ja mikä se ihme voisi edes olla.
Kommentoin vielä lisäksi, että isä toimii tuossa kyllä väärin myös, että välittää tietoja lapsen kautta ja lapsi on vastuussa tiedottamaan isän kanssa sovittuja asioita. Näin on tapahtunut myös meillä koko reilu kolmen vuoden ajan poikien kanssa. Vaikka molemmat ovat olleet siinä vaiheessa vielä reilusti alaikäisiä. Niinpä suurin osa on unohtunut vai eikö ole ”uskallettu” minulle edes sanoa. Ja monesti isä on vain ”kävellyt yli” eli pitänyt itsestäänselvyytenä, että hän voi sopia mitä vaan kyselemättä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
... jatkoa:
Nyt kun koulu alkoi, työkiireeni helpottivat. Halusin ottaa pojan viikonlopuksi mukaan reissuun, ja tämä protestoi laimeasti alkuviikolla ja sanoi, ettei oikein haluaisi tulla kun vietettiin edellinen viikonloppu yhdessä (ja kivaa oli, molemmista, poika jopa sanoi että kanssani on kiva jutella ja katsoi silmiin, ja minä olin riemuissani kun tuntui että pojan kasvaminen palauttaa yhteytemme kuntoon monella tapaa vaikeiden vuosien jälkeen).
Tuli perjantai, isä pamahti ovesta sisään iloisena että jaaha lähdetääs sit, ja poika oli innoissaan menossa mukaan. Mulle meinattiin tulla sanomaan moikat, mutta hölmistyivät kun minä itken sohvalla. Isä tajusi heti kyllä mitä oli tapahtunut, kun ei hölmö mies ole ollenkaan muuten kuin tässä asiassa jostain syystä. Alkoi sättiä poikaa, ettei tämä ole minulle kertonut. Poika taas kohautteli olkiaan ja sanoi, että hänhän ajatteli että asia on selvä kun hän kerran sanoi ettei haluaisi niin paljon matkustaa (ajavat isänsä kanssa satoja kilometrejä joka viikko, se kuitenkin kuuluu kiintiöön ja on hauskaa).
Ehkä ensimmäisen kerran maailmanhistoriassa isä ja poika yhdessä vaikuttivat ihan itse havahtuvan siihen, että tilanne oli epäreilu ja että paha mieli oli täysin perusteltu. Poika jopa halasi minua ja pyysi anteeksi, kumpaakaan ei ole spontaanisti tapahtunut ikinä saati sitten yhtaikaa, olen opettanut niitä kutakuinkin vitsillä että ne ylipäätään tulisivat mieleen toimintavaihtoehtoina.
Silti, he lähtivät yhdessä ja pelkään, että oivallus katosi heidän päästään nopeammin kuin syntyi. En osannut takoa kun rauta oli kuumaa ja ajattelin, että pilaan reissun viemällä sinne vastentahtoisen saati synnintuntoisen nelosluokkalaisen. Mietin, mitä kaikkea pojan lapsuudesta senkin reissun myötä jäi puuttumaan, siellä olisi ollut hänestä hauskoja juttuja.
Vapautin herrat viikonlopunviettoonsa sanoen, että hyvitykseksi saavat tehdä mulle sitten ison mustikkapiirakan. No se nyt ainakin tehdään, sanoivat yhteen ääneen. Jotenkin sitä aina kuvittelee, että toiset ymmärtäisivät lopultakin, että jos sellainen tunne herää että olen ollut kohtuuttoman myötämielinen, niin yrittäisivät oikeasti hyvittää jotenkin. Muuttuisi käytöksessä jokin, tai toisivat edes kukkapuskan tullessaan sen mustkikkapiirakan mukana (joka sentään tuli). Nuorempana en piitannut itsekään mitään lahjoista ja muistamisista jne, mutta kun on ollut riittävän monta vuosikymmentä ohitettavana omassa perheessään, sellaisilla alkaisi olla arvoa. Mutta tuntuu, että taustalla olevat syyt ovat niin syvällä, että muutos on mahdoton vaikka välit olisivat miten hyvät.
Nyt sitten tämän keskustelun myötä mietin ahdistuneena, miten kauheaa tästä vielä ollenkaan tulee jos ei ihme tapahdu. Ja mikä se ihme voisi edes olla.
Mitä vttua mä just luin? Että ihan ison mustikkapiirakan? Senkö arvoista sun aika on?
Vierailija kirjoitti:
Kommentoin eronneena kolmen lapsen äitinä. Jos alat hoitaa sen toisen vanhemman hommatkin eron jälkeen, niin mahdollistat exäsi vastuuttomuuden jossain asioissa. Noista asioista pitää pystyä puhumaan kuka ostaa lapselle mitäkin. Mitä poikiesi asumiseen tulee, niin jos se he itse haluavat asua isän kanssa, niin anna asua.
Niinhän niistä varmasti normaalisti puhutaankin ja nimenomaan pitäisi pystyä puhumaan.
Kuten jo aiemmin kirjoitinkin niin olemme olleet jo aikanaan sovittelussa keskustelemassa yhteisistä kasvatusohjeista ja sopimuksista, kun siitä ei tullut muuten mitään ja isä ei kunnioittanut mitään sopimuksia mitä oli yritetty tehdä tai lasten minun luona viettämää aikaa vaan hämmensi parhaansa mukaan. Sovittelussa saatiin tehtyä todella hyvä ja ykstyiskohtainen sopimus asioista, jonka piti taata se, ettei vastaavia ongelmia enää tulisi. Siellä myös kerrottiin isälle hyvin tarkasti, miksi sopimuksista pitää pitää kiinni ja miksi toimintansa ei ole oikein.
Tämä sopimus olisi pitänyt hyväksyttää lastenvalvojalla, mutta isä ei kahdesta eri ajanvarauksesta huolimatta saapunut koskaan kumpaankaan allekirjoittamaan sitä. Lastenvalvoja myös sanoi, että koska sopimus on tehty sovittelussa ja sitä kautta olimme ohjatuneet lastenvalvojalle sopimusta vahvistamaan ei hänkään enää suostuisi sitä semmoisenaan hyväksymään, koska isä toimi edelleen kuten toimi-ei tullut paikalle. Niinpä meillä ei koskaan vahvistettu tuota sopimusta ja kuten myös aiemmin sanoin ja periaatteenani on, etten lähde lapsistani oikeuteen taistelemaan, en halua heitä sellaiseen sotkea-siinähän vaaditaan lasta tavallaan asettumaan jollekin puolelle, koska on riita-asia ja tuon ikäiset lapset jo haastateltaisiin. Se olisi ikävä tilanne lapselle. Tällä asetelmalla varmaan ymmärtää, miten mahdollista isän kanssa on järkevästi keskustella ja sopia yhtään mistään.
Kirjoitat kuin poikas olisivat 6 ja 8, ei 16 ja 18.
Et sinä voi sopia 18v asioista yhtikäs mitään ja hyvin vähän enää edes 16-vuotiaan asioista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap voitko ajatella että olet tehnyt parhaasi. Ja vaikka pojat muuttaisivat isälleen asumaan niin ehkä se mitä olet heille opettanut on siellä taustalla ja nousee esiin kun joutuvat ottamaan enemmän vastuuta itse kun et ole huolehtimassa asioista. Mies sitten, no häneen tuskin voit juurikaan vaikuttaa. Ehkä se ettet juurikaan odota mitään hyvää niin et pety
Vierailija kirjoitti:
Et sinä voi sopia 18v asioista yhtikäs mitään ja hyvin vähän enää edes 16-vuotiaan asioista.
Sopimusta oltiin tekemässä reilu kolme vuotta sitten, jolloin kyllä ihan asiantuntijoiden mielestäkin kannatti tehdä sopimus. Ei nämä asiat tänään ole tapahtuneet...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap voitko ajatella että olet tehnyt parhaasi. Ja vaikka pojat muuttaisivat isälleen asumaan niin ehkä se mitä olet heille opettanut on siellä taustalla ja nousee esiin kun joutuvat ottamaan enemmän vastuuta itse kun et ole huolehtimassa asioista. Mies sitten, no häneen tuskin voit juurikaan vaikuttaa. Ehkä se ettet juurikaan odota mitään hyvää niin et pety
Kiitos asiallisesta vastauksesta. Näin juuri olen miettinyt. Pitää koittaa luottaa siihen, että pohjatyö kantaa ja nuorempikin poika kasvaa sen myötä kunnon ihmiseksi, vaikka isästään ei olekaan tukemaan välttämättä valinnoissa tai muutenkaan. Saati puhumaan niistä tai arvovalinnoista. Onneksi pojasta on polvi parantunut molempien poikien kohdalla ja ovat sinänsä pohjimmiltaan fiksuja nuoria miehiä.
Vierailija kirjoitti:
Kirjoitat kuin poikas olisivat 6 ja 8, ei 16 ja 18.
Jos luet aloituksen niin alunperäinen kysymykseni löytyy sieltä. Kysyin neuvoa otsikossa olevaan kysymykseen. Ja siihen olisiko minun ja poikien kannalta yhteisesti parempi, että muuttavat tässä vaiheessa virallisesti asumaan. Syitä voi lukea edeltä.
Iästään huolimatta kuitenkin edelleen asuvat kotona ja tähän saakka ovat kulkeneet myös kahden kodin väliä, osoite on ollut virallisesti täällä minun eli äidin luona. Iästä viis, rakkaita ja läheisiä ovat minulle molemmat ja senpä takia näkökulmaa asiaan haen. Ja että se palvelisi kaikkia meitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pojat ovat jo sen verran isoja, nuorempikin, että mitä jos istuisitte saman pöydän ääreen ja keskustelisitte asioista. Ehkä he ymmärtäisivät paremmin sinun ajatuksesi, jos pystyisitte puhumaan ilman että on ns. tilanne päällä.
Ei lapsen oma halu ole aina paras ratkaisu. Lapsi voi valita se vastuuntunnottoman, joka päästää helpoimmalla. Tarkoitus on kasvaa kunnon ihmiseksi.