Hei sinä äiti! Mistä tiesit, että haluat lapsia?

Vierailija kirjoitti:

Olin erittäin lapsivastainen ennenkuin sain omani, joka tuli saatua hieman hetken mielijohteesta heikkona hetkenä, mutta hyvä niin. Lapseni on luonnollisesti elämäni tärkein asia, onneni ja iloni. Kaikki muu on toisarvoista. Ainoa asia mikä harmittaa on, että lapsia on vain yksi.

Pointtini oli tässä siis, että turha odotella oikeaa hetkeä tms. En ole koskaan kuullut että kukaan olisi katunut lapsiaan, pikemminkin sitä ettei niitä ollut enemmän tai aikaisemmin.

Niitä lapsiaan katuvia kyllä löytyy melko paljonkin, mutta etenkään naiset (äidit) eivät uskalla kertoa julkisesti siitä, että jos saisivat, jättäisivät lapset tekemättä kokonaan mm. siitä syystä, että lapset ovat pilanneet elämän tai ainakin tehneet siitä paljon hankalampaa.

Täälläkin oli muistaakseni pitkä keskustelu joitakin vuosia sitten aiheesta, kun Hesari oli tehnyt äitienpäiväksi jutun siitä, miten on äitejä, jotka eivät haluaisi omia lapsiaan ja miten "kyllä sitä omaansa sitten rakastaa" on osoittautunut valheeksi. Kun luin täällä kommentteja, en yhtään ihmettele, että naiset eivät uskalla rehellisesti kertoa tunteistaan ja kokemuksistaan, niin paljon "toivottavasti lasu vie lapsesi, et ansaitse niitä" tai "toivottavasti sairastut vakavasti" -vihakommentteja täälläkin oli...

Ei tullut vauvakuumetta. Tulin raskaaksi ja tiesin aika nopeasti että haluan pitää lapsen. En ole ikinä katunut. Kesti tosin vähän aikaa sopeutua ajatukseen itsestäni äitinä, mutta hyvin on mennyt. Elämä ilman lasta tuntuu nyt tyhjältä, jos yritän kuvitella sellaista. Kun lapsi oli pari vuotta, kaikki alkoi muuttua helpommaksi. Nykyään teemme lapsen kanssa paljon kaikenlaista yhdessä. Monet arkiset asiat ovat paljon hauskempia lapsen kanssa, täynnä iloa. Kuten vaikka uinti ja ruoanlaitto. Parasta on tietysti ehdoton rakkaus häntä kohtaan.

Hyvää iltalukemista kaikille!

Minulla ei koskaan ollut mitään mielenkiintoa lapsia kohtaan parikymppisenä. Eräät kaverit saivat nuorena vauvan, eikä se minusta tuntunut yhtään innostavalta. Pikemminkin säälitti ja vahvisti omaa lapsettomuuspäätöstä. Lapsiperheet näyttivätkin ällöiltä. Sellaisia tuulipukuisia pupuperheitä.

Silti, kun ikää tuli 31 ja miehen kanssa oli oltu yhdessä useampia vuosia jo, alkoi joku ääni mielessä kuiskia, että vauva olisi kiva juttu. Että jos sellaisia haluaa, niin pitäisi iänkin puolesta jo alkaa toimia - entä jos sitä ei saisikaan? Mitä menettäisin elämässäni? Kumpi on kuolinvuoteella tärkeämpää: ura vai omat lapset? Rahassa tätä ei voi millään mitata. Tajusin, ettei työnantaja ole pitämässä kädestäni eikä kukaan muista minun urotekojani, olen vain säälittävä, hyväksikäytettävä osanen ahneen kapitalismin rattaissa. Ainoa aito asia elämässä on rakkaus.

Lisäksi elämäntilanne oli se, että eipä niitä menoja niin hirveästi kavereiden kanssa enää jaksanut. Baarit, reissut ja kännäykset oli koettu eikä niistä saanut oikein mitään. Lapsi ei olisi minkäänlainen este muulle elämiselle: vauvan kanssa voi matkustaa, harrastaa, syödä ravintolassa ja elää normaalia elämää. Se vauva tulee mukaan omaan elämäntapaan. Eikä minun tarvitse muuttua raitapaitaiseksi, lässyttäväksi Muumi-mammaksi, vaan voin olla oma persoonallinen itseni.

Siispä hommiin ja vauva alulle! Enkä ole katunut, kolme ihanaa lasta on saatu. Omiansa rakastaa aina. Miten se sanonta menikään: meidän lapset ja muiden kakarat. Toisaalta äitiys on tunne, joka laajenee universaaliksi: kaikki lapset ovat ihania! Rakastan myös kaikkia niitä lapsia, joita ei kukaan huomaa tai hoida. Rakastan, säälin ja ymmärrän myös aikuisia, joiden lapsuus on ollut ikävä.

Lapset ovat oikeastaan kasvattaneet minua yhtä paljon kuin minä heitä.

Olin täyttänyt 30 ja tunteet lapsen saamisen suhteen olivat tosi ristiriitaiset. Mies halusi lasta, mutta olin epävarma ja halusin toteuttaa ensin unelmia mm. maailmaympärimatkasta. Sain matkan, mutta ajatus lapsesta aiheutti yhä pakokauhua ja päädyin hätäpäissäni muuttamaan ulkomaille töihin. Vuoden etäsuhteen jälkeen tajusin, että jos en palaa, valitsen varman lapsettomuuden, ja että jos minä en lasta tee, pieni sukuni sammuu. Jälkimmäinen ajatus alkoi surettaa paljon. Palasin ja päätin kuukautta ennen 35v-päivääni (olin jo nuorena ajatellut sen olevan takaraja) että lopetan vihdoin vatvomisen ja annan universumin päättää. Jos on tarkoitettu, lapsi tulee, mutta en tee vauvan tekemisestä projektia.

Universumi ei pähkäillyt vaan tulin heti raskaaksi. Voin pahoin koko raskausajan, pelkäsin ja itkeskelin milloin mitäkin. Lapsen syntymästä muistan elävimmin vauvan epäilevän katseen. Tuntui kuin lapsi olisi tuntenut minut aina ja tiennyt, että lapsuudesta ei tule kaikkein helpointa - eikä tullut. Kävi ilmi, että minusta ei vauvan pullauttamalla tullutkaan sellaista pullantuoksuista äitiä, joka itselläni oli ollut. Äitiys oli ihanaa, mutta samalla pelottavaa ja yksinäistä ja järisytti identiteettiäni ja parisuhdettani. Pystyn antamaan lapselle paljon ja enemmänkin, mutta kulisseissa olen usein uupunut ja mietityttää, riittääkö se kaikki rakkaus varmasti paikkaamaan niitä kurjempia hetkiä kun huudetaan ja itketään molemmat. Vielä vuosien jälkeenkään en ole löytänyt rentoa tapaa olla äiti, ja se on ollut valtava pettymys ja huolenaihe. En ole edes uskaltanut haaveilla toisesta lapsesta.

Ja silti... jo kohta 5 vuotta olen joka ilta nukuttaessa kiittänyt lastani siitä, että hän tuli minun vauvakseni, ja uninen ääni vastaa aina saman: "Äiti, minä tiesin että sinä rakastaisit minua eniten".