Heitteleekö "normaali" ihminen suuttuessaan tavaroita?

Veljeni, jolla on skitsofrenia, pelkää omaa suuttumistaan niin paljon, että heittelee sen vuoksi tavaroita menemään, etenkin, veitsiä ym. teräviä työkaluja, joita hän pelkää. Hän heittelee myös muita tavaroita vihanpuuskassaan, olipa tavara, miten arvokas tahansa. Hän kieltää kaiken, eikä myöskään kerro, mihin hän on tavaran heittänyt. Suomeen pitäisi ehdottomasti saada psykoterapia, jossa pystytään pääsemmään ihmisen alitajuntaan eli niihin muistoihin, jotka ovat trauman ja niihin liittyvät tunteet aiheuttaneet. Tunteet täytyy tulla ulos ja ne täytyy vähitellen terapiassa uskaltaa ilmaista, esim. vihatyöskentely on erittäin tärkeätä. Terapeutti on siinä mukana ja tukee vihan ulostulemista. Tällöin katoaa pelko omia tunteita, myös vihan tunteita kohtaan.   Muutoin tunteet patoutuvat, ja tulevat tuhoisasti esiin, siinä voi mennä toisten ihmisten henki.  Torjutut tunteet voivat saada myös muotoja, kuten pakko-oireet, joita on hyvin monenlaisia. Tietoisella tasolla tapahtuvasta psykoterapiasta ei olemitään hyötyä , ei myöskään vahvoista psyyken lääkkeistä, jotka juuri torjuvat niitä tunteita, joiden pitäisi tulla ulos.Psykiatria toimii ihan päinvastoin kuin sen pitäisi.

Kerran olen heittänyt, tuolloin mies jäi kiinni pettämisestä. Oli aiemmin ostanut minulle kukan, jonka heitin seinään.

En voi edes kuvailla, minkä tunnelatauksen tilanne vaati. Surua, pettymystä, vihaa, katkeruutta, ahdistusta..

Vuosia sitten rikoin tahallani lattialle pudottamalla yhden lautasen, kun mies oli ryypännyt itsensä kaatokänniin tyyliin kymmenennen kerran siinä kuussa. Pidän itseäni normaalina.

Olen heittänyt tavaroita, huutanut ja raivonnut. Rikkonut kalliita tavaroita suutuspäissäni. Ei järkevää,  mutta  mun mielestä tunteita saa osoittaa. Muuten tulee hulluksi. Lapsi on samanlainen räiskyjä. Mies on taas minusta epäterveen hillitty, eikä uskalla suuttua.

Olin parisuhteessa alkoholistin kanssa. Kerran jouduin seuraamaan miehen kännäämistä monta viikkoa putkeen ja olin nukkunut huonosti monta yötä, koska mies ei antanut nukkua. Niin kyllä sitten yksi ilta hermo paloi ja viskelin pari koivuhalkoa, ja jonkun korin missä oli lapasia lattialle. Mies tietenkin luonnollisesti haukkui minut hulluksi ja heitti tietokoneeni seinään. Itse hän viskeli suunnilleen joka toinen päivä melkein kaikki tavarani kämpästä ulos, kun sai jotain omituisia mustasukkaisuuskohtauksia. Mutta hänen mielestään se taas oli normaalia käytöstä, olinhan minä niin huono nainen. Ja siis en ollut häntä pettänyt tai elänyt mitään kaksoiselämää.

Ei. 

[quote author="Vierailija" time="22.08.2013 klo 09:39"]

Eikö silloin pidä olla todella aggressiivinen ja vihainen olo sisällä ja se purkautuu tuollaisena kun ei muutakaan osaa?

[/quote]

Onko hän sattumalta minä-minä-tyypi? Näillä on taipumusta tehdä itsestään numero juuri tavaroita viskomalla. 

Ei heittele, jos tällä "normaalilla" ihmisellä on myös "normaali" kumppani, jonka kanssa jokaisen asian ridan ja erimielisyyden voi selvittää järkevästi puhumalla. Tai joskus vaikka huutamallakin, mutta siten että kumpikin osapuolista tulee omana itsenään kuulluksi ja ymmärretyksi, ja kummankin tunteet & kokemukset asioista ovat sallittuja.

Tätä tekstiä kirjoittava ihminen sen sijaan heittelee seinille vaikka mitä, jos se toinen puolisko mitätöi, vähättelee, kieroilee, valehtelee, haukkuu ym. siten, että millään mitä sanon (tärkeästä asiasta) ei ole mitään merkitystä, jokainen mielipiteeni lytätään, saan kuulla olevani sairas tai hullu kun avaan suuni, saan kuulla että suustani tulee vain jotain v*tun p*skaa jne.

Toinen vaihtoehto olisi häipyä kylmän viileästi paikalta, mutta silloin asiat eivät ikinä etenisi mihinkään, eikä mikän tulisi käsitellyksi. Olisi siinä sitten kaksi "normaalia" ihmistä patoutuneiden tunteiden ja passiivis-aggressiivisuuden kera mukavassa yhteiselossa. Unissa lentelisi lautaset, veitset ynnä muut, ja päivällä vaan yhdessä mökötettäisiin.

Eli tämä kirjoittava (ei psyyken puolen ongelma-diagnooseja omaava) ihminen kyllä heittelee kamaa seinille ja lattialle, kun ei saa toista ihmistä millään, ei sitten millään keinolla kuuntelemaan tai aidosti kuulemaan mitään tärkeää - siis kummalekin tärkeää. On mennyt parit kukkaruukut kuolleine kukkineen, puhelin (jossa langanpäässä se mitätöivä & haukkuva tyyppi), kyniä, lautanen ja kehystetyt hääkuvatkin.

Hääkuvien osalta olin täysin kyllästynyt siihen, että jo vuosien ajan aina jokaisen riidan tullen mies mielenosoituksellisesti väänsi ne alas seinältä ja piilotti esim. autotalliin, saunanlauteiden alle, roskikseen tms. Säpäleiksi saman tien, niin loppuipahan moinen piiloitteluleikki siihen.

KUUNNELKAA IHMISET TOISIANNE, USKOKAA TOISIANNE, KUULKAA AIDOSTI SITÄ, MITÄ TOINEN IHAN OIKESTI YRITTÄÄ SANOA ja VIESTIÄ KENTIES JO SADANNEN KERRAN. PUHUKAA VAIKESTAKIN ASIOISTA. TEHKÄÄ KOMPROMISSEJA YHDESSÄ. KESKUSTELKAA VAIKKA LIIKAA, KUNHAN EI LIIAN VÄHÄN.

TULOS: Loppuu se esineiden viskely niin normaaleilta kuin hieman epänormaaleimmiltakin ihmisiltä siihen. Säilyvät niin seinät, lattiat kuin ihmisetkin ehjinä. Syntyy sopua, rauhaa, kunnioitusta, arvostusta, läheisyyttä, ymmärrystä, halua ymmärtää ja rakkauttakin. Niitä kun ei saa vaikka viskoisi koko omaisuutensa partsilta alas. 

Miehillä epänormaalia käytöstä. Naisilla taas ihan tavallista, johtuu hormooneista.

Joskus tunteet vaan täytyy päästää pihalle, se on fakta. Joko huutamalla, raivoamalla tai tavaroita viskomalla vrt. jollain muulla tapaa kuin väkivallalla. Noi edelläkuvatut tavat on hyväksyttäviä ja normaaleja tapoja. Siksi osa suomalaisista varmaan sairastuukin, kun tunteita ei uskalleta purkaa. Ihmiselle ei ole normalia olla koko elämäänsä viileä viilipytty. Osa ihmisistä jopa pelkää tunteita.... 

Riippuu. Eri asia on heitellä kovia ja satuttavia asioita kuin esimerkiksi heittää tyyny seinään

Terapeutti nimenomaa käski heittää tavaroita, piti opetella ilmaisemaan ja purkamaan negatiiviisia tunteita.

Käski ostaa halpoja lautasia ja viskoa niitä jos vähääkään ketuttaa..

Itse heittelin varsinkin nuorena. Kun oli voimakastahtoiset vanhemmat, niin tuntui usein ettei kuunneltu ennen kuin sain raivarit. Heitin tavaroita rikki, paiskoin ovia niin lujaa kuin pystyin jne. Nykyään en heittele.

En ole koskaan heitellyt mitään. Parempi on sanallisesti purkaa asioita ja tunteita kuin rikkoa paikkoja. Mun 2-vuotias lapsi voi joskus heittää tavaroita ja tuon ikäiselle se varmasti on normaalia kun itsehillintää ei ole eikä aina sanoja löydy. Kyllä aikuisen ihmisen pitäisi osata jo käyttäytyä.

[quote author="Vierailija" time="03.04.2015 klo 22:39"]Joskus tunteet vaan täytyy päästää pihalle, se on fakta. Joko huutamalla, raivoamalla tai tavaroita viskomalla vrt. jollain muulla tapaa kuin väkivallalla. Noi edelläkuvatut tavat on hyväksyttäviä ja normaaleja tapoja. Siksi osa suomalaisista varmaan sairastuukin, kun tunteita ei uskalleta purkaa. Ihmiselle ei ole normalia olla koko elämäänsä viileä viilipytty. Osa ihmisistä jopa pelkää tunteita.... 
[/quote]

Tuo "tunteet täytyy päästää pihalle"-idea perustuu psykoanalyyttiseen katharsikseen. Sen tiedetään nykyään olevan huuhaata. Tunne on vain tunne, aivokemiaa. Tunne menee ohi, eikä jää mihinkään. Itseään voi opetella tyynnyttelemään. Omia tunteita voi oppia ymmärtämään, käsittelemään ja niistä voi oppia päästämään irti, jos tuntuu, että ne hallitsevat käyttäytymistä.

^ Pakko lisätä, että nykykäsityksen mukaan juuri tunnesäätelyn vaikeudet altistavat psyykkisille sairauksille, kuten masennukselle ja ahdistukselle.

[quote author="Vierailija" time="22.08.2013 klo 13:43"]

Voi että tätä oikeassaolemisen määrää.  Ei ole mitään NORMAALIA. On hyvin monenlaisia ihmisiä, kulttuureja, temperamentteja, tilanteita. Se heittääkö ihminen kiukuspäissään tavaroita ei kyllä ole minkään aikuisuuden tai terveen tunne-elämän mittari. Suomalaisessa kulttuurissa on pidetty hyveenä sitä että ihminen hillitsee kaikki tunteensa, nielee ne, masentuu, ahdistuu tai muuta, pääasia ettei ilmaise mitään. Tunteet ovat sitä varten että ne voi ilmaista.

mutta jos on temperamennttia niin tunteiden jatkuva hillitseminen on vaarallista. Mistä luulette esim. nuorison patoutuneen aggression johtuvan? Ehkä siitä että ei ole mitään tilaa ja oikeutusta purkaa tunteita kun pitää vaan olla sisäsiisti ja "normaali" ja vaivaton, vaikka kokisi mitä. Minä en siis näe mitenkään erityisen fiksuna ihmistä joka aina hillitsee ja hallitsee kaiken. päinvastoin, alan miettiä mikähän tuolla on vikana ja mistä päästä ja millä korviketoiminnalla ne tunteet tulevat ulos. Varsinkin jos elämässä on paljon haasteita, on erittäin hyvä se että ihminen osaa purkaa aggressiotaan. Se että heittelee tavaroita ei ole sitä "ettei muutakaan osaa" vaan päinvastoin, OSAA purkaa tunteitaan.

[/quote]

Nimenomaan. Suomessa on näköjään vallalla mentaliteetti että suuttuminen on syntiä mutta vittuilu ja kaikenlainen sosiaalinen väkivalta ja kiusaaminen sensijaan täysin hyväksyttyä.

[quote author="Vierailija" time="22.08.2013 klo 15:39"]

[quote author="Vierailija" time="22.08.2013 klo 14:45"]

En mä ainakaan osaa pitää mitenkään vastakkaisina toimittiin tavaroiden heittelyä ja lyömistä. Päinvastoin, tuntemani tavaroidenheittilijät ovat myös lyöneet ja mm. potkineet lemmikkejä suutuspäissään. En taida tietää ketään, joka muuten olisi ollut itse tyyneys ja hallinnut tunteensa ja sitten yhtäkkiä napsahtanut pahoinpitelemään läheisiään jonkun mystisen padon murruttua.

Teoria jonka mukaan aggressiot patoutuvat  ellei niitä välillä pura aggressiivisella käytöksellä on nykypsykologiassa todettu aikansa eläneeksi ja paikkansapitämättömäksi. Päinvastoin mm. huutaminen ja tavaroiden heittely vaan lisää aggressiohormonien määrää ja samalla aggressiivisen käytöksen palkitsevuutta ja näin ylläpitää raivoissaan käytöstä. Asiantuntija suositteli raivon purkamista ennemmin esim. punnertamalla - se kuluttaa adrenaliinia ja siten rauhoittaa ja vieläpä tavalla joka ei aiheuta pelkoa ympäristössä, muttei tuo samanlaista raivoa ylläpitävää palkintoa kuin aggression suora ilmaisu. Myös klassinen kävelyretki toimii samoin. Rauhoituttua  voi sitten keskustella raivon aiheuttaneet asiasta ja hakea siihen ratkaisua. Pikkuhiljaa raivoaminen ei enää olekaan niin houkutteleva tai luonnollinen reaktiotapa.  

[/quote]

Jahas, sekä omasta että ammattini puolesta olen eri mieltä. Raivoa on niin monenlaista, jos ihminen on täynnä vihaa, ei se millään päiväkävelyllä lähde. Ja moni on. Ja mitä tulee ammattilaisiin, monet ammattilaiset ovat ihan pihalla omien tunteidensa kanssa, kirjaviisauksilla yrittävät ihmisiä auttaa, vaikka tunteiden kanssa työskennellessä se on aika heikko apu. Suomessa on vallalla kaksinaismoralistinen häpeäkulttuuri, aggressio mielletään heti väkivallaksi, aika monen aggressuionhallintataidot ovat hakusessa. On yleistä kääntää aggressio joko itseään vastaan, kuten masennus, tai sitten purkaa aggressiota erilaisten piilokeinojen avulla ja luulla olevansa jotenkin parempi tai "normaalimpi" kuin ihminen joka osaa purkaa tunteensa rehellisesti. Siitä, että purkaa aggressiotaan vaikka paiskomalla muutaman esineen, on vielä kaikenlainen sekopäinen riehuminen todella kaukana. Tekopyhä hurskastelu ja oikeassaolemisen tarve-oliskohan jotakin patoutunutta aggressiota sekin...?

[/quote]

Todellakin. Ja kaikki tää muiden ihmisten alistaminen, alentaminen, kiusaaminen ja muiluttaminen. Kieroutunutta agressiotahan nämä.

Tunne-elämältään normaali ihminen kykenee hallitsemaan aggression tunteensa siten, ettei se purkaudu väkivaltaisena käytöksenä, mitä tavaroiden heittely on.

Itse olin nuorempana ns. tavaroiden paiskoja. Saattoi mennä ihan rikkikin jotain melko arvokasta. Pari kertaa suutuin niin, että heittelin sohvatyynyjä mieheni päälle ja rikoin nettimodeemin vahingossa. Sain sitten kuulla kunniani ja mies heitti minut maahan ja potki mustelmille. Ei lopettanut vaikka itkin ja anelin. Olen yrittänyt nykyisessä suhteessani selvittää asiat muuten kuin tavaroita viskomalla, vaikka myönnän, etten ehkä vieläkään ole täysin oppinut.