Mindfulness harjoitukset, onko kukaan oikeasti hyötynyt

Vierailija kirjoitti:

No mitä luulet että hyödyttääkö tuollainen pullamössöpaska yhtään mitään

Ei varmasti hyödytä sinua joten voit jatkaa matkaa johonkin joka hyödyttää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo. Mindfulness pelasti elämäni. Siis se osa siitä jossa opetellaan hyväksymään omat tunteet ehdoitta ja tarkkailemaan niitä yrittämättä muuttaa mitään. Se ajatus oli todellinen game changer sen jälkeen kun olin vuosikymmeniä soimannut itseäni vääränlaisista ajatuksista ja tunteista ja yrittänyt hampaat irvessä muuttaa itseäni. Kun asetuin vain hyväksymään, se muutti minut ilman mitään yrittämistä. Toki se ei mitään helppoa ollut. Aluksi hyväksyntä onnistui ehkä kaksi sekuntia kerallaan. Ja se mitä hyväksyntä paljasti sattui välillä ihan järkyttävän paljon.

Entä kun niitä vääränlaisia ajatuksia voi olla, niin miten ne sitten muuttuu?

Esimerkkejä omista ajatusharhoista; olen erikoinen ihminen eikä kukaan mies voi olla pidemmän päälle parisuhteessa kanssani. Olen huono ihminen.

ap

Mindfulness-harjoituksissa opitaan hyväksymään se, että ajatukset ovat olemassa ja opitaan, että ne ovat pelkästään ajatuksia. Ne eivät ole totuus, elämä, ne eivät ole _sinä_ eivätkä totuus sinusta tai jostain asiasta, ne ovat aivojen tuottamia kuvia ja lauseita, joiden voi antaa tulla ja taas mennä. Ajatuksia ei pidä yrittää muuttaa, eikä niitä vastaan taistella, vaan ne hyväksytään sellaisina kuin ne ovat. Ajatuksiin keskittymisen ja niissä „rypemisen“ sijaan pyritään ohjaamaan huomio asioihin, jotka ovat totta juuri tässä ja nyt: Hengitykseen, johonkin tiettyyn kehonosaan, tai liikkeeseen tai vaikkapa kävelyn rytmiin.

Kannattaa lukea Sanna Mämmin kirja vapaudu huolista, sen kanssa pääsee hyvään alkuun. Kannattaa myös tehdä ohjattuja kehomeditaatioita vaikka youtubesta, se on helpompaa kuin ihan itsekseen aloittaminen. Itselleni mindfulness on tuonut levollisuutta ja rauhallisuutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Affirmaatiot ja muu positiivinen ajattelu toimivat jos ongelmat eivät ole kovin syvällä. Niitä voi kokeilla ja jos ne auttavat, hyvä. Mutta jos affirmaatioiden tarve lähtee kovin syvälle juurtuneesta itsevihasta niin silloin on katkaistava itsevihan kierre sillä että lakataan kokonaan listaamasta minkälainen minun pitäisi olla ja lähdetään tutustumaan siihen minkälainen minä olen ja hyväksymään sen ehdoitta. Tämä on tavallaan se sama prosessi joka olisi pitänyt käydä läpi lapsena mutta joka jäi tapahtumatta, ja nyt aikuisena ihminen voi saattaa prosessin päätökseen olemalla itse itselleen se ehdoitta hyväksyvä vanhempi. Tervepäisiä lapsia ei kasvateta listaamalla lapsen viat ja esittämällä parannusehdotukset, vaan hyväksymällä ja rakastamalla ehdoitta. Affirmaatioita voi verrata vaikka siihen että lapsi itse haluaa harrastaa vaikka balettia ja psyykkaa itseään parempaan suoritukseen affirmaatioilla. Sillon ne toimii. Mutta jos lapsi ei tiedä itsekään mitä haluaa ja äiti määrää että lapsi tanssii balettia ja määrää ne affirmaatiot, niin silloin ne ei toimi. Aikuisen psyyke voi olla tässä jälkimmäisessä jamassa vaikka sitä ei edes tiedosta ja silloin mindfulness on parempi. Mindfulnessin avulla etsitään se aito sisin tavallaan, ja kun se on löytynyt, affirmaatioissa alkaa olla mieltä.

Luultavasti ongelmat ovat syvällä, ovat syntyneet erittäin huonon lapsuuden myötä, jossa sain elää kuoleman pelossa jatkuvasti. Isä väkivaltainen alkoholisti. Kaikki arvioitiin suorituksen kautta, kaikki tunteet eli se ilokin oli kiellettyä. Lapsuus oli myös jotenkin hyvin sekavaa... itsekin tunnen olevani jotenkin sekava, vaikka näennäesti järkevä. Varmaan ainakin riittämättömyyden tunnetta on tullut tuosta.. ja tunnetta että on vääränlainen. Osaan kyllä hyviäkin puolia nähdä itsessäni, tosin ne ovat muutuneet ajansaatossa. En tiedä vihaanko itseäni, en ... aika harvoja ihmisiä vihaan.. en oikeastaan ketään. Exää jossain vaiheessa. Ainakin terapeuttini sanoi, että siedän liikaa parisuhteessa. Nyt olen jättänyt sen huonosti käyttäytyvän miehen.

Mietin noita affirmaatioita että jos esim. kuvittelee "minulla on hyvä mies" ja siihen pitää uskoa, niin miten sitä oikeasti voi saada miehin kun uskoo eikä sitten yritä ketään? Kysymys voi olla hiukan tyhmä, mutta pakko kysyä!

Miten mindfulness vastaisi esimerkiksi tähän? Kysyn ihan silleen sen enempää selittämättä ettei tunnisteta, minua ei kysytty yhteen illanviettoon, jossa olisin kuulunut porukkaan. Tämä vain vahvistaa luuloa, ettei kelpaa mihinkään.

ap

Hienoa että olet terapiassa. Sulla oli niin rankka lapsuus että sitä on vaikea olla toistamatta omassa suhteessa. Siksi ensimmäinen ja tärkein parisuhteen hankkimisen askel olisi oppia rakastamaan itseään. Sanon tämän siitä näkökulmasta että menin naimisiin pitkälti oman isäni kuvan kanssa ja tiedostin sen vasta sitten kun aloin ymmärtää itseäni mindfulness avulla. Ja joo, annoin kohdella itseäni huonosti enkä edes nähnyt sitä. Terapeuttisi sanoo sulle nyt samaa. Nämä kaikki sun ongelmat korjaantuu parhaiten sillä että löydät ja hyväksyt kaikki tunteesi ja opit sitä kautta rakastamaan itseäsi. Konkreettinen esimerkki, kirjoitat että lapsuudessasi tunteet oli kielletty. Yksi tunteista joka usein joudutaan tukahduttamaan on kiukku. Ihminen kuitenkin tarvitsee kiukkua siihen että a) tunnistaa kiukun avulla milloin omien rajojen yli kävellään ja b) pystyy pitämään puolensa. Näin kiukun tunnistaminen ja saaminen osaksi omaa tunneskaalaa auttaa löytämään terveen ja onnellisen parisuhteen. Sama periaate muissakin asioissa. Tunteet on ohjaamassa ihmistä ja jos niiden tunnistamisessa ja käsittelyssä on ongelmia, elämässä on ongelmia. Kuten esim terveen parisuhteen löytäminen tai ylipäänsä parisuhteen löytäminen.

Niin unohtui tuossa tekstissäni mainita, että 18 v olin parisuhteessa, jossa mies antoi ymmärtää minun olevan vaikea ihminen ja on oikein ihme että hän on minun kanssani suhteessa. Sitäkin vahvistaa tuo kellekään kelpaamattomuus. Ihan kuin olisin sen kummempi ihminen. Ehkä jälkeen päin tuon tajuaminen on vahvistunut. Ja eihän tuossa lauseessa ole mitään järkeä, kuitenkin olisi halunut jatkaa (ja näyttäisi parinkin vuoden jälkeen erosta olevan mustasukkainen). Kuinka uhrautuvainen ihminen. Toki miehessä on hyvätkin puolensa. Mutta jollain tavalla isäni kaltainen hän on/oli. Määräilevä, hallitseva, alkoholisti (tosin lopetti) ja lisäksi eräänlainen patologinen valehtelija.

Tuon jälkeen rakastuin taas isäni kaltaiseen mieheen; juoppo ja patologinen valehtelija, Hyvä puoli tuossa miehessä oli se että hän todella hyväksyi minut. Kuitenkin hyvä että jätin tuon miehen, koska en olisi voinut luottaa mihinkään mitä hän sanoo. Itse en edes tajunut lapsena, että isäni tarinoi, äitini on tuon tarinoinnin minulle kertonut. Niin pelkoni tosiaan on sekin, että taas taas ottaisin tuommosen 'paskan' miehen. Sitten olen huomannut, että minulle on tärkeämpää että minua rakastetaan ei sillä ole (ollut) niin väliä että rakastan.

Niin noista tunteista lapsuuden kotona, siellä ei saanut nauraakaan tai ainakin se kyseenalaisestettiin "mitä te oikein nauratte?" ja siitä kyllä tulkitsin sen olevan kiellettyä.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Affirmaatiot ja muu positiivinen ajattelu toimivat jos ongelmat eivät ole kovin syvällä. Niitä voi kokeilla ja jos ne auttavat, hyvä. Mutta jos affirmaatioiden tarve lähtee kovin syvälle juurtuneesta itsevihasta niin silloin on katkaistava itsevihan kierre sillä että lakataan kokonaan listaamasta minkälainen minun pitäisi olla ja lähdetään tutustumaan siihen minkälainen minä olen ja hyväksymään sen ehdoitta. Tämä on tavallaan se sama prosessi joka olisi pitänyt käydä läpi lapsena mutta joka jäi tapahtumatta, ja nyt aikuisena ihminen voi saattaa prosessin päätökseen olemalla itse itselleen se ehdoitta hyväksyvä vanhempi. Tervepäisiä lapsia ei kasvateta listaamalla lapsen viat ja esittämällä parannusehdotukset, vaan hyväksymällä ja rakastamalla ehdoitta. Affirmaatioita voi verrata vaikka siihen että lapsi itse haluaa harrastaa vaikka balettia ja psyykkaa itseään parempaan suoritukseen affirmaatioilla. Sillon ne toimii. Mutta jos lapsi ei tiedä itsekään mitä haluaa ja äiti määrää että lapsi tanssii balettia ja määrää ne affirmaatiot, niin silloin ne ei toimi. Aikuisen psyyke voi olla tässä jälkimmäisessä jamassa vaikka sitä ei edes tiedosta ja silloin mindfulness on parempi. Mindfulnessin avulla etsitään se aito sisin tavallaan, ja kun se on löytynyt, affirmaatioissa alkaa olla mieltä.

Luultavasti ongelmat ovat syvällä, ovat syntyneet erittäin huonon lapsuuden myötä, jossa sain elää kuoleman pelossa jatkuvasti. Isä väkivaltainen alkoholisti. Kaikki arvioitiin suorituksen kautta, kaikki tunteet eli se ilokin oli kiellettyä. Lapsuus oli myös jotenkin hyvin sekavaa... itsekin tunnen olevani jotenkin sekava, vaikka näennäesti järkevä. Varmaan ainakin riittämättömyyden tunnetta on tullut tuosta.. ja tunnetta että on vääränlainen. Osaan kyllä hyviäkin puolia nähdä itsessäni, tosin ne ovat muutuneet ajansaatossa. En tiedä vihaanko itseäni, en ... aika harvoja ihmisiä vihaan.. en oikeastaan ketään. Exää jossain vaiheessa. Ainakin terapeuttini sanoi, että siedän liikaa parisuhteessa. Nyt olen jättänyt sen huonosti käyttäytyvän miehen.

Mietin noita affirmaatioita että jos esim. kuvittelee "minulla on hyvä mies" ja siihen pitää uskoa, niin miten sitä oikeasti voi saada miehin kun uskoo eikä sitten yritä ketään? Kysymys voi olla hiukan tyhmä, mutta pakko kysyä!

Miten mindfulness vastaisi esimerkiksi tähän? Kysyn ihan silleen sen enempää selittämättä ettei tunnisteta, minua ei kysytty yhteen illanviettoon, jossa olisin kuulunut porukkaan. Tämä vain vahvistaa luuloa, ettei kelpaa mihinkään.

ap

Hienoa että olet terapiassa. Sulla oli niin rankka lapsuus että sitä on vaikea olla toistamatta omassa suhteessa. Siksi ensimmäinen ja tärkein parisuhteen hankkimisen askel olisi oppia rakastamaan itseään. Sanon tämän siitä näkökulmasta että menin naimisiin pitkälti oman isäni kuvan kanssa ja tiedostin sen vasta sitten kun aloin ymmärtää itseäni mindfulness avulla. Ja joo, annoin kohdella itseäni huonosti enkä edes nähnyt sitä. Terapeuttisi sanoo sulle nyt samaa. Nämä kaikki sun ongelmat korjaantuu parhaiten sillä että löydät ja hyväksyt kaikki tunteesi ja opit sitä kautta rakastamaan itseäsi. Konkreettinen esimerkki, kirjoitat että lapsuudessasi tunteet oli kielletty. Yksi tunteista joka usein joudutaan tukahduttamaan on kiukku. Ihminen kuitenkin tarvitsee kiukkua siihen että a) tunnistaa kiukun avulla milloin omien rajojen yli kävellään ja b) pystyy pitämään puolensa. Näin kiukun tunnistaminen ja saaminen osaksi omaa tunneskaalaa auttaa löytämään terveen ja onnellisen parisuhteen. Sama periaate muissakin asioissa. Tunteet on ohjaamassa ihmistä ja jos niiden tunnistamisessa ja käsittelyssä on ongelmia, elämässä on ongelmia. Kuten esim terveen parisuhteen löytäminen tai ylipäänsä parisuhteen löytäminen.

Niin unohtui tuossa tekstissäni mainita, että 18 v olin parisuhteessa, jossa mies antoi ymmärtää minun olevan vaikea ihminen ja on oikein ihme että hän on minun kanssani suhteessa. Sitäkin vahvistaa tuo kellekään kelpaamattomuus. Ihan kuin olisin sen kummempi ihminen. Ehkä jälkeen päin tuon tajuaminen on vahvistunut. Ja eihän tuossa lauseessa ole mitään järkeä, kuitenkin olisi halunut jatkaa (ja näyttäisi parinkin vuoden jälkeen erosta olevan mustasukkainen). Kuinka uhrautuvainen ihminen. Toki miehessä on hyvätkin puolensa. Mutta jollain tavalla isäni kaltainen hän on/oli. Määräilevä, hallitseva, alkoholisti (tosin lopetti) ja lisäksi eräänlainen patologinen valehtelija.

Tuon jälkeen rakastuin taas isäni kaltaiseen mieheen; juoppo ja patologinen valehtelija, Hyvä puoli tuossa miehessä oli se että hän todella hyväksyi minut. Kuitenkin hyvä että jätin tuon miehen, koska en olisi voinut luottaa mihinkään mitä hän sanoo. Itse en edes tajunut lapsena, että isäni tarinoi, äitini on tuon tarinoinnin minulle kertonut. Niin pelkoni tosiaan on sekin, että taas taas ottaisin tuommosen 'paskan' miehen. Sitten olen huomannut, että minulle on tärkeämpää että minua rakastetaan ei sillä ole (ollut) niin väliä että rakastan.

Niin noista tunteista lapsuuden kotona, siellä ei saanut nauraakaan tai ainakin se kyseenalaisestettiin "mitä te oikein nauratte?" ja siitä kyllä tulkitsin sen olevan kiellettyä.

ap

Kärsitkö ap ahdistuksesta ja masiksesta noiden tukahdutettujen tunteiden takia? Ne voi olla merkki tukahdutetuista tunteista. Meillä kotona ilo "kiellettiin" koska vanhemmat oli masentuneita ja väsyneitä. On vaikea nauraa ja vitsailla kun kotona on hautajaistunnelma. Ei sitä hautajaisissakaan kukaan kehtaa vitsiä kertoa ja ääneen nauraa. Minun piti ilokin opetella ensin tunnistamaan. Kerran tuli paha olo taas kuin salama kirkkaalta taivaalta vaikka kaikki oli hyvin ja siinä ei ollut mitään järkeä. Olin jo sen verran oppinut että osasin pysähtyä ja kysyä että mikä tunne ahdistuksen takana piilee. Nimittäin kun tunne viriää, sen energia ei katoa mihinkään sillä että tunteen kieltää itseltään, joten tunne-energia muuntuu ahdistavaksi tunteeksi. Oikean tunteen esiin saadakseen pitää osata ikään kuin päästää irti. Antaa tunteen tulla. Ja ilohan se oli, olin iloinen kun kaikki oli niin hyvin. Voitteko terveet kuvitella minkälaista rodeota elämä on kun hyvä mieli ilmenee ahdistuksena....

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Affirmaatiot ja muu positiivinen ajattelu toimivat jos ongelmat eivät ole kovin syvällä. Niitä voi kokeilla ja jos ne auttavat, hyvä. Mutta jos affirmaatioiden tarve lähtee kovin syvälle juurtuneesta itsevihasta niin silloin on katkaistava itsevihan kierre sillä että lakataan kokonaan listaamasta minkälainen minun pitäisi olla ja lähdetään tutustumaan siihen minkälainen minä olen ja hyväksymään sen ehdoitta. Tämä on tavallaan se sama prosessi joka olisi pitänyt käydä läpi lapsena mutta joka jäi tapahtumatta, ja nyt aikuisena ihminen voi saattaa prosessin päätökseen olemalla itse itselleen se ehdoitta hyväksyvä vanhempi. Tervepäisiä lapsia ei kasvateta listaamalla lapsen viat ja esittämällä parannusehdotukset, vaan hyväksymällä ja rakastamalla ehdoitta. Affirmaatioita voi verrata vaikka siihen että lapsi itse haluaa harrastaa vaikka balettia ja psyykkaa itseään parempaan suoritukseen affirmaatioilla. Sillon ne toimii. Mutta jos lapsi ei tiedä itsekään mitä haluaa ja äiti määrää että lapsi tanssii balettia ja määrää ne affirmaatiot, niin silloin ne ei toimi. Aikuisen psyyke voi olla tässä jälkimmäisessä jamassa vaikka sitä ei edes tiedosta ja silloin mindfulness on parempi. Mindfulnessin avulla etsitään se aito sisin tavallaan, ja kun se on löytynyt, affirmaatioissa alkaa olla mieltä.

Luultavasti ongelmat ovat syvällä, ovat syntyneet erittäin huonon lapsuuden myötä, jossa sain elää kuoleman pelossa jatkuvasti. Isä väkivaltainen alkoholisti. Kaikki arvioitiin suorituksen kautta, kaikki tunteet eli se ilokin oli kiellettyä. Lapsuus oli myös jotenkin hyvin sekavaa... itsekin tunnen olevani jotenkin sekava, vaikka näennäesti järkevä. Varmaan ainakin riittämättömyyden tunnetta on tullut tuosta.. ja tunnetta että on vääränlainen. Osaan kyllä hyviäkin puolia nähdä itsessäni, tosin ne ovat muutuneet ajansaatossa. En tiedä vihaanko itseäni, en ... aika harvoja ihmisiä vihaan.. en oikeastaan ketään. Exää jossain vaiheessa. Ainakin terapeuttini sanoi, että siedän liikaa parisuhteessa. Nyt olen jättänyt sen huonosti käyttäytyvän miehen.

Mietin noita affirmaatioita että jos esim. kuvittelee "minulla on hyvä mies" ja siihen pitää uskoa, niin miten sitä oikeasti voi saada miehin kun uskoo eikä sitten yritä ketään? Kysymys voi olla hiukan tyhmä, mutta pakko kysyä!

Miten mindfulness vastaisi esimerkiksi tähän? Kysyn ihan silleen sen enempää selittämättä ettei tunnisteta, minua ei kysytty yhteen illanviettoon, jossa olisin kuulunut porukkaan. Tämä vain vahvistaa luuloa, ettei kelpaa mihinkään.

ap

Hienoa että olet terapiassa. Sulla oli niin rankka lapsuus että sitä on vaikea olla toistamatta omassa suhteessa. Siksi ensimmäinen ja tärkein parisuhteen hankkimisen askel olisi oppia rakastamaan itseään. Sanon tämän siitä näkökulmasta että menin naimisiin pitkälti oman isäni kuvan kanssa ja tiedostin sen vasta sitten kun aloin ymmärtää itseäni mindfulness avulla. Ja joo, annoin kohdella itseäni huonosti enkä edes nähnyt sitä. Terapeuttisi sanoo sulle nyt samaa. Nämä kaikki sun ongelmat korjaantuu parhaiten sillä että löydät ja hyväksyt kaikki tunteesi ja opit sitä kautta rakastamaan itseäsi. Konkreettinen esimerkki, kirjoitat että lapsuudessasi tunteet oli kielletty. Yksi tunteista joka usein joudutaan tukahduttamaan on kiukku. Ihminen kuitenkin tarvitsee kiukkua siihen että a) tunnistaa kiukun avulla milloin omien rajojen yli kävellään ja b) pystyy pitämään puolensa. Näin kiukun tunnistaminen ja saaminen osaksi omaa tunneskaalaa auttaa löytämään terveen ja onnellisen parisuhteen. Sama periaate muissakin asioissa. Tunteet on ohjaamassa ihmistä ja jos niiden tunnistamisessa ja käsittelyssä on ongelmia, elämässä on ongelmia. Kuten esim terveen parisuhteen löytäminen tai ylipäänsä parisuhteen löytäminen.

Niin unohtui tuossa tekstissäni mainita, että 18 v olin parisuhteessa, jossa mies antoi ymmärtää minun olevan vaikea ihminen ja on oikein ihme että hän on minun kanssani suhteessa. Sitäkin vahvistaa tuo kellekään kelpaamattomuus. Ihan kuin olisin sen kummempi ihminen. Ehkä jälkeen päin tuon tajuaminen on vahvistunut. Ja eihän tuossa lauseessa ole mitään järkeä, kuitenkin olisi halunut jatkaa (ja näyttäisi parinkin vuoden jälkeen erosta olevan mustasukkainen). Kuinka uhrautuvainen ihminen. Toki miehessä on hyvätkin puolensa. Mutta jollain tavalla isäni kaltainen hän on/oli. Määräilevä, hallitseva, alkoholisti (tosin lopetti) ja lisäksi eräänlainen patologinen valehtelija.

Tuon jälkeen rakastuin taas isäni kaltaiseen mieheen; juoppo ja patologinen valehtelija, Hyvä puoli tuossa miehessä oli se että hän todella hyväksyi minut. Kuitenkin hyvä että jätin tuon miehen, koska en olisi voinut luottaa mihinkään mitä hän sanoo. Itse en edes tajunut lapsena, että isäni tarinoi, äitini on tuon tarinoinnin minulle kertonut. Niin pelkoni tosiaan on sekin, että taas taas ottaisin tuommosen 'paskan' miehen. Sitten olen huomannut, että minulle on tärkeämpää että minua rakastetaan ei sillä ole (ollut) niin väliä että rakastan.

Niin noista tunteista lapsuuden kotona, siellä ei saanut nauraakaan tai ainakin se kyseenalaisestettiin "mitä te oikein nauratte?" ja siitä kyllä tulkitsin sen olevan kiellettyä.

ap

Kärsitkö ap ahdistuksesta ja masiksesta noiden tukahdutettujen tunteiden takia? Ne voi olla merkki tukahdutetuista tunteista. Meillä kotona ilo "kiellettiin" koska vanhemmat oli masentuneita ja väsyneitä. On vaikea nauraa ja vitsailla kun kotona on hautajaistunnelma. Ei sitä hautajaisissakaan kukaan kehtaa vitsiä kertoa ja ääneen nauraa. Minun piti ilokin opetella ensin tunnistamaan. Kerran tuli paha olo taas kuin salama kirkkaalta taivaalta vaikka kaikki oli hyvin ja siinä ei ollut mitään järkeä. Olin jo sen verran oppinut että osasin pysähtyä ja kysyä että mikä tunne ahdistuksen takana piilee. Nimittäin kun tunne viriää, sen energia ei katoa mihinkään sillä että tunteen kieltää itseltään, joten tunne-energia muuntuu ahdistavaksi tunteeksi. Oikean tunteen esiin saadakseen pitää osata ikään kuin päästää irti. Antaa tunteen tulla. Ja ilohan se oli, olin iloinen kun kaikki oli niin hyvin. Voitteko terveet kuvitella minkälaista rodeota elämä on kun hyvä mieli ilmenee ahdistuksena....

Olen semmonen lievästi masentunut koko ajan. En enää niin ahdistunut. Aikaisemmin olin hyvinkin ahdistunut, mutta pikku hiljaa olen oppinut ottamaan asioita rennommin. Jälkeenpäin olen tajunut, kun aiheesta olin enemmän lukenut, että minähän kärsin ihan suoraan posttraumaattisesta stressireaktiosta, kun muutin kotoa pois. Säpsähtelin, näin jatkuvasti painajaisia jne. Toki siinä mielessä olen ahdistunut, että huolta on tulevaisuudesta, mutta en fyysisesti juuri ole ahdistunut.

Tunteita kyllä olen saanut näyttää tuon lapsuuteni jälkeen. Mutta luulen että pitää kiinnittää huomiota tunteisiin ja koettaa antaa tulla niiden, voi olla jonkun verran tukahdutusta ihan automaationa.

No kokeilen tuota mindfulnessia.

ap

Tuosta ajatuksien hyväksymisestä. Kun huomaan vaikka kuristavani ex-pomoani ajatuksissani, tehokas tapa on siirtää huomio kehoon: kysyn mielessäni (ilman sanoja) minkälaisin kehollisin tuntemuksin tämä ajatus ilmenee ja siirryn tarkkailemaan niitä. Minkälainen ilme kasvoillani on, onko naamani rentoutunut, ovatko hartiani rentoutuneet. (ei ikinä ole jos ajattelen ex-pomoani)

Tämä jotenkin pysäyttää koko päänsisäisen elokuvan kuin pause-napista. Kireät tuntemukset vain alkavat sulaa pois. Hyväksymiseen riittää pelkkä tarkkailu ilman sanoja. Kun tarkkailee, hyväksyntä on automaattista. Yritän kiertää ajatuksen joka puolelta kuin se olisi jonkinlainen objekti. Pian tuntemukset ovat hiipuneet ja ajatus kiinnittyy jo muihin asioihin. Yritän jopa pitää kiinni kireästä tunteesta naamallani tai vatsassa mutta ne vain tuppaavat katoamaan itsestään kun ne asettaa tarkkailun alle.

Tuo mindfulness on vähän kummallista. Siinä väitetään semmoista joka ei voi pitää paikkaansa. Esim. "huomaa kuinka hengityksesi ravistaa kehoasi, silloinkin kun et kiinnitä siihen mitään huomiota ANTAEN KEHOSI HENGITTÄÄ SINUA!..." kuunelkaa tuo loppu tuosta nauhasta, kohdasta 2:25. Eihän tuolla ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Ei minun kehoa hengitys ravista! Tuo menee todella yliymmärryksen. Oikeasti halusin kokeilla tuota, mutta onko kaikki tuollaista, jolla ei ole todellisuuden kanssa mitään tekemistä?

https://soundcloud.com/user-582035810/myotatuntoinen-hengitys

ap