Lue keskustelun säännöt.
Lastenhankinta arveluttaa - ajatuksia vanhemmilta ja (vapaaehtoisesti) lapsettomilta?
Epäilyksen peikko
20.08.2020 |
Vanhemmat: Mistä tiesit, että haluat tulla vanhemmaksi? Haaveilitko vanhemmuudesta ja lapsista jo kauan ennen hankintaa? Koska päätit tulla vanhemmaksi? Päädyitkö ikinä katumaan päätöstäsi?
Vapaaehtoisesti lapsettomat: Koska tunsit, että vanhemmuus ei ole sinulle? Puuttuiko sinulta lapsihaaveet ja -haaveilut tai vaikka hoivavietti? Koska päätit, että et hanki lapsia? Päädyitkö ikinä katumaan päätöstäsi?
Olen 23-vuotias (nais)opiskelija. Viime aikoina on tullut mietittyä paljon omaa suhtatumistani vanhemmuteen (eritoten äitiyteen), lapsiin ja niiden hankintaan. Aloin pohtia vapaaehtoista lapsettomuutta itsekseni lukioikäisenä - ennen sitä ajatukseni oli lähinnä, että lasten hankinta on vain väistämätön asia elämässä joka täytyy jossakin kohtaa hoitaa "pois alta", koska niin vain kuuluu tehdä.
En ole koskaan erityisemmin haaveillut lapsista, ja huomaan ajattelevani lastenhankintaa vain lähinnä teknisten asioiden kautta; miten pitäisin suomen kielen ja kulttuurikokemuksen vahvana esimerkiksi ulkomailla asuessa, millaisia nimiä valitsisin ja mitä asioita lasten hankinta väistämättä vaikeuttaisi. En ole varma tiedänkö edes miltä tuntuu kaivata äitiyttä tai lapsia, koska en liitä omien lasten hankintaan hyviä tai helliä tunteita, lähinnä pelkoa ja ahdistusta. Kun taas sitten haaveilen, ovat päiväuneni lähinnä uralähtöisiä. Olen siinä mielessä hyvin onnekas, että olen löytänyt intohimoni ja menen läpi vaikka harmaan kiven voidakseni toteuttaa koulutukseen ja työelämään liittyviä unelmia.
Minulla on nuorempien sisarusteni kanssa paljon ikäeroa, joten he ovat molemmat vielä aika pieniä lapsia (päiväkoti- ja alakouluikäinen). Rakastan heitä hurjan paljon, ja on aivan ihana nähdä miten he kasvavat ja kehittyvät. Vaikka en usein heitä näe, osaan hassutella ja olla heidän kanssaan. Huomaan kuitenkin myös väsyväni hyvin nopeasti, ja tuntuu jopa että joka kerta kun näen heitä, epäilys omasta lastenhankinnasta vain kasvaa. Minulta löytyy hoivaviettiä heille (varmaankin juuri tuon sisarussuhteen takia), mutta muiden lapsien kanssa juttu onkin vähän kinkkisempi. Lapset eivät yleisesti ottaen ole mielestäni erityisen "söpöjä", ja yleensä vain lähinnä ärsyynnyn vieraiden lapsien läsnäolosta (en tietenkään mainitse tätä ääneen, ei se ole lasten vika).
Minulla on myös muutamia ominaisuuksia, jotka pistävät lastenharkinnan arveluttamaan entisestään. Olen aina ollut kotielämässä stressiherkempi kuin esim. muut sisarukseni ja muutenkin herkkä ylimääräiselle metelille (huuto, liikenne yms.). Vaikkakin tiedostan tämän ja olen tehnyt paljon työtä ylimääräisen "napsahtelun" eliminoimiseksi, pelkään että vanhemmuuden väsymys toisi tämän puolen minusta esiin ja lapseni joutuisivat kärsimään siitä (sen enempää tähän paneutumatta: oma lapsuudenkotini oli kaikin puolin hyvin problemaattinen ja epävakaa mm. päihdeongelmineen, ja en halua pistää ketään siihen samaan tilanteeseen ja ympäristöön jossa minun piti kasvaa). Tämänhetkinen epävarmuus maailmantilanteesta ja tulevasta globaalista talouskriisistä ei myöskään varsinaisesti helpota.
Haluaisinkin nyt kuulla teidän kokemuksia ja ajatuksia liittyen tähän ja ylläoleviin kysymyksiin. Olisi myös tosi kiva kuulla eri sukupolvien edustajien näkemyksiä ja suhdetta omaan lapsenhankintaan tai hankkimatta jättämiseen. Tiedän että kysymykseni on lähinnä suunnattu vanhemmille ja veloille, mutta myös lapsettomien ajatukset ovat totta kai tervetulleita.
Kommentit (364)
Yksi sisaruksistani on erityislapsi. Raskautta seurattiin hyvin tarkkaan, koska sitä ennen oli ollut keskenmeno, mutta kaikesta tutkimisesta huolimatta mistään ongelmista ei ollut mitään tietoa ennen kuin ne alkoivat näkyä muutaman vuoden iässä. Ikinä ei voi olla varma mistään vaikka kaikki näyttäisi hyvältä. Erityislapsi on yksi asia. Erityislapsen tarvitsemat palvelut ja tuki toinen ja niihin liittyvien ongelmien takia en toivoisi erityislasta itselleni jos voisin valita. Itselläni ei riittäisi erityislapsen lisäksi voimavarat vääntää monen eri viranomaisen kanssa lapselle kuuluvista tukimuodoista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ukko37 kirjoitti:
En ole koskaan erityisemmin halunnut lapsia.
Koska olen köyhästä työttömien perheestä, tein sen linjanvedot että lapsia vasta sitten kun on puitteet kunnossa. Siksi teetin lapset vasta tämän ikäisenä.
Nyt on useampi lapsi (vauvoja ja taaperoita) ja onhan ne hiton kivoja kapistuksia.
Kyllä ainakin oma elämä olis tyhjää ilman perhettä.
On se miehillä helppoa kun ei tarvitse haluta eikä ottaa todellista vastuuta, sitten jossain vaiheessa voikin todeta että hyvä kun tuli teetettyä (niin kuin itse sanot). Jos ei olisikaan sitä mieltä voi vedota siihen että kun vaimo halusi niin suostuin, siksi teen vain pakolliset.
En nyt mitenkään hyökkää mutta näin naisena on jo pitkään tuntunut epäreilulta että lapset on nimenomaan naiselle riski monella elämän osa-alueella (terveys, ura, mahdollinen yh/lähi vanhemmuus) ja miehet voi vaan ottaa rusinat pullasta. Mielelläni olisin isä (ja kokea ne isään liittyvät sosiaaliset paineet, joita ei käytännössä ole) mutta äitiys arveluttaa paljon.
Minulle isän vaimo on vielä sopivampi rooli. En ole edes äitipuoli, koska lapsilla (nyt jo aikuisilla) on äiti elossa. T. se nainen 46v joka kirjoitti jo aiemmin
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tulee vauvakuume ja sitten kun mies on hollilla eli parisuhde on, asia selvä.
Mielestäni asia on maailman luonnollisin, ei sitä tarvitse analysoida.
Parasta elämässäni on ollut lapsen saaminen, parempaa asiaa ei voi olla.
Kehua täällä ei saa joten en tee sitä.
Kaikki meni hyvin.
Myös lapsi ilahduttaa useita ihmisiä, isovanhempia, ystäviä, lapsen serkkuja, enot, sedät jne.Oletko koskaan pysähtynyt miettimään miksi oikeastaan halusit lapsia? Tai että onko sulla todella antaa niille kaikkea sellaista henkistä ja taloudellista että niiden elämä olisi hyvää? Tavallaan kadehdin sun kaltaisia ihmisiä jotka ei juuri ajattele paljoa, tekee ja menee ja lisääntyy vaan koska normaalia tai luonnollista. Itse en pystyisi samaan ja ajattelen liikaa.
Nro 39 uranainen huutelee sivusta. Minä ajattelin myös kaikkea tuota, ihan liikaa.
Nyt ajattelen että elämä kantaa. Turhaan pelkäsin ja suunnittelin kaikkea. Koska mikään ei ikinä mene niin kuin suunnittelee. Ja kuitenkin kaikesta sitten huomaa selviävänsä.
Minäkin suunnittelin että olen sitten valmistunut ja vakityössä, kun vauva syntyy. Kävikin niin että sain potkut raskaana. Katastrofi, vai? Ei suinkaan. Heittäydyin kysymään harjoittelupaikkaa loppukuukausiksi ihan muulta alalta, koska ei ollut siinä mitään menetettävää. Olenkin nykyään menestynyt sillä alalla paremmin kuin alkuperäisellä, eikä sitä olisi tapahtunut ilman potkuja.
Paljon muutakin suunnittelin, ja aina elämä heitti jotain muuta eteen. Sinäkin olet fiksu ihminen, ihan varmasti selviät niistä. Ja jos sinulla on rakastava puoliso, selviätte yhdessä. Ja yksinhuoltajuuttakaan ei pidä pelätä, koska olen huomannut että siitäkin selviää.
Tavara ei ole kaikki kaikessa eikä se ole vanhemmuuden ydin eikä välttämätöntä. Siinä annat vanhempana sitä mikä sinulle on ominaista ja parasta. Hän on hetken lapsi ja voi tarjota rentoutta ja vapautuneisuutta. Sinä olet suunnittelija ja harkitsija, ja voit tarjota huolenpitoa ja turvaa, ja kuuntelevan korvan ja hyvää pohdintaa. Kaikki me tehdään se vanhemmuus omalla lailla. Ja hei, se improvisoidaan joka tapauksessa, sillä mitä on käytössä.
Itse olen nyt 30 ja 5v lapsen äiti. En ole koskaan pitänyt lapsista, enkä edelleenkään pidä muista kun omastani. Tietysti rakastan omaa lastani ja annan parhaimman lapsuuden mitä voin tarjota. Joskus 24 tuli kova vauvakuume ja miehen kanssa päätettiin, että tulee jos on tullakseen ja saimmekin lapsen pian. Olemme miehen kanssa olleet yhdessä sen kohta 10v ja perhe-elämämme on varmasti ihanteellinen toisten silmissä. Meiltä oikeestaan löytyy kaikkea ja voimme lapsellekkin sitä samaa tarjota. Kannattaa ennemminkin kysyä itseltäsi millainen persoona olet? Itse olen aika introvertti ja paljon omaa aikaa vaativa ihminen, joten koen että äitiyskin on ollut hyvin rankkaa itselle, vaikka lapsi onkin ihan normaali ja terve lapsi. Pelkästään se vauva-arki oli hirveää, kun kokoajan joku kiinni ja tietysti se vauvan tarpeiden mukaan meneminen. Nyt tietysti sen suhteen alkaa helpottaa, mutta sit alkaakin jo toiset touhut (harrastuksiin ja muihin virikkeisiin kuskaaminen) ja tietysti ne normaalit arkirytmien ylläpidot lapsen mukaan. Kokoajan olisi jo kavereita tulossa kylään ja toiste päin. Myös se muiden tarhakavereiden vanhempien kanssa yhteydenpito jne jne. On itselle kuluttavaa. Jotkut ei koe tätä raskaaksi, mutta itse edelleen koen raskaaksi tämän ja siksi tämä lapsi jäikin meillä viimeiseksi.
Vierailija kirjoitti:
Rakkaus lapseen tulee itsestään, turha analysoida.
Eri asia kuin pohtia minne menee opiskelemaan.
Kannattaa myös miettiä miltä tuntuu kuuskymppisenä olla kun muilla on perheet ja lapsenlapset.
Haluaisin kovasti ymmärtää mistä tällainen ajattelu syntyy ja millainen koulutustaso tällaisen kirjoittajalla on, koska en pysty itse ajattelemaan noin yksinkertaisesti vaikka yrittäisin. Miten voit luvata että se rakkaus vaan automaattisesti tulee? Tätä en ole koskaan tajunnut. Jos en oikein siedä muiden lapsia koska ne ovat rasittavia ja äänekkäitä niin onko siinä joku ylimaallinen taika että jostain syytä sitä omaa automaattisesti rakastaa vaikka se on just samanlainen kuin kaikki muut lapset? Onko se siis vain siksi että kun se tuli omasta alapäästä niin oma itsekkyys (lapsi on minun egoni jatke) saa ns rakkauden syttymään ihan varmasti?
Kammoan myös vähän että kukaan tekisi lapsia siksi että miettisi, että entä jos muilla onkin sitten jotain ja mulla ei joskus vanhana. Ettei vaan kateus iskisi niin tekisi varmuuden vuoksi. Eikä omia lapsia voi painostaa tekemään omalle vanhemmalleen lapsenlapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kiinnostaa myös kuulla, jos joillain on myöhemmin (etenkin juuri lastensaannin jälkeen) herännyt ajatuksia tai kysymyksiä joita olisi toivonut pohtineensa ennen kuin teki päätöksensä.
- AP
Toivon että olisin tehnyt lapset aikaisemmin kuin yli 30 v. En ymmärtänyt miten rajallista aika on. Toivon, että olisin ehtinyt tehdä useamman. Toivon, että olisin valinnut miehen paremmin, olisin rohkeasti lähtenyt suhteesta miehen kanssa joka vitkutteli lasten hankinnassa.
Lasten hankkimista en ole koskaan katunut. Se on parasta mitä olen tehnyt. Kaikenlaista muuta olen katunut mutta en sitä.
Sain 6-vuotiaana siskon ja leikin äitiä jo silloin. Olen varmaan siis aina halunnut lapsia. Oltiin seurusteltu miehen kanssa jo muutama vuosi ja olin valmistumassa opiskeluista, kun 23-vuotiaana jätin ehkäisyn pois. Työkin oli vakituinen, vaikka ei ihan vastannutkaan koulutusta. Eipä siinä sen kummempaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vapaaehtoisesti lapseton henkilö on usein erittäin itsekäs. Tämä on piire mitä olen huomannut niin työpaikalla kuin kaveriporukassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Rakkaus lapseen tulee itsestään, turha analysoida.
Eri asia kuin pohtia minne menee opiskelemaan.
Kannattaa myös miettiä miltä tuntuu kuuskymppisenä olla kun muilla on perheet ja lapsenlapset.Haluaisin kovasti ymmärtää mistä tällainen ajattelu syntyy ja millainen koulutustaso tällaisen kirjoittajalla on, koska en pysty itse ajattelemaan noin yksinkertaisesti vaikka yrittäisin. Miten voit luvata että se rakkaus vaan automaattisesti tulee? Tätä en ole koskaan tajunnut. Jos en oikein siedä muiden lapsia koska ne ovat rasittavia ja äänekkäitä niin onko siinä joku ylimaallinen taika että jostain syytä sitä omaa automaattisesti rakastaa vaikka se on just samanlainen kuin kaikki muut lapset? Onko se siis vain siksi että kun se tuli omasta alapäästä niin oma itsekkyys (lapsi on minun egoni jatke) saa ns rakkauden syttymään ihan varmasti?
Kammoan myös vähän että kukaan tekisi lapsia siksi että miettisi, että entä jos muilla onkin sitten jotain ja mulla ei joskus vanhana. Ettei vaan kateus iskisi niin tekisi varmuuden vuoksi. Eikä omia lapsia voi painostaa tekemään omalle vanhemmalleen lapsenlapsia.
On se joku ylimaallinen, vaikea sitä on selittää. Kyse ei ole omasta egosta. Oma ego laitetaan syrjään siinä, tai se vain menee. Sitä on osa jotain suurempaa. Vaikea selittää. Rakkaus omaan lapseen on ainoa kokemukseni ehdottomasta ja pyyteettömästä rakkaudesta. Se ei tahdo mitään itselle ja vain haluaa hyvää toiselle. Voisin kuolla lapseni puolesta.
Ehkä se on meissä geneettisesti tai vaistoissa, en tiedä. Se on kuitenkin hyvin vahva ja alkukantainen vaisto. Ilman mitään omaa aiempaa hoivaviettiä se vain tulee, ja on varmuus ja tieto siitä, että tekee ja tekisi kaikkensa lapsensa eteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä olen lähempänä neljää- kuin kolmeakymmentä. En ole koskaan halunnut lapsia, mutta kolmekymmentä täytettyäni piti kyllä vakavalla mielellä käydä asia läpi miehen kanssa. Mä olen aika omissa oloissa viihtyvä ja maailmasta syvällisellä tasolla kiinnostunut, samoin puoliso. Myös suvussani on useampia esimerkkejä hyvää elämää viettävistä, lapsettomista tädeistä, ja olen aina samastunut enemmän heihin kuin perheenäiteihin.
Sulla on onneksi vielä paljon aikaa miettiä lapsiasiaa. Voi olla, että sopivan miehen kanssa lapsen hankkiminen tuntuukin aivan itsestäänselvältä, tai sitten tunteesi lapsettomuuden valinnasta vahvistuu.
Tarkoitatko, että lasten hankkiminen ja "maailmasta syvällisellä tasolla kiinnostunut" ovat jotenkin toistensa toisensa poissulkevia asioita? Ja että perheenäidit, joihin et samaistu, eivät ole olleet maailmasta kiinnostuneita yhtä intellektuellilla tasolla kuin sinä? Jos sinun lähipiiriisi kuuluu vain ns. prismaperheiden äitejä, joilla ei ole mielessä mikään muu kuin piltti ja hoplop ja alennuskurahaalarit, ei se tarkoita, että äidit sinänsä olisivat keskimäärin sellaisia. Ja vaikka olisivatkin lasten ollessa pieniä, sekin on täysin ok ja menee ohi (ainakin osalla), kun lapset kasvavat. Maailma on pullollaan supermenestyneitä ja -älykkäitä naisia, jotka ovat myös äitejä, mm. maailman tunnetuimmat naispoliitikot. Aivan kuten moni menestynyt mieskin on jonkun isä. Suomea vaivaa omituinen ajatus äitiydestä jonkinlaisena vähä-älyisyytenä, joka sulkee pois pinon muita asioita. Ei se välttämättä sulje. En tarkoita tällä sitä, että kaikkien pitäisi haluta lapsia - se on jokaisen oma asia ja ymmärrän veloja ihan täysin. Mutta välillä ulostuloista paistaa sellainen ajatus läpi, että ihan kuin äitiys pilaisi naisen maineen älykkäänä ja uraan panostavana tai muuten syvällisellä tasolla liikkuvana naisena. Kun asia on juuri päinvastoin, äitiys tarjoaa valtavan upean näköalanpaikan ihmisyyteen, elämään, rakkauteen, yhteiskunnan toimintaan, eri ikäluokkiin, niin monenlaisiin asioihin! Edlleenkään en sano, että näistä jäisi ilman äitiyttä jotenkin paitsi - ei toki jää paitsi muusta kuin äitiydestä ja voi elää aivan hyvää elämää - mutta äitiys ei myöskään mitenkään pyyhi näitä muita juttuja pois tai välttämättä edes vaikeuta niitä, varsinkin jos on hyvä ja osallistuva mies.
Omalla kohdallani kaikki lapseni ovat pelkästään boostanneet uraani, kun olen tavoitellut perheelle parempaa elintasoa, pitänyt taukoja (äitiysvapaat) ja niiden takia osannut katsoa uraani ulkopuolelta, osannut ottaa oikeat askelet uusiin suuntiin. Äitiys on tuonut myös ihan uudenlaista itsevarmuutta, pelottomuutta ja periksiantamottomuutta, josta on ollut uralla pelkästään hyötyä.
Sulla on vielä aikaa harkita. Ei paineita!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vapaaehtoisesti lapseton henkilö on usein erittäin itsekäs. Tämä on piire mitä olen huomannut niin työpaikalla kuin kaveriporukassa.
Tää on usein se ennakko-oletus mitä kuulee liittyen vapaaehtoisesti lapsettomiin (etenkin naisiin). Hyvä vastakysymys on tietysti, että eikö lasten hankinta vain oman halun takia ole yksi itsekkyyden muoto? Esimerkiksi oma äitini teki kyllä mulle nuorena hyvin selväksi että olen hänelle kiitollisuudenvelassa vain sen takia että hän on mut tähän maailmaan tuonut, ja ei toisaalta säästellyt kyllä katkeruuttaan lastenhankinnasta. Nuoruutta varjosti äidin vakava päihdeongelma, meidän lapsien syyllistäminen, laiminlyönti ja väkivalta. En usko että kaikkia vain luotu vanhemmiksi, ja jos ja kun päättää tuoda uuden ihmisen tähän maailmaan, on mielestäni ihan hyvä miettiä että olenko itseni kanssa siinä pisteessä että pystyn tarjoamaan puitteet turvalliselle kasvulle ja kehitykselle. En tiedä olisiko kaikki mennyt toisin jos äiti olisi mennyt vaikka terapiaan ennen lastenhankintaa ja tehnyt sitten päätöksensä. Itse toivon että olisi ajatellut ensin itseään ja sitten vasta lastenhankintaa, koska nyt meidän välit ovat täysin kariintuneet.
- AP
Vierailija kirjoitti:
Vapaaehtoisesti lapseton henkilö on usein erittäin itsekäs. Tämä on piire mitä olen huomannut niin työpaikalla kuin kaveriporukassa.
Konkreettisesti missä asioissa tämän huomaa?
Oletukseni, jonka toivon sinun osoittavan vääräksi, on se että lapsettomat eivät automaattisesti suostu olemaan töissä kaikkia juhlapyhiä, iltoja ja viikonloppuja vain siksi että heidän pitäisi joustaa siksi että joku muu on vapaaehtoisesti itsekkyyttään hankkinut lapsia ja itsekkäästi haluaa sitten muiden joustavan hänen hyväkseen.
Kaveriporukassa niin että muut eivät varsinaisesti nauti siitä että tuot ne lapset mukana jolloin mihinkään keskusteluun ei pääse syventymään kun lasta on huomioitava koko ajan ja koska vanhempi käytännössä kerjää kehuja lapsestaan.
Tämä minun kokemukseni lapsia hankkineista jotka voisivat jostain syystä pitää minua itsekkäänä.
Entä miten valtava epäitsekkyys näkyy lapsia hankkineissa? Ulottuuko kenties vain siihen omaan jälkeläiseen vai onko ne epäitsekkäitä myös muita kohtaan? Tekevät joulut töitä epäitsekkäästi jotta muut saavat olla vapaalla?
- toistaiseksi lapseton
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tulee vauvakuume ja sitten kun mies on hollilla eli parisuhde on, asia selvä.
Mielestäni asia on maailman luonnollisin, ei sitä tarvitse analysoida.
Parasta elämässäni on ollut lapsen saaminen, parempaa asiaa ei voi olla.
Kehua täällä ei saa joten en tee sitä.
Kaikki meni hyvin.
Myös lapsi ilahduttaa useita ihmisiä, isovanhempia, ystäviä, lapsen serkkuja, enot, sedät jne.
Läheskään kaikilla ei ole mitään vauvakuumetta, vaan lapsi "saadaan" ihan tietoisesti.
En pidä lapsista. Siedän veljeni lasta ja muutamaa muuta ja jopa pidän heistä, mutten halua viettää aikaani heidän kanssaan. Häiriinnyn hälinästä, nautin hiljaisuudesta ja rauhasta. En jaksa touhuilla asioita jotka eivät niin kiinnosta itseäni.
Ja olen kolmen lapsen äiti.
Olen aina tiennyt jostain syystä haluavani lapsia. Alle 25-vuotiaana se oli lähinnä ajatuksena "sitten joskus", mutta kun tapasin puolisoni niin tiesin että tämän miehen lasten äiti haluan olla. Mitään vauvakuumetta ei ollut.
Omat lapset ovat äärettömän rakkaat, ihanat ipanat, joiden vuoksi tekisin mitä vaan. Rakastan perhettämme ja arkeamme. En edelleenkään pidä muiden lapsista enkä osaa olla heidän kanssaan ja lasten serkkujen ollessa kylässä kuormitun ihan kamalasti. Omieni kanssa toki on raskaitakin hetkiä, mutta kyllä tämä pääosin on ihan auvoista elämää.
Pointti siis on kuten monella muullakin kirjoittajalla, että ei ole olemassa vain tiettyä äiti-tyyppiä. Mitään päätöksiä ei vielä tarvitse tehdä, antaisin asioiden kehittyä ihan rauhassa, voihan olla että muutaman vuoden päästä tiedät tarkemmin mitä elämältäsi haluat. Nauti nuoruudestasi :)
Vierailija kirjoitti:
Vapaaehtoisesti lapseton henkilö on usein erittäin itsekäs. Tämä on piire mitä olen huomannut niin työpaikalla kuin kaveriporukassa.
Ja lapsellinenko ei ole? "Tein lapsia, koska halusin." Niin.
Se ei ole sulta pois, jos joku ei tee lapsia.
Olen 29v vakituisessa parisuhteessa oleva vapaaehtoisesti lapseton nainen, puolisoni on vuoden vanhempi eikä hänkään halua lapsia. Minä en niitä ole ikinä halunnut, paitsi sellaisessa rakkaushuumassa joku ajatus lisääntymisestä on käynyt mielessä, mutta se menee aina ohi. Pikkulapset ovat ihan kivoja ja söpöjä jotkut, mutta pääasiassa lapset eivät kiinnosta ollenkaan. En halua myöskään elää elämääni ketään muuta varten, joten siinä mielessä olen kyllä itsekäskin. Eläimistä pidän ja niitä hoivaan mielelläni, tosin helpon lemmikin valitsin eli kissan. Koiraa en jaksaisi.
Haluan myös pitää kroppani mahdollisimman toimintakuntoisena ja nauttia seksistä. En siis tietoisesti halua ottaa riskiä siitä, että sukupuolielimeni tuhoutuisivat. Tunnen oman kroppani ja osaan aika hyvin arvioida mitä sille raskauden ja synnytyksen myötä kävisi, en halua sitä, en pienintäkään riskiä.
Perheen ympärillä pyörivä elämä ei yksinkertaisesti kiinnosta. Arvostan vapautta ja luovuutta ja haaveilen taiteilijan urasta, pyrin sitä kohti myös. Puolisoni on samankaltainen. Yhdessä voimme olla riittävän vapaita, mutta enempiä kahleita ei haluta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi kunpa kaikki pohtisivat lastenhankintaa yhtä tarkkaan kuin Ap.
Itse olen todella lapsirakas. Viihdyn lasten kanssa, olen aina innokas kuuntelemaan tuttujen lapsipuheita, katsomaan kuvia, auttamaan jne. Silti vapaaehtoinen lapsettomuus on ollut minulle täysin itsestään selvä ratkaisu. Olen tiennyt siitä lähtien, etten halua lapsia, kun olen ymmärtänyt ylipäätään lastensaannista mitään. Minulla ei ole pienintäkään äiti-identiteettiä, vaikka hoivavietti kyllä löytyy.
Omasta ehdottomuudestani huolimatta koen, että päätös lapsettomuudesta on sellainen jonka ihminen tekee useamman kerran elämässään. Ensimmäisen kerran nuorena ja perustelu on silloin hyvinkin heppoinen "ei lapsii, ku lapset on ällöi". Toisen kerran vähän vanhempana, kun lapsenhankinta voisi olla ajankohtainen. Muistaakseni itse kävin tämän pohdinnan juurikin aloittajan iässä. Päätös lapsettomuudesta on tietyn rajan jälkeen yhtä pysyvä, kuin päätös lapsista. Sen jälkeen ei ole paluuta. Siksi asiaa on hyvä pohtia, vaikka olisikin kuinka varma.
Kolmannen ja viimeisen kerran pohdin valintaani kun ystävät ympärillä alkoivat lisääntymään ja minä puolestani varailin aikaa sterilisaatioon. Silloin en tosin enää kovin syvällistä keskustelua aiheesta itseni kanssa käynyt.
En ole katunut päätöstäni, eikä siihen ole vaikuttanut myöskään "oikea" mies, jonka kanssa olen loppuelämän tähtäimellä.
Tähän suuri samaistuminen. Vaikkakin en ole lapsirakas, en missään nimessä "vihaa" lapsia ja osallistun kyllä mielelläni esimerkiksi kummipojan ja pikkusisarusten aktiviteetteihin (vaikkakin niistä palautuminen vie myös aika kauan :D). Jotenkin vaan puuttuu juurikin toi äiti-identiteetti, oon jo pitkään nähnyt ja kokenut itseni enemmän sellaisena mentori-tyyppisenä tätinä ja perheystävänä.
- AP
Ei äiti-identiteettiä voi olla, ennenkuin on itse äiti. Ei sen puuttuminen nyt merkitse mitään. Voit olla juuri sellainen äiti kuin olet - uratykki, pullantuoksuinen, tai ihan mitä vain siltä väliltä. Ei ole mitään valmista mallia tai ihanneäitiä, tai edes mahdollisuutta sitä identiteettiä rakentaa tai hahmotella. Jos tulet äidiksi, tulet äidiksi. Siinä se. Se ei välttämättä muuta sinua paljoakaan tai saattaa muuttaa paljonkin. Mutta se ei automaattisesti tarkoita, että sinusta tulisi jonkinlainen tai itsellesi vieras, tai sellainen kuin joku muu tuntemasi äiti. Olet silti sinä, ja kaikkea mitä oletkaan (vaikkapa uratykki, kuuma kaunotar, hurjapäämotoristi, introvertti excel-nörtti tai ihan mitä vaan), ja sen / niiden _lisäksi_olet äiti. Se on se kauneus!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiinnostaa myös kuulla, jos joillain on myöhemmin (etenkin juuri lastensaannin jälkeen) herännyt ajatuksia tai kysymyksiä joita olisi toivonut pohtineensa ennen kuin teki päätöksensä.
- AP
Toivon että olisin tehnyt lapset aikaisemmin kuin yli 30 v. En ymmärtänyt miten rajallista aika on. Toivon, että olisin ehtinyt tehdä useamman. Toivon, että olisin valinnut miehen paremmin, olisin rohkeasti lähtenyt suhteesta miehen kanssa joka vitkutteli lasten hankinnassa.
Lasten hankkimista en ole koskaan katunut. Se on parasta mitä olen tehnyt. Kaikenlaista muuta olen katunut mutta en sitä.
Täällä myös vähän sama. Lapsi 28v iässä, säästöt hupeni hoitovapaan aikana pakollisiin kuluihin. Pakko oli palata töihin ja kerryttää säästöt takaisin, missä menee näillä tuloilla useampi vuosi. Sen jälkeen kun olisi taloudellisesti taas mahdollista yrittää hankkia sisarus lapselle, onkin ikää jo noin 35 ja en haluaisi enää siinä iässä käydä raskautta ja sen jälkeen pikkulapsiaikaa läpi valvoen yöt kuukaudesta toiseen ja vasta noin 40v iässä saisi nauttia kokonaisista yöunista töiden ohella.
Vitkuteltiin lapsen hankintaa aikoinaan, koska "piti olla" vakituinen työ, asuntolaina, naimisissa jne. Oikeastihan nuo asiat voi toteuttaa missä järjestyksessä itse haluaa.
Kiinnostaa myös kuulla, jos joillain on myöhemmin (etenkin juuri lastensaannin jälkeen) herännyt ajatuksia tai kysymyksiä joita olisi toivonut pohtineensa ennen kuin teki päätöksensä.
- AP