Lue keskustelun säännöt.
Onko lähes aikusten poikien luontevampaa asua isänsä luona? Etenkään, kun sopimukset ei pidä...
23.08.2020 |
Olen ollut enenevästi ja toistuvasti 16- ja 18-vuotiaiden poikieni kanssa tilanteessa, jossa ovat ehdottoman lojaaleja isäänsä kohtaan ja minä äitinä olen vähän "paitsiossa". Jo ydinperheenä eläessämme olin se vanhempi, joka oli pääosin vastuussa poikien elämästä ja arjesta sekä niiden sujumisesta. Olin se joka osallistui vanhempainiltoihin ja huolehti muutenkin yhteydenpidon kouluun päin, kuljetin harkkoihin ja olin seuratoiminnassa mukana varainkeruussa ym. käytin lääkärissä jne.
Edelleen tilanne on ollut sama ikäänkuin itsestänselvyytenä, vaikka nykyään eri osoitteissa poikien isän kanssa asummekin. Olen hankkinut pojille kaikki suuremmat hankinnat esim. lukion aloittaessaan läppärit, linja-autokortit koulumatkoille jne. Siksikin olen toiminut näin, että pojat saavat ajallaan koulussa tarvittavat jutut. Isänsä kun saattaa unohtaa, "ei ehdi nyt", tai "ei ole rahaa juuri nyt" jne., pelaa asiat usein niin, että loppuviimein se olen minä, joka hankinnat tekee, koska muuten niiden hankkiminen siirtyiri hamaan tulevaisuuteen tai niitä ei hänen taholtaan tulisi hankittua ollenkaan. Alumperin olemme sopineet, että kaikki suuremmat hankinnat (yli 100€) maksetaan puoliksi, mutta näin asiat eivät useinkaan ole menneet.
Temppuilua ja pelaamista poikien kautta on ollut muutenkin yli kolme vuotta sitten tapahtuneen eron jälkeen poikien kanssa monella tavalla. On sovittu ohitseni asioita kyselemättä. Sovittu menoja ja asioita ns. minun viikoilleni niin, että omat sovitut menomme on jouduttu perumaan sen vuoksi, että on sovittu isän kanssa muuta. Isä on antanut luvan vanhemman poikamme ollessa 16v lähteä täysi-ikäisten lukioreissulle laskettelukeskukseen pohjoiseen, johon en ollut antanut lupaa alaikäisyyteen perustuen. Pojan reissulla oleminen paljastui minulle vasta sitten, kun poika ei minulle tulopäivänä ollutkaan maisemissa vaan tuli vasta myöhään illalla kotiin ja veljensä kertoi, että on ollut ko. reissulla.
Paljon on tapahtunut ikävä juttuja, mutta olen pyrkinyt lasten kanssa pitämään välit kunnossa ja avoimena, auttaa heitä kaikin tavoin elämässä eteenpäin. Tietenkin siksi, että ovat minulle äärimmäisen rakkaita ja olen ollut aina tavallaan se läheisempi vanhempi, kunnes eron myötä alkoi kaikenlainen "pelaaminen". Vaikka isänsä tekisi mitä tuntuu, että pojat ovat äärettömän lojaaleja häntä kohtaan. Minun kanssa sovittuja asioita ei taas tarvitse välttämättä noudattaa, eikä sovituista asioista pitää kiinni. En saisi sanoa mistään epäkohdasta, millojn mistäkin saadaan veruke lähteä isän luo, koska "ilmapiiri on niin huono" tai milloin mitäkin. Pojat ovat olleet minun luonani kirjoilla, vuoroviikkosysteemi on muuten meillä.
Mutta mitä mieltä olette, olisiko poikien vaan helpompi elää isänsä kanssa, kun sinne päin ovat kallellaan joka tapauksessa? Koen olevani jäävi tilanteessa, enkä haluaisi antaa myöskään sellaista kuvaa, että minun kanssa voi pelata mielin määrin miten haluaa sekä myös se, että jos luonani sovittuihin asioihin on mahdoton sopeutua niin pitääkö silloin mennä sinne, missä kelpaa? En vaadi älyttömiä, mutta oma osansa pitäisi hoitaa ja sovituista asioista pitää kiinni, sekä olla rehellinen. Kaikkia näitä kuitenkin rikotaan säännöllisesti....
Kommentit (71)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla sama tilanne kuin ap:llä mutta selvästi nuoremmat lapset. Minä hoisin kaiken ennen eroa ja nyt sitten hoidan edelleen kaiken ikävän tai työlään tai sitten niitä ei hoida kukaan. Isän luona pidetään hauskaa ja äidin luo ei oikein huvita enää tullakaan, paitsi kun joku on pielessä. Juuri esikoinen kommentoi mulle että pitäisit sinäkin joskus hauskaa ja ottaisit rennosti... voi mieluusti jos joku toinen vaihteeksi kantaisi vastuunsa.
Mutta tässähän on se tilanne että toinen vanhempi saa p erseillä niin paljon kuin ikinä jaksaa ja lapset menee samaa tietä. 12-vuotiasta ei voi pakottaa enää.
Juuri näin. Isän luo myös ostetaan viimeisen mallin mukaiset pelikoneet ym., jotta siellä olisi hauskaa-molemmille pojille omat. Mutta kun kouluun olisi pitänyt ostaa läppäri niin rahaa ei ole. Tai kun kouluun olisi pitänyt ostaa useampi kirja lukiokurssille niin rahaa ei ollut. Mutta itsestäänselvyys on, että äitiltä aina löytyy, kun isältä ei mihinkään oikeaan. Miten sitten muut tässä tilanteessa toimisivat: jättäisivät lapsen ilman kirjoja/läppäriä jne.?
Tietysti. Jos pystyisi, vaatisin hoitamaan asian lastenvalvojan kautta niin että toimittaisi sinne kuitit. Tulisi selväksi, kuka osti mitä. En tiedä tehdäänkö missään näin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Uskaltavatkohan minkään ikäisinä kiukutella iskälle? Niinpä. No, tuolla tyylillä voi löytää sopivia poikaystäviä.
Vierailija kirjoitti:
Uskaltavatkohan minkään ikäisinä kiukutella iskälle? Niinpä. No, tuolla tyylillä voi löytää sopivia poikaystäviä.
Isälleen eivät ole uskaltaneet tai sanoa vastaan koskaan mistään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aina kun yritän tästä jollekin puhua tai kirjoittaa niin asenne on just se että relaa vähän ja älä ole niin nipo, kyllä lapset sitten jaloillaan äänestää. Mutta kun isän luona ei syödä ikinä kasviksia tai hedelmiä, ei rajata ruutuaikaa, hillutaan hereillä täysissä pukeissa klo 23 arki-iltana (alakoululaiset) ja kaikki ajanvaraukset ja vaatehankinnat jne jää minun kontolle niin siinäpä sitten minun viikolla laukataan fysioterapiassa ja hammaslääkärissä ja kierretään syksyvaateostoksia kun taas iskällä rentoillaan ja pelataan ja pidetään pitkin viikkoa myöhäisiä saunailtoja. Mutta mitäs olen niin nipo.
32
Mitä tekoa tuollaisella välityksellä on? Täysu kksinhuoltajuus ja isälle tapaamisoikeus olisi järkevämpi ratkaisu.
Juu mutta isä vaatimalla vaatii 50/50, ja pojatkin etenkin vanhempi haluaa olla jopa enempi siellä. Ja minulle perheneuvolassa ohjeistetaan että ei saa pakottaa. Isä on mielestään hyvä isä mutta kyllä tässä on itse joutunut etänä hoitamaan myös sen toisen osoitteen asioita. Minä olen sitten se joka setvii opettajan ja kuraattorin kanssa kun lapsi myöhästelee koulusta väsymyksen takia tai läksyt on tekemättä. Tai huolehtii silmälasit sun muut. Mutta kun ei ole alkoholismia tai väkivaltaa niin mitään et voi tehdä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla sama tilanne kuin ap:llä mutta selvästi nuoremmat lapset. Minä hoisin kaiken ennen eroa ja nyt sitten hoidan edelleen kaiken ikävän tai työlään tai sitten niitä ei hoida kukaan. Isän luona pidetään hauskaa ja äidin luo ei oikein huvita enää tullakaan, paitsi kun joku on pielessä. Juuri esikoinen kommentoi mulle että pitäisit sinäkin joskus hauskaa ja ottaisit rennosti... voi mieluusti jos joku toinen vaihteeksi kantaisi vastuunsa.
Mutta tässähän on se tilanne että toinen vanhempi saa p erseillä niin paljon kuin ikinä jaksaa ja lapset menee samaa tietä. 12-vuotiasta ei voi pakottaa enää.
Juuri näin. Isän luo myös ostetaan viimeisen mallin mukaiset pelikoneet ym., jotta siellä olisi hauskaa-molemmille pojille omat. Mutta kun kouluun olisi pitänyt ostaa läppäri niin rahaa ei ole. Tai kun kouluun olisi pitänyt ostaa useampi kirja lukiokurssille niin rahaa ei ollut. Mutta itsestäänselvyys on, että äitiltä aina löytyy, kun isältä ei mihinkään oikeaan. Miten sitten muut tässä tilanteessa toimisivat: jättäisivät lapsen ilman kirjoja/läppäriä jne.?
Tietysti. Jos pystyisi, vaatisin hoitamaan asian lastenvalvojan kautta niin että toimittaisi sinne kuitit. Tulisi selväksi, kuka osti mitä. En tiedä tehdäänkö missään näin.
Olemme olleet aikanaan sovittelussa tapaamis-ja kasvatusasioihin liittyen. Siellä tehtiin tarkka sopimus tapaamisista, hankinnoista jne. Sopimus piti vahvistaa lastenvalvojalla, jonne isä ei koskaan saapunut vaikka kahteen eri kertaan varattiin sinne aika. Käräjille en periaatteestakaan lähde lapsistani tappelemaan, vaikka se olisi ollut viimeinen sana isälle siitä, että siellä sovituissa asioissa pysytään. En halunnut sotkea lapsia sellaiseen. Isä on jo yli 50 v, mutta kuin yksi lapsi lisää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aina kun yritän tästä jollekin puhua tai kirjoittaa niin asenne on just se että relaa vähän ja älä ole niin nipo, kyllä lapset sitten jaloillaan äänestää. Mutta kun isän luona ei syödä ikinä kasviksia tai hedelmiä, ei rajata ruutuaikaa, hillutaan hereillä täysissä pukeissa klo 23 arki-iltana (alakoululaiset) ja kaikki ajanvaraukset ja vaatehankinnat jne jää minun kontolle niin siinäpä sitten minun viikolla laukataan fysioterapiassa ja hammaslääkärissä ja kierretään syksyvaateostoksia kun taas iskällä rentoillaan ja pelataan ja pidetään pitkin viikkoa myöhäisiä saunailtoja. Mutta mitäs olen niin nipo.
32
Mitä tekoa tuollaisella välityksellä on? Täysu kksinhuoltajuus ja isälle tapaamisoikeus olisi järkevämpi ratkaisu.
Juu mutta isä vaatimalla vaatii 50/50, ja pojatkin etenkin vanhempi haluaa olla jopa enempi siellä. Ja minulle perheneuvolassa ohjeistetaan että ei saa pakottaa. Isä on mielestään hyvä isä mutta kyllä tässä on itse joutunut etänä hoitamaan myös sen toisen osoitteen asioita. Minä olen sitten se joka setvii opettajan ja kuraattorin kanssa kun lapsi myöhästelee koulusta väsymyksen takia tai läksyt on tekemättä. Tai huolehtii silmälasit sun muut. Mutta kun ei ole alkoholismia tai väkivaltaa niin mitään et voi tehdä.
Isä siirtyy nuoremman lähihuoltajaksi ja alkaa hoitaa nuo asiat. Et setvi mitään, vaan käsket olla yhteydessä isään.
Naurettava ketju "isä sopii lasten kanssa sitä ja tätä, äiti/isäviikolla sitä ja tätä. Sun lapsista toinen on aikuinen mies ja toinenkin melkein. Totta hemmetissä isä sopii monista asioista suoraan heidän kanssaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Uskaltavatkohan minkään ikäisinä kiukutella iskälle? Niinpä. No, tuolla tyylillä voi löytää sopivia poikaystäviä.
Isälleen eivät ole uskaltaneet tai sanoa vastaan koskaan mistään.
Siinäpä hyvä ja luottamuksellinen suhde 😨
Sen 18-vuotiaan kanssa sun on nyt ap uskottava siihen, että olet kasvatustyössä tehnyt kaikkesi. Se on täysivaltainen aikuinen. Hän saa asua missä haluaa ja sopia ”äitiviikolle” ihan mitä haluaa.
Sinun pitää alkaa luottaa, ei siinä ole muuta vaihtoehtoa. Toivottavasti pääset nauttimaan työsi hedelmistä. Voi olla että ei aina tunnu hyviltä ne hedelmät, mutta ei sille muuta voi. Neuvot jos kysytään, muuten annat pojan hoitaa asiansa itse.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aina kun yritän tästä jollekin puhua tai kirjoittaa niin asenne on just se että relaa vähän ja älä ole niin nipo, kyllä lapset sitten jaloillaan äänestää. Mutta kun isän luona ei syödä ikinä kasviksia tai hedelmiä, ei rajata ruutuaikaa, hillutaan hereillä täysissä pukeissa klo 23 arki-iltana (alakoululaiset) ja kaikki ajanvaraukset ja vaatehankinnat jne jää minun kontolle niin siinäpä sitten minun viikolla laukataan fysioterapiassa ja hammaslääkärissä ja kierretään syksyvaateostoksia kun taas iskällä rentoillaan ja pelataan ja pidetään pitkin viikkoa myöhäisiä saunailtoja. Mutta mitäs olen niin nipo.
32
Mitä tekoa tuollaisella välityksellä on? Täysu kksinhuoltajuus ja isälle tapaamisoikeus olisi järkevämpi ratkaisu.
Juu mutta isä vaatimalla vaatii 50/50, ja pojatkin etenkin vanhempi haluaa olla jopa enempi siellä. Ja minulle perheneuvolassa ohjeistetaan että ei saa pakottaa. Isä on mielestään hyvä isä mutta kyllä tässä on itse joutunut etänä hoitamaan myös sen toisen osoitteen asioita. Minä olen sitten se joka setvii opettajan ja kuraattorin kanssa kun lapsi myöhästelee koulusta väsymyksen takia tai läksyt on tekemättä. Tai huolehtii silmälasit sun muut. Mutta kun ei ole alkoholismia tai väkivaltaa niin mitään et voi tehdä.
Isä siirtyy nuoremman lähihuoltajaksi ja alkaa hoitaa nuo asiat. Et setvi mitään, vaan käsket olla yhteydessä isään.
Tämä on kyllä hyvä neuvo. Ehdota isälle ja pojalle, katso mitä sanovat.
Voit sanoa että heti lukion jälkeen ulos ja omaan kotiin. Poikasi aikuistuu kun ei lle teidän helmoissa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi ap, tuo on niin tuttua monissa ero-ja ei ero perheissä. Nainen huolehtii lähes kaiken vaikka käy äitiysloman loputtua myös työssä. Tienaten usein enemmän kuin mies. Puhumattakaan ,kun tulee ero, äiti huolehtii sitä ja tätä . Isä nimenomaan luistaa sopivasti. Sen taidon ne miehet osaa, mutta ei me naiset.
Tytöt käyttäytyy useinkin just samaan tapaa äitiä kohtaan ,kuin sun pojat. Useimmiten äitiä haukutaan, vaikka hakis kuun taivaalta.
Poikasi ovat ihan täysikäisyyden kynnyksellä . Ottaisin erittäin kylmän asenteen heitä kohtaan , ensin kerrotuani asian heille, juuri noin kun kerroit meille tuossa aloituksessasi
Lopputulema lienee kuitenkin se, etteivät välitä vähääkään, mutta lakkaa sinäkin välittämästä.
Erittäin vaikea ja ikävä tuo tilanne on , mutta paljoakaan ei voi enää tehdä. Kovasti paha mieli siitä sinulle varmasti tulee.
Vaikka suurin osa miehistä ovat ihan ok muuten lasten kasvatuksessa, mutta tuon lusmuilun ne taitaa. Siinä on meillä äideillä matkimisen paikka. Pakko on miehen hoitaa ,jos me ei tehdä sitä.
Ei ole. 18v hoitaa itse asiansa, ainakin pitäisi hoitaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sun on aika ap katkaista napanuora, molempiin poikiin.
Tsiisus - 16-vuotias menee ilmoittamatta päiväksi laskettelureissulle. Ja äiti raivostuu. Haloo, kyseessä ei ole alakoululainen, vaan lähes täysi-ikäinen ihminen.
Vierailija kirjoitti:
Sun on aika ap katkaista napanuora, molempiin poikiin.
Tsiisus - 16-vuotias menee ilmoittamatta päiväksi laskettelureissulle. Ja äiti raivostuu. Haloo, kyseessä ei ole alakoululainen, vaan lähes täysi-ikäinen ihminen.
Olisikin ollut päivän reissu. Kyllä se oli koko viikonlopun mökkireissu! Entäpä jos pojalle olisi sattunut reissulla jotain ja minulle olisi soitettu sieltä Lapista, että lapsi on sairaalassa tms. enkä lähihuoltajana olisi edes tiennyt, että lapseni on siellä?! Ja sekö on sinusta ihan ok? Kyllä 16-vuotias on kaikkien lakien mukaan alaikäinen ja huollettava, vaikka itse olisit asiasta mitä mieltä vaan.
Mä luen tätä keskustelua niskavillat törröllään. Poikani 10 v ja isänsä on yrittänyt tehdä tuota jo vuosia. Jonkin verran on edistytty, isä hoitaa wilmat ja lääkäriajat jne. Mutta arki on järjetöntä, olen yrittänyt valita taisteluni ja aina tuntuu että valitsen väärin. Vaikka poika käy koulua minun luotani, vähiin jäi yhteinen arki kun isä hyppäsi vähän väliä pojan kanssa tiesmissä, ja viikonloput viettivät yhdessä. Nyt hyppää sitten jo kavereiden kanssa, ja illalla jää vähiin yhteinen aika.
Jossain vaiheessa sanoin, että alan periä päivähoitomaksua jos minua ei pidetä vanhempana ollenkaan. Sellaisena, jonka kanssa asioista sovitaan eikä pelata ohitseni niin että ensin herätetään lapsessa toive joka sitten minun pitää ampua alas jos yritän mitään rytmiä viikkoon saada. Hiukan auttoi, mutta liian vähän liian myöhään. Isäpuoli on pöyristynyt elämäme jatkuvasta sabotoinnista mutta liian hienotunteinen sekaantumaan.
Poika vietti kesäloman oikeastaan kokonaan isällään. Toki minulla oli työkiireitä mutta kummastuttaa, miten vähän kumpaakaan tuntuu liikuttavan tilanne. Jatkuvasti he tekivät suunnitelmiaan kysymättä ensin minulta, vaikka minulla oli sitovin ja kiireisin aikataulu, ja vaikka olen toistuvasti kehottanut ottamaan asian huomioon. En ymmärrä miksei isä piittaa siitä, että oman lapsen äitisuhde jää etäiseksi. Hänkään ei ole omalle isälleen ikinä sanonut vastaan, ehkä hän nyt haluaa sitten luoda omalle pojalle unelmalapsuutta, ja siihen kehykseen ei väärät äidit sovi. Jotenkin hän on yrittänyt istuttaa minua oman isänsä rooliin, liian hallitsevaksi....
... jatkuu...
... jatkoa:
Nyt kun koulu alkoi, työkiireeni helpottivat. Halusin ottaa pojan viikonlopuksi mukaan reissuun, ja tämä protestoi laimeasti alkuviikolla ja sanoi, ettei oikein haluaisi tulla kun vietettiin edellinen viikonloppu yhdessä (ja kivaa oli, molemmista, poika jopa sanoi että kanssani on kiva jutella ja katsoi silmiin, ja minä olin riemuissani kun tuntui että pojan kasvaminen palauttaa yhteytemme kuntoon monella tapaa vaikeiden vuosien jälkeen).
Tuli perjantai, isä pamahti ovesta sisään iloisena että jaaha lähdetääs sit, ja poika oli innoissaan menossa mukaan. Mulle meinattiin tulla sanomaan moikat, mutta hölmistyivät kun minä itken sohvalla. Isä tajusi heti kyllä mitä oli tapahtunut, kun ei hölmö mies ole ollenkaan muuten kuin tässä asiassa jostain syystä. Alkoi sättiä poikaa, ettei tämä ole minulle kertonut. Poika taas kohautteli olkiaan ja sanoi, että hänhän ajatteli että asia on selvä kun hän kerran sanoi ettei haluaisi niin paljon matkustaa (ajavat isänsä kanssa satoja kilometrejä joka viikko, se kuitenkin kuuluu kiintiöön ja on hauskaa).
Ehkä ensimmäisen kerran maailmanhistoriassa isä ja poika yhdessä vaikuttivat ihan itse havahtuvan siihen, että tilanne oli epäreilu ja että paha mieli oli täysin perusteltu. Poika jopa halasi minua ja pyysi anteeksi, kumpaakaan ei ole spontaanisti tapahtunut ikinä saati sitten yhtaikaa, olen opettanut niitä kutakuinkin vitsillä että ne ylipäätään tulisivat mieleen toimintavaihtoehtoina.
Silti, he lähtivät yhdessä ja pelkään, että oivallus katosi heidän päästään nopeammin kuin syntyi. En osannut takoa kun rauta oli kuumaa ja ajattelin, että pilaan reissun viemällä sinne vastentahtoisen saati synnintuntoisen nelosluokkalaisen. Mietin, mitä kaikkea pojan lapsuudesta senkin reissun myötä jäi puuttumaan, siellä olisi ollut hänestä hauskoja juttuja.
Vapautin herrat viikonlopunviettoonsa sanoen, että hyvitykseksi saavat tehdä mulle sitten ison mustikkapiirakan. No se nyt ainakin tehdään, sanoivat yhteen ääneen. Jotenkin sitä aina kuvittelee, että toiset ymmärtäisivät lopultakin, että jos sellainen tunne herää että olen ollut kohtuuttoman myötämielinen, niin yrittäisivät oikeasti hyvittää jotenkin. Muuttuisi käytöksessä jokin, tai toisivat edes kukkapuskan tullessaan sen mustkikkapiirakan mukana (joka sentään tuli). Nuorempana en piitannut itsekään mitään lahjoista ja muistamisista jne, mutta kun on ollut riittävän monta vuosikymmentä ohitettavana omassa perheessään, sellaisilla alkaisi olla arvoa. Mutta tuntuu, että taustalla olevat syyt ovat niin syvällä, että muutos on mahdoton vaikka välit olisivat miten hyvät.
Nyt sitten tämän keskustelun myötä mietin ahdistuneena, miten kauheaa tästä vielä ollenkaan tulee jos ei ihme tapahdu. Ja mikä se ihme voisi edes olla.
Vierailija kirjoitti:
... jatkoa:
Nyt kun koulu alkoi, työkiireeni helpottivat. Halusin ottaa pojan viikonlopuksi mukaan reissuun, ja tämä protestoi laimeasti alkuviikolla ja sanoi, ettei oikein haluaisi tulla kun vietettiin edellinen viikonloppu yhdessä (ja kivaa oli, molemmista, poika jopa sanoi että kanssani on kiva jutella ja katsoi silmiin, ja minä olin riemuissani kun tuntui että pojan kasvaminen palauttaa yhteytemme kuntoon monella tapaa vaikeiden vuosien jälkeen).
Tuli perjantai, isä pamahti ovesta sisään iloisena että jaaha lähdetääs sit, ja poika oli innoissaan menossa mukaan. Mulle meinattiin tulla sanomaan moikat, mutta hölmistyivät kun minä itken sohvalla. Isä tajusi heti kyllä mitä oli tapahtunut, kun ei hölmö mies ole ollenkaan muuten kuin tässä asiassa jostain syystä. Alkoi sättiä poikaa, ettei tämä ole minulle kertonut. Poika taas kohautteli olkiaan ja sanoi, että hänhän ajatteli että asia on selvä kun hän kerran sanoi ettei haluaisi niin paljon matkustaa (ajavat isänsä kanssa satoja kilometrejä joka viikko, se kuitenkin kuuluu kiintiöön ja on hauskaa).
Ehkä ensimmäisen kerran maailmanhistoriassa isä ja poika yhdessä vaikuttivat ihan itse havahtuvan siihen, että tilanne oli epäreilu ja että paha mieli oli täysin perusteltu. Poika jopa halasi minua ja pyysi anteeksi, kumpaakaan ei ole spontaanisti tapahtunut ikinä saati sitten yhtaikaa, olen opettanut niitä kutakuinkin vitsillä että ne ylipäätään tulisivat mieleen toimintavaihtoehtoina.
Silti, he lähtivät yhdessä ja pelkään, että oivallus katosi heidän päästään nopeammin kuin syntyi. En osannut takoa kun rauta oli kuumaa ja ajattelin, että pilaan reissun viemällä sinne vastentahtoisen saati synnintuntoisen nelosluokkalaisen. Mietin, mitä kaikkea pojan lapsuudesta senkin reissun myötä jäi puuttumaan, siellä olisi ollut hänestä hauskoja juttuja.
Vapautin herrat viikonlopunviettoonsa sanoen, että hyvitykseksi saavat tehdä mulle sitten ison mustikkapiirakan. No se nyt ainakin tehdään, sanoivat yhteen ääneen. Jotenkin sitä aina kuvittelee, että toiset ymmärtäisivät lopultakin, että jos sellainen tunne herää että olen ollut kohtuuttoman myötämielinen, niin yrittäisivät oikeasti hyvittää jotenkin. Muuttuisi käytöksessä jokin, tai toisivat edes kukkapuskan tullessaan sen mustkikkapiirakan mukana (joka sentään tuli). Nuorempana en piitannut itsekään mitään lahjoista ja muistamisista jne, mutta kun on ollut riittävän monta vuosikymmentä ohitettavana omassa perheessään, sellaisilla alkaisi olla arvoa. Mutta tuntuu, että taustalla olevat syyt ovat niin syvällä, että muutos on mahdoton vaikka välit olisivat miten hyvät.
Nyt sitten tämän keskustelun myötä mietin ahdistuneena, miten kauheaa tästä vielä ollenkaan tulee jos ei ihme tapahdu. Ja mikä se ihme voisi edes olla.
No teillä kuitenkin tuntuu olevan jonkinlainen järkevä keskusteluyhteys isän kanssa ja että tulee sisälle asti puhumaan. Meillä ei sellaista yhteyttä ole eron jälkeen muodostunutkaan, viestitsen on käyty suurin osa keskusteluista ja joskus puhelimitse. Asioiden puheeksi nostaminen puheluissa on mennyt sitä rataa, että isä on parhaimmillaan huutanut kurkku suorana tai nauranut viallista naurua ja kommentoinut tyyliin ”oot sinä sairas/kipeä” jne. Milloin mitäkin, kun olen puuttunut ylilyönteihin, ohi sopimisiin, minun ohjeiden ohittamisiin, minun viikkojen sabotoimisiin jne jne.
Sydän on meinannut ”haljeta” monta kertaa tässä ”leikissä”. Lukemattomat itkut olen itkenyt yksin. Nykyään rinnalla on onneksi miesystävä, joka antaa tervettä näkökulmaa asioihin, tukee ja jonka myötä saan seurata tervettä yhteishuoltajuutta hänen lapsensa myötä: miten hoitavat lapsen äidin kanssa hyvässä yhteistyössä vanhemmuutta. Vaikka olen aina ajatellut olevani hyvä äiti, ollut lasten saatavilla, hoitanut ja pitänyt huolta, pyrkinyt luomaan turvallisen lapsuuden ja kasvualustan terveelle aikuisuudelle koen, että se kaikki on hukkaan heitettyä työtä ja että toinen vanhempi pyrkii tuhoamaan sen kaiken hyvän, mitä meillä-minun ja lasten välillä oli. Ja se särkee sydämen.
Ap
Kommentoin eronneena kolmen lapsen äitinä. Jos alat hoitaa sen toisen vanhemman hommatkin eron jälkeen, niin mahdollistat exäsi vastuuttomuuden jossain asioissa. Noista asioista pitää pystyä puhumaan kuka ostaa lapselle mitäkin. Mitä poikiesi asumiseen tulee, niin jos se he itse haluavat asua isän kanssa, niin anna asua.
Kuulostaa ihan perusmeiningiltä, isä haluaa olla se hauska vanhempi ja äiti joutuu olemaan se, joka yrittää opettaa jonkinlaisia rajoja, rytmiä ja ohjata poikia oikeaan suuntaan elämässään.
Tuo on vähän kaksipiippuinen juttu. Jos pojat muuttavat isälleen, jatkuuko se "ollaan kavereita, ei vanhempi-lapsi" systeemi, vai oppisiko isä vihdoinkin olemaan isä, eikä kaveri? Jos on liian kaveri, pojat saattavat menettää kyvyt aikuistumiseen ja jäädä teinien tasolle.
Sanoisin, että nyt olisi hyvä alkaa pitämään puoliasi. Pojat ovat varmaan oppineet isältä, että sinä aina annat periksi, kuten kirjoituksesta tulee ilmi. He voivat sopia kaikesta ja sinä perut menojasi sen mukaan.