Rakastan ihmistä mutta tunnen itseni samalla liian surkeaksi olla tekemisissä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä aihe

Ja harvoin puhuttu. Näitä tunteita on kai vaikea tunnistaa, ainakaan juuri silloin tapahtumahetkellä. 

Niin. Voiko olla että sen joskus naamioi itselleen hyväksyttävämmäksi selotykseksi, kuten "Ei siitä kuitenkaan mitään tulisi". Ja asiaa voi perustella itselleen toisen ihmisen jollakin sopivalla puutteella. Niin ettei tarvitse katsoa itseään ja

pelkää hylätyksi tulemista.

Itsellä juurikin pitkä kokemus vastaavasta tilanteesta jossa nainen sanoo rakastavansa kun asiaa kysyy mutta puheet ja käytös antavat ymmärtää muuten enemmänkin päinvastaista. Taustalla voisi olla em käytösmalli.

Minä olen tuollainen nainen. Tosin johtuu epävarmuudesta ja siitä, että toinen osapuoli ei oikeasti ole ilmaissut tunteitaan ja käytöskin on ristiriitaista. En tiedä ymmärtävätkö ihmiset itse miltä heidän käytöksensä toiselta puolelta näyttää.

Noista olen ajatellutkin, että saavat olla ja mennä, olisihan niistäkin tietysti jotain voinut tulla tai sitten ei, mutta olen pistänyt menemään kaksi hyvää ihmistä, jotka ovat ilmaisseet vahvat tunteensa ja joita kohtaan olen itsekin tuntenut samoin. Lopputulos, ikisinkkuus ja lapsettomuus. 

Mulla on vähän sellanen alemmuuskompleksi siitä kun mulla on niin vähän kavereita ja se hävettää. Pitää varmaan mua outona hän johon olen ihastunut. (En ole ap.)

Ootko täällä vielä, ap?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä aihe

Ja harvoin puhuttu. Näitä tunteita on kai vaikea tunnistaa, ainakaan juuri silloin tapahtumahetkellä. 

Niin. Voiko olla että sen joskus naamioi itselleen hyväksyttävämmäksi selotykseksi, kuten "Ei siitä kuitenkaan mitään tulisi". Ja asiaa voi perustella itselleen toisen ihmisen jollakin sopivalla puutteella. Niin ettei tarvitse katsoa itseään ja

pelkää hylätyksi tulemista.

Itsellä juurikin pitkä kokemus vastaavasta tilanteesta jossa nainen sanoo rakastavansa kun asiaa kysyy mutta puheet ja käytös antavat ymmärtää muuten enemmänkin päinvastaista. Taustalla voisi olla em käytösmalli.

Minä olen tuollainen nainen. Tosin johtuu epävarmuudesta ja siitä, että toinen osapuoli ei oikeasti ole ilmaissut tunteitaan ja käytöskin on ristiriitaista. En tiedä ymmärtävätkö ihmiset itse miltä heidän käytöksensä toiselta puolelta näyttää.

Noista olen ajatellutkin, että saavat olla ja mennä, olisihan niistäkin tietysti jotain voinut tulla tai sitten ei, mutta olen pistänyt menemään kaksi hyvää ihmistä, jotka ovat ilmaisseet vahvat tunteensa ja joita kohtaan olen itsekin tuntenut samoin. Lopputulos, ikisinkkuus ja lapsettomuus. 

Aika yleinen ongelma suomalaisilla - meillä on jo kansakuntanakin huono itsetunto.

Suomessa lapset ja nuoret eivät saa osakseen tarpeeksi positiivista huomiota, rakkautta, itsetunnon kehityksen tukemista - ja sitten sama helposti jatkuu seuraavissa sukupolvissa, sukupolvien ketjussa.

Huonon itsetunnon, häpeän yms. ongelmat huonontavat monen suomalaisen elämänlaatua, ja johtavat pahimmillaan siihen, että elämä jää elämättä.

Tärkeintä on, että asian tiedostaa, se on jo  hyvä alku, sillä osa ei edes tiedosta asiaa - etenkin nuorena asioita voi vielä korjata. 

Pitää ensin järjellä tunnustaa ja tajuta, ettei ole yhtään huonompi kuin muutkaan ihmiset. Sitten tehdä töitä myös tunteidensa eteen.

Rakkauskin voi parantaa eli pitää vaan uskaltaa - koska jos ei uskalla on lopputulos usein vielä pahempi eli katkeruus.

Jumala rakastaa jokaista.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on vähän sellanen alemmuuskompleksi siitä kun mulla on niin vähän kavereita ja se hävettää. Pitää varmaan mua outona hän johon olen ihastunut. (En ole ap.)

Parisuhteissa on paljon ihmisiä, joilla ei ole lainkaan kavereita. Selität vaan asian reippaasti, että syystä tai toisesta näin on käynyt.  Et ole yhtään huonompi kuin kukaan mukaan!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä aihe

Ja harvoin puhuttu. Näitä tunteita on kai vaikea tunnistaa, ainakaan juuri silloin tapahtumahetkellä. 

Niin. Voiko olla että sen joskus naamioi itselleen hyväksyttävämmäksi selotykseksi, kuten "Ei siitä kuitenkaan mitään tulisi". Ja asiaa voi perustella itselleen toisen ihmisen jollakin sopivalla puutteella. Niin ettei tarvitse katsoa itseään ja

pelkää hylätyksi tulemista.

Itsellä juurikin pitkä kokemus vastaavasta tilanteesta jossa nainen sanoo rakastavansa kun asiaa kysyy mutta puheet ja käytös antavat ymmärtää muuten enemmänkin päinvastaista. Taustalla voisi olla em käytösmalli.

Minä olen tuollainen nainen. Tosin johtuu epävarmuudesta ja siitä, että toinen osapuoli ei oikeasti ole ilmaissut tunteitaan ja käytöskin on ristiriitaista. En tiedä ymmärtävätkö ihmiset itse miltä heidän käytöksensä toiselta puolelta näyttää.

Noista olen ajatellutkin, että saavat olla ja mennä, olisihan niistäkin tietysti jotain voinut tulla tai sitten ei, mutta olen pistänyt menemään kaksi hyvää ihmistä, jotka ovat ilmaisseet vahvat tunteensa ja joita kohtaan olen itsekin tuntenut samoin. Lopputulos, ikisinkkuus ja lapsettomuus. 

Miksi noin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä aihe

Ja harvoin puhuttu. Näitä tunteita on kai vaikea tunnistaa, ainakaan juuri silloin tapahtumahetkellä. 

Niin. Voiko olla että sen joskus naamioi itselleen hyväksyttävämmäksi selotykseksi, kuten "Ei siitä kuitenkaan mitään tulisi". Ja asiaa voi perustella itselleen toisen ihmisen jollakin sopivalla puutteella. Niin ettei tarvitse katsoa itseään ja

pelkää hylätyksi tulemista.

Itsellä juurikin pitkä kokemus vastaavasta tilanteesta jossa nainen sanoo rakastavansa kun asiaa kysyy mutta puheet ja käytös antavat ymmärtää muuten enemmänkin päinvastaista. Taustalla voisi olla em käytösmalli.

Minä olen tuollainen nainen. Tosin johtuu epävarmuudesta ja siitä, että toinen osapuoli ei oikeasti ole ilmaissut tunteitaan ja käytöskin on ristiriitaista. En tiedä ymmärtävätkö ihmiset itse miltä heidän käytöksensä toiselta puolelta näyttää.

Noista olen ajatellutkin, että saavat olla ja mennä, olisihan niistäkin tietysti jotain voinut tulla tai sitten ei, mutta olen pistänyt menemään kaksi hyvää ihmistä, jotka ovat ilmaisseet vahvat tunteensa ja joita kohtaan olen itsekin tuntenut samoin. Lopputulos, ikisinkkuus ja lapsettomuus. 

Miksi noin?

Hylkäystraumat, joita en ole saanut korjattua.

En ole mielenterveyspotilas siinä mielessä, että jo lapsesta asti olen oppinut pärjäämään yksin ja pärjään nytkin. On työ, koti ja ystäviä. Mutta en ole oppinut sitä, että olisin rakkauden arvoinen ihan vaan omana itsenäni, suorittamatta ja virheineni.

Yksinolo on parempi olotila kuin lapsuuskodissa, siksi kai olen vältellyt yhteisen kodin perustamista.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa, ettet joko rakasta itseäsi tai tunne olevasi rakkauden arvoinen. OIen paininut samojen ongelmien kanssa ja nyt 30 vuotta myöhemmin eräiden tapahtumien myötä suren ensirakkauttani, jonka kanssa en uskaltanut yrittää, koska oli ongelmia omanarvontunnon kanssa. Ja ne ongelmat ovat olleet mukana enemmän tai vähemmän kaikki nämä välivuodet ja yritän jotenkin päästä niistä nyt eroon. 

Tsemppiä sinulle, äläkä piiloudu rakkautesi kohteelta häpeäsi vuoksi. 

Kuulostaa niin tutulta. Mulla on ollut ja on edelleen ihan samoja ongelmia. Riittämättömyyden ja vääränlaisuuden tunne on kulkenut mukana matkassa niin pitkään kuin vain jaksan muistaa.

Olisko täällä ketään, joka on päässyt näistä tunteista eroon tai yli? Miten se onnistui ja mitä se vaati?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa, ettet joko rakasta itseäsi tai tunne olevasi rakkauden arvoinen. OIen paininut samojen ongelmien kanssa ja nyt 30 vuotta myöhemmin eräiden tapahtumien myötä suren ensirakkauttani, jonka kanssa en uskaltanut yrittää, koska oli ongelmia omanarvontunnon kanssa. Ja ne ongelmat ovat olleet mukana enemmän tai vähemmän kaikki nämä välivuodet ja yritän jotenkin päästä niistä nyt eroon. 

Tsemppiä sinulle, äläkä piiloudu rakkautesi kohteelta häpeäsi vuoksi. 

Kuulostaa niin tutulta. Mulla on ollut ja on edelleen ihan samoja ongelmia. Riittämättömyyden ja vääränlaisuuden tunne on kulkenut mukana matkassa niin pitkään kuin vain jaksan muistaa.

Olisko täällä ketään, joka on päässyt näistä tunteista eroon tai yli? Miten se onnistui ja mitä se vaati?

Todella mielelläni minäkin kuulisin. 

Nyt kun oikein asiaa mietin, minulla on sellainen olo, että parisuhteessa minun pitäisi mukautua sen toisen vaatimuksiin täysin, mutta itse en voisi vaatia mitään. Eli pitäisi jotenkin osata olla sellainen, ettei tuota pettymystä ja sopeutua siihen, mitä se toinen haluaa. No enhän minä sellainen ole, joten sitten tulee vaikka mitä sisäistä ristiriitaa jne. ja tuntuu, ettei juuri kenenkään kanssa uskalla enää edes yrittää, ellei se tuntuisi jotenkin erityisen täydelliseltä ihmiseltä, mutta sellaisia tulee vastaan kerran kahdessakymmenessä vuodessa. 

Kotona toinen vanhempi hylkäsi ja siltä toiseltakaan ei koskaan saanut positiivista palautetta, tukea tai kosketusta. Ainoa harva palaute oli sitä, miten hankala ja erikoinen olen. Ei kai ihme, että on muodostunut sellainen kuva, että pitäisi olla kiitollinen siitä, jos joku suvaitsisi olla kanssani ja että helpompi olla ilman. Ystävyyssuhteissa ja työelämässä ei ole ongelmia, esimerkiksi ammatillinen itsetuntoni on täysin kunnossa. 

Kai tuo "parantuminen" vaatii aika ison määrän työtä joko terapiassa tai itsekseen. Ajatusmalleja ei ole helppoa muuttaa. Tietysti myös hyvä rakastava parisuhde voi auttaa siinä että lapsuuden jäljet paranevat.

Jaksetaan jauhaa, miksi toiset sitä ja sitten minä tätä. Et tarvi kenenkään toisen hyväksyntää kaikkeen.

Kun jos kehität itseäsi esim luet monipuolisesti etkä kadehdi ketään, saat tervettä itseluottamusta. Ne joilla on terve itseluottamus, pärjää aina ja vetää muita puoleensa.

Koen itseni niin rumaksi että ihanien ihmisten näkeminen harventunut. Rakkaita kavereita silti

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos me heitettäis hiekkaa sun päälle ?

Zinc

auttaisko se ?

Hauskaa.

   Älä kommentoi,jollet osaa muuta kun veetuilla.

On niitä kokemuksia vaikeaa korjailla ainakaan itsestään, jos omat kokemukset on niin lapsuudenperheestä kuin myöhemmin muiltakin kanssaihmisisltä, että et kelpaa, ikinä ja minnekään. Et pääse työelämään, sairastut, vikakin kaverisi hylkää sut lopulta jne. Rakastapa siinä sit itseäsi tai ketään muuttakaan enää. Ja jos terapiaan ei ole rahaa ede skorvattuna ja/tai sinne ei pääse, koska on tuottamaton pu m mi. niin mitäs sitten? Lopua odotellen vaan päivä kerrallaan.

Hyvässä parisuhteessa voi tapahtua paljonkin korjaantumista. Mutta ongelmia tulee siinä, että ihminen joka ei koe olevansa rakkauden arvoinen, voi alkaa sabotoida suhdetta ja olla hyvinkin kateellinen puolisolleen hänen kyvystään rakastaa itseään terveesti ja olla vapaasti oma itsensä. Puolison ilo ja hyvä olo tyrmätään, itsetuntoa latistetaan ja lopulta rakkautta ei anneta eikä oteta vastaan. Ei auta pitkämielisyys, rakkaus, kun rakastamaan kykenevä osapuoli kärsii ja tulee vedetyksi toisen synkkyyteen, saamatta itse mitään. Pahimmillaan sabotööri ei itse edes tajua mitä tekee. Uupuu siinä sitkeämpikin kumppani.

Paljon riippuu itseään arvottomana pitävän ongelman syvyydestä ja omasta kyvystä tunnistaa se itsessään. Hyvä terapiasuhde voi auttaa tarvittaessa. Ei varmaan voi etukäteen tietää, että miten parisuhde toimisi. Pitää ottaa se tutustumisen riski. Ainahan voi aloittaa ystävyydestä..? Eihän se toinenkaan ole täydellinen, keskeneräisiä kaikki ollaan. Kaksi ihmistä voi olla hyvä tiimi, jos sopivat persoonat kohtaa. Ja "ehjempänäkin" huonompi tiimi, jos ei ole toisilleen sopivia..? Rikkinäisyydetkin voi täydentää toisiaan, jos vain ehjää on tarpeeksi..? Jospa vastassa onkin ihminen, joka osaa suhtautua sun ongelmaasi hyvin. Mä en jättäisi tilaisuutta käyttämättä.

Että tämmösiä mietteitä täällä  :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa, ettet joko rakasta itseäsi tai tunne olevasi rakkauden arvoinen. OIen paininut samojen ongelmien kanssa ja nyt 30 vuotta myöhemmin eräiden tapahtumien myötä suren ensirakkauttani, jonka kanssa en uskaltanut yrittää, koska oli ongelmia omanarvontunnon kanssa. Ja ne ongelmat ovat olleet mukana enemmän tai vähemmän kaikki nämä välivuodet ja yritän jotenkin päästä niistä nyt eroon. 

Tsemppiä sinulle, äläkä piiloudu rakkautesi kohteelta häpeäsi vuoksi. 

Kuulostaa niin tutulta. Mulla on ollut ja on edelleen ihan samoja ongelmia. Riittämättömyyden ja vääränlaisuuden tunne on kulkenut mukana matkassa niin pitkään kuin vain jaksan muistaa.

Olisko täällä ketään, joka on päässyt näistä tunteista eroon tai yli? Miten se onnistui ja mitä se vaati?

Todella mielelläni minäkin kuulisin. 

Nyt kun oikein asiaa mietin, minulla on sellainen olo, että parisuhteessa minun pitäisi mukautua sen toisen vaatimuksiin täysin, mutta itse en voisi vaatia mitään. Eli pitäisi jotenkin osata olla sellainen, ettei tuota pettymystä ja sopeutua siihen, mitä se toinen haluaa. No enhän minä sellainen ole, joten sitten tulee vaikka mitä sisäistä ristiriitaa jne. ja tuntuu, ettei juuri kenenkään kanssa uskalla enää edes yrittää, ellei se tuntuisi jotenkin erityisen täydelliseltä ihmiseltä, mutta sellaisia tulee vastaan kerran kahdessakymmenessä vuodessa. 

Kotona toinen vanhempi hylkäsi ja siltä toiseltakaan ei koskaan saanut positiivista palautetta, tukea tai kosketusta. Ainoa harva palaute oli sitä, miten hankala ja erikoinen olen. Ei kai ihme, että on muodostunut sellainen kuva, että pitäisi olla kiitollinen siitä, jos joku suvaitsisi olla kanssani ja että helpompi olla ilman. Ystävyyssuhteissa ja työelämässä ei ole ongelmia, esimerkiksi ammatillinen itsetuntoni on täysin kunnossa. 

Pitää opetella rakastamaan itseään - rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi, kuten Iso kirjakin sanoo!

Katso ihmisiä eri paikoissa ja huomaat, miten monenlaisilla ihmisillä on kumppaneita, lapsia - hekin kelpaavat jopa ilmiselvistä ulkoisista yms. puutteistakin huolimatta,  ja niin kelpaat sinäkin.

Tunnustele ja tiedosta vääriä ajatusmallejasi - ja yritä tietoisesti muuttaa ajattelutapojasi.  Kyse on loppuviimein kuitenkin vain vääristä ajatusmalleista, eikä ollenkaan sinusta!

Rakkaus voi parantaa paljon.

Pitää myös opetella tulkitsemaan muita ihmisiä oikein, sillä moni epävarma ylitulkitsee tai tulkitsee toisia ihmisiä väärinkin, koska loppupeleissä jokainen miettii lähinnä vain itseään.

Lue psykologista kirjallisuutta  itsetunnosta, häpeästä, esim. Virtahepo olohuoneessa - ja saat ajateltavaa.

Terapiassa noi oikenee.

Toinen on se, että elämä kyllä opettaa ajallaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa, ettet joko rakasta itseäsi tai tunne olevasi rakkauden arvoinen. OIen paininut samojen ongelmien kanssa ja nyt 30 vuotta myöhemmin eräiden tapahtumien myötä suren ensirakkauttani, jonka kanssa en uskaltanut yrittää, koska oli ongelmia omanarvontunnon kanssa. Ja ne ongelmat ovat olleet mukana enemmän tai vähemmän kaikki nämä välivuodet ja yritän jotenkin päästä niistä nyt eroon. 

Tsemppiä sinulle, äläkä piiloudu rakkautesi kohteelta häpeäsi vuoksi. 

Kuulostaa niin tutulta. Mulla on ollut ja on edelleen ihan samoja ongelmia. Riittämättömyyden ja vääränlaisuuden tunne on kulkenut mukana matkassa niin pitkään kuin vain jaksan muistaa.

Olisko täällä ketään, joka on päässyt näistä tunteista eroon tai yli? Miten se onnistui ja mitä se vaati?

Todella mielelläni minäkin kuulisin. 

Nyt kun oikein asiaa mietin, minulla on sellainen olo, että parisuhteessa minun pitäisi mukautua sen toisen vaatimuksiin täysin, mutta itse en voisi vaatia mitään. Eli pitäisi jotenkin osata olla sellainen, ettei tuota pettymystä ja sopeutua siihen, mitä se toinen haluaa. No enhän minä sellainen ole, joten sitten tulee vaikka mitä sisäistä ristiriitaa jne. ja tuntuu, ettei juuri kenenkään kanssa uskalla enää edes yrittää, ellei se tuntuisi jotenkin erityisen täydelliseltä ihmiseltä, mutta sellaisia tulee vastaan kerran kahdessakymmenessä vuodessa. 

Kotona toinen vanhempi hylkäsi ja siltä toiseltakaan ei koskaan saanut positiivista palautetta, tukea tai kosketusta. Ainoa harva palaute oli sitä, miten hankala ja erikoinen olen. Ei kai ihme, että on muodostunut sellainen kuva, että pitäisi olla kiitollinen siitä, jos joku suvaitsisi olla kanssani ja että helpompi olla ilman. Ystävyyssuhteissa ja työelämässä ei ole ongelmia, esimerkiksi ammatillinen itsetuntoni on täysin kunnossa. 

Pitää opetella rakastamaan itseään - rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi, kuten Iso kirjakin sanoo!

Katso ihmisiä eri paikoissa ja huomaat, miten monenlaisilla ihmisillä on kumppaneita, lapsia - hekin kelpaavat jopa ilmiselvistä ulkoisista yms. puutteistakin huolimatta,  ja niin kelpaat sinäkin.

Tunnustele ja tiedosta vääriä ajatusmallejasi - ja yritä tietoisesti muuttaa ajattelutapojasi.  Kyse on loppuviimein kuitenkin vain vääristä ajatusmalleista, eikä ollenkaan sinusta!

Rakkaus voi parantaa paljon.

Pitää myös opetella tulkitsemaan muita ihmisiä oikein, sillä moni epävarma ylitulkitsee tai tulkitsee toisia ihmisiä väärinkin, koska loppupeleissä jokainen miettii lähinnä vain itseään.

Lue psykologista kirjallisuutta  itsetunnosta, häpeästä, esim. Virtahepo olohuoneessa - ja saat ajateltavaa.

Niin, jännä ajatuskäännös. On aina ollut helppo noudattaa lähimmäisen rakastamista ja laittaa muut itsen edelle. Joillain menee tasapaino luonnostaan, joillain tuppaa oma itse menemään lähimmäisen edelle, mutta että niinkin päin voi joutua tekemään työtä, että saa itsensä nostettua lähimmäisen kanssa samalle tasolle. Ja että siihen on ihan lupa, eikä se ole itsekkyyttä tai epäsosiaalisuutta. 

Mulla on ollut aina tunne, että olen täysin arvoton, epähaluttava ja epätoivottu kaikin mahdollisin tavoin. Olen ollut ihan hullun yksinäinen! Olen aina yrittänyt oikeuttaa paikkani kaveriporukoissa olemalla enemmän kuin oikeasti pystyisin: yliempaattinen kuuntelija, viihdyttäjä tms. Sitten kun en enää jaksanut, jäin tosi yksin. Tuntuu, että aitoja ystäviä mulla on ollut ihan yksittäisiä, tai no, ovatko sitten miten syvällisiä nekään ystävyydet olleet, en tiedä...

Olen käynyt nuorena aikuisena pitkän terapian, joka jonkin verran auttoi mua yleistilanteeni vakauttamisessa. Jostain syystä tähän yksinäisyysteemaan ei oikein pureuduttu. Kärsin taas vuosia ja vuosia yksinäisyydestä. Tämä viesti voi mennä tämän takia poistoon (ja alapeukut taattu :)) mutta sain apua psykedeeleistä ja myös MDMA:sta. Ne laittavat pinttyneitä ajatustapoja todella tehokkaasti uusiksi. Sain niiden avulla avattua sydäntäni ja itseäni hieman paremmin muille ihmisille. Nyt opettelen olemista ihmisten kanssa "omana itsenäni" (mulla on sosiaaliset taidot ihan hukassa enkä tiedä, miten ihmisten kanssa edes ollaan). Mulla on ollut muutamia lupaavia ystävyydenalkuja, joista olen kuitenkin vetäytynyt järjettömän ahdistuksen takia. Löysin myös ihan hyvän parisuhteen. Nyt olen tutustunut uuteen ystävään, josta välitän aivan valtavasti, ja olen vain periaatelinjana ottanut sen, että olen juuri mitä olen, kaikkine heikkouksineni. Ottanut sen ajattelutavan, että jos hän ei mua halua sellaisena kuin olen, niin parempi sitten molemmille olla ilman. Uskon, että hän välittää musta myös syvästi (on sen ilmaissut moneen kertaan eri tavoin). Tämä on mulle todella huikeaa kehitystä, koska puhutaan siis ihmisestä, jolla ei ole oikeastaan koko elämässään ollut mitään luotettavia, hyviä ihmissuhteita. On ihan mieletön tunne, että kelpaakin jollekin juuri sellaisena on, kaikkine heikkouksineen..! Mä en melkein voi uskoa todeksi, että tällaista voi edes olla. Toki edelleen mietin, että kyllä toi tyyppi varmaan lähtee lätkimään kohta, mutta olen kyllä näyttänyt hänelle niin paljon huonojakin puoliani että kyllä hän taitaa vierellä pysyä.

Joten suosittelen terapiaa osaavan ja itselle sopivan terapeutin kanssa. :) Ja muutakin työstämistä, ja ROHKEUTTA! Vaikka mahdolliset vastoinkäymiset tuntuvat kauheilta, on myös hyviä ihmisiä, jotka osaavat arvostaa meitä viallisia ja rikkinäisiäkin ja nähdä pinnan alle... :)

Up