Lue keskustelun säännöt.
Lastenhankinta arveluttaa - ajatuksia vanhemmilta ja (vapaaehtoisesti) lapsettomilta?
Epäilyksen peikko
20.08.2020 |
Vanhemmat: Mistä tiesit, että haluat tulla vanhemmaksi? Haaveilitko vanhemmuudesta ja lapsista jo kauan ennen hankintaa? Koska päätit tulla vanhemmaksi? Päädyitkö ikinä katumaan päätöstäsi?
Vapaaehtoisesti lapsettomat: Koska tunsit, että vanhemmuus ei ole sinulle? Puuttuiko sinulta lapsihaaveet ja -haaveilut tai vaikka hoivavietti? Koska päätit, että et hanki lapsia? Päädyitkö ikinä katumaan päätöstäsi?
Olen 23-vuotias (nais)opiskelija. Viime aikoina on tullut mietittyä paljon omaa suhtatumistani vanhemmuteen (eritoten äitiyteen), lapsiin ja niiden hankintaan. Aloin pohtia vapaaehtoista lapsettomuutta itsekseni lukioikäisenä - ennen sitä ajatukseni oli lähinnä, että lasten hankinta on vain väistämätön asia elämässä joka täytyy jossakin kohtaa hoitaa "pois alta", koska niin vain kuuluu tehdä.
En ole koskaan erityisemmin haaveillut lapsista, ja huomaan ajattelevani lastenhankintaa vain lähinnä teknisten asioiden kautta; miten pitäisin suomen kielen ja kulttuurikokemuksen vahvana esimerkiksi ulkomailla asuessa, millaisia nimiä valitsisin ja mitä asioita lasten hankinta väistämättä vaikeuttaisi. En ole varma tiedänkö edes miltä tuntuu kaivata äitiyttä tai lapsia, koska en liitä omien lasten hankintaan hyviä tai helliä tunteita, lähinnä pelkoa ja ahdistusta. Kun taas sitten haaveilen, ovat päiväuneni lähinnä uralähtöisiä. Olen siinä mielessä hyvin onnekas, että olen löytänyt intohimoni ja menen läpi vaikka harmaan kiven voidakseni toteuttaa koulutukseen ja työelämään liittyviä unelmia.
Minulla on nuorempien sisarusteni kanssa paljon ikäeroa, joten he ovat molemmat vielä aika pieniä lapsia (päiväkoti- ja alakouluikäinen). Rakastan heitä hurjan paljon, ja on aivan ihana nähdä miten he kasvavat ja kehittyvät. Vaikka en usein heitä näe, osaan hassutella ja olla heidän kanssaan. Huomaan kuitenkin myös väsyväni hyvin nopeasti, ja tuntuu jopa että joka kerta kun näen heitä, epäilys omasta lastenhankinnasta vain kasvaa. Minulta löytyy hoivaviettiä heille (varmaankin juuri tuon sisarussuhteen takia), mutta muiden lapsien kanssa juttu onkin vähän kinkkisempi. Lapset eivät yleisesti ottaen ole mielestäni erityisen "söpöjä", ja yleensä vain lähinnä ärsyynnyn vieraiden lapsien läsnäolosta (en tietenkään mainitse tätä ääneen, ei se ole lasten vika).
Minulla on myös muutamia ominaisuuksia, jotka pistävät lastenharkinnan arveluttamaan entisestään. Olen aina ollut kotielämässä stressiherkempi kuin esim. muut sisarukseni ja muutenkin herkkä ylimääräiselle metelille (huuto, liikenne yms.). Vaikkakin tiedostan tämän ja olen tehnyt paljon työtä ylimääräisen "napsahtelun" eliminoimiseksi, pelkään että vanhemmuuden väsymys toisi tämän puolen minusta esiin ja lapseni joutuisivat kärsimään siitä (sen enempää tähän paneutumatta: oma lapsuudenkotini oli kaikin puolin hyvin problemaattinen ja epävakaa mm. päihdeongelmineen, ja en halua pistää ketään siihen samaan tilanteeseen ja ympäristöön jossa minun piti kasvaa). Tämänhetkinen epävarmuus maailmantilanteesta ja tulevasta globaalista talouskriisistä ei myöskään varsinaisesti helpota.
Haluaisinkin nyt kuulla teidän kokemuksia ja ajatuksia liittyen tähän ja ylläoleviin kysymyksiin. Olisi myös tosi kiva kuulla eri sukupolvien edustajien näkemyksiä ja suhdetta omaan lapsenhankintaan tai hankkimatta jättämiseen. Tiedän että kysymykseni on lähinnä suunnattu vanhemmille ja veloille, mutta myös lapsettomien ajatukset ovat totta kai tervetulleita.
Kommentit (364)
Vierailija kirjoitti:
"Vapaaehtoisesti lapsettomat: Koska tunsit, että vanhemmuus ei ole sinulle? Puuttuiko sinulta lapsihaaveet ja -haaveilut tai vaikka hoivavietti? Koska päätit, että et hanki lapsia? Päädyitkö ikinä katumaan päätöstäsi?"
En ole koskaan halunnut lapsia, epäilen biologisen kelloni olleen alusta lähtien rikki. Tietoisesti muistan kertoneeni 15-vuotiaana asian ihastukselleni. Ei siis ole koskaan tarvinnut edes miettiä asiaa. Nyt se alkaa olla varmasti päätetty lopullisesti, koska ikää on 46 (olen siis nainen). Hoivavietti minulla kyllä on, se on kohdistunut mm. nuorempiin sisaruksiini, sisarusten lapsiin jne. Jossain vaiheessa silti hieman pelkäsin, että mitä teen jos biologinen kelloni herää, koska en todellakaan koskaan ole halunnut omia lapsia enkä lapsiperhe-elämää.
Rakastuin aviomieheeni kun olin 30v. Hänellä oli silloin jo teini-ikäiset lapset eikä hän missään tapauksessa olisi suostunut hankkimaan lisää lapsia. Edelliset pitkät suhteeni kaatuivat muihin asioihin, vaikka olin kyllä alusta lähtien kertonut miehille, ettei minun kanssani jälkikasvua tule, mutta tuolloin alle 30v miehet eivät edes ajatelleet koko asiaa (tai eivät ottaneet minua tosissaan, koska suhteet jatkuivat vuosia ja nyt molemmilla kuitenkin on lapsia).
Voisiko olla, että suhteet kuitenkin pohjimmiltaan kaatuivat siihen, ettet halunnut lapsia? Jos sen ilmaisee niin suoraan ja päättäväisesti, se voi olla miehelle vaikeampi pala kuin mitä he itsekään sillä hetkellä ja sen ikäisinä tajuavat, ja vaikuttaa suhteen tulevaan muotoon muuten kuin vain konkreettisena lasten puuttumisena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vapaaehtoisesti lapseton henkilö on usein erittäin itsekäs. Tämä on piire mitä olen huomannut niin työpaikalla kuin kaveriporukassa.
Tää on usein se ennakko-oletus mitä kuulee liittyen vapaaehtoisesti lapsettomiin (etenkin naisiin). Hyvä vastakysymys on tietysti, että eikö lasten hankinta vain oman halun takia ole yksi itsekkyyden muoto? Esimerkiksi oma äitini teki kyllä mulle nuorena hyvin selväksi että olen hänelle kiitollisuudenvelassa vain sen takia että hän on mut tähän maailmaan tuonut, ja ei toisaalta säästellyt kyllä katkeruuttaan lastenhankinnasta. Nuoruutta varjosti äidin vakava päihdeongelma, meidän lapsien syyllistäminen, laiminlyönti ja väkivalta. En usko että kaikkia vain luotu vanhemmiksi, ja jos ja kun päättää tuoda uuden ihmisen tähän maailmaan, on mielestäni ihan hyvä miettiä että olenko itseni kanssa siinä pisteessä että pystyn tarjoamaan puitteet turvalliselle kasvulle ja kehitykselle. En tiedä olisiko kaikki mennyt toisin jos äiti olisi mennyt vaikka terapiaan ennen lastenhankintaa ja tehnyt sitten päätöksensä. Itse toivon että olisi ajatellut ensin itseään ja sitten vasta lastenhankintaa, koska nyt meidän välit ovat täysin kariintuneet.
- AP
Ymmärrän mistä tulet. Minullakaan ei ollut mallia hyvään äitiyteen. Hyvä terapeutti sanoi minulle, että äitiys on minulle mahdollisuus olla sellainen äiti jota minulla ei ollut, sellainen jonka olisin tarvinnut. Että olemalla sellainen äiti samalla ehjään itseäni.
On isiä joiden johtotähti on olla isänä juuri päinvastoin kuin heidän isänsä oli.
Läsnäoleva, kuunteleva, kiinnostunut, välittävä. Saatavilla.
Joskus sitä on neuvoton, esimerkiksi kun vauva huutaa ja ympärillä sanotaan, että anna huutaa, niitä ei pidä hemmotella piloille, siitäpä oppivat, elämä on kova.
Silti voi kuunnella omia vaistojaan ja tehdä niin kuin ne sanovat. Jos lapsi itkee, ota syliin. Kun häntä yöllä pelottaa, ota viereen. Kun hän pyytää leikkimään kesken pyykin viikkauksen, mene leikkimään. Kun hänellä on esiintyminen, lähde töistä aiemmin. Kun hänen ensimmäinen seurustelu loppuu, kuuntele vaan ja lohduta.
Joskus kompassina voi toimia sekin, että on erehtymätön kuva siitä minne ei halua mennä.
Mulla voisi olla lapsia, jos olisin pohtinut asiaa sinun iässäsi ja peruste olisi se, että kun muillakin on ja kun lapsia pitää tehdä.
Jossain vaiheessa sinkkuna kaipasin lasta lähinnä poistamaan yksinäisyyttäni. Omilta lapsiltaanhan saa rakkautta ja he tarvitsevat sinua.
Nyt olen lapseton 45-vuotias, enkä ole pahoillani aiheesta laisinkaan. En ole ikinä ollut kiinnostunut lapsista, minulla on lähipiirissä muutama lapsi/nuori, joista pidän.
Olen hyvin onnellinen ja tyytyväinen elämääni. Elän ihan tavallista arkea puolisoni kanssa: käymme töissä, harrastamme yhdessä ja erikseen, vietämme aikaa ystäviemme kanssa, opiskelemme uusia asioita ja matkustel(i)mme.
Ystävistä ovat yhtä perhettä lukuun ottamatta lapsiperheet jääneet vähän taka-alalle, koska maailmankatsomus ei kertakaikkiaan kohtaa. Onneksi jopa meidän ikäisissä on joko lapsettomia henkilöitä tai jopa niitä, joiden lapset ovat jo melkein aikuisia.
No kysyin tätä jo useammassa ketjussa että mitä varten ihmiset haluavat sen vauvan, mutta sain vastaukseksi vain joko ignoraamista tai raivoa.
Hankitaanko niitä "omaisuudeksi"? Tuskin monikaan niitä tekee "veronmaksajiksi" kun töistä käydään yhä kiristyvää kilpailua myös keinotekoisen älyn kanssa.
Vai yritetäänkö siinä hankkia sosiaalisia suhteita joita on vaikeuksia saada muuten?
Maailma on lisäksi jo ilman kenenkään apua raskaasti liikakansoitettu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi en hankkisi: Lastensuojelun takia. Mahdollistaa kyttäyksen ja nimettömät ilmoitukset joita käytetään kiusaamiseen.
lapsivihamielisen ympäristön takia: lapsista ei pidetä Suomessa,
Arjen hankaluus, 90-luvun laman jälkeen lapsiperheiden elämä hankaloitunut valtavasti:
todella haastavaa yhdistää lapset ja työnteko, koulujen tila, päivähoitopaikan saamisen hankaluus läheltä kotia. Se, että säästöt ovat näivettäneet lapsiperheiden palvelut järkyttävällä tavalla verrattuna vaikka 90-lukuun. Hammashoitolat viety pois koulujen läheisyydestä joten vanhempien pitää ottaa jokaista käyntiä varten palkaton vapaa, ja reiän paikkaus vaatii kuulemma julkisella 3 kertaa. Jo tämä koronatestaus-show taas näytti miten vähän lapsiperheistä välitetään, on näköjään ok olla pois töistä viikko (palkaton?) joka kerta kun lapsi yskii kun lapset eivät pääse testiin niin nopeasti kuin aikuiset joilla työterveys. 90-luvulla tuli kodinhoitaja jos äiti sairastui, nyt varmaan otetaan huostaan. Palveluita vaan karsitaan ja ajatellaan että kyllä vanhemmat venyvät. Eihän siihen pysty kuin joku superihminen tai sitten täytyy kokonaan unohtaa töissäkäynti. Kouluissa ei ole aamuhoitoa 1-luokkalaisille, joten vanhemmat eivät pääse aikaisin töihin, vuorotyön voi unohtaa viimeistään kun lapsi menee kouluun, sillä mitään ilta/vuorohoitoa ei koululaisille ole. Toisaalta lasu vaanii jos jätät lapsen yksin illalla kun olet töissä. Sama juttu pitkillä kesä/hiihto/joululomilla ja entäs yllättävät koulutuspäivät pk:ssa iltapäiväkerhosta jolloin koko pulju on kiinni. Taas vanhempi ottaa vapaata. Lista on loputon.Halveksunta ja arvostelu: Kaiken tämän jotenkin hoidettuasi saat lähinnä halveksuntaa ja arvostelua. Äidit toimivat aina väärin, ja lapset ovat liian äänekkäitä/näkyviä/lapsia eivätkä saa käydä missään. Toisaalta hirveä arvostelu jos lapsi käyttää pädiä vaikka olisi silloin hiljaa paikallaan. Myös äitiä paheksutaan jos tämä on kännykällä, koska äidit eivät saa käyttää kännykkää toisin kuin lapsettomt joita kukaan ei paheksu
Tukiverkkojen puuttumisen pelko: vaikka olisi hyvät tuliverkot, ne voivat kadota sairastumisten, muuttamisen ym myötä.
Moniin näistä ongelmista voitaisiin vaikuttaa poliittisilla päätöksillä muttta tahtoa ei ole.
Ja näistä asioista ei yleensä kerrota ennen kuin koet ne itse. Toki tuon työn ja lapsien yhdistämisen haastavuuden voi arvata, mutta se suunnaton muutos yhteiskunnan taholta verrattuna omaan lapsuuteeni/nuoruuteeni 90-luvulla on raskas nykyvanhemmille. Lisäksi lastensuojelu ihan eri tavalla aktiivinen nykyisin. Ihmiset myös tekevät nimettömiä ilmoituksia kiusatakseen jos vaikka naapuri ärsyttää. Monella tavalla nykyvanhemmat ovat eri tavalla arvostelun kohteena kuin aiemmat sukupolvet. Ns neutraalia auttamista ei enää ole, kuten nuo kodinhoitopalvelut, vaan apuun sisältyy aina ns uhka lastensuojelun toimista. Nykyvanhemmilta vaaditaan paljon enemmän, lapsia kuskataan ja kouluun pitää osallistua paljon enemmän, ja lasten kanssa ylipäätään ollaan enemmän (mikä ei ole sinänsä huono juttu), mutta vanhemmuus on ihan erilaista nykyisin kuin aiemmille sukupolville. Ja se valtava dissaaminen teit mitä tahansa.
Älkäähän siskot miettikö niin paljon mitä muut teistä ajattelee! Vuoden 2020 Suomi on varmaan about kaikilla mittapuilla paras paikka lapsille, mitä on koskaan ihmiskunnan historiassa ollut millään mantereella, kun mietitään vaikkapa yhteiskunnan tukea, laspikuolleisuutta jne. Ilmainen koulutus ja ruoka jne. Ei ole mitään hyvän äidin mallia, saat sen itse luoda! Nyt päät pystyyn ja ette mieti muiden mielipiteitä tai miten he teidät tuomitsisivat. Ei sillä ole mitään väliä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huolimatta näistä asioista mitä itselleen haluaa ja lapsella hankkii, miksei koskaan ajatella sen lapsen näkökulmaa? Hänen tehtävänään on keksiä teknologia, jolla saadaan siivottua sinun jälkesi ja jotenkin jäädyttää ikirouta uudelleen ja kasvattaa Amazoniin sademetsää, kohdata maapallo jota kansoittaa kymmeniä (satoja?) miljardeja ihmisiä korkealla elintasolla. Kohdata lisääntyvä terrorismin ja ydinsodan uhka, terroristien ja muiden mielenvikaisten kloonaaminen, kuivuus, tulvat ja tuhoeläinten ja tartuntatautien leviäminen myös entisiin hyvinvointivaltioihin. Töiden menettäminen tekoälylle. Kohdata kuolema ja sitä edeltävä kärsimys.
Mietin vain miten kellään on sydäntä tehdä niin rakastamalleen ihmiselle.
Mulle taas tuli jo 20 vuotiaana niin järjetön vauvakuume että se oli lähes pakonomaista. Muutama vuosi siinä kuitenkin miehen kanssa sinniteltiin että sain opinnot loppuun ja tein töitä sen verran etten minimirahoille jäänyt. Sitten tulikin kaksi lasta vuoden välein ja yks iltatähti vielä kymmenen vuotta edellisten perään. Joskus väsyttää, mutta päivääkään en ole katunut. Olisin vielä valmis äidiksi, mutta ikää alkaa olla jo sen verran reilusti että ehkä nämä haaveet on haudattava. Lapsenlapsia odotellessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
HKI00130 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi kunpa kaikki pohtisivat lastenhankintaa yhtä tarkkaan kuin Ap.
Itse olen todella lapsirakas. Viihdyn lasten kanssa, olen aina innokas kuuntelemaan tuttujen lapsipuheita, katsomaan kuvia, auttamaan jne. Silti vapaaehtoinen lapsettomuus on ollut minulle täysin itsestään selvä ratkaisu. Olen tiennyt siitä lähtien, etten halua lapsia, kun olen ymmärtänyt ylipäätään lastensaannista mitään. Minulla ei ole pienintäkään äiti-identiteettiä, vaikka hoivavietti kyllä löytyy.
Omasta ehdottomuudestani huolimatta koen, että päätös lapsettomuudesta on sellainen jonka ihminen tekee useamman kerran elämässään. Ensimmäisen kerran nuorena ja perustelu on silloin hyvinkin heppoinen "ei lapsii, ku lapset on ällöi". Toisen kerran vähän vanhempana, kun lapsenhankinta voisi olla ajankohtainen. Muistaakseni itse kävin tämän pohdinnan juurikin aloittajan iässä. Päätös lapsettomuudesta on tietyn rajan jälkeen yhtä pysyvä, kuin päätös lapsista. Sen jälkeen ei ole paluuta. Siksi asiaa on hyvä pohtia, vaikka olisikin kuinka varma.
Kolmannen ja viimeisen kerran pohdin valintaani kun ystävät ympärillä alkoivat lisääntymään ja minä puolestani varailin aikaa sterilisaatioon. Silloin en tosin enää kovin syvällistä keskustelua aiheesta itseni kanssa käynyt.
En ole katunut päätöstäni, eikä siihen ole vaikuttanut myöskään "oikea" mies, jonka kanssa olen loppuelämän tähtäimellä.
Tähän suuri samaistuminen. Vaikkakin en ole lapsirakas, en missään nimessä "vihaa" lapsia ja osallistun kyllä mielelläni esimerkiksi kummipojan ja pikkusisarusten aktiviteetteihin (vaikkakin niistä palautuminen vie myös aika kauan :D). Jotenkin vaan puuttuu juurikin toi äiti-identiteetti, oon jo pitkään nähnyt ja kokenut itseni enemmän sellaisena mentori-tyyppisenä tätinä ja perheystävänä.
- AP
Ei äiti-identiteettiä voi olla, ennenkuin on itse äiti. Ei sen puuttuminen nyt merkitse mitään. Voit olla juuri sellainen äiti kuin olet - uratykki, pullantuoksuinen, tai ihan mitä vain siltä väliltä. Ei ole mitään valmista mallia tai ihanneäitiä, tai edes mahdollisuutta sitä identiteettiä rakentaa tai hahmotella. Jos tulet äidiksi, tulet äidiksi. Siinä se. Se ei välttämättä muuta sinua paljoakaan tai saattaa muuttaa paljonkin. Mutta se ei automaattisesti tarkoita, että sinusta tulisi jonkinlainen tai itsellesi vieras, tai sellainen kuin joku muu tuntemasi äiti. Olet silti sinä, ja kaikkea mitä oletkaan (vaikkapa uratykki, kuuma kaunotar, hurjapäämotoristi, introvertti excel-nörtti tai ihan mitä vaan), ja sen / niiden _lisäksi_olet äiti. Se on se kauneus!
Toi on täysin totta että erilaisia äitejä ja vanhempia löytyy maailmasta niin paljon kuin ihmisiäkin, ja että kaikesta minuudesta ei tarvitse tinkiä jos ja kun lapsen saa. Lähinnä viittasin itse siihen, että vanhemmuus käsitteenä ei ole koskaan mulla resonoinut, vaan enemmän haluan olla tukena ja turvallisena aikuisena sekä kavereiden että sukulaisten lapsille - ja totta kai vanhemmillekin :)
- AP
Vierailija kirjoitti:
No kysyin tätä jo useammassa ketjussa että mitä varten ihmiset haluavat sen vauvan, mutta sain vastaukseksi vain joko ignoraamista tai raivoa.
Hankitaanko niitä "omaisuudeksi"? Tuskin monikaan niitä tekee "veronmaksajiksi" kun töistä käydään yhä kiristyvää kilpailua myös keinotekoisen älyn kanssa.
Vai yritetäänkö siinä hankkia sosiaalisia suhteita joita on vaikeuksia saada muuten?Maailma on lisäksi jo ilman kenenkään apua raskaasti liikakansoitettu.
Eiköhän useimmat hanki sen lapsen rakastettavakseen. Kun koetaan, että on jotain annettavaa pienelle lapselle, nuorelle ihmiselle. Että haluaa kasvattaa lasta, opettaa tätä, näyttää tälle maailmaa, jättää tälle omaisuutensa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Valtaosa ihmisistä haluaa lapsia. Maapallon liikakansoitus ei selity enää pelkällä ehkäisyvälineiden puuttumisella. Suomessakin on selvästi liikaa ihmisiä, kun työttömiä on 220 000. Useammankaan maapallon luonnonvarat eivät riitä jos (kun) kaikki alkavat elää kuten me. Naiset on ohjelmoitu haluamaan lapsia. Ei se että haluan heidät poista ongelmia, joita syntyy mm. siitä että ihmiset yksinkertaisesti haluavat lisääntyä.
Kymmenet miljardit muut pyrkivät samaan elintasoon suomalaisten kanssa. Ja heillä on yhtäläinen oikeus siihen riippumatta siitä mihin maahan ovat syntyneet. Tähän tullaan tarvitsemaan neljän maapallon luonnonvarat. Suomalaisten ylikulutuspäivä on huhtikuussa tarkoittaen, että joka vuosi kaikki tämän jälkeen tuotetut päästöt ja käytetyt luonnonvarat ovat ylikulutusta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No kysyin tätä jo useammassa ketjussa että mitä varten ihmiset haluavat sen vauvan, mutta sain vastaukseksi vain joko ignoraamista tai raivoa.
Hankitaanko niitä "omaisuudeksi"? Tuskin monikaan niitä tekee "veronmaksajiksi" kun töistä käydään yhä kiristyvää kilpailua myös keinotekoisen älyn kanssa.
Vai yritetäänkö siinä hankkia sosiaalisia suhteita joita on vaikeuksia saada muuten?Maailma on lisäksi jo ilman kenenkään apua raskaasti liikakansoitettu.
Eiköhän useimmat hanki sen lapsen rakastettavakseen. Kun koetaan, että on jotain annettavaa pienelle lapselle, nuorelle ihmiselle. Että haluaa kasvattaa lasta, opettaa tätä, näyttää tälle maailmaa, jättää tälle omaisuutensa.
Ottaen huomioon maapallon nykyisen tilan, miten voi kutsua rakkaudeksi tänne tekemistä? Väittäisin, että suurinta rakkautta on pistää omat tarpeensa sivuun ja ajatella sitä lasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin nuorempana sitä mieltä, että en halua lasta. Tapasin mieheni 25-vuotiaana, olemme molemmat kouluttautuneet pitkälle ja luoneet uraa, reissanneet paljon ja eläneet sellaista vapaata kahden aikuisen arkea pitkään. 35-vuotiaana mun miehelle tuli "vauvakuume", kun iän myötä asia konkretisoituu että jos ei nyt yritetä lasta niin sitä ei sitten oikeasti saada ikinä. Puhuttiin ja käytiin asiaa läpi pitkään monelta kantilta. Lopulta päädyttiin siihen, että kokeillaan onnistuuko, mutta mihinkään hoitoihin tms ei lähdetä. No onnistuihan se, heti toisesta kierrosta! Nyt se vauva on 1.5-vuotias maailman ihanin taapero, jonka kanssa olen yhä kotona, koska mikään työelämässä odottava ei koskaan voisi olla yhtä tärkeää. Välillä mulle iskee sellanen tunne, että apua tää kaikki meinasi mennä meiltä ohi, mutta totuushan on se, ettei tätä olisi lapsettomana osannut kaivata.
Ap, sä oot mun vinkkelistä katsottuna vielä nuori, sulla on hyvin aikaa luoda uraa, tehdä itselle tärkeitä asioita ja harkita lapsia uudestaan vasta useamman vuoden päästä.
Vierailija kirjoitti:
No kysyin tätä jo useammassa ketjussa että mitä varten ihmiset haluavat sen vauvan, mutta sain vastaukseksi vain joko ignoraamista tai raivoa.
Hankitaanko niitä "omaisuudeksi"? Tuskin monikaan niitä tekee "veronmaksajiksi" kun töistä käydään yhä kiristyvää kilpailua myös keinotekoisen älyn kanssa.
Vai yritetäänkö siinä hankkia sosiaalisia suhteita joita on vaikeuksia saada muuten?Maailma on lisäksi jo ilman kenenkään apua raskaasti liikakansoitettu.
Vähän samasta syystä kuin "hankitaan" puoliso. Miksi kukaan haluaa puolison? Miksi kukaan haluaa asua ja elää saman katon alla toisen kanssa? Miksi kukaan haluaa rakastaa ja olla rakastettu?
Samasta syystä se lapsikin useimmiten "hankitaan".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen 46-vuotias vela, ja olen aina tiennyt että en halua lapsia. Mitään varsinaista päätöstä siitä, että en hanki lapsia, ei ole ikinä tarvinnut tehdä, vaan se on aina ollut se ainoa olemassa oleva vaihtoehto. Kertaakaan elämäni aikana en ole katunut tai kyseenalaistanut päätöstäni.
Koen tuollaiset ”kyllä se mieli muuttuu kun tapaat sen oikean miehen ” -kommentit todella holhoavina ja alentuvina. Ihan kuin nainen olisi pelkästään hormonien ja viettien vietävänä ilman omaa tahtoa, päätösvaltaa tai harkintakykyä. Olen ollut elämäni rakkauden kanssa yhdessä kohta 25 vuotta, eikä halu lisääntyä ole ikinä nostanut päätään. Ja hän on todellakin paras kumppani minulle, en voisi kuvitellakaan ketään muuta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No kysyin tätä jo useammassa ketjussa että mitä varten ihmiset haluavat sen vauvan, mutta sain vastaukseksi vain joko ignoraamista tai raivoa.
Hankitaanko niitä "omaisuudeksi"? Tuskin monikaan niitä tekee "veronmaksajiksi" kun töistä käydään yhä kiristyvää kilpailua myös keinotekoisen älyn kanssa.
Vai yritetäänkö siinä hankkia sosiaalisia suhteita joita on vaikeuksia saada muuten?Maailma on lisäksi jo ilman kenenkään apua raskaasti liikakansoitettu.
Eiköhän useimmat hanki sen lapsen rakastettavakseen. Kun koetaan, että on jotain annettavaa pienelle lapselle, nuorelle ihmiselle. Että haluaa kasvattaa lasta, opettaa tätä, näyttää tälle maailmaa, jättää tälle omaisuutensa.
Kiitos ihanasti puettu sanoiksi, juuri näin
En ole koskaan haaveillut tekeväni lapsia, mutta lopullisen varmuuden sille, etten halua lapsia sain, kun kouluttauduin lastenhoitajaksi. Lapset ovat ihania ja huipputyyppejä, mutta valitettavasti kohtasin realismin asian suhteen jo silloin nuorena ja tiesin välittömästi, etten jaksaisi lapsia, jos en saisi taukoa heistä.
Olen kyllä muutenkin sellainen, että tarvitsen taukoa ihmisten seurasta (en käytä niitä muotisanoja nyt tässä, kun en halua lokeroida itseäni), joten aseksuaalina ja aromantikkona minulla ei ole kaipuuta myöskään minkäänlaiseen parisuhteeseen tai toisen ihmisen kanssa saman katon alla asumiseen. Lapsi olisi tietysti vielä vaativampi kuin toinen aikuinen ihminen, lasta on pakko huomioida ja kun lapsi on pieni, elämän on pakko pyöriä lapsen tarpeiden ympärillä.
Vanhemmuus muuttaa prioriteetteja, lähipiirissäni on jokunen tehnyt lapsia ja sen jälkeen elämä onkin ollut pääasiassa vain niitä lapsia, mitään ei voi tehdä ilman lapsia ja myös vierailta oletetaan lapsista haltioitumista ja halua leikkiä ja viihdyttää lapsia. Kun joku tärkeä ihminen saa jälkikasvua, niin ainakin hetkeksi aikaa siihen päättyy yksi luku elämästä ja alkaa uusi toisenlainen luku, haikeudella olen silloin muistellut niitä menneitä aikoja, kun on voinut ihan aikuisten kesken pitää hauskaa ja puhua muustakin kuin lapsista. Mutta tiedostan, että kyseessä on ohi menevä vaihe, siitä ei ole vielä kokemusta, milloin vanhempien elämään alkaa palata muutakin sisältöä kuin ne lapset, aika näyttää. (tai sanotaan, että on muutakin sisältöä kuin lapset, mutta minä en valitettavasti ole sisältö, jota nähtäisiin ilman lapsia).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No kysyin tätä jo useammassa ketjussa että mitä varten ihmiset haluavat sen vauvan, mutta sain vastaukseksi vain joko ignoraamista tai raivoa.
Hankitaanko niitä "omaisuudeksi"? Tuskin monikaan niitä tekee "veronmaksajiksi" kun töistä käydään yhä kiristyvää kilpailua myös keinotekoisen älyn kanssa.
Vai yritetäänkö siinä hankkia sosiaalisia suhteita joita on vaikeuksia saada muuten?Maailma on lisäksi jo ilman kenenkään apua raskaasti liikakansoitettu.
Vähän samasta syystä kuin "hankitaan" puoliso. Miksi kukaan haluaa puolison? Miksi kukaan haluaa asua ja elää saman katon alla toisen kanssa? Miksi kukaan haluaa rakastaa ja olla rakastettu?
Samasta syystä se lapsikin useimmiten "hankitaan".
Mutta ne ovat kaksi eri asiaa. Puolisolla ei ole vaihtoehtona olla kärsimättä kuolemaa. Hän ei myöskään tule vastaamaan seurauksista, joita nykyiset aikuiset elintasollaan aiheuttavat.
Vierailija kirjoitti:
Voi kunpa kaikki pohtisivat lastenhankintaa yhtä tarkkaan kuin Ap.
Itse olen todella lapsirakas. Viihdyn lasten kanssa, olen aina innokas kuuntelemaan tuttujen lapsipuheita, katsomaan kuvia, auttamaan jne. Silti vapaaehtoinen lapsettomuus on ollut minulle täysin itsestään selvä ratkaisu. Olen tiennyt siitä lähtien, etten halua lapsia, kun olen ymmärtänyt ylipäätään lastensaannista mitään. Minulla ei ole pienintäkään äiti-identiteettiä, vaikka hoivavietti kyllä löytyy.
Omasta ehdottomuudestani huolimatta koen, että päätös lapsettomuudesta on sellainen jonka ihminen tekee useamman kerran elämässään. Ensimmäisen kerran nuorena ja perustelu on silloin hyvinkin heppoinen "ei lapsii, ku lapset on ällöi". Toisen kerran vähän vanhempana, kun lapsenhankinta voisi olla ajankohtainen. Muistaakseni itse kävin tämän pohdinnan juurikin aloittajan iässä. Päätös lapsettomuudesta on tietyn rajan jälkeen yhtä pysyvä, kuin päätös lapsista. Sen jälkeen ei ole paluuta. Siksi asiaa on hyvä pohtia, vaikka olisikin kuinka varma.
Kolmannen ja viimeisen kerran pohdin valintaani kun ystävät ympärillä alkoivat lisääntymään ja minä puolestani varailin aikaa sterilisaatioon. Silloin en tosin enää kovin syvällistä keskustelua aiheesta itseni kanssa käynyt.
En ole katunut päätöstäni, eikä siihen ole vaikuttanut myöskään "oikea" mies, jonka kanssa olen loppuelämän tähtäimellä.
Ei kaikkien tarvitse pohtia yhtä paljon kuin sinä ja ap. On pqljon ihmisiä jotka tietävät mitä haluavat. Minulle oli yhtäkkiä vähän alle kolmekymppisenä aivan itsestään selvää että haluan lapsia, ei siinä ollut mitään pohtimisen aihetta. Sitä ennen en asiaa miettinyt koska se ei ollut ajankohtainen.
Vierailija kirjoitti:
Valtaosa ihmisistä haluaa lapsia. Maapallon liikakansoitus ei selity enää pelkällä ehkäisyvälineiden puuttumisella. Suomessakin on selvästi liikaa ihmisiä, kun työttömiä on 220 000. Useammankaan maapallon luonnonvarat eivät riitä jos (kun) kaikki alkavat elää kuten me. Naiset on ohjelmoitu haluamaan lapsia. Ei se että haluan heidät poista ongelmia, joita syntyy mm. siitä että ihmiset yksinkertaisesti haluavat lisääntyä.
Kymmenet miljardit muut pyrkivät samaan elintasoon suomalaisten kanssa. Ja heillä on yhtäläinen oikeus siihen riippumatta siitä mihin maahan ovat syntyneet. Tähän tullaan tarvitsemaan neljän maapallon luonnonvarat. Suomalaisten ylikulutuspäivä on huhtikuussa tarkoittaen, että joka vuosi kaikki tämän jälkeen tuotetut päästöt ja käytetyt luonnonvarat ovat ylikulutusta.
Mulla yksi iso huoli liittyen lastenhankintaan on myös juurikin ympäristönäkökulma. Oon yleisesti ja jokapäiväisessä elämässä tosi ympäristötietoinen ihminen, ja tuntuu että (biologisten) lasten hankinta menee tosi paljon ristiin just tämän kanssa (puhumattakaan kaikesta muusta epävarmuudesta liittyen tämänhetkiseen maailnmantilanteeseen). En maininnut aikaisemmin lähinnä siitä syystä, että helppo mun on sanoa että lapsen hankkimatta jättäminen on myös ympäristöteko kun oma suhtautuminen lastenhankintaan herättää muutenkin lähinnä pelkoa ja ahdistusta. Suurempi uhraus se on jollekin muulle, joka on vaikka aina halunnut lapsia mutta päättää myöhemmin pistää maailman tilan oman halun edelle.
- AP
Mietin pitkään haluanko lapsen vai en. Lopulta kysyin kumpi olisi pahempaa, että saisin lapsen vai että en voisi saada lasta ikinä. Jälkimmäinen alkoi ajatuksenakin ahdistamaan, joten lopulta tiesin haluavani lapsen. Nykyään ihmettelen, että miten edes pystyin harkitsemaan lapsettomuutta eli en ole katunut hetkeäkään.