Miksi ihmiset eivät ymmärrä, mikä on erityislapsi? Väittävät, ettei heitä ole vain kasvatettu

Vierailija kirjoitti:

Mä tiedän yhden poikkeuksen, adhd:n äidin, joka oikeasti kasvattaa lastaan. Ja voin kertoa, että se lapsi oli ennen diagnoosia ihan kaamea pentu, johon ei kasvatuskaan niin 5v eenä tehonnut. Sitten sai diagnoosn, kasvatusohjeita ja lääkkeet. Helvetin rasittava edelleen nyt 10 vuotta myöhemmin, mutta nyt edes vähän ihmismäisempi äidin pitkäjänteisen työn ansiosta.

Mites isä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siksi ihmiset eivät ymmärrä, kun monilla ”erityislapsilla” ei ole diagnoosia. Ovat vierestä seuranneet, miten vanhemmat eivät neuvo, kiellä ja kasvata. Tuntemattomista on vaikea tietää, kenellä on diagnoosi ja ketä ei vain ole kasvatettu.

Ongelma on, että kasvattamisesta on tehty paljon vaikeampaa kuin ennen. Vielä 90-luvulla lasta yleisesti kuritettiin, jos se ei totellut kieltoja. Nykyisin ei lasujen vuoksi enää voi niin tehdä, jolloin tottelemattoman lapsen kanssa ollaan helisemässä ja vanhemmalle tulee se tunne, että "mikään ei tehoa".

Mun lapsia ei kuriteta, mutta osaavat yleensä käyttäytyä hyvin. Eivät tosin ole erityisiä, vaan ihan tavallisia (tai huonosti tutkittuja).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis jos lapsella on diagnosoitu jotain, niin äidillä on oikeus kutsua häntä erityislapseksi?

Eivät äidit ole yleensä kuulleet koko termiä. Sitten yhtäkkiä joku päiväkodin täti tituleeraa lasta erityislapseksi, ja äiti sanoo, että no ei se nyt niin erityinen ole, ihan samanlainen kuin muutkin. Ja sitten päiväkodin täti selittää, että ei, tämä on sellainen termi, jota käytetään.

Siis se on tarhatädin vallassa päättää, että koska diagnosoidun lapsen käytös on niin huonoa, että häntä on syytä kutsua erityislapseksi?

Ei tarvitse olla huonoa käytöstä.

Millä kriteerillä se täti sitten sen päätöksen tekee? Sillä kaikki diagnosoidut eivät ole erityislapsia.

Mistä minä tiedän? Tiedätkö sinä paremmin?

Ainakin ap jo ihan otsikossa väitit tietäväsi, että mikä on erityislapsi. Mutta ilmeisesti se ei olekaan niin yksinkertaista...

Vastasin viestissä 8.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis jos lapsella on diagnosoitu jotain, niin äidillä on oikeus kutsua häntä erityislapseksi?

Eivät äidit ole yleensä kuulleet koko termiä. Sitten yhtäkkiä joku päiväkodin täti tituleeraa lasta erityislapseksi, ja äiti sanoo, että no ei se nyt niin erityinen ole, ihan samanlainen kuin muutkin. Ja sitten päiväkodin täti selittää, että ei, tämä on sellainen termi, jota käytetään.

Siis se on tarhatädin vallassa päättää, että koska diagnosoidun lapsen käytös on niin huonoa, että häntä on syytä kutsua erityislapseksi?

Ei tarvitse olla huonoa käytöstä.

Millä kriteerillä se täti sitten sen päätöksen tekee? Sillä kaikki diagnosoidut eivät ole erityislapsia.

Mistä minä tiedän? Tiedätkö sinä paremmin?

Ainakin ap jo ihan otsikossa väitit tietäväsi, että mikä on erityislapsi. Mutta ilmeisesti se ei olekaan niin yksinkertaista...

Vastasin viestissä 8.

Se ei ole mikään kunnon vastaus. Kaikki diagnosoidut kun eivät ole erityislapsia.

Tässä on vähän kaikki oikeassa oikeastaan. Kyllä erityislastakin tulee kasvattaa MUTTA kyllä sekin on ihan totta, että diagnoosista tietenkin riippuen, niin kyllä erityislapsi voi myös olla kasvatuskesta huolimatta muita vallattomampi.

Olin itse lapsena erityislapsi ja minulla oli todella tiukka kuri (liiankin), monet asiat osasin paremmin kuin monet nykyajan erityislapsista mm. osasin leikkiä hiljaakin, enkä koko aikaa huutanut kovaan ääneen asioitani jne. Toisaalta sillä oli myös kääntöpuolensa ja vaikutti itsetuntoon aika roimasti se, että vanhemmat kasvatuksella osoitti, että minussa on vika, kun en HALUA käyttäytyä kunnolla (vaikka siitähän ei ollut kyse).

Nykyään on menty siihen toiseen ääripäähän, eli ihankuin diagnoosi oikeuttaisi huonon käytöksen, ei se niin mene ja itse työskentelen myös erityislastenkin parissa ja kyllä heiltäkin tulisi vaatia oikeanlaista käytöstä, ei kuitenkaan rankaisun ja paheksunnan kautta, vaan positiivisemmilla konsteilla, jotta samalla suojattaisiin terveen itsetunnon kehityskin.

Eli lyhennettynä: Jonkun verran tulee myös sietää erityislapsilta sitä, etteivät aina osaa käyttäytyä kuten kuuluisi, mutta kuitenkaan diagnoosin turvin ei tulisi kuitenkaan kaikkea hyväksyäkkään.

Näin aikuisena olen vastuussa teoistani, vaikka minulla onkin diagnoosi, en oleta että esim. työnantaja katsoisi läpi sormien asioita, joita se ei muiltakaan hyväksy. Monet asiat ovat minulle vaikeampia kuin monelle muulle, mutta se ei ole muiden vika, eikä mikään oikeutus toimia typerästi, täytyy löytää ne konstit, miten päästä haluttuun loputtulokseen, tai toinen vaihtoehto tietenkin olisi, että pitäisi todeta että olen työkyvytön (en siis missään nimessä tarkoita, että jokainen kykenisi oireita hillitsemään niin että kykenisi töihin). Silti työkyvytöntäkin koskee esim. samat lait kuin muitakin, vaikka niiden noudattaminen olisikin vaikeampaa ja on ihan oikein, että saa myös asiaankuuluvat seuraamukset jos lakeja ei noudata. Tämän mainitsen siksi, että lastenkin kohdalla pitäisi tähdätä tähän samaan ajatteluun, ei siihen, että koska sinulla on diagnoosi, sinun ei tarvitse edes yrittää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis jos lapsella on diagnosoitu jotain, niin äidillä on oikeus kutsua häntä erityislapseksi?

Eivät äidit ole yleensä kuulleet koko termiä. Sitten yhtäkkiä joku päiväkodin täti tituleeraa lasta erityislapseksi, ja äiti sanoo, että no ei se nyt niin erityinen ole, ihan samanlainen kuin muutkin. Ja sitten päiväkodin täti selittää, että ei, tämä on sellainen termi, jota käytetään.

Siis se on tarhatädin vallassa päättää, että koska diagnosoidun lapsen käytös on niin huonoa, että häntä on syytä kutsua erityislapseksi?

Ei tarvitse olla huonoa käytöstä.

Millä kriteerillä se täti sitten sen päätöksen tekee? Sillä kaikki diagnosoidut eivät ole erityislapsia.

Mistä minä tiedän? Tiedätkö sinä paremmin?

Ainakin ap jo ihan otsikossa väitit tietäväsi, että mikä on erityislapsi. Mutta ilmeisesti se ei olekaan niin yksinkertaista...

Vastasin viestissä 8.

Se ei ole mikään kunnon vastaus. Kaikki diagnosoidut kun eivät ole erityislapsia.

No kerro sitten hyvä ihminen, jos tiedät paremmin!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis jos lapsella on diagnosoitu jotain, niin äidillä on oikeus kutsua häntä erityislapseksi?

Eivät äidit ole yleensä kuulleet koko termiä. Sitten yhtäkkiä joku päiväkodin täti tituleeraa lasta erityislapseksi, ja äiti sanoo, että no ei se nyt niin erityinen ole, ihan samanlainen kuin muutkin. Ja sitten päiväkodin täti selittää, että ei, tämä on sellainen termi, jota käytetään.

Siis se on tarhatädin vallassa päättää, että koska diagnosoidun lapsen käytös on niin huonoa, että häntä on syytä kutsua erityislapseksi?

Ei tarvitse olla huonoa käytöstä.

Millä kriteerillä se täti sitten sen päätöksen tekee? Sillä kaikki diagnosoidut eivät ole erityislapsia.

Mistä minä tiedän? Tiedätkö sinä paremmin?

Ainakin ap jo ihan otsikossa väitit tietäväsi, että mikä on erityislapsi. Mutta ilmeisesti se ei olekaan niin yksinkertaista...

Vastasin viestissä 8.

Se ei ole mikään kunnon vastaus. Kaikki diagnosoidut kun eivät ole erityislapsia.

No kerro sitten hyvä ihminen, jos tiedät paremmin!

Ilmeisesti kukaan ei tiedä asiaa.

Kirjoituksessani puhun erityislpasesta, koska se on yksinkertaisinta kun tarkoitetaan erityistä tukea tarvitsevaa lasta, jos joku tästä pahoittaa mielensä (kuten nykyään on tapana), niin ei voi mitään.

T: Entinen erityislapsi.

Vierailija kirjoitti:

Tässä on vähän kaikki oikeassa oikeastaan. Kyllä erityislastakin tulee kasvattaa MUTTA kyllä sekin on ihan totta, että diagnoosista tietenkin riippuen, niin kyllä erityislapsi voi myös olla kasvatuskesta huolimatta muita vallattomampi.

Olin itse lapsena erityislapsi ja minulla oli todella tiukka kuri (liiankin), monet asiat osasin paremmin kuin monet nykyajan erityislapsista mm. osasin leikkiä hiljaakin, enkä koko aikaa huutanut kovaan ääneen asioitani jne. Toisaalta sillä oli myös kääntöpuolensa ja vaikutti itsetuntoon aika roimasti se, että vanhemmat kasvatuksella osoitti, että minussa on vika, kun en HALUA käyttäytyä kunnolla (vaikka siitähän ei ollut kyse).

Nykyään on menty siihen toiseen ääripäähän, eli ihankuin diagnoosi oikeuttaisi huonon käytöksen, ei se niin mene ja itse työskentelen myös erityislastenkin parissa ja kyllä heiltäkin tulisi vaatia oikeanlaista käytöstä, ei kuitenkaan rankaisun ja paheksunnan kautta, vaan positiivisemmilla konsteilla, jotta samalla suojattaisiin terveen itsetunnon kehityskin.

Eli lyhennettynä: Jonkun verran tulee myös sietää erityislapsilta sitä, etteivät aina osaa käyttäytyä kuten kuuluisi, mutta kuitenkaan diagnoosin turvin ei tulisi kuitenkaan kaikkea hyväksyäkkään.

Näin aikuisena olen vastuussa teoistani, vaikka minulla onkin diagnoosi, en oleta että esim. työnantaja katsoisi läpi sormien asioita, joita se ei muiltakaan hyväksy. Monet asiat ovat minulle vaikeampia kuin monelle muulle, mutta se ei ole muiden vika, eikä mikään oikeutus toimia typerästi, täytyy löytää ne konstit, miten päästä haluttuun loputtulokseen, tai toinen vaihtoehto tietenkin olisi, että pitäisi todeta että olen työkyvytön (en siis missään nimessä tarkoita, että jokainen kykenisi oireita hillitsemään niin että kykenisi töihin). Silti työkyvytöntäkin koskee esim. samat lait kuin muitakin, vaikka niiden noudattaminen olisikin vaikeampaa ja on ihan oikein, että saa myös asiaankuuluvat seuraamukset jos lakeja ei noudata. Tämän mainitsen siksi, että lastenkin kohdalla pitäisi tähdätä tähän samaan ajatteluun, ei siihen, että koska sinulla on diagnoosi, sinun ei tarvitse edes yrittää.

Voihan lapselta yrittää vaatia hyvää käytöstä, mutta jos huonosti käyttäytynyttä ei rangaista eikä paheksuta, niin vähissä on lapsen motivaatio toimia niin kuin äiti tai isä vaatii.

Vierailija kirjoitti:

Kirjoituksessani puhun erityislpasesta, koska se on yksinkertaisinta kun tarkoitetaan erityistä tukea tarvitsevaa lasta, jos joku tästä pahoittaa mielensä (kuten nykyään on tapana), niin ei voi mitään.

T: Entinen erityislapsi.

Loogista, kun englannissakin on ilmaus special needs kid.

Minulla on niin kutsuttu erityislapsi, jolla on autisminkirjon häiriö ja ADHD. Me emme koskaan ole hyväksyneet häneltä rimanalitusta diagnoosiensa vuoksi.

Olemme aina kasvattaneet lapsiamme, myös tätä erityistä, tavoitteellisesti. Kaikkien lapsien, diagnoosia tai ei, yksi tärkeimmistä tavotteista on osata olla ja elää yhteiskunnassa, koska millään muulla taidolla ei juuri tee mitään, jos ei pysty käyttäytymään edes suurin piirtein normien mukaan.

Sellainen mahdollinen väärinkäsitys on kuitenkin oikaistava, että erityislapsi tai hänen vanhempansa olisivat aina yksin syypäitä ongelmiin. Voi sitä työtä, tuskaa ja byrokratiaa, mitä vaadittiin siihen, että saimme hänet erityiskouluun. Voi sitä työn ja tuskan määrää, jolla olemme varmistaneet lapsemme koulunkäynnin sujumisen (toiselta vanhemmalta meni työt, toiselta miltei mielenterveys), mutta sen seurauksena saimme lopulta selville muun muassa, että aivan "tavalliset" lapset olivatkin niitä, jotka härnäsivät ja tönivät lastani koulumatkalla.

Koulusta oli tullut monesti viestiä, että lapsemme pelottaa muita koulumatkalaisia ja jahtaa heitä. Kun nuhtelimme lastamme ja paheksuimme hänen käytöstään, hän intti joka kerta, että hän on se, jota koulumatkalla kiusataan. Lopulta en keksinyt muuta kuin että kirjaimellisesti piilouduin kerran lapseni koulumatkan varrelle seuraamaan tilannetta. Tein sen salaa lapseltani, jotta hän ei voisi sen perusteella muuttaa omaa käytöstään edukseen. Halusin nähdä, mikä on totuus. Totuus oli se, että kaksi luokan herttaisena kerubina pidettyä lasta kulkivat oman lapseni perässä ja viskelivät häntä pikkukivillä. Lapseni pyysi monta kertaa lopettamaan ja koetti kävellä nopeammin. Nämä lapset senkuin ilkkuivat ja nimittelivät. Kun toinen heistä tarttui hihitellen lapseni reppuun, lapseni kääntyi ja yritti tarttua kiusaajaa vaatteista. Tällöin nämä tietysti pinkaisivat karkuun kiljahdellen. Tästä käynnistyi tapahtumaketju, jonka seurauksena lopulta saimme lapsemme pois tavalliselta luokalta. Sanottakoon nyt vielä sekin, että tällä tavallisella luokalla oli myös kivoja lapsia, joista pari kävi mielellään jopa leikkimässä luonamme, mutta opetus on kuitenkin se, ettei pidä osoittaa syyttävällä sormella ennen kuin on tietoa olettamusten sijaan.

Nyt lapsellamme on kaikki hyvin, oppiminen on ikätasoista ja hän on saanut myös paljon kavereita.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on niin kutsuttu erityislapsi, jolla on autisminkirjon häiriö ja ADHD. Me emme koskaan ole hyväksyneet häneltä rimanalitusta diagnoosiensa vuoksi.

Olemme aina kasvattaneet lapsiamme, myös tätä erityistä, tavoitteellisesti. Kaikkien lapsien, diagnoosia tai ei, yksi tärkeimmistä tavotteista on osata olla ja elää yhteiskunnassa, koska millään muulla taidolla ei juuri tee mitään, jos ei pysty käyttäytymään edes suurin piirtein normien mukaan.

Sellainen mahdollinen väärinkäsitys on kuitenkin oikaistava, että erityislapsi tai hänen vanhempansa olisivat aina yksin syypäitä ongelmiin. Voi sitä työtä, tuskaa ja byrokratiaa, mitä vaadittiin siihen, että saimme hänet erityiskouluun. Voi sitä työn ja tuskan määrää, jolla olemme varmistaneet lapsemme koulunkäynnin sujumisen (toiselta vanhemmalta meni työt, toiselta miltei mielenterveys), mutta sen seurauksena saimme lopulta selville muun muassa, että aivan "tavalliset" lapset olivatkin niitä, jotka härnäsivät ja tönivät lastani koulumatkalla.

Koulusta oli tullut monesti viestiä, että lapsemme pelottaa muita koulumatkalaisia ja jahtaa heitä. Kun nuhtelimme lastamme ja paheksuimme hänen käytöstään, hän intti joka kerta, että hän on se, jota koulumatkalla kiusataan. Lopulta en keksinyt muuta kuin että kirjaimellisesti piilouduin kerran lapseni koulumatkan varrelle seuraamaan tilannetta. Tein sen salaa lapseltani, jotta hän ei voisi sen perusteella muuttaa omaa käytöstään edukseen. Halusin nähdä, mikä on totuus. Totuus oli se, että kaksi luokan herttaisena kerubina pidettyä lasta kulkivat oman lapseni perässä ja viskelivät häntä pikkukivillä. Lapseni pyysi monta kertaa lopettamaan ja koetti kävellä nopeammin. Nämä lapset senkuin ilkkuivat ja nimittelivät. Kun toinen heistä tarttui hihitellen lapseni reppuun, lapseni kääntyi ja yritti tarttua kiusaajaa vaatteista. Tällöin nämä tietysti pinkaisivat karkuun kiljahdellen. Tästä käynnistyi tapahtumaketju, jonka seurauksena lopulta saimme lapsemme pois tavalliselta luokalta. Sanottakoon nyt vielä sekin, että tällä tavallisella luokalla oli myös kivoja lapsia, joista pari kävi mielellään jopa leikkimässä luonamme, mutta opetus on kuitenkin se, ettei pidä osoittaa syyttävällä sormella ennen kuin on tietoa olettamusten sijaan.

Nyt lapsellamme on kaikki hyvin, oppiminen on ikätasoista ja hän on saanut myös paljon kavereita.

Autisminkirjolainen kävelemässä yksin koulusta kotiin? Ei ole mahdollista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerropa mikä tarkalleen on erityislapsi? Sairausluokittelu ei nimittäin tunne sellaista diagnoosia.

Diagnooseja on monia. Ehkä lievimpiä on lukihäiriöinen, josta ei vanhemmille paljoa vaivaa olekaan. Sitten on adhd:t, autisminkirjolaiset, kehitysvammaiset ja eri tavalla sairaat. On niitä varmasti vielä paljon lisääkin, joku muu saa kertoa.

Kuulostaa pikkuisen liian laajalle ulottuvasta termistä, jos sen alle mahtuu lievästi likinäköiset ja neliraajahalvaantuneet koomapotilaat.

Kyllähän autismin kirjokin on ihan tajuttoman laaja ja sinne mahtuu porukkaa laidasta laitaan.

Osa erityislapsista on valitettavasti parempi laitta suljettuun laitokseen muiden turvallisuuden vuoksi. Erityisnuorista ja eritysiaikuisista osa on niin agressiivisia että hoitajien turvallisuuden takaamiseksi pitäisi käyttää riittävän vahvoja rauhoittavia lääkkeitä, lääkkettömänä hoitona toimivaksi todettuja sähkäshokkeja ja tarpeen vaatiessa lepositeitä/pakkopaitoja. Mitä olen nähnyt agressiivisia kehitysvammaisia niin nämä eivät kuulu kulkemaan vapaana muiden turvallisuuden vaarantaen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on niin kutsuttu erityislapsi, jolla on autisminkirjon häiriö ja ADHD. Me emme koskaan ole hyväksyneet häneltä rimanalitusta diagnoosiensa vuoksi.

Olemme aina kasvattaneet lapsiamme, myös tätä erityistä, tavoitteellisesti. Kaikkien lapsien, diagnoosia tai ei, yksi tärkeimmistä tavotteista on osata olla ja elää yhteiskunnassa, koska millään muulla taidolla ei juuri tee mitään, jos ei pysty käyttäytymään edes suurin piirtein normien mukaan.

Sellainen mahdollinen väärinkäsitys on kuitenkin oikaistava, että erityislapsi tai hänen vanhempansa olisivat aina yksin syypäitä ongelmiin. Voi sitä työtä, tuskaa ja byrokratiaa, mitä vaadittiin siihen, että saimme hänet erityiskouluun. Voi sitä työn ja tuskan määrää, jolla olemme varmistaneet lapsemme koulunkäynnin sujumisen (toiselta vanhemmalta meni työt, toiselta miltei mielenterveys), mutta sen seurauksena saimme lopulta selville muun muassa, että aivan "tavalliset" lapset olivatkin niitä, jotka härnäsivät ja tönivät lastani koulumatkalla.

Koulusta oli tullut monesti viestiä, että lapsemme pelottaa muita koulumatkalaisia ja jahtaa heitä. Kun nuhtelimme lastamme ja paheksuimme hänen käytöstään, hän intti joka kerta, että hän on se, jota koulumatkalla kiusataan. Lopulta en keksinyt muuta kuin että kirjaimellisesti piilouduin kerran lapseni koulumatkan varrelle seuraamaan tilannetta. Tein sen salaa lapseltani, jotta hän ei voisi sen perusteella muuttaa omaa käytöstään edukseen. Halusin nähdä, mikä on totuus. Totuus oli se, että kaksi luokan herttaisena kerubina pidettyä lasta kulkivat oman lapseni perässä ja viskelivät häntä pikkukivillä. Lapseni pyysi monta kertaa lopettamaan ja koetti kävellä nopeammin. Nämä lapset senkuin ilkkuivat ja nimittelivät. Kun toinen heistä tarttui hihitellen lapseni reppuun, lapseni kääntyi ja yritti tarttua kiusaajaa vaatteista. Tällöin nämä tietysti pinkaisivat karkuun kiljahdellen. Tästä käynnistyi tapahtumaketju, jonka seurauksena lopulta saimme lapsemme pois tavalliselta luokalta. Sanottakoon nyt vielä sekin, että tällä tavallisella luokalla oli myös kivoja lapsia, joista pari kävi mielellään jopa leikkimässä luonamme, mutta opetus on kuitenkin se, ettei pidä osoittaa syyttävällä sormella ennen kuin on tietoa olettamusten sijaan.

Nyt lapsellamme on kaikki hyvin, oppiminen on ikätasoista ja hän on saanut myös paljon kavereita.

Autisminkirjolainen kävelemässä yksin koulusta kotiin? Ei ole mahdollista.

Kyllä se on mahdollista. Ellet tiennyt, autisminkirjoa on hyvin lievästä vaikeaan. Lapsemme on jotakin lievän ja keskivaikean väliltä. Hänellä on normaali kognitiivinen älykkyys, mutta vaikeuksia esimerkiksi muiden ihmisten tunteiden ja mielialojen tulkitsemisessa, ym. Koulumatkat (onneksi melko lyhyt) hän siis kulki yksin, mutta jonkun piti aina olla lähettämässä hänet kouluun. Nyt erityiskoulussa jonkun täytyy edelleen patistaa hänet hoitamaan aamuaskareet ja lähettää pihalle taksia odottamaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerropa mikä tarkalleen on erityislapsi? Sairausluokittelu ei nimittäin tunne sellaista diagnoosia.

Diagnooseja on monia. Ehkä lievimpiä on lukihäiriöinen, josta ei vanhemmille paljoa vaivaa olekaan. Sitten on adhd:t, autisminkirjolaiset, kehitysvammaiset ja eri tavalla sairaat. On niitä varmasti vielä paljon lisääkin, joku muu saa kertoa.

Kuulostaa pikkuisen liian laajalle ulottuvasta termistä, jos sen alle mahtuu lievästi likinäköiset ja neliraajahalvaantuneet koomapotilaat.

Kyllähän autismin kirjokin on ihan tajuttoman laaja ja sinne mahtuu porukkaa laidasta laitaan.

Sehän JOHTUU siitä, että on tietty määrä aineksi, joita halutaan sallia - pohavesistä ei kukaan puhu syynä. Vai oleko nähnyt esimerkiksi tästä mitään missään?

"The Indian Government has stepped into a conflict that started between licensees and turned more complex, Reiter, who was earlier the global vice president of R&D and integration strategy at Monsanto, said.

New products in the lab that can address farmers’ issues cannot be introduced because of financial viability, he added.

Next year, The Climate Corporation, Bayer AG’s US-based subsidiary, will launch in India a mobile platform ‘FarmRise’ that will provide agronomical information and advice to help farmers sustainably improve crop yields. Its pilot project is already under way in the country. "

Liittyy tuohon, vaikkei olekaan sieltä;-)

https://jamanetwork.com/journals/jamaotolaryngology/article-abstract/62…

https://jamanetwork.com/journals/jamaotolaryngology/article-abstract/62…

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on niin kutsuttu erityislapsi, jolla on autisminkirjon häiriö ja ADHD. Me emme koskaan ole hyväksyneet häneltä rimanalitusta diagnoosiensa vuoksi.

Olemme aina kasvattaneet lapsiamme, myös tätä erityistä, tavoitteellisesti. Kaikkien lapsien, diagnoosia tai ei, yksi tärkeimmistä tavotteista on osata olla ja elää yhteiskunnassa, koska millään muulla taidolla ei juuri tee mitään, jos ei pysty käyttäytymään edes suurin piirtein normien mukaan.

Sellainen mahdollinen väärinkäsitys on kuitenkin oikaistava, että erityislapsi tai hänen vanhempansa olisivat aina yksin syypäitä ongelmiin. Voi sitä työtä, tuskaa ja byrokratiaa, mitä vaadittiin siihen, että saimme hänet erityiskouluun. Voi sitä työn ja tuskan määrää, jolla olemme varmistaneet lapsemme koulunkäynnin sujumisen (toiselta vanhemmalta meni työt, toiselta miltei mielenterveys), mutta sen seurauksena saimme lopulta selville muun muassa, että aivan "tavalliset" lapset olivatkin niitä, jotka härnäsivät ja tönivät lastani koulumatkalla.

Koulusta oli tullut monesti viestiä, että lapsemme pelottaa muita koulumatkalaisia ja jahtaa heitä. Kun nuhtelimme lastamme ja paheksuimme hänen käytöstään, hän intti joka kerta, että hän on se, jota koulumatkalla kiusataan. Lopulta en keksinyt muuta kuin että kirjaimellisesti piilouduin kerran lapseni koulumatkan varrelle seuraamaan tilannetta. Tein sen salaa lapseltani, jotta hän ei voisi sen perusteella muuttaa omaa käytöstään edukseen. Halusin nähdä, mikä on totuus. Totuus oli se, että kaksi luokan herttaisena kerubina pidettyä lasta kulkivat oman lapseni perässä ja viskelivät häntä pikkukivillä. Lapseni pyysi monta kertaa lopettamaan ja koetti kävellä nopeammin. Nämä lapset senkuin ilkkuivat ja nimittelivät. Kun toinen heistä tarttui hihitellen lapseni reppuun, lapseni kääntyi ja yritti tarttua kiusaajaa vaatteista. Tällöin nämä tietysti pinkaisivat karkuun kiljahdellen. Tästä käynnistyi tapahtumaketju, jonka seurauksena lopulta saimme lapsemme pois tavalliselta luokalta. Sanottakoon nyt vielä sekin, että tällä tavallisella luokalla oli myös kivoja lapsia, joista pari kävi mielellään jopa leikkimässä luonamme, mutta opetus on kuitenkin se, ettei pidä osoittaa syyttävällä sormella ennen kuin on tietoa olettamusten sijaan.

Nyt lapsellamme on kaikki hyvin, oppiminen on ikätasoista ja hän on saanut myös paljon kavereita.

Autisminkirjolainen kävelemässä yksin koulusta kotiin? Ei ole mahdollista.

Kyllä se on mahdollista. Ellet tiennyt, autisminkirjoa on hyvin lievästä vaikeaan. Lapsemme on jotakin lievän ja keskivaikean väliltä. Hänellä on normaali kognitiivinen älykkyys, mutta vaikeuksia esimerkiksi muiden ihmisten tunteiden ja mielialojen tulkitsemisessa, ym. Koulumatkat (onneksi melko lyhyt) hän siis kulki yksin, mutta jonkun piti aina olla lähettämässä hänet kouluun. Nyt erityiskoulussa jonkun täytyy edelleen patistaa hänet hoitamaan aamuaskareet ja lähettää pihalle taksia odottamaan.

Siis soittaako joku sieltä erityiskoulusta hänelle kotiin, että hoitaa aamuaskareet jne? Miten tuo erityiskoulu tuohon liittyy?

Meidän Asperger-poikamme sai diagnoosin sillä perusteella, mitä me vanhemmat psykologille kerroimme ja mitä hän teetti pojalle testejä. Testien perusteella psykologi sanoi, ettei kyllä ole Aspergeriin viittaavaa, mutta myöhemmin kun menimme neurologille, hän vilkaisi papereita ja totesi, että ihan selvä Asperger on. Tämä julkisella puolella. Ei siis todellakaan mitään sairaalajaksoja tms. Sitäkin mietin, kuinka paljon esim. ujous testitilanteessa voisi tehdä Asperger-piirteitä eli ei osaa esim. tunnistaa ilmeitä, jos ei vaan uskalla sanoa. Mielestäni ei kyllä olleet mitenkään takuuvarmat ja aukottomat testit. Voin valitettavasti kuvitella ihan hyvin, että vaikka jonkun ADHD-diagnoosin voi sinnikäs vanhempi saada lapselleen, vaikka tällä ei ADHD:tä olisikaan :( En tietysti väitä, etteikö suurin osa diagnooseista olisi ihan oikeita, kyllä meidänkin lapsemme näin maallikon silmiin on selvästi Asperger-piirteinen, mutta niin kauan kuin ei ole verikoetta tms. aukotonta, virheitä varmasti sattuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on niin kutsuttu erityislapsi, jolla on autisminkirjon häiriö ja ADHD. Me emme koskaan ole hyväksyneet häneltä rimanalitusta diagnoosiensa vuoksi.

Olemme aina kasvattaneet lapsiamme, myös tätä erityistä, tavoitteellisesti. Kaikkien lapsien, diagnoosia tai ei, yksi tärkeimmistä tavotteista on osata olla ja elää yhteiskunnassa, koska millään muulla taidolla ei juuri tee mitään, jos ei pysty käyttäytymään edes suurin piirtein normien mukaan.

Sellainen mahdollinen väärinkäsitys on kuitenkin oikaistava, että erityislapsi tai hänen vanhempansa olisivat aina yksin syypäitä ongelmiin. Voi sitä työtä, tuskaa ja byrokratiaa, mitä vaadittiin siihen, että saimme hänet erityiskouluun. Voi sitä työn ja tuskan määrää, jolla olemme varmistaneet lapsemme koulunkäynnin sujumisen (toiselta vanhemmalta meni työt, toiselta miltei mielenterveys), mutta sen seurauksena saimme lopulta selville muun muassa, että aivan "tavalliset" lapset olivatkin niitä, jotka härnäsivät ja tönivät lastani koulumatkalla.

Koulusta oli tullut monesti viestiä, että lapsemme pelottaa muita koulumatkalaisia ja jahtaa heitä. Kun nuhtelimme lastamme ja paheksuimme hänen käytöstään, hän intti joka kerta, että hän on se, jota koulumatkalla kiusataan. Lopulta en keksinyt muuta kuin että kirjaimellisesti piilouduin kerran lapseni koulumatkan varrelle seuraamaan tilannetta. Tein sen salaa lapseltani, jotta hän ei voisi sen perusteella muuttaa omaa käytöstään edukseen. Halusin nähdä, mikä on totuus. Totuus oli se, että kaksi luokan herttaisena kerubina pidettyä lasta kulkivat oman lapseni perässä ja viskelivät häntä pikkukivillä. Lapseni pyysi monta kertaa lopettamaan ja koetti kävellä nopeammin. Nämä lapset senkuin ilkkuivat ja nimittelivät. Kun toinen heistä tarttui hihitellen lapseni reppuun, lapseni kääntyi ja yritti tarttua kiusaajaa vaatteista. Tällöin nämä tietysti pinkaisivat karkuun kiljahdellen. Tästä käynnistyi tapahtumaketju, jonka seurauksena lopulta saimme lapsemme pois tavalliselta luokalta. Sanottakoon nyt vielä sekin, että tällä tavallisella luokalla oli myös kivoja lapsia, joista pari kävi mielellään jopa leikkimässä luonamme, mutta opetus on kuitenkin se, ettei pidä osoittaa syyttävällä sormella ennen kuin on tietoa olettamusten sijaan.

Nyt lapsellamme on kaikki hyvin, oppiminen on ikätasoista ja hän on saanut myös paljon kavereita.

Autisminkirjolainen kävelemässä yksin koulusta kotiin? Ei ole mahdollista.

Kyllä se on mahdollista. Ellet tiennyt, autisminkirjoa on hyvin lievästä vaikeaan. Lapsemme on jotakin lievän ja keskivaikean väliltä. Hänellä on normaali kognitiivinen älykkyys, mutta vaikeuksia esimerkiksi muiden ihmisten tunteiden ja mielialojen tulkitsemisessa, ym. Koulumatkat (onneksi melko lyhyt) hän siis kulki yksin, mutta jonkun piti aina olla lähettämässä hänet kouluun. Nyt erityiskoulussa jonkun täytyy edelleen patistaa hänet hoitamaan aamuaskareet ja lähettää pihalle taksia odottamaan.

Siis soittaako joku sieltä erityiskoulusta hänelle kotiin, että hoitaa aamuaskareet jne? Miten tuo erityiskoulu tuohon liittyy?

Kyllä sen hoitavat vanhemmat tai joku, joka lasta silla hetkellä hoitaa. Erityiskouluun hän siis ei kulje enää yksin, vaan taksilla. Se oli se pointti. Ehkä vähän sekavasti ilmaistuna. Pääpointti on, että kyllä autisminkirjolainen voi tietyt asiat itsenäisesti hoitaa. Oman lapsemme kohdalla toivomus on itsenäinen, työssä käyvä ihminen.

Ei kannata lotkautella korviaan tuommoisille höpisijöille. Joillakin ihmisillä on kokemusta elämässään vain tietynlaisista ihmisistä, tai sitten heillä on vahva deniali päällä, joka estää heitä ymmärtämästä juuri mitään muuta kuin sen minkä itse tuntee ja kokee kehossaan ja mielessään. 

Mun erityislapsi on jo reippaasti yli kahdenkympin, ja ai että miten mahtava tyyppi hän onkaan! Varsinkin murrosiässä oli vaikeuksia todella paljon, ja murrosikäkin kesti 19-vuotiaaksi asti. Hän oli myös pari vuotta henkisestä kehityksestä jäljessä, joten se mitä voitiin olettaa ns. normaalilta 17-vuotiaalta, oli oman lapseni kohdalla mahdotonta, hän kun oli silloin 15-vuotiaan tasolla, ja hänellä oli 15- vuotiaan jutut. Sopiva lääkityskin löytyi vasta 19-vuotiaana, koska hänen aivonsa ja koko systeemi on niin erilainen kuin valtaväestöllä, että se mikä toimi jollain toisella adhd:lla, ei sopinut lapselleni ollenkaan. Väärät lääkkeet myös sekoittivat pakkaa totaalisesti, joten syy siihen että lapsi oli aivan mahdoton oli monessa kohtaa lääkäreisen määräämissä väärissä lääkkeissä, eikä lapsessa itsessään ;) 

Ei kannata puhua sen lapsen asioista kuin ihan lähimmille, jotka ymmärtävät mistä on kyse, ja jos joku taho joka lapsen kanssa on tekemisissä, esim. koulu, kouluth, jne pyörittelee silmiään, voit vain todeta että onpa jännä juttu että noin pitkä koulutus, etkä tämän vertaa ymmärrä työstäsi ;)

Leuka pystyyn vain, ei tarvitse olettaa että joku random tyyppi kassajonossa hyväksyisi asiaa ollenkaan. Olet kuin moisia ei olisikaan. Paljon liikuntaa vain, ja kovaa väsytystä arkeen, niin hyörintä vaimenee jonkin verran. Ja tämä ei tarkoita mitään tuntia päivässä ohjatusti, vaan niin että lapsi pääsee juoksemaan, hyppimään, ja käyttämään koko kehoaan useita tunteja niin että hän itse kokee sen rauhoittavana.

Tsemppiä!