Lue keskustelun säännöt.
Hei sinä äiti! Mistä tiesit, että haluat lapsia?
Tuliko vauvakuume? Miten aloit varmistua siitä, että olet todella valmis hankkimaan lapsia? Aloitteko heti yrittää lasta tosissaan, vai pettikö ehkäisy ja kaikki kävikin kuin vahingossa? Minkä ikäinen olit kun sait ensimmäisen lapsen? Olisi kiva kuulla tarinoita :)
Minä haaveilen esikoisesta, tuntuu niin vahvasti että jotain täältä kotoa puuttuu. Miestä selvästi jännitti paljon kun otin asian puheeksi, mutta hetken päästä sanoi että on valmis jättämään ehkäisyn pois vaikka heti. Tämä nyt on kai sellainen "tulee jos on tullakseen" vaihe, kalenteria emme vielä tutkaile.
Kommentit (85)
Olin erittäin lapsivastainen ennenkuin sain omani, joka tuli saatua hieman hetken mielijohteesta heikkona hetkenä, mutta hyvä niin. Lapseni on luonnollisesti elämäni tärkein asia, onneni ja iloni. Kaikki muu on toisarvoista. Ainoa asia mikä harmittaa on, että lapsia on vain yksi.
Pointtini oli tässä siis, että turha odotella oikeaa hetkeä tms. En ole koskaan kuullut että kukaan olisi katunut lapsiaan, pikemminkin sitä ettei niitä ollut enemmän tai aikaisemmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näitä on kiva lukea! :) kunpa pian tärppäisi... Ap
Vierailija kirjoitti:
En tiennyt mistään sillä olin 33v ikään asti vela. Sitten tuli odottamaton raskaus (en jaksa selittää, tuli sairaus joka sotki ehkäisyn) ja löysin elämäni tarkoituksen. Nyt mulla on iso ihana perhe!
En varmaan olisi alkanut tekemällä tekemään. Juurikin kun sitä ei voi etukäteen tietää.
Tässä on se viisauden siemen ja elämän hienouden salaisuus.
Kun vaikka kuinka suunnittelisi ja kuvittelisi ja seuraisi muiden elämää ja lapsia, niin silti ei voi ikinä tietää mitä se vanhemmuus omalle kohdalle tuo. Voi niin kuvitella millaisia lapsia saa ja miten ne kasvattaa - ja silti asiat ovi mennä aivan eri tavalla.
Vanhemmuus on hyppy tuntemattomaan, mutta yleensä se on ihana hyppy, joka tuo elämään aivan uutta syvyyttä.
Ja lapset ja niiden hoitaminen: paljon lyhyempi on aika jona lasta aktiivisesti hoidetaan , kuin vaikkapa kissaa tai koiraa. Joo, se toki on intensiivisempää alkuvuodet, mutta suurin osa lapsista on jo 2-3v iästä lähtien oppivainen ja halukas myös alkamaan kantaa omaa korttaan kekoon esim. kotitöiden suhteen. Ja tottakai ikätasoisesti, pakko sanoa ennen kuin joku älypää alkaa sössöttämään jostain 2-vuotiaan tekemästä suursiivouksesta.
Tältä palstalta, ja varsinkin lapsettomien keskusteluista saa usein sellaisen kuvan, että lapset on ikuisesti jotain uhmaikäisiä taaperoita, jotka vaan loputtomasti imee vanhemmistaan kaiken elämänilon, voiman ja rahat siihen päälle. Ei se niin mene.
Lapset on ihmisiä, omia yksilöitään, eivät vanhempiensa jatkeita tai omaisuutta. On ihan mieletön etuoikeus saada olla niin merkittävässä roolissa kuin vanhemman rooli on, lapsen elämässä.
Joku heitti alussa jotain tyyliin ikuinen vastuu. Ei se ole sitäkään. Kyllä jokaisella ihmisellä on vastuu itsestään, ja tietty vastuu lähimmäisistään, olivatpa nämä nuorempia tai vanhempia tai samaa ikäluokkaa. Ei vanhemman tarvitse taipua lastensa oikkuihin, varsinkaan siinä kohtaa kun nämä ovat jo aikuisia. Tuollaiset asiat on niitä, joihin kasvatuksella on eniten mahdollisuutta vaikuttaa. Että miten opettaa lapsen tunnistamaan omat rajansa, oikeutensa, vastuunsa ja velvoitteensa. Ja miten opettaa lapsen kunnioittamaan toisten ihmisten, myös vanhempiensa vastaavia.
Olin teininä/nuorena sitä mieltä ettei todellakaan lapsia, ei varmaan ikinä tai ainakin vasta reilusti yli 30 vuotiaana. Tai sitten vaan adoptoin ehkä kuitenkin mieluiten. Ajattelin etten ikinä löydä sellaista miestä jonka kanssa pystyisin perheen perustamaan, kriteerit olivat aika kovat ja elättelin toiveita vakiintumisesta ehkä vasta aikaisintaan 30 vuotiaana. No... kävi hieman toisin. Tapasin mieheni parin kuukauden kuluttua siitä kun olin täyttänyt 18 vuotta. Se oli menoa se, rakastuttiin ihan täysillä. Mies on aina ollut erittäin lapsirakas ja kysyikin muutaman kuukauden päästä jo että milloin tehdään lapsia (on minua muutamia vuosia vanhempi). Sanoin ettei todellakaan ennenkuin ollaan naimisissa. Mieli lapsien suhteen muuttui minullakin nopeasti, kuuluivat tulevaisuuden haaveisiin kyllä oikeastaan heti kun mieheni tapasin. Opiskelin ensin ja mentiin naimisiin, ostettiin talo ja tässä vaiheessa olin itsekin jo täysin vauvakuumeessa. Kun olin 25 vuotias saimmekin esikoisemme. Vauva-aika vain lisäsi minun vauvakuumetta kun näin miten mahtava isä mieheni on. Lapsia meillä on nyt neljä ja haaveillaan vielä yhdestä. Minulla siis tuli täyskäännös ajatuksiini kun mieheni tapasin, silloin tiesin haluavani lapsia.
Aina olen tiennyt haluavani lapsia.
Vaivoin sain yhden josta iloitsen päivittäin. Nyt jo aikuinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin muistaakseni noin 23-vuotias kun vauvakuume alkoi. Oltiin seurusteltu ja asuttu yhdessä miehen kanssa jo viitisen vuotta tuossa vaiheessa. Mies ei tosiaan ollut vielä silloin valmis. Vauvakuume oli raastavaa ja ahdistavaakin, en osaa selittää. Sovittiin sitten, että kun täytän 25 otan kierukan pois ja katsotaan miten käy. Noh ei siinä kauaa tarvinnut odotella. Mies tosin oli todella ahdistunut ja paniikissa siitä tilanteesta alussa. En hössöttänyt ollenkaan, koin kyllä olevani aika yksin asian kanssa kun en saanut miehestä sellaista tietynlaista tukea raskaana ollessani. Kun raskaus alkoi näkymään ja potkut tuntumaan mahan läpi alkoi mies pikkuhiljaa sopeutua paremmin. Nyt tyttö on kohta 6 v. ja kaikki mennyt oikein kivasti. Yllätyin kyllä siitä että olen ollut nämä 6 v. sitä mieltä että yksi lapsi saa olla hyvä. Suoraan sanottuna ensimmäiset 2-3 v. olivat raskaimpia lapsen kanssa. Nyt jo ihanan helppoa.
Olen aina tiennyt haluavani lapsia.
Jotenkin aika oli tullut kun unohtelin pillereitä niin, että kuukaudessa oli kahdet-kolmet kuukautiset. Juteltiin sitten että olisiko nyt sitten aika hankkia lapsia, asuntolaina, vakityöopaikat ja avioliitto olivat muutaman vuoden jo olleet. Ikä silloin 29v
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin vasta 16 kun jo tuli jonkinlainen vauvakuume. Tietystikään vakavissani en tuossa iässä lasta halunnut, haaveilin vain. Kolme vuotta myöhemmin minuun otti yhteyttä mies, jonka kanssa tiesin perustavani perheen. Hänessä vain oli sitä jotain. Luotettavan oloinen, miehekäs, rehti ja vastuuntuntoinen. Vajaan vuoden kuluttua seurustelun alkamisesta kihlauduttiin ja omaan kotiin muutettiin parin vuoden yhdessäolon jälkeen. Asuttiin pienessä kaksiossa ja vauvakuumetta oli enemmän ja vähemmän molemmilla. Otettiin kissanpentu seuraksemme ja se vähän hillitsi vauvakuumeilua. 2018 kesällä, reilu neljä vuotta yhteiseloa takana, tuli mahdollisuus muuttaa omakotitaloon vuokralle. Siihen tartuttiin ja kuukausi muuton jälkeen jätettiin ehkäisy pois. Päätös tehtiin fiilispohjalta, ei niinkään järjen kautta. Tuntui sopivalle hetkelle saada lapsi. 2018 joulukuussa poika sai alkunsa ja syntyi syksyllä 2019. Kun hänet kastettiin, meidät vihittiin avioliittoon samalla. Nyt on poika touhukas vuoden ikäinen taapero ja me onnelliset vanhemmat ollaan 24 ja 25. Kaikille ei perhe-elämä nuorena sovi, meille sen sijaan todella hyvin. Viljellään maata ja mies käy lisäksi ulkopuolisella töissä. Tämän kokoisella tilalla ei vielä oikein leipäänsä tienaa kun maataloutta ei arvosteta kärpäsen p*skaa enempää. Minä olen kotiäiti ja toista lasta mietitään koko ajan. Tämä korona vaan nyt jarruttaa molempia.
Olin pitkään sinkkuna viihtyvä vela. Sitten tapasin ihanan miehen, ja puolen vuoden yhdessäoloon jälkeen olin täysin suunnittelematta raskaana. Kun näin kaksi viivaa raskaustestissä tiesin, että haluan vauvan. Sai tuo lapsi vielä pikkusisaruksenkin. Vauvakuumetta en ole koskaan kokenut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin 28- vuotiaaksi asti varma etten halua lapsia, mutta sitten tapasin nykyisen poikaystäväni ja hänen kanssaan alkoikin tuntua, että voisin halutakin lapsen. Jätettiin ehkäisy pois ja yhen kierron jälkeen olinkin raskaana. Nyt viimeisiä viedään.
Tykkäsin hirveän paljon mun pikkuveljestä, joka syntyi, kun olin 2,5v. Sen jälkeen kärtin äidiltä lisää vauvoja, eikä niitä koskaan tullut enempää, kun äidin mielestä kaksi lasta oli tarpeeksi.
Naapurin tytölle syntyi pikkuveli, kun olimme 7v, ja olisin halunnut vain sylitellä sitä vauvaa ja vaunutella sen kanssa. Hoidin sitten nukkea ja leikin kotileikkejä.
Serkkuni sai vauvan, kun olin 9v, ja menin tätini kanssa katsomaan vauvaa. Talo oli hiljainen, kauniisti sisustettu ja serkkuni istui keinutuolissa pitkät hiukset auki, imettäen vauvaansa. Se oli aivan tosi suloista ja se rakkaus siinä talossa oli melkein käsinkosketeltava. Silloin ajattelin, että haluan juuri tämmöistä isona. Se tunne oli vauvakuume, mutta tunnistin sen vasta myöhemmin.
Hoidin myös paljon vauvoja ja taaperoita ollessani 8-15v, pieniä serkkujani, toisten serkkujeni lapsia, kavereideni serkkuja, ja jopa opettajani 5kk ikäistä vauvaa päivän ollessani 11v. Nautin vauvojen ja pikkulasten hoitamisesta ja jotenkin minua aina pyydettiin sitten lapsenlikaksi.
16v aloin seurustelemaan nykyisen aviomieheni kanssa ja silloin jo tiesin, että tuosta pojasta haluan lasteni isän jonain päivänä. Kirjoittelin päiväkirjat täyteen haaveita, miltä vauvamme, lapsemme näyttäisivät, mitä ominaisuuksia perisivät meiltä, mietin nimiä, se oli lempipuuhaani. Lueskelin myös lehdistä kastettujen nimiä, olin kiinnostunut, mitä muut antavat vauvoilleen nimiksi.
Kun olin 24v, olin aivan pakahtumassa vauvakuumeeseen jo, kun pari ystävääni saivat esikoisensa. Toinen niistä oli koliikkitapaus, ja yliopistopäivän jälkeen menin päästämään valvoneen ystäväni nukkumaan ja hoitamaan vauvaa. Oli ihan parhautta sylitellä pikkuista, ystäväni nukkui toisessa huoneessa, vauva nukkui sylissäni ja minä vain nuuhkin pientä päälakea ja rakastin sitä, se oli parasta hoitoa kauheaan vauvakuumeeseeni. Ystäväni ihmetteli, että vauva huutaa ihan kokoajan, mutta kun vauvan antaa minun syliin, se rauhoittuu samantien. Vauvasta tuli kummityttöni.
26-vuotiaana olimme valmistuneet yliopistolta, saaneet töitä ja pitäneet häät. Ja mieheni oli viimeinkin muuttanut sen "lapsia sitten joskus" -ajattelunsa siihen, että "lapsi saa tulla". Sitten kesti vielä melkein vuoden, että tärppäsi, se oli ankeaa aikaa, itkin sitä menetettyä vauvahaavetta joka kuukausi. Tunsin kamalaa raastavaa ikävää, melkein fyysistä kipua, lasta kohtaan, jota ei vielä ollut edes olemassa.
Raskausaika oli ihanaa vaikka koin rajua pahoinvointia, ja synnytys oli rankka, silti oma vauva vihdoinkin korvasi sen kaiken! Vauva oli ihanin, söpöin ja rakkain maailmassa, en voinut ennalta kuvitellakaan, miten rakkaus vain lisääntyi ja miten paljon voikaan rakastaa. Vauva oli myös helppohoitoinen, ei koskaan ollut koliikkia tai muitakaan ongelmia, kaikki sujui alusta asti todella luontevasti. Kävin ihan onnellisena vauvan kanssa kaikissa äiti-vauvajumpissa, muskareissa, sanataiteissa, vauvauinneissa, kahviloissa muiden äitien kanssa. Elämäni onnellistui kertaheitolla, elin unelmaani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tykkäsin hirveän paljon mun pikkuveljestä, joka syntyi, kun olin 2,5v. Sen jälkeen kärtin äidiltä lisää vauvoja, eikä niitä koskaan tullut enempää, kun äidin mielestä kaksi lasta oli tarpeeksi.
Naapurin tytölle syntyi pikkuveli, kun olimme 7v, ja olisin halunnut vain sylitellä sitä vauvaa ja vaunutella sen kanssa. Hoidin sitten nukkea ja leikin kotileikkejä.Serkkuni sai vauvan, kun olin 9v, ja menin tätini kanssa katsomaan vauvaa. Talo oli hiljainen, kauniisti sisustettu ja serkkuni istui keinutuolissa pitkät hiukset auki, imettäen vauvaansa. Se oli aivan tosi suloista ja se rakkaus siinä talossa oli melkein käsinkosketeltava. Silloin ajattelin, että haluan juuri tämmöistä isona. Se tunne oli vauvakuume, mutta tunnistin sen vasta myöhemmin.
Hoidin myös paljon vauvoja ja taaperoita ollessani 8-15v, pieniä serkkujani, toisten serkkujeni lapsia, kavereideni serkkuja, ja jopa opettajani 5kk ikäistä vauvaa päivän ollessani 11v. Nautin vauvojen ja pikkulasten hoitamisesta ja jotenkin minua aina pyydettiin sitten lapsenlikaksi.16v aloin seurustelemaan nykyisen aviomieheni kanssa ja silloin jo tiesin, että tuosta pojasta haluan lasteni isän jonain päivänä. Kirjoittelin päiväkirjat täyteen haaveita, miltä vauvamme, lapsemme näyttäisivät, mitä ominaisuuksia perisivät meiltä, mietin nimiä, se oli lempipuuhaani. Lueskelin myös lehdistä kastettujen nimiä, olin kiinnostunut, mitä muut antavat vauvoilleen nimiksi.
Kun olin 24v, olin aivan pakahtumassa vauvakuumeeseen jo, kun pari ystävääni saivat esikoisensa. Toinen niistä oli koliikkitapaus, ja yliopistopäivän jälkeen menin päästämään valvoneen ystäväni nukkumaan ja hoitamaan vauvaa. Oli ihan parhautta sylitellä pikkuista, ystäväni nukkui toisessa huoneessa, vauva nukkui sylissäni ja minä vain nuuhkin pientä päälakea ja rakastin sitä, se oli parasta hoitoa kauheaan vauvakuumeeseeni. Ystäväni ihmetteli, että vauva huutaa ihan kokoajan, mutta kun vauvan antaa minun syliin, se rauhoittuu samantien. Vauvasta tuli kummityttöni.
26-vuotiaana olimme valmistuneet yliopistolta, saaneet töitä ja pitäneet häät. Ja mieheni oli viimeinkin muuttanut sen "lapsia sitten joskus" -ajattelunsa siihen, että "lapsi saa tulla". Sitten kesti vielä melkein vuoden, että tärppäsi, se oli ankeaa aikaa, itkin sitä menetettyä vauvahaavetta joka kuukausi. Tunsin kamalaa raastavaa ikävää, melkein fyysistä kipua, lasta kohtaan, jota ei vielä ollut edes olemassa.
Raskausaika oli ihanaa vaikka koin rajua pahoinvointia, ja synnytys oli rankka, silti oma vauva vihdoinkin korvasi sen kaiken! Vauva oli ihanin, söpöin ja rakkain maailmassa, en voinut ennalta kuvitellakaan, miten rakkaus vain lisääntyi ja miten paljon voikaan rakastaa. Vauva oli myös helppohoitoinen, ei koskaan ollut koliikkia tai muitakaan ongelmia, kaikki sujui alusta asti todella luontevasti. Kävin ihan onnellisena vauvan kanssa kaikissa äiti-vauvajumpissa, muskareissa, sanataiteissa, vauvauinneissa, kahviloissa muiden äitien kanssa. Elämäni onnellistui kertaheitolla, elin unelmaani.
Jatkuu:
Myöhemmin sain vielä kaksi vauvaa lisää, joita kumpaakin ikävöin ja kuumeilin samalla tavalla kuin esikoista. Rakkaus lisääntyi edelleen vain joka kerta. Parhautta oli nähdä myös se, miten isosisarus hoitaa ja tykkää pienemmästä, pitää sylissä ja haluaa leikkeihin ottaa leikkeihin mukaan.
Vauvakuume vaivaa edelleen ajoittain. Mutta olen jo 39v, lähinnä jäljellä on sellainen haikeus, että olen jo liian vanha saamaan enempää vauvoja, ja että ne ajat, joista aina haaveilin, ovat jo takanapäin. Enää en ikävöi ketään, kaikki kolme, jotka aina halusin, ovat luonani.
Ehkä seuraavaksi voin hoitaa veljeni lapsia, jos hän niitä saa. Ja sitten lastenlapsia jonain päivänä.
Mutta aina tiesin, että haluan lapsia. Ja aina olen kaikista eniten vain halunnut olla äiti. Olisi ollut aivan kamalaa jäädä lapsettomaksi, en ehkä olisi kestänyt sitä.
Vauvakuume tuli todella vahvana jo 16-vuotiaana kun tutustuin silloisen poikaystävän, nykyisen miehen perheeseen ja siskon lapsiin. Sitä ennen en halunnut lapsia, koska oma lapsuuteni oli niin huono. Halusin kyllä kasvatusalalle töihin. Mutta kun näin, millaista perhe-elämä voi parhaimmillaan olla ja miten upea äiti anoppini on, niin jokin minussa vaan sitten heräsi. 18-vuotiaana olin jo siinä pisteessä, että itkin vauvoja ja perheitä nähdessäni kuin mikäkin kolmekymppinen jolla biologinen kello tikittää. Muistan kerran rannalla leikkineeni ihan vieraiden lasten kanssa ja itkeneeni sen jälkeen aivan kamalasti. Halusin vaan niin pitää jo omaa lasta sylissä, hoivata ja leikkiä sen kanssa, näyttää maailmaa. Olen muuten aika järjen ihminen, mutta tässä asiassa tunteet ottivat täysin vallan.
Esikoinen siunaantui täytettyäni 21, ja vaikka olin tosi peloissani että miten osaan huolehtia lapsesta niin kaikki meni lopulta todella hyvin. Pärjäsin erinomaisesti ja äidinvaisto voimistui vielä raskausaikana entisestään. Tuli kaksi lasta lisää, suoritin opinnot loppuun ja menin töihin kun kuopus oli 3v. Nyt esikoinen lähtee pesästä ja itken taas, kun lapset kasvavat. Mutta onneksi ollaan tosi läheisiä, ja kohta saakin sitten odottaa lapsenlapsia (vaikka painostaa en aio).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten maisterin paperit vaikuttaa lasten hankintaan?
Ne pitää olla opiskeltuna, ennen kuin alkaa hankkia lapsia.
No jaa, suoritin tutkinnon hoitovapaalla ja tuttava valmisteli omallaan väitöskirjaansa.
En ollut varma ennenkuin tutustuttuani lapsiini. 16 viikon sairaalassa olo ennen ja jälkeen synnytyksen ei asiaa helpottanut eikä myöskään sen jälkiset 3 vuotta, jolloin esikoinen vihdoin sai terveen paperit. Kuopus oli tuolloin vuoden.
Nyt he ovat 23 ja 21, ja ovat rakkaimmat ihmiset maailmassa.
Minulle lapsen hankinta oli yhdentekevää, mutta mies sai ylipuhuttua minuta hankkimaan niitä. Ekan kanssa se oli yhtä harjoittelua alusta asti, koska en ikinä ollut tutustunut aiheeseen. Rakastuin silti vauvaan, enkä halunnut luopuakkaan siitä. Tokaa jo halusin itsekin. Lasten kanssa olen silti aina tullut toimeen, vaikka hoivaviettini on ollut matala. Meillä isä hoiti suuremman osan leikittämisestä ja perusrutiineista, kun itse opiskelin.
Alle 30v. ajatus oli kauhistus.Tapasin ihanan miehen 29 vuotiaana joka sai tuntemaan oloni turvalliseksi.Sain ensimmäiseni 31v. ja sen jälkeen vielä 2 lasta .Olemme edelleen onnellisesti naimisissa.
Tiesin jo hyvin nuorena, että haluan saada oman perheen johon kuuluu myös lapsia. Olen aina ollut lapsirakas ihminen. Joskus myös kätilö ammattina kiinnosti. Menin naimisiin ja elimme hyvin rauhallista ja tavallista elämää, joten pikkuhiljaa se vauvakuume kasvoi ja kasvoi. Nykyään meillä on 4v. Poika ja 2v. Tyttö :) Itse olen 25 vuotias ja mieheni 28. Äitiys on ihanaa vaikka raskaita aikojakin löytyy. Onnea teille tulevaan :)
Voi, mulla on krooninen vauvakuume ollut varmasti jo teinistä asti. :D
Olen aina ajatellut, että haluan lapsia, mieluiten alle kolmekymppisenä kaikki. Olin tuntenut esikoisen isän jo lapsuudesta saakka. Aloimme tapailla kun minä olin 17v, aloimme seurustella kun olin juuri täyttänyt 18v. Esikoisen saimme kun olin 20v ja hän 23v. Olimme puhuneet, että haluamme molemmat nuorena lapsia. Jätin hormonaalisen ehkäisyn pois, mutta jänistimme kunnes olinkin kohta puolivahingossa raskaana. Olimme äärimmäisen onnellisia raskaudesta, ja niin oli molempien perheetkin. Valitettavasti meidän arvomaailma osoittautui täysin erilaisiksi juuri niistä kriittisistä kohdista. Mies kävi vieraissa ja vauvan hoitaminen tuntuikin hänestä sitovalta. Hän jätti minut pian vauvan syntymän jälkeen, eroon liittyi kolmas osapuoli.
Esikoisen ollessa 2v. Tapasin miehen, jonka olin tavannut jo esikoisen isän kanssa seurustellessa. Tuolloin en luonnollisesti ollut kiinnittänyt häneen sen kummemmin huomiota, muuten kuin että komea ja ihan mukava. Jotain kumminkin tapahtui, ja aloimme tapailla. Tapailu vaihtui seurusteluksi ja hyvin pian olin ehkäisystä huolimatta raskaana. (Kondomi ja sen petettyä jälkiehkäisy, ehkäisypillerireseptistä soitettiin vasta kun olin jo tehnyt positiivisen raskaustestin, lääkärin oli pitänyt ottaa selvää käykö valmiste minulle suvussa esiintyvän sairauden vuoksi. :D) Mietin että syteen tai saveen, haluan pitää tämän vauvan. Vaikka sitten jäisinkin yksin kahden lapsen kanssa. Mies oli onneksi samaa mieltä, että lapsi pidetään. Meille syntyi ihana vauva ja muutimme yhteen. Nyt kymmenen vuoden jälkeen olemme yhä yhdessä, ja muutama kuukausi sitten syntyi kolmas lapsi, jota sitten ihan tekemällä tehtiin. Haaveilimme kolmannesta vuosia. Ensin jänistimme ja kypsyttelimme asiaa, sitten tulimme siihen tulokseen, että katuisimme enemmän sitä, jos emme edes yrittäisi kolmatta. En ole koskaan katunut kahta vanhempaa lasta, miksi katuisin sitä mahdollista kolmattakaan. Lopulta teimme päätöksen, että tulee jos on tullakseen. Raskaus ei alkanut niin helposti kuin parikymppisenä. Ensin oli kaksi kemiallista raskautta tai varhaista keskenmenoa, vuoto alkoi viikon sisään hailakasta plussatestistä, joka ei vahvistunut missään vaiheessa. Sitten tuli keskenmeno rv11 ja sen jälkeen sitten vihdoin tärppäsi niin, että pikkuinen pysyi kyydissä loppuun saakka . Tuossa se nyt tuhisee vieressä. ❤️
Opetus: Edes pitkään tunteminen ei aina ole tae siitä, että perhe-elämä sujuu. Mieti siis tarkkaan, onko teillä samanlaiset arvot? Mitä odotuksia hänellä on parisuhteessa? Entä mitä odotuksia perhe-elämästä? Miten hän haluaisi kasvattaa yhteiset lapsenne? Miten hän haluaisi jakaa hoitovastuuta? Ehkä jopa kysyisin, että entä jos kävisikin niin, että joskus eroaisitte, niin miten jakaisitte tapaamiset? Jos teillä on hyvä toimiva parisuhde ja samanlaiset arvot ja olette valmiita, niin antaa mennä vaan!
Vaikka kaikki kolme lastani on saanut alkunsa hyvin erilaisissa elämäntilanteissa, olen iloinnut jokaisesta raskaudesta ja jokaisesta lapsesta.
Toivottukin raskaus saattaa jännittää, pelottaa ja näiden tunteiden takia jopa ”kaduttaa” ajoittain: ”Apua, mihin mä oon ryhtynyt! Se on täysin normaalia, kun on uuden edessä. Vanhemmuuteen kasvaa kyllä ja on ihanaa jos kumppani kasvaa vanhemmuuteen siinä rinnalla. Kukaan ei ole seppä syntyessään. 🙂
Kun kerta kumppanisikin on valmis jättämään ehkäisyn pois, niin toivon teille tarrasukkia ja vauvaonnea! ❤️
(P.S. Ala viimeistään nyt syödä foolihappoa. :) )
Oon tiennyt haluavani lapsen niin kauan ku muistan. Teininä jo haaveilin varovasti mut tiesin etten oo vielä valmis. Vähän päälle 20v aloin jo odottaa että aika menis nopeammin ja voisin jo olla tilanteessa jossa saisin olla raskaana. Ei ihan heti löytynyt oikeeta miestä ja tuli jo varmempi olo siitä että hankin lapsen sitten vaikka yksin jos en sopivaa puolisoa löydä.. Mies löytyi mutta ei ollut vielä useaan vuoteen valmis lapseen. Siinä kohtaa se "vauvakuume" tuntui jo kipuna ja kamalana ikävänä. Siis kun olis jo lapsi jossain mut ei pääse sen luokse ja ottamaan syliin. Itkin sitä ikävää... Rakastin jo sitä lasta jota ei edes ollut vielä. Kuulostaa vähän hullulta jälkeenpäin ajateltuna mut sellanen se tunne oli.
Lopulta tulin raskaaksi ja kaikki oli hyvin mutta tunteet muuttuikin onnesta ja rakkaudesta ja jännityksestä pelkoon, katumukseen ja syyllisyyteen. Parissa viikossa alkoi onneksi helpottaa. Luulin että se rakkaus iskee kunnolla päin pläsiä heti kun lapsi syntyy mutta itse suhtauduin lapseen ja uuteen tilanteeseen aika realistisesti. Vauvakulpassa joo mutta ei hattarassa. Lapsen ollessa nyt isompi tunnistan tän rakkauden tunteen samaksi mitä tunsin kun ikävävöin häntä ennen edes olemassaoloaan. Sydämeni on nyt täysi.