Lue keskustelun säännöt.
Lastenhankinta arveluttaa - ajatuksia vanhemmilta ja (vapaaehtoisesti) lapsettomilta?
Epäilyksen peikko
20.08.2020 |
Vanhemmat: Mistä tiesit, että haluat tulla vanhemmaksi? Haaveilitko vanhemmuudesta ja lapsista jo kauan ennen hankintaa? Koska päätit tulla vanhemmaksi? Päädyitkö ikinä katumaan päätöstäsi?
Vapaaehtoisesti lapsettomat: Koska tunsit, että vanhemmuus ei ole sinulle? Puuttuiko sinulta lapsihaaveet ja -haaveilut tai vaikka hoivavietti? Koska päätit, että et hanki lapsia? Päädyitkö ikinä katumaan päätöstäsi?
Olen 23-vuotias (nais)opiskelija. Viime aikoina on tullut mietittyä paljon omaa suhtatumistani vanhemmuteen (eritoten äitiyteen), lapsiin ja niiden hankintaan. Aloin pohtia vapaaehtoista lapsettomuutta itsekseni lukioikäisenä - ennen sitä ajatukseni oli lähinnä, että lasten hankinta on vain väistämätön asia elämässä joka täytyy jossakin kohtaa hoitaa "pois alta", koska niin vain kuuluu tehdä.
En ole koskaan erityisemmin haaveillut lapsista, ja huomaan ajattelevani lastenhankintaa vain lähinnä teknisten asioiden kautta; miten pitäisin suomen kielen ja kulttuurikokemuksen vahvana esimerkiksi ulkomailla asuessa, millaisia nimiä valitsisin ja mitä asioita lasten hankinta väistämättä vaikeuttaisi. En ole varma tiedänkö edes miltä tuntuu kaivata äitiyttä tai lapsia, koska en liitä omien lasten hankintaan hyviä tai helliä tunteita, lähinnä pelkoa ja ahdistusta. Kun taas sitten haaveilen, ovat päiväuneni lähinnä uralähtöisiä. Olen siinä mielessä hyvin onnekas, että olen löytänyt intohimoni ja menen läpi vaikka harmaan kiven voidakseni toteuttaa koulutukseen ja työelämään liittyviä unelmia.
Minulla on nuorempien sisarusteni kanssa paljon ikäeroa, joten he ovat molemmat vielä aika pieniä lapsia (päiväkoti- ja alakouluikäinen). Rakastan heitä hurjan paljon, ja on aivan ihana nähdä miten he kasvavat ja kehittyvät. Vaikka en usein heitä näe, osaan hassutella ja olla heidän kanssaan. Huomaan kuitenkin myös väsyväni hyvin nopeasti, ja tuntuu jopa että joka kerta kun näen heitä, epäilys omasta lastenhankinnasta vain kasvaa. Minulta löytyy hoivaviettiä heille (varmaankin juuri tuon sisarussuhteen takia), mutta muiden lapsien kanssa juttu onkin vähän kinkkisempi. Lapset eivät yleisesti ottaen ole mielestäni erityisen "söpöjä", ja yleensä vain lähinnä ärsyynnyn vieraiden lapsien läsnäolosta (en tietenkään mainitse tätä ääneen, ei se ole lasten vika).
Minulla on myös muutamia ominaisuuksia, jotka pistävät lastenharkinnan arveluttamaan entisestään. Olen aina ollut kotielämässä stressiherkempi kuin esim. muut sisarukseni ja muutenkin herkkä ylimääräiselle metelille (huuto, liikenne yms.). Vaikkakin tiedostan tämän ja olen tehnyt paljon työtä ylimääräisen "napsahtelun" eliminoimiseksi, pelkään että vanhemmuuden väsymys toisi tämän puolen minusta esiin ja lapseni joutuisivat kärsimään siitä (sen enempää tähän paneutumatta: oma lapsuudenkotini oli kaikin puolin hyvin problemaattinen ja epävakaa mm. päihdeongelmineen, ja en halua pistää ketään siihen samaan tilanteeseen ja ympäristöön jossa minun piti kasvaa). Tämänhetkinen epävarmuus maailmantilanteesta ja tulevasta globaalista talouskriisistä ei myöskään varsinaisesti helpota.
Haluaisinkin nyt kuulla teidän kokemuksia ja ajatuksia liittyen tähän ja ylläoleviin kysymyksiin. Olisi myös tosi kiva kuulla eri sukupolvien edustajien näkemyksiä ja suhdetta omaan lapsenhankintaan tai hankkimatta jättämiseen. Tiedän että kysymykseni on lähinnä suunnattu vanhemmille ja veloille, mutta myös lapsettomien ajatukset ovat totta kai tervetulleita.
Kommentit (364)
Itselleni lapset ja parisuhde eivät koskaan olleet erityinen tavoite. Kolmenkympin lähestyessä ajattelin jo, että en ehkä koskaan tule hankkineeksi lapsia. Sitten tapasin nykyisen aviomieheni, jonka kanssa olemme saaneet kaksi lasta. Rakastan lapsiani, enkä vaihtaisi heitä mistään hinnasta pois. Toisaalta olisin varmasti ollut tyytyväinen elämääni ilmankin lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin 25-vuotiaaksi sitä mieltä, että ei lapsia, mulla oli pitkä lista syitä, miksi ei. Eikä yhtään sellaista syytä, joka olisi puoltanut lastenhankintaa. Ykskaks mieli muuttui (saattoi olla vaikutusta sillä, että minulle rakas ihminen halusi lapsia, mutta ei saanut) ja muutos piti aloittaa siitä, että hankkiuduin silloisesta juoposta ukosta eroon ja aloin etsiä isäehdokasta. Mitään puoltavia syitä ei kyllä edelleenkään ollut, mutta lapsi tuli muutaman vuoden kuluttua. Sattui olemaan tosi ihana lapsi, jonka kanssa elämä oli ihanaa, mutta jos olis ollu raivostuttava kakara, en varmaan olis jaksanu. Oon kuitenkin aika hedonistinen.
Vauvathan on kivoja (varsinkin jos ne on toisten) mutta vauvasta kasvaa uhmaikäinen, uhmaikäisestä teiniuhmainen, ja huolta riittää vielä aikuisenakin sen itsetehdyn ihmisen elämästä.
Vierailija kirjoitti:
Olin 25-vuotiaaksi sitä mieltä, että ei lapsia, mulla oli pitkä lista syitä, miksi ei. Eikä yhtään sellaista syytä, joka olisi puoltanut lastenhankintaa. Ykskaks mieli muuttui (saattoi olla vaikutusta sillä, että minulle rakas ihminen halusi lapsia, mutta ei saanut) ja muutos piti aloittaa siitä, että hankkiuduin silloisesta juoposta ukosta eroon ja aloin etsiä isäehdokasta. Mitään puoltavia syitä ei kyllä edelleenkään ollut, mutta lapsi tuli muutaman vuoden kuluttua. Sattui olemaan tosi ihana lapsi, jonka kanssa elämä oli ihanaa, mutta jos olis ollu raivostuttava kakara, en varmaan olis jaksanu. Oon kuitenkin aika hedonistinen.
Vauvathan on kivoja (varsinkin jos ne on toisten) mutta vauvasta kasvaa uhmaikäinen, uhmaikäisestä teiniuhmainen, ja huolta riittää vielä aikuisenakin sen itsetehdyn ihmisen elämästä.
"Oli" - siis kyseinen lapsi on jo aikuinen. Häiritsi itseä tuo imperfekti.
"Vapaaehtoisesti lapsettomat: Koska tunsit, että vanhemmuus ei ole sinulle? Puuttuiko sinulta lapsihaaveet ja -haaveilut tai vaikka hoivavietti? Koska päätit, että et hanki lapsia? Päädyitkö ikinä katumaan päätöstäsi?"
En ole koskaan halunnut lapsia, epäilen biologisen kelloni olleen alusta lähtien rikki. Tietoisesti muistan kertoneeni 15-vuotiaana asian ihastukselleni. Ei siis ole koskaan tarvinnut edes miettiä asiaa. Nyt se alkaa olla varmasti päätetty lopullisesti, koska ikää on 46 (olen siis nainen). Hoivavietti minulla kyllä on, se on kohdistunut mm. nuorempiin sisaruksiini, sisarusten lapsiin jne. Jossain vaiheessa silti hieman pelkäsin, että mitä teen jos biologinen kelloni herää, koska en todellakaan koskaan ole halunnut omia lapsia enkä lapsiperhe-elämää.
Rakastuin aviomieheeni kun olin 30v. Hänellä oli silloin jo teini-ikäiset lapset eikä hän missään tapauksessa olisi suostunut hankkimaan lisää lapsia. Edelliset pitkät suhteeni kaatuivat muihin asioihin, vaikka olin kyllä alusta lähtien kertonut miehille, ettei minun kanssani jälkikasvua tule, mutta tuolloin alle 30v miehet eivät edes ajatelleet koko asiaa (tai eivät ottaneet minua tosissaan, koska suhteet jatkuivat vuosia ja nyt molemmilla kuitenkin on lapsia).
Tahtomattaan lapsettomaksi jäänyt - aivan hirveä kohtalo, katkeruus ja elämän tyhjyys, katumus, mitä olisi voinut tehdä toisin.
Parikymppisenä on hyvä tiedostaa, että elämä on todella lyhyt lastenteon näkökulmasta - ura ei välttämättä loppupeleissä tyydytä, jos oma perhe jää puuttumaan.
Sitten on kun on liian myöhäistä, todella on liian myöhäistä - ja yksinäistä elämää voi olla edessä vielä useita vuosikymmeniä.
Vielä sinulla ei ole tulipalokiire, mutta 10 vuoden sisään on päätös tehtävä - ja siksi esim. tulevaa miestä kannattaa arvioida tarkoin, että onko hän sellainen, jonka kanssa haluat myös perheen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi en hankkisi: Lastensuojelun takia. Mahdollistaa kyttäyksen ja nimettömät ilmoitukset joita käytetään kiusaamiseen.
lapsivihamielisen ympäristön takia: lapsista ei pidetä Suomessa,
Arjen hankaluus, 90-luvun laman jälkeen lapsiperheiden elämä hankaloitunut valtavasti:
todella haastavaa yhdistää lapset ja työnteko, koulujen tila, päivähoitopaikan saamisen hankaluus läheltä kotia. Se, että säästöt ovat näivettäneet lapsiperheiden palvelut järkyttävällä tavalla verrattuna vaikka 90-lukuun. Hammashoitolat viety pois koulujen läheisyydestä joten vanhempien pitää ottaa jokaista käyntiä varten palkaton vapaa, ja reiän paikkaus vaatii kuulemma julkisella 3 kertaa. Jo tämä koronatestaus-show taas näytti miten vähän lapsiperheistä välitetään, on näköjään ok olla pois töistä viikko (palkaton?) joka kerta kun lapsi yskii kun lapset eivät pääse testiin niin nopeasti kuin aikuiset joilla työterveys. 90-luvulla tuli kodinhoitaja jos äiti sairastui, nyt varmaan otetaan huostaan. Palveluita vaan karsitaan ja ajatellaan että kyllä vanhemmat venyvät. Eihän siihen pysty kuin joku superihminen tai sitten täytyy kokonaan unohtaa töissäkäynti. Kouluissa ei ole aamuhoitoa 1-luokkalaisille, joten vanhemmat eivät pääse aikaisin töihin, vuorotyön voi unohtaa viimeistään kun lapsi menee kouluun, sillä mitään ilta/vuorohoitoa ei koululaisille ole. Toisaalta lasu vaanii jos jätät lapsen yksin illalla kun olet töissä. Sama juttu pitkillä kesä/hiihto/joululomilla ja entäs yllättävät koulutuspäivät pk:ssa iltapäiväkerhosta jolloin koko pulju on kiinni. Taas vanhempi ottaa vapaata. Lista on loputon.
Halveksunta ja arvostelu: Kaiken tämän jotenkin hoidettuasi saat lähinnä halveksuntaa ja arvostelua. Äidit toimivat aina väärin, ja lapset ovat liian äänekkäitä/näkyviä/lapsia eivätkä saa käydä missään. Toisaalta hirveä arvostelu jos lapsi käyttää pädiä vaikka olisi silloin hiljaa paikallaan. Myös äitiä paheksutaan jos tämä on kännykällä, koska äidit eivät saa käyttää kännykkää toisin kuin lapsettomt joita kukaan ei paheksu
Tukiverkkojen puuttumisen pelko: vaikka olisi hyvät tuliverkot, ne voivat kadota sairastumisten, muuttamisen ym myötä.
Moniin näistä ongelmista voitaisiin vaikuttaa poliittisilla päätöksillä muttta tahtoa ei ole.
Toivoit kuulevasi eri sukupolvien edustajien näkemystä asiasta, joten täällä vasta 17-vuotias tyttö kirjoittaa (kyllä, luen vauvapalstaa) vaikkei minusta varmastikkaan hirveämmin apua ole. Halusin kuitenkin tulla muistuttamaan, että loppupeleissä vain sinä itse tiedät onko perheen perustaminen sinua varten. On hyvä kuunnella muiden ajatuksia, mutta älä kuitenkaan anna niille liikaa painoarvoa. Sen lisäksi on hyvä pitää mielessä, että ajatustesi selkeytyessä tapaat varmasti sellaisen ihmisen, jolla on elämässään samanlaiset arvot ja päämäärät kuin sinulla, mikäli siis kumppanin haluat.
Tsemppiä hirveästi päätöksenteon kanssa, itse jo leikkiaikoina tuntui ettei vauvan hoito kiinnosta, koiravauvat sen sijaan ovat olleet aina lähellä sydäntä. Mutta älä liikaa vaivaa päätäsi asialla, elämä kyllä kantaa ja aika näyttää. Katumuksesta sen verran, että oli päätöksesi mikä tahansa, et voi etukäteen tietää tuleeko se olemaan ''oikea'' päätös. Toisilla vanhemmilla lapsien hankinta on ollut elämän paras päätös, mutta vaikka näin ei välttämättä saisi sanoa niin jotkut vanhemmat varmasti ajattelevat, että elämä olisi ollut helpompaa ja kivuttomampaa ilman jälkikasvua, vaikka tietenkin lapsiaan paljon rakastaisivatkin. Kukaan ei siis voi sinulle varmana sanoa tuletko päätöstäsi katumaan vai et, koska kuten me kaikki tiedämme, elämä ei ole ennustettavissa. Joka tapauksessa toivon kaikkea hyvää sinulle, onneksi meillä molemmilla on vielä kyllin aikaa ajatella asiaa. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa hyvin tutulta, etenkin tuo lapsettomiin sukulaisiin samaistuminen perheellisten sijasta.
- AP
Luultavasti kyllä kaikki perheellisetkin on samaistuneet enemmän niihin lapsettomiin enemmän ennen kuin saivat lapsia.
Itselläni ei ole ollut vauvakuumetta. Pidän lapsista ja tulen heidän kanssaan toimeen. En ole kuitenkaan sitä tyyppiä, joka on jo lapsuudessa päättänyt montako lasta haluaa ja mitkä nimet heille antaa.
Olen ollut yhdessä puolisoni kanssa jo 20 vuotiaasta lähtien, mutta töiden vuoksi olemme asuneet välillä eri paikkakunnilla. Lapsi meille syntyi, kun olin 38 v.
Emme ole katuneet, lähinnä päinvastoin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen 26-vuotias tuore äiti. Minulla oli hyvin samanlaista ajattelua sinun iässäsi ja vielä raskaanakin epäröin paljon. Rakkauskaan ei syntynyt välittömästi synnytyksessä, mutta jo viikossa tiesin että tämä on minun juttuni sittenkin ja tekisin mitä vain lapseni puolesta. Paljon olisin menettänyt, jos olisin vain päättänyt etten ole ”äiti-ihminen” jollaisena en edelleenkään itseäni pidä. Mies hoitaa lapsen hauskuuttamisen ja hän jaksaakin sitä tehdä tuntikausia kun itse kaipaan omaa aikaa, itse hoidan sitten pääasiassa kaiken muun (omasta halustani). Omalla kokemuksella sanoisin, että jos vähänkin ajattelee että ehkä haluaisi lapsia niin kannattaa tehdä.
Olet hurjan rohkea mielestäni. Kuulostaa nuo sun pohdinnat vähän omilta ajatuksiltani. Mua jotenkin kuvottaa sellaiset super mamma ihmiset jonka some on täynnä vain lastensa kuvia ja elävät vain lasten kautta, tai siltä se näyttää. Ja aina pitää toitottaa että nyt lapsi menee ihan kaiken edelle aina ja joka tilanteessa. En koe että olen tuollainen enkä halua tulla sellaiseksi. Tuntuu että tuo olisi se hyvän äitiyden normi ja kaikki muu on väärin.
Silti joku minussa haluaisi haluta lapsia, mutta jarruttaa se että tarvitsen omaa aikaa, hiljaisuus on tärkeää enkä tyydy vain elämään muiden kautta. Olen siis vääränlainen.
- ei aloittaja
Vierailija kirjoitti:
Miksi en hankkisi: Lastensuojelun takia. Mahdollistaa kyttäyksen ja nimettömät ilmoitukset joita käytetään kiusaamiseen.
lapsivihamielisen ympäristön takia: lapsista ei pidetä Suomessa,
Arjen hankaluus, 90-luvun laman jälkeen lapsiperheiden elämä hankaloitunut valtavasti:
todella haastavaa yhdistää lapset ja työnteko, koulujen tila, päivähoitopaikan saamisen hankaluus läheltä kotia. Se, että säästöt ovat näivettäneet lapsiperheiden palvelut järkyttävällä tavalla verrattuna vaikka 90-lukuun. Hammashoitolat viety pois koulujen läheisyydestä joten vanhempien pitää ottaa jokaista käyntiä varten palkaton vapaa, ja reiän paikkaus vaatii kuulemma julkisella 3 kertaa. Jo tämä koronatestaus-show taas näytti miten vähän lapsiperheistä välitetään, on näköjään ok olla pois töistä viikko (palkaton?) joka kerta kun lapsi yskii kun lapset eivät pääse testiin niin nopeasti kuin aikuiset joilla työterveys. 90-luvulla tuli kodinhoitaja jos äiti sairastui, nyt varmaan otetaan huostaan. Palveluita vaan karsitaan ja ajatellaan että kyllä vanhemmat venyvät. Eihän siihen pysty kuin joku superihminen tai sitten täytyy kokonaan unohtaa töissäkäynti. Kouluissa ei ole aamuhoitoa 1-luokkalaisille, joten vanhemmat eivät pääse aikaisin töihin, vuorotyön voi unohtaa viimeistään kun lapsi menee kouluun, sillä mitään ilta/vuorohoitoa ei koululaisille ole. Toisaalta lasu vaanii jos jätät lapsen yksin illalla kun olet töissä. Sama juttu pitkillä kesä/hiihto/joululomilla ja entäs yllättävät koulutuspäivät pk:ssa iltapäiväkerhosta jolloin koko pulju on kiinni. Taas vanhempi ottaa vapaata. Lista on loputon.Halveksunta ja arvostelu: Kaiken tämän jotenkin hoidettuasi saat lähinnä halveksuntaa ja arvostelua. Äidit toimivat aina väärin, ja lapset ovat liian äänekkäitä/näkyviä/lapsia eivätkä saa käydä missään. Toisaalta hirveä arvostelu jos lapsi käyttää pädiä vaikka olisi silloin hiljaa paikallaan. Myös äitiä paheksutaan jos tämä on kännykällä, koska äidit eivät saa käyttää kännykkää toisin kuin lapsettomt joita kukaan ei paheksu
Tukiverkkojen puuttumisen pelko: vaikka olisi hyvät tuliverkot, ne voivat kadota sairastumisten, muuttamisen ym myötä.
Moniin näistä ongelmista voitaisiin vaikuttaa poliittisilla päätöksillä muttta tahtoa ei ole.
Ja näistä asioista ei yleensä kerrota ennen kuin koet ne itse. Toki tuon työn ja lapsien yhdistämisen haastavuuden voi arvata, mutta se suunnaton muutos yhteiskunnan taholta verrattuna omaan lapsuuteeni/nuoruuteeni 90-luvulla on raskas nykyvanhemmille. Lisäksi lastensuojelu ihan eri tavalla aktiivinen nykyisin. Ihmiset myös tekevät nimettömiä ilmoituksia kiusatakseen jos vaikka naapuri ärsyttää. Monella tavalla nykyvanhemmat ovat eri tavalla arvostelun kohteena kuin aiemmat sukupolvet. Ns neutraalia auttamista ei enää ole, kuten nuo kodinhoitopalvelut, vaan apuun sisältyy aina ns uhka lastensuojelun toimista. Nykyvanhemmilta vaaditaan paljon enemmän, lapsia kuskataan ja kouluun pitää osallistua paljon enemmän, ja lasten kanssa ylipäätään ollaan enemmän (mikä ei ole sinänsä huono juttu), mutta vanhemmuus on ihan erilaista nykyisin kuin aiemmille sukupolville. Ja se valtava dissaaminen teit mitä tahansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi en hankkisi: Lastensuojelun takia. Mahdollistaa kyttäyksen ja nimettömät ilmoitukset joita käytetään kiusaamiseen.
lapsivihamielisen ympäristön takia: lapsista ei pidetä Suomessa,
Arjen hankaluus, 90-luvun laman jälkeen lapsiperheiden elämä hankaloitunut valtavasti:
todella haastavaa yhdistää lapset ja työnteko, koulujen tila, päivähoitopaikan saamisen hankaluus läheltä kotia. Se, että säästöt ovat näivettäneet lapsiperheiden palvelut järkyttävällä tavalla verrattuna vaikka 90-lukuun. Hammashoitolat viety pois koulujen läheisyydestä joten vanhempien pitää ottaa jokaista käyntiä varten palkaton vapaa, ja reiän paikkaus vaatii kuulemma julkisella 3 kertaa. Jo tämä koronatestaus-show taas näytti miten vähän lapsiperheistä välitetään, on näköjään ok olla pois töistä viikko (palkaton?) joka kerta kun lapsi yskii kun lapset eivät pääse testiin niin nopeasti kuin aikuiset joilla työterveys. 90-luvulla tuli kodinhoitaja jos äiti sairastui, nyt varmaan otetaan huostaan. Palveluita vaan karsitaan ja ajatellaan että kyllä vanhemmat venyvät. Eihän siihen pysty kuin joku superihminen tai sitten täytyy kokonaan unohtaa töissäkäynti. Kouluissa ei ole aamuhoitoa 1-luokkalaisille, joten vanhemmat eivät pääse aikaisin töihin, vuorotyön voi unohtaa viimeistään kun lapsi menee kouluun, sillä mitään ilta/vuorohoitoa ei koululaisille ole. Toisaalta lasu vaanii jos jätät lapsen yksin illalla kun olet töissä. Sama juttu pitkillä kesä/hiihto/joululomilla ja entäs yllättävät koulutuspäivät pk:ssa iltapäiväkerhosta jolloin koko pulju on kiinni. Taas vanhempi ottaa vapaata. Lista on loputon.Halveksunta ja arvostelu: Kaiken tämän jotenkin hoidettuasi saat lähinnä halveksuntaa ja arvostelua. Äidit toimivat aina väärin, ja lapset ovat liian äänekkäitä/näkyviä/lapsia eivätkä saa käydä missään. Toisaalta hirveä arvostelu jos lapsi käyttää pädiä vaikka olisi silloin hiljaa paikallaan. Myös äitiä paheksutaan jos tämä on kännykällä, koska äidit eivät saa käyttää kännykkää toisin kuin lapsettomt joita kukaan ei paheksu
Tukiverkkojen puuttumisen pelko: vaikka olisi hyvät tuliverkot, ne voivat kadota sairastumisten, muuttamisen ym myötä.
Moniin näistä ongelmista voitaisiin vaikuttaa poliittisilla päätöksillä muttta tahtoa ei ole.
Tuoko kuvaa mielestäsi lapsiperheen elämää?
Olen 27-vuotias nainen. Introvertti ja omaa tilaa ja rauha rakastava. Olen nuoruuden ja osan aikuisiästä ollut lapsinegatiivinen ja lasten seurassa olen jäykkä ja vaivaantunut, en osaa jutella enkä käsitellä. En osaa leikkiä. Lapset on kovaäänisiä ja likaisia.
Lapsena en halunnut leikkiä barbeilla enkä nukeilla. Se tuntui tyhmältä. Minulla on paljon mielikuvitusta muihin asioihin kuin leikkimiseen.
Teininä ajattelin että en ikinä halua lapsia, haluan olla vapaa ja omassa rauhassa.
Nyt olen aikuinen ja mieli on muuttunut siinä mielessä että haluaisin lapsia ehkä vähän itsekkäistä syistä. Haluaisin että muutkin jakavat arkeani, kuin vain mies. Tykkään hössöttää ja passata. Tykkään opettaa uusia asioita ja kertoa omia oppeja elämästä. Mies ei jaksa aina kuunnella minun "kaikkitietävyyttä".
En halua olla vanhana yksin, kun muilla sisaruksilla on lapsensa ja mahdollisesti lapsenlapsensa.
Haluan että hautajaisissani olisi myös oma perheeni, eikä vain lähisuku. Haluaisin että kuolemani jälkeen minua kaivataan ja muistellaan, kuten minä kaipaan ja muistelen omaa mummuani ja isääni.
Stressaan lapsiasiaa paljon, koska en tiedä voinko ja jaksanko rakastaa. Osaanko rakastaa lapsia? Mitä jos väsyn ja haluan paeta. Osaanko olla äiti ja kasvattaa lapsista hyviä, vastuullisia ja reippaita aikuisia? Tai mitä jos lapsella on jokin sairaus. ADHD? Tai jokin asia miksi alkaisin inhoamaan lasta.
Mitä jos mies jättää ja jään yksin, sehän on selvä että äiti ottaa lapset ja isä on vapaa.
En ole nyt enkä lähitulevaisuudessa tekemässä lapsia, kun se ei tunnu oikealta.
Mutta kohta tulee ikä vastaan ja asiassa pitää alkaa tekemään päätöksiä ja se kyllä pelottaa ja ahdistaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tulee vauvakuume ja sitten kun mies on hollilla eli parisuhde on, asia selvä.
Mielestäni asia on maailman luonnollisin, ei sitä tarvitse analysoida.
Parasta elämässäni on ollut lapsen saaminen, parempaa asiaa ei voi olla.
Kehua täällä ei saa joten en tee sitä.
Kaikki meni hyvin.
Myös lapsi ilahduttaa useita ihmisiä, isovanhempia, ystäviä, lapsen serkkuja, enot, sedät jne.
Vierailija kirjoitti:
Toivoit kuulevasi eri sukupolvien edustajien näkemystä asiasta, joten täällä vasta 17-vuotias tyttö kirjoittaa (kyllä, luen vauvapalstaa) vaikkei minusta varmastikkaan hirveämmin apua ole. Halusin kuitenkin tulla muistuttamaan, että loppupeleissä vain sinä itse tiedät onko perheen perustaminen sinua varten. On hyvä kuunnella muiden ajatuksia, mutta älä kuitenkaan anna niille liikaa painoarvoa. Sen lisäksi on hyvä pitää mielessä, että ajatustesi selkeytyessä tapaat varmasti sellaisen ihmisen, jolla on elämässään samanlaiset arvot ja päämäärät kuin sinulla, mikäli siis kumppanin haluat.
Tsemppiä hirveästi päätöksenteon kanssa, itse jo leikkiaikoina tuntui ettei vauvan hoito kiinnosta, koiravauvat sen sijaan ovat olleet aina lähellä sydäntä. Mutta älä liikaa vaivaa päätäsi asialla, elämä kyllä kantaa ja aika näyttää. Katumuksesta sen verran, että oli päätöksesi mikä tahansa, et voi etukäteen tietää tuleeko se olemaan ''oikea'' päätös. Toisilla vanhemmilla lapsien hankinta on ollut elämän paras päätös, mutta vaikka näin ei välttämättä saisi sanoa niin jotkut vanhemmat varmasti ajattelevat, että elämä olisi ollut helpompaa ja kivuttomampaa ilman jälkikasvua, vaikka tietenkin lapsiaan paljon rakastaisivatkin. Kukaan ei siis voi sinulle varmana sanoa tuletko päätöstäsi katumaan vai et, koska kuten me kaikki tiedämme, elämä ei ole ennustettavissa. Joka tapauksessa toivon kaikkea hyvää sinulle, onneksi meillä molemmilla on vielä kyllin aikaa ajatella asiaa. :)
Ihana kommentti, kuulutaan kyllä samaan sukupolveen kun on vain kuusi vuotta ikäeroa :D <3 Pysy pohdiskelevana ja tsemppiä ja kärsivällisyyttä koiravauvojen kanssa!
- AP
Ukko37 kirjoitti:
En ole koskaan erityisemmin halunnut lapsia.
Koska olen köyhästä työttömien perheestä, tein sen linjanvedot että lapsia vasta sitten kun on puitteet kunnossa. Siksi teetin lapset vasta tämän ikäisenä.
Nyt on useampi lapsi (vauvoja ja taaperoita) ja onhan ne hiton kivoja kapistuksia.
Kyllä ainakin oma elämä olis tyhjää ilman perhettä.
On se miehillä helppoa kun ei tarvitse haluta eikä ottaa todellista vastuuta, sitten jossain vaiheessa voikin todeta että hyvä kun tuli teetettyä (niin kuin itse sanot). Jos ei olisikaan sitä mieltä voi vedota siihen että kun vaimo halusi niin suostuin, siksi teen vain pakolliset.
En nyt mitenkään hyökkää mutta näin naisena on jo pitkään tuntunut epäreilulta että lapset on nimenomaan naiselle riski monella elämän osa-alueella (terveys, ura, mahdollinen yh/lähi vanhemmuus) ja miehet voi vaan ottaa rusinat pullasta. Mielelläni olisin isä (ja kokea ne isään liittyvät sosiaaliset paineet, joita ei käytännössä ole) mutta äitiys arveluttaa paljon.
Rakkaus lapseen tulee itsestään, turha analysoida.
Eri asia kuin pohtia minne menee opiskelemaan.
Kannattaa myös miettiä miltä tuntuu kuuskymppisenä olla kun muilla on perheet ja lapsenlapset.
Olen introvertti ja uraorientoitunut. En koskaan hoitanut kenenkään lapsia enkä välittänyt niistä. Kaksikymppisenä en edes ymmärtänyt miksi lapsia haluaisi, ei ollut mitään tarvetta. Sitten ajatus alkoi hiipiä päälle, ja 25-vuotiaana aloin ajatella että ehkä haluan lapsia joskus. Yli kolmekymppisenä aloin akuutisti suunnitella että haluan lapsia, ja puhua sitä miehelle. Sain ainokaiseni 34 v ja olisin heti halunnut lisää, mutta miehelle riitti.
Oma lapsi on ihan eri asia, hänen kanssa pinna kestää mitä vaan. Häntä rakastan ehdoitta, tosin siihen meni pari kuukautta. Oman arjen järjestää sellaiseksi että pärjää. Esim otin aina päiväunet kun vauvakin otti. Siivota ehtii eläkkeelläkin, eikä minulla koskaan ole ollut mankelia. Sen sijaan leikin ja ulkoilin lapsen kanssa ja luin hänelle.
Myöhemmin harrastin tiedettä ja taidetta ja pelejä hänen kanssa, edelleen vuoden kohokohtia on käydä yhdessä Heurekassa.
Keskustelemme nykyään politiikasta, kirjallisuudesta ja vaikka peleistä. Hän on fiksu ja kiinnostava, ja haluan tukea häntä mitä hän päättääkin tehdä.
Tämän sanon siksi että vauva-aika on lyhyt, mutta äiti olet lopun ikää, eri tavoin. Minusta se on rikkaus. Elämäni ei ole vain "about me". Se on niin paljon enemmän.
Äitiys ei ole estänyt minua olemasta ystävä ja harrastaja ja uranainen. Tietysti niihin ei voi laittaa kaikkea aikaansa. Ainakaan seuraavaan 18 vuoteen. No nyt olen kohta siinä pisteessä.
Vierailija kirjoitti:
Tulee vauvakuume ja sitten kun mies on hollilla eli parisuhde on, asia selvä.
Mielestäni asia on maailman luonnollisin, ei sitä tarvitse analysoida.
Parasta elämässäni on ollut lapsen saaminen, parempaa asiaa ei voi olla.
Kehua täällä ei saa joten en tee sitä.
Kaikki meni hyvin.
Myös lapsi ilahduttaa useita ihmisiä, isovanhempia, ystäviä, lapsen serkkuja, enot, sedät jne.
Oletko koskaan pysähtynyt miettimään miksi oikeastaan halusit lapsia? Tai että onko sulla todella antaa niille kaikkea sellaista henkistä ja taloudellista että niiden elämä olisi hyvää? Tavallaan kadehdin sun kaltaisia ihmisiä jotka ei juuri ajattele paljoa, tekee ja menee ja lisääntyy vaan koska normaalia tai luonnollista. Itse en pystyisi samaan ja ajattelen liikaa.
Ja lisään vielä että edelleen kyllä esim veljen lapsiperheessä kyläily kuluttaa energiat ja pistää vituttamaan. :D Oma on ihan selvästi eri juttu.