Lue keskustelun säännöt.
Sinä 30-vuotias millainen elämäntilanne sinulla on?
21.08.2020 |
Kerro ja kuvaile. Ja oletko tyytyväinen siihen? Jos et niin miten haluaisit sen olevan?
Itsestä tuntuu, että elämä ei etene mihinkään. Ei yrityksistä huolimatta. Olen jo 30,mutta puuttuu vakituinen työ, talosta ja lapsista puhumattakaan. Ei ole onnistanut vaikka taskussa on yliopistotutkinto ja työkokemusta kuitenkin. Haluaisin jo oman asunnon ja vakituisen työn ja lapsia, mutta tuntuu niin vaikealta. Nyt mieskin jäämässä työttömäksi ja tulevaisuus pelottaa:(
Kommentit (35)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
N31, ikisinkku, sosiaalista elämää ei ole ollut 13 vuoteen eli koko aikuisiän olen ollut täysin yksin. Asun hirveässä vuokra-asunnossa, tosin etsin koko ajan uutta (omistusasuntoon ei ole varaa). Teen pskaduunia jota inhoan, netto 1700 e/kk. Ennen koronaa matkustelu toi iloa elämään, nyt sekin viety pois. Vapaa-aikana katson sarjoja ja nukun mahdollisimman paljon. Vihaan aika lailla kaikkea elämässäni ja k uolemaa olen toivonut 16-vuotiaasta lähtien.
Hah hah. Mikset hanki rikasta miestä, jolla on omistusasunto? Lapsettoman 31 v naisen on helppo saada mies, varsinkin jos ei ole lihottanut itseään pilalle.
Ikisinkku vasten tahtoani. Yksikään mies ei ole ollut koskaan kiinnostunut musta. Siksi. Rikasta miestä kun ei noin vaan "oteta". Tai kai kauniit naiset ottaa, minä en valitettavasti ole kaunis ja olen siitä myös koko elämäni kuullut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
34v ikisinkku mies joka ei ole vuosiin saanut edes yhden yhtä tapailua alkamaan.
Haaveissa olisi pitkä parisuhde ja oma perhe mutta en tahdo kelvata niille naisille joita itse haluaisin.
Matalapalkattu vakityö löytyy ja omistusasunto, mutta vapaa-ajalla lähinnä harrastan yksin urheilua.
En ole tyytyväinen parisuhde/kaveri/työ/koulutus-tilanteeseen.
Minkälaisia naisia sitten tavoittelet, jos kukaan ei kelpuuta sinua?
On naiset kyllä kelpuuttaneet mutta eivät he joita itse haluaisin.
Olen yrittänyt löytää samanikäistä tai alle 34v hoikkaa urheilullista mukavaa perusnättiä naista.
M34
Kaksi lasta ja avioeronnut olen vuosi sitten. Lapset jo hieman isompia, eli elämä heidän kanssaan helpohkoa. Avioliitto kesti 9v. En kadu, nuorena eksyin epästabiilin ihmisen kanssa yhteen ja onneksi ymmärsin erota. Yksi amk-tutkinto, joka työllistää erittäin hyvin. Opiskelen kuitenkin yliopistossa nyt toista tutkintoa. Oma asunto on, pieni kylläkin :)
Olen tällä hetkellä onnellisempi ja tyytyväisempi elämään kuin ikinä. En ole enää sairaassa suhteessa kahlittuna, vaan saan olla vapaa ja itsenäinen, onnellinen ihminen. Lapset ovat ihania ja voineet paremmin eron jälkeen :) Uusi miesystävä löytyy ja on useamman vuoden nuorempi sekä lapseton, joten voi olla että elämä tuo minulle vielä lisää lapsia. Se jää nyt nähtäväksi! Aikalailla onnea, vaikka välillä opiskelu, kaksi lasta ja työnteko täyttävätkin arjen joka minuutin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
34v ikisinkku mies joka ei ole vuosiin saanut edes yhden yhtä tapailua alkamaan.
Haaveissa olisi pitkä parisuhde ja oma perhe mutta en tahdo kelvata niille naisille joita itse haluaisin.
Matalapalkattu vakityö löytyy ja omistusasunto, mutta vapaa-ajalla lähinnä harrastan yksin urheilua.
En ole tyytyväinen parisuhde/kaveri/työ/koulutus-tilanteeseen.
Ikävä fakta on kaveri, että jos tohon ikää ei ole onnistunut, niin pelkällä naamalla ja hurmaavalla persoonallasi et tule onnistumaan. Ainoa vaihtoehtosi on sitten rikastua tai päästä vaikutusvaltaiseen asemaa. Katso vaikka näitä Hjalliksia tai Junglereita. Jos he olisivat autokorjaamossa töissä, niin ei heilläkään olisi koskaan mitään naisrintamalla ollutkaan.
Itse olen tiedostanut tilanteen ja ajattelin keskittyä omaisuuden hankkimiseen. 50 vuotiaana voin sitten ostaa nuoren vaimon lapsentekokoneeksi, niin saan sitä toivomaani jälkikasvua. Nainen antaa minulle lapset, minä hyvän elintason hänelle. Alkukantaista, mutta ruman miehen aina toivo.
Eipä tässä voi muuta kuin jatkaa treffeillä käymistä ja toivoa lottovoittoa (sanoinkuvallisesti).
5 naista on tähän ikään mennessä päätynyt sänkyyni, mutta pisin ns. vakava tapailu on kestänyt vasta 3kk.
Kerran oli yksi yli vuoden tapailu mutta se oli ihan pelkkää tyytymistä ilman mitään kriteerejä.
M34
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
N31, ikisinkku, sosiaalista elämää ei ole ollut 13 vuoteen eli koko aikuisiän olen ollut täysin yksin. Asun hirveässä vuokra-asunnossa, tosin etsin koko ajan uutta (omistusasuntoon ei ole varaa). Teen pskaduunia jota inhoan, netto 1700 e/kk. Ennen koronaa matkustelu toi iloa elämään, nyt sekin viety pois. Vapaa-aikana katson sarjoja ja nukun mahdollisimman paljon. Vihaan aika lailla kaikkea elämässäni ja k uolemaa olen toivonut 16-vuotiaasta lähtien.
Hah hah. Mikset hanki rikasta miestä, jolla on omistusasunto? Lapsettoman 31 v naisen on helppo saada mies, varsinkin jos ei ole lihottanut itseään pilalle.
Ikisinkku vasten tahtoani. Yksikään mies ei ole ollut koskaan kiinnostunut musta. Siksi. Rikasta miestä kun ei noin vaan "oteta". Tai kai kauniit naiset ottaa, minä en valitettavasti ole kaunis ja olen siitä myös koko elämäni kuullut.
Jos et ole oikeasti mikään suohirviö, niin tuolla kylillä on tuhansia tylsiä silmälasipäisiä insinöörimiehiä, jotka antaisivat vasemman kiveksensä siitä mahdollisuudesta, että saisivat seurustella kanssasi.
Ongelmasi on, kuten muillakin naisilla, että he ovat mielestäsi niin mitättömiä, että et edes huomaa heitä tuolla kadulla. Ainoa paikka missä huomaat heidän olemassaolonsa on kaupan kanssa, jossa kiroat kun he kuhnailevat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
29v olen, määräaikainen työ päättyy vuoden loppuun, jatkoa ei ole tiedossa enkä haluaisikaan. Maisterintutkinto on mutta haaveilen vapaan taiteilijan elämästä ja pyrin sitä kohti, olen säästänyt aika paljon ja muutimme puolison kanssa halvempaan asuntoon pk-seudulla, jotta saatiin kulut pienemmiksi. Puolisoni on työtön tällä hetkellä, pätkätöitä duunarihommissa hänelläkin. Lapsia ei ole eikä tule, kissa on. Asuntolainaa en halua, asun mieluummin vuokralla. Haluan olla valmis muuttamaan elämäni suuntaa koska tahansa, siis mahdollisimman vähän mitään mikä sitoo esim. työhön, paikkaan, toisiin ihmisiin jne. Hyviä ystäviä on paljon, tavataan suht harvoin mutta viestitellään päivittäin, enimmäkseen vietän aikaa kotona ja töissä. Matkustaisin mielelläni enemmän, mutta nyt en halua koronan takia.
Jos olisin jumissa tässä työssä, niin elämä tuntuisi varmaan kurjemmalta. Koska tämä loppuu melko pian ja sitten voin taas keskittyä omiin juttuihini, olen suorastaan optimistinen. Oikeastaan tässä tämän vuoden aikana on tullut suurempi varmuus siihen, mitä haluan ja mitä en. Pitkään tuntui että olen ihan hukassa. Nytkin on vasta suunta tiedossa, mutta tavoitteiden toteutumisesta en voi mennä takuuseen.
Vierailija kirjoitti:
Kaksi lasta ja avioeronnut olen vuosi sitten. Lapset jo hieman isompia, eli elämä heidän kanssaan helpohkoa. Avioliitto kesti 9v. En kadu, nuorena eksyin epästabiilin ihmisen kanssa yhteen ja onneksi ymmärsin erota. Yksi amk-tutkinto, joka työllistää erittäin hyvin. Opiskelen kuitenkin yliopistossa nyt toista tutkintoa. Oma asunto on, pieni kylläkin :)
Olen tällä hetkellä onnellisempi ja tyytyväisempi elämään kuin ikinä. En ole enää sairaassa suhteessa kahlittuna, vaan saan olla vapaa ja itsenäinen, onnellinen ihminen. Lapset ovat ihania ja voineet paremmin eron jälkeen :) Uusi miesystävä löytyy ja on useamman vuoden nuorempi sekä lapseton, joten voi olla että elämä tuo minulle vielä lisää lapsia. Se jää nyt nähtäväksi! Aikalailla onnea, vaikka välillä opiskelu, kaksi lasta ja työnteko täyttävätkin arjen joka minuutin.
Ikää siis 30. Ero oli äärettömän vaikea mtongelmaisesta puolisosta ja vasta nyt on merkkejä ilmassa, että vainoaminen alkaa hieman laantumaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
N31 ja asun vuokra-asunnossa aivan ihanalla asuinalueella pääkaupunkiseudulla kämppiksen ja koiran kanssa. Opiskelen toista vuotta yliopistossa ensimmäistä ylemmän asteen tutkintoa. Tuloni koostuvat opintotuesta, asumislisästä ja opintolainasta. Olen ollut sinkkuna yli 6 vuotta. Lyhyempiä tapailujuttuja ollut silloin tällöin, mutta mitään pysyvää ei ole toistaiseksi löytynyt. Tapailujuttujakaan ei ole ollut varmaan pariin vuoteen, kunnes nyt ihan hiljattain aloin tapailemaan erästä miestä. Saa nähdä mihin tämä johtaa...
Olen todella kiitollinen jokaisesta päivästä. Minulla on ihana asunto ja kämppis. Saan liikkua luonnossa joka päivä koiran kanssa. Opintoni ovat todella mielenkiintoiset ja saan jatkuvasti kehittää ajatteluani. Harjoitan joka päivä kiitollisuutta ja pyrin keskittämään ajatukseni niihin asioihin, jotka tuovat minulle iloa. Pyrin olemaan läsnä jokaisessa hetkessä ja kuuntelen parhaani mukaan sisäistä lastani. Tartun elämän tilaisuuksiin spontaanisti ja löydän naurun aiheita ja iloa ihan jokaisesta päivästä.
Olin pitkään huolissani siitä, että löydänkö miehen ja haluanko lapsia jne. Oivalsin tuossa pari kuukautta sitten, että olen täydellisen onnellinen myös ilman lapsia. Jos löytyy kumppani ja lapsia sattuu tulemaan, niin sitten tulee. Mutta oikeastaan mulla ei ole mitään hinkua.
Elän myös ihan mielelläni erilaisilla tuilla ja satunnaisilla keikkaduuneilla, joten en stressaa urasta, työllistymisestä tai vaikka omistuasumisesta. Olen tottunut pärjäämään pienellä rahalla. Nauru ja sydämen ilo ovat ilmaisia. Mulla on ihania ystäviä, mutta olen onnellinen myös yksin. <3
Olen 33, ja sinä vuonna kun täytin 30 sain vakituisen työpaikan alalta jonne opiskelinkin amk:ssa mutten valmistunut. Ostin omistusasunnon muutamaa kuukautta myöhemmin. Olin seurustellut nykyisen kumppanin kanssa reilun vuoden. Emme asu yhdessä.
Eniten harmittaa opintojen keskeyttäminen, ja asuntolainan velan määrä, vaikka riittävät tulot ovatkin.
Viihtyisin paremmin merkittävästi pienemmässä asunnossa, nykyinen on 90 neliöinen kolmio. Taivuin asunnon ostoon pääasiassa vanhempien painostuksesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Haluan myös lisätä äskeiseen (viesti 30), että tämä ihana onnellisuuden ja kiitollisuuden tila on saavutettu vuosien ja vuosien psykoterapialla, itsetutkiskelulla, kiitollisuusharjoitteilla ja itseni rakastamisen treeneillä.
Taustalla on väkivaltainen, turvaton ja epävakaa lapsuus. Toisella vanhemmalla päihdeongelma ja toisella muita vakavia mielenterveyden ongelmia.
Pari vuotta sitten rukoilin Jumalaa ja Jeesusta antamaan minulle välineitä itseni hoitamiseen ja kehittämiseen. Rukoilin, että saisin rohkeuden avata sydämeni rakkaudelle. Oivalsin nimittäin sen, että rakkaus on kuin aurinko, joka paistaa aina ja on aina saatavilla. Sydän pitää vain avata ja antaa rakkauden valua sisään. Tämän jälkeen aloin löytää mitä ihmeellisempiä keinoja kehittää itseni rakastamista ja kiitollisuutta.
Välillä tulee masennusjaksoja, mutta sitten menen juttelemaan jonnekin ja prosessoin niitä juttuja parhaani mukaan. Itken ja annan surulle tilaa.
Toivottavasti joku saa tästä itselleen toivoa. Tiedän, että rukoilu saattaa kuulostaa todella tyhmältä, mutta kannattaa kokeilla, koska eihän siinä mitään häviä. Selviät ihan mistä tahansa, kun uskot omaan voimaasi eheyttää itsesi. Saat työkalut siihen, jos vain kehtaat pyytää. <3
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
N31, ikisinkku, sosiaalista elämää ei ole ollut 13 vuoteen eli koko aikuisiän olen ollut täysin yksin. Asun hirveässä vuokra-asunnossa, tosin etsin koko ajan uutta (omistusasuntoon ei ole varaa). Teen pskaduunia jota inhoan, netto 1700 e/kk. Ennen koronaa matkustelu toi iloa elämään, nyt sekin viety pois. Vapaa-aikana katson sarjoja ja nukun mahdollisimman paljon. Vihaan aika lailla kaikkea elämässäni ja k uolemaa olen toivonut 16-vuotiaasta lähtien.
Hah hah. Mikset hanki rikasta miestä, jolla on omistusasunto? Lapsettoman 31 v naisen on helppo saada mies, varsinkin jos ei ole lihottanut itseään pilalle.
Ikisinkku vasten tahtoani. Yksikään mies ei ole ollut koskaan kiinnostunut musta. Siksi. Rikasta miestä kun ei noin vaan "oteta". Tai kai kauniit naiset ottaa, minä en valitettavasti ole kaunis ja olen siitä myös koko elämäni kuullut.
Jos et ole oikeasti mikään suohirviö, niin tuolla kylillä on tuhansia tylsiä silmälasipäisiä insinöörimiehiä, jotka antaisivat vasemman kiveksensä siitä mahdollisuudesta, että saisivat seurustella kanssasi.
Ongelmasi on, kuten muillakin naisilla, että he ovat mielestäsi niin mitättömiä, että et edes huomaa heitä tuolla kadulla. Ainoa paikka missä huomaat heidän olemassaolonsa on kaupan kanssa, jossa kiroat kun he kuhnailevat.
Jep, meitä kilttejä insinöörimiehiä on paljon ja kyllä naisseura kelpaisi, mutta kun ei me olla riittävän jänniä edes niille "suohirviöille".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
40+ vastaa. Elämäntilanteeni on samanlainen kuin kolmekymppisenä: Kesken jääneet koulut, ei ammattikoulutusta tai työtä, hyvin pienet tulot, ei parisuhdetta, muutama kaveri, jota näen jokusen hassun kerran vuodessa. Asun vanhempieni vuokra-asunnossa (puoli ilmaiseksi) ja säästöjä on kertynyt jonkin verran osakekaupoilla. Oikeastaan suurin muutos on tapahtunut vaikeutuneissa mt-ongelmissa. Oikeastaan olen tehnyt hiljaista kuolemaa viimeiset vuosikymmenet. Jos vertaan kaikin puolin hyvää ja turvallista lapsuuttani nykyhetkeen eivät ne kaksi mahdu edes samaan universumiin.
Vierailija kirjoitti:
40+ vastaa. Elämäntilanteeni on samanlainen kuin kolmekymppisenä: Kesken jääneet koulut, ei ammattikoulutusta tai työtä, hyvin pienet tulot, ei parisuhdetta, muutama kaveri, jota näen jokusen hassun kerran vuodessa. Asun vanhempieni vuokra-asunnossa (puoli ilmaiseksi) ja säästöjä on kertynyt jonkin verran osakekaupoilla. Oikeastaan suurin muutos on tapahtunut vaikeutuneissa mt-ongelmissa. Oikeastaan olen tehnyt hiljaista kuolemaa viimeiset vuosikymmenet. Jos vertaan kaikin puolin hyvää ja turvallista lapsuuttani nykyhetkeen eivät ne kaksi mahdu edes samaan universumiin.
Sun tilanne kuulostaa todella haastavalta ja toivon koko sydämestäni, että saat ammattiapua mt-ongelmiisi. <3 Jos sulla on säästöjä, niin pohdi, että oisko niitä mahdollista käyttää oman hyvinvoinnin edistämiseen? Psykiatrit, psykologit ja terapeutit on kalliita ja on varmasti todella vaikeaa uskoa niiden apuun, mutta jos elämä lipuu ohi, niin kannattaa hyödyntää kaikki mahdolliset oljenkorret, tuntui miten turhalta ja toivottamalta tahansa. Ansaitset elää hyvää elämää. Ansaitset iloita ja nauraa. Muista se. <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olen 29 vuotias ja avopuoliso 30 vuotias.
- Molemmilla vakituiset työt, nettotulot noin 2300e per naama. Rakastan nykyistä työtäni.
- Peruskoulu vaan käytynä eikä mitään hinkua opiskeluun.
- Omakotitalo ostettuna pk-seudun naapurikunnasta 2 vuotta sitten. 2 suht uutta autoa löytyy pihasta.
- Koiria löytyy useampi.
- Ystäviä löytyy sopivasti. Voisi vähän useammin nähdä kylläkin, mutta kaikki levittäytyneet pitkin maata.
- Ehkäisy jätetty pois noin 2 vuotta sitten. Tulee jos on tullakseen, meille käy kummin päin vaan.
Näin kirjotettuna elämä ei ole yhtään hullumpaa.
-Naimisissa yksityisyrittäjän kanssa (ihana mies myös 30 v, paljon kotona)
-Lapset 10, 8 ja 6 v
-Vakituinen päivätyö (suunnitelmissa haku yliopistoon kunhan nuorinkin saatu kouluun, lähtöpisteet on ainakin hyvät)
-Asutaan asumisoikeusasunnossa, ihana naapurusto
-Kivat harrastukset, pari kaveria ja lemmikki
-Hyvät välit omiin vanhempiin, heillä on onneksi kaikki hyvin. Appivanhemmatkin ok, miehen riesa.
Pidän elämästäni nyt, mutta vielä on paljon unelmia jäljellä. Välillä oli levottomampaa, mies ei tuntunut oikealta, eipä sitä töiden vuoksi näkynytkään, epävarmuutta. Sitten asiat vaan järjestyi. Kiireisimpien pikkulapsivuosien jälkeen on vaan hämmentynyt olo, miten elämäni voi olla näin seesteistä ja onnellista enkä ole niin vanhakaan vielä.