Miksi ihmiset eivät ymmärrä, mikä on erityislapsi? Väittävät, ettei heitä ole vain kasvatettu

Vierailija kirjoitti:

Ei kannata lotkautella korviaan tuommoisille höpisijöille. Joillakin ihmisillä on kokemusta elämässään vain tietynlaisista ihmisistä, tai sitten heillä on vahva deniali päällä, joka estää heitä ymmärtämästä juuri mitään muuta kuin sen minkä itse tuntee ja kokee kehossaan ja mielessään. 

Mun erityislapsi on jo reippaasti yli kahdenkympin, ja ai että miten mahtava tyyppi hän onkaan! Varsinkin murrosiässä oli vaikeuksia todella paljon, ja murrosikäkin kesti 19-vuotiaaksi asti. Hän oli myös pari vuotta henkisestä kehityksestä jäljessä, joten se mitä voitiin olettaa ns. normaalilta 17-vuotiaalta, oli oman lapseni kohdalla mahdotonta, hän kun oli silloin 15-vuotiaan tasolla, ja hänellä oli 15- vuotiaan jutut. Sopiva lääkityskin löytyi vasta 19-vuotiaana, koska hänen aivonsa ja koko systeemi on niin erilainen kuin valtaväestöllä, että se mikä toimi jollain toisella adhd:lla, ei sopinut lapselleni ollenkaan. Väärät lääkkeet myös sekoittivat pakkaa totaalisesti, joten syy siihen että lapsi oli aivan mahdoton oli monessa kohtaa lääkäreisen määräämissä väärissä lääkkeissä, eikä lapsessa itsessään ;) 

Ei kannata puhua sen lapsen asioista kuin ihan lähimmille, jotka ymmärtävät mistä on kyse, ja jos joku taho joka lapsen kanssa on tekemisissä, esim. koulu, kouluth, jne pyörittelee silmiään, voit vain todeta että onpa jännä juttu että noin pitkä koulutus, etkä tämän vertaa ymmärrä työstäsi ;)

Leuka pystyyn vain, ei tarvitse olettaa että joku random tyyppi kassajonossa hyväksyisi asiaa ollenkaan. Olet kuin moisia ei olisikaan. Paljon liikuntaa vain, ja kovaa väsytystä arkeen, niin hyörintä vaimenee jonkin verran. Ja tämä ei tarkoita mitään tuntia päivässä ohjatusti, vaan niin että lapsi pääsee juoksemaan, hyppimään, ja käyttämään koko kehoaan useita tunteja niin että hän itse kokee sen rauhoittavana.

Tsemppiä!

Mä olen vähän eri mieltä tuosta, ettei kannata kertoa. Mun on todella vaikea suhtautua lasteni kaveriin. Käyttäytyy oudosti, ei vielä 8-vuotiaanakaan ymmärrä sanaa ei, eikä oikein muutenkaan bonjaa mitään, puhuu kuin 3-vuotias jne. On kyllä hemmoteltu, äitinsäkin myöntää tämän. Helpottaisi, jos tietäisi miksi tuo lapsi on niin kummallinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on niin kutsuttu erityislapsi, jolla on autisminkirjon häiriö ja ADHD. Me emme koskaan ole hyväksyneet häneltä rimanalitusta diagnoosiensa vuoksi.

Olemme aina kasvattaneet lapsiamme, myös tätä erityistä, tavoitteellisesti. Kaikkien lapsien, diagnoosia tai ei, yksi tärkeimmistä tavotteista on osata olla ja elää yhteiskunnassa, koska millään muulla taidolla ei juuri tee mitään, jos ei pysty käyttäytymään edes suurin piirtein normien mukaan.

Sellainen mahdollinen väärinkäsitys on kuitenkin oikaistava, että erityislapsi tai hänen vanhempansa olisivat aina yksin syypäitä ongelmiin. Voi sitä työtä, tuskaa ja byrokratiaa, mitä vaadittiin siihen, että saimme hänet erityiskouluun. Voi sitä työn ja tuskan määrää, jolla olemme varmistaneet lapsemme koulunkäynnin sujumisen (toiselta vanhemmalta meni työt, toiselta miltei mielenterveys), mutta sen seurauksena saimme lopulta selville muun muassa, että aivan "tavalliset" lapset olivatkin niitä, jotka härnäsivät ja tönivät lastani koulumatkalla.

Koulusta oli tullut monesti viestiä, että lapsemme pelottaa muita koulumatkalaisia ja jahtaa heitä. Kun nuhtelimme lastamme ja paheksuimme hänen käytöstään, hän intti joka kerta, että hän on se, jota koulumatkalla kiusataan. Lopulta en keksinyt muuta kuin että kirjaimellisesti piilouduin kerran lapseni koulumatkan varrelle seuraamaan tilannetta. Tein sen salaa lapseltani, jotta hän ei voisi sen perusteella muuttaa omaa käytöstään edukseen. Halusin nähdä, mikä on totuus. Totuus oli se, että kaksi luokan herttaisena kerubina pidettyä lasta kulkivat oman lapseni perässä ja viskelivät häntä pikkukivillä. Lapseni pyysi monta kertaa lopettamaan ja koetti kävellä nopeammin. Nämä lapset senkuin ilkkuivat ja nimittelivät. Kun toinen heistä tarttui hihitellen lapseni reppuun, lapseni kääntyi ja yritti tarttua kiusaajaa vaatteista. Tällöin nämä tietysti pinkaisivat karkuun kiljahdellen. Tästä käynnistyi tapahtumaketju, jonka seurauksena lopulta saimme lapsemme pois tavalliselta luokalta. Sanottakoon nyt vielä sekin, että tällä tavallisella luokalla oli myös kivoja lapsia, joista pari kävi mielellään jopa leikkimässä luonamme, mutta opetus on kuitenkin se, ettei pidä osoittaa syyttävällä sormella ennen kuin on tietoa olettamusten sijaan.

Nyt lapsellamme on kaikki hyvin, oppiminen on ikätasoista ja hän on saanut myös paljon kavereita.

Autisminkirjolainen kävelemässä yksin koulusta kotiin? Ei ole mahdollista.

Kyllä se on mahdollista. Ellet tiennyt, autisminkirjoa on hyvin lievästä vaikeaan. Lapsemme on jotakin lievän ja keskivaikean väliltä. Hänellä on normaali kognitiivinen älykkyys, mutta vaikeuksia esimerkiksi muiden ihmisten tunteiden ja mielialojen tulkitsemisessa, ym. Koulumatkat (onneksi melko lyhyt) hän siis kulki yksin, mutta jonkun piti aina olla lähettämässä hänet kouluun. Nyt erityiskoulussa jonkun täytyy edelleen patistaa hänet hoitamaan aamuaskareet ja lähettää pihalle taksia odottamaan.

Siis soittaako joku sieltä erityiskoulusta hänelle kotiin, että hoitaa aamuaskareet jne? Miten tuo erityiskoulu tuohon liittyy?

Kyllä sen hoitavat vanhemmat tai joku, joka lasta silla hetkellä hoitaa. Erityiskouluun hän siis ei kulje enää yksin, vaan taksilla. Se oli se pointti. Ehkä vähän sekavasti ilmaistuna. Pääpointti on, että kyllä autisminkirjolainen voi tietyt asiat itsenäisesti hoitaa. Oman lapsemme kohdalla toivomus on itsenäinen, työssä käyvä ihminen.

Mun tutun asperger-poika muutti pois kotoa kun aloitti lukion. Hyvin on pärjännyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siksi ihmiset eivät ymmärrä, kun monilla ”erityislapsilla” ei ole diagnoosia. Ovat vierestä seuranneet, miten vanhemmat eivät neuvo, kiellä ja kasvata. Tuntemattomista on vaikea tietää, kenellä on diagnoosi ja ketä ei vain ole kasvatettu.

Ongelma on, että kasvattamisesta on tehty paljon vaikeampaa kuin ennen. Vielä 90-luvulla lasta yleisesti kuritettiin, jos se ei totellut kieltoja. Nykyisin ei lasujen vuoksi enää voi niin tehdä, jolloin tottelemattoman lapsen kanssa ollaan helisemässä ja vanhemmalle tulee se tunne, että "mikään ei tehoa".

Haistakaas nyt kukkanen sinä ja viestiäsi yläpeukuttaneet. Että ruumiillisen kurittamisen kieltäminen ja sitä kieltoa vahtivat lasutädit on tähänkin syynä. Juujuu.

Lapsen kasvatuksessa tärkeintä on selkeät rajat, niistä kiinni pitäminen, lapsen tunne siitä että hän tulee kuulluksi, ymmärretyksi ja on turvassa. Tämä tarkoittaa sitä että hän saa ikätasoisesti esim. ilmaista mielipiteensä niin että se otetaan huomioon, mutta aikuinen on se joka kantaa vastuun ja päättää loppupelissä sen mitä tehdään ja miten toimitaan. Lisäksi elämän on oltava edes jonkin verran ennustettavaa, selkeähkö päivärytmi ym. jossa aikuiset ei lennosta jatkuvasti vaihda suunnitelmia. Ja se ennustettavuus on oltava myös niissä rajoissa; mitä seuraamuksia tulee jos rajoja rikkoo?

Ja tämä kaikki alkaa johdonmukaisesti jo siinä vaiheessa kun lapsi on vielä pieni. Ja siinähän se nykyajan ongelma tulee; aikuiset ei jaksa vaivautua! On liian kiire, ei kiinnosta, ei jaksa. Silloin "vanhaan hyvään aikaan", jolloin ne lapset vielä totteli, eikä erityislapsia ollut puolet luokasta, tälläinen kasvatus oli ihan normi.

Helpompi yrittää vääntää lasta väkisin erityislapseksi (=saa luvan kanssa per seil lä) tai haaveilla menneestä ajasta (=kyllä nyt kun saisin ottaa remmin käteen niin tuo riekkuminen loppuisi. Mutta kun en saa, karjaisen pari kertaa ponnettomasti mutta kun ei ne tottele niin ei tottele. Voi kun olisi se remmi niin kyllä....)

Kaikki sympatiani oikeille erityislasten vanhemmille, niille jotka jaksaa auttaa ja tukea lastaan, vetää rajoja ja yrittää keksiä ratkaisuja. Ja siihen päälle sitten vielä joku täysin kasvattamaton ja rajaton erityinen nico-jannica vetää kaikki muutkin lokaan.

Mun erityisellä pojalla on Asperger. Ei ole ikinä häirinnyt tunneilla, tai kiusannut muita, häntä on kyllä kiusattu. Yläkoulussa mm. muut kuvasivat hänen tic-oireitaan ja laittoivat videon Youtubeen. Että sellaisia neurotyypillisiä ku*ipäitä.

Pojalla menee onneksi nyt hyvin, on lukiossa ja saa hyviä kurssiarvosanoja ja on saanut kavereitakin.

Vierailija kirjoitti:

Mikään diagnoosi ei anna lapselle lupaa olla häiriköivä kuspiä. Jos ei kykene olemaan ihmisiksi, ei pidä olla ihmisten ilmoilla.

Minusta ei saakaan häiriköidä, mutta se häiriköinnin määritelmä on kovin yksilöllinen.

Jonkun mielestä vaikkapa downin kova puheääni on häiriköintiä. Minusta ei, enkä ikinä kehtaisi sanoa, että pysykööt kotona, kun kerran ei osaa puhua hiljaa (=olla "ihmisiksi")

Eli mitä nyt on olla ihmisiksi kenenkin mielestä. Minusta tuntuu että se koko ajan pienenee, millaista käytöstä ihmiset suvaitsevat muilta. Joskus minun lapsuudessani ihmisiä tuntui olevan laajempi kirjo, eikä juuri kenelläkään ollut diagnooseja. Lapsia kohdeltiin yksilöinä.

Nyt taas kaikki poikkeava pitää varustaa nimilapulla, jotta hän saisi tukea päivähoidossa ja koulussa, koska normaalit opetusryhmät ovat niin ylitäysiä, että yksilöllisyyteen ei ole mahdollisuuksia.

Ja jos et ole tavoiltasi, luonteeltasi ja ulkonäöltäsi keskiverto, olet huono ja poikkeava.

Ap on sikäli oikeassa, että mikäli joku on erilainen neurologisista syistä tai psyykkisen sairauden takia, se on harvoin kasvatuksesta johtuvaa. Useimmat tuntemani erityislasten vanhemmat ovat lapsensa erityisyyden takia lujilla ja ovat joutuneet ottamaan selvää lapsensa erityisyyden syistä ja sopeuttamaan kasvatustapaansa sen mukaan.

Toisin sanoen useimmat erityislasten vanhemmat ovat miettineet kasvatusta ja panostaneet siihen aika lailla enemmän kuin normilasten normivanhemmat.

Nostan heille siitä hattua, ja pidän aika nolona ihmistä, jonka mielestä kaikki erityislapset ovat jotain häiriköiviä kuspäitä.

Eriyislapsia kun on todella monenlaisia diabeetikoista dysfaatikkoihin, liikuntavammaisista kuuroihin. Erityislapsiksi kun siis kutsutaan kaikkia erityistä tukea päiväkodissa ja koulussa tarvitsevia, syystä riippumatta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikään diagnoosi ei anna lapselle lupaa olla häiriköivä kuspiä. Jos ei kykene olemaan ihmisiksi, ei pidä olla ihmisten ilmoilla.

Minusta ei saakaan häiriköidä, mutta se häiriköinnin määritelmä on kovin yksilöllinen.

Jonkun mielestä vaikkapa downin kova puheääni on häiriköintiä. Minusta ei, enkä ikinä kehtaisi sanoa, että pysykööt kotona, kun kerran ei osaa puhua hiljaa (=olla "ihmisiksi")

Eli mitä nyt on olla ihmisiksi kenenkin mielestä. Minusta tuntuu että se koko ajan pienenee, millaista käytöstä ihmiset suvaitsevat muilta. Joskus minun lapsuudessani ihmisiä tuntui olevan laajempi kirjo, eikä juuri kenelläkään ollut diagnooseja. Lapsia kohdeltiin yksilöinä.

Nyt taas kaikki poikkeava pitää varustaa nimilapulla, jotta hän saisi tukea päivähoidossa ja koulussa, koska normaalit opetusryhmät ovat niin ylitäysiä, että yksilöllisyyteen ei ole mahdollisuuksia.

Ja jos et ole tavoiltasi, luonteeltasi ja ulkonäöltäsi keskiverto, olet huono ja poikkeava.

Ap on sikäli oikeassa, että mikäli joku on erilainen neurologisista syistä tai psyykkisen sairauden takia, se on harvoin kasvatuksesta johtuvaa. Useimmat tuntemani erityislasten vanhemmat ovat lapsensa erityisyyden takia lujilla ja ovat joutuneet ottamaan selvää lapsensa erityisyyden syistä ja sopeuttamaan kasvatustapaansa sen mukaan.

Toisin sanoen useimmat erityislasten vanhemmat ovat miettineet kasvatusta ja panostaneet siihen aika lailla enemmän kuin normilasten normivanhemmat.

Nostan heille siitä hattua, ja pidän aika nolona ihmistä, jonka mielestä kaikki erityislapset ovat jotain häiriköiviä kuspäitä.

Eriyislapsia kun on todella monenlaisia diabeetikoista dysfaatikkoihin, liikuntavammaisista kuuroihin. Erityislapsiksi kun siis kutsutaan kaikkia erityistä tukea päiväkodissa ja koulussa tarvitsevia, syystä riippumatta.

Totta. Minua ärsyttää se into, millä ihmiset heittävät sitä häirikön leimaa. Oma as-lapseni on erikoisen näköinen ja saattaa ilmehtiä itsekseen, mutta ei todellakaan häiriköi, ei tuputtaudu seuraan, ei metelöi. Silti niillä luokan "normaaleilla" herranterttusilla on omasta mielestään oikeus kovaan ääneen pilkata ja mollata lastani.

Haistakoot pitkän pas.an ja tämän ketjun luettuna ymmärrän, millaisia heidän vanhempansa ovat. Epäempaattisia kus.päitä, jotka eivät osaa olla ihmisiksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kannata lotkautella korviaan tuommoisille höpisijöille. Joillakin ihmisillä on kokemusta elämässään vain tietynlaisista ihmisistä, tai sitten heillä on vahva deniali päällä, joka estää heitä ymmärtämästä juuri mitään muuta kuin sen minkä itse tuntee ja kokee kehossaan ja mielessään. 

Mun erityislapsi on jo reippaasti yli kahdenkympin, ja ai että miten mahtava tyyppi hän onkaan! Varsinkin murrosiässä oli vaikeuksia todella paljon, ja murrosikäkin kesti 19-vuotiaaksi asti. Hän oli myös pari vuotta henkisestä kehityksestä jäljessä, joten se mitä voitiin olettaa ns. normaalilta 17-vuotiaalta, oli oman lapseni kohdalla mahdotonta, hän kun oli silloin 15-vuotiaan tasolla, ja hänellä oli 15- vuotiaan jutut. Sopiva lääkityskin löytyi vasta 19-vuotiaana, koska hänen aivonsa ja koko systeemi on niin erilainen kuin valtaväestöllä, että se mikä toimi jollain toisella adhd:lla, ei sopinut lapselleni ollenkaan. Väärät lääkkeet myös sekoittivat pakkaa totaalisesti, joten syy siihen että lapsi oli aivan mahdoton oli monessa kohtaa lääkäreisen määräämissä väärissä lääkkeissä, eikä lapsessa itsessään ;) 

Ei kannata puhua sen lapsen asioista kuin ihan lähimmille, jotka ymmärtävät mistä on kyse, ja jos joku taho joka lapsen kanssa on tekemisissä, esim. koulu, kouluth, jne pyörittelee silmiään, voit vain todeta että onpa jännä juttu että noin pitkä koulutus, etkä tämän vertaa ymmärrä työstäsi ;)

Leuka pystyyn vain, ei tarvitse olettaa että joku random tyyppi kassajonossa hyväksyisi asiaa ollenkaan. Olet kuin moisia ei olisikaan. Paljon liikuntaa vain, ja kovaa väsytystä arkeen, niin hyörintä vaimenee jonkin verran. Ja tämä ei tarkoita mitään tuntia päivässä ohjatusti, vaan niin että lapsi pääsee juoksemaan, hyppimään, ja käyttämään koko kehoaan useita tunteja niin että hän itse kokee sen rauhoittavana.

Tsemppiä!

Mä olen vähän eri mieltä tuosta, ettei kannata kertoa. Mun on todella vaikea suhtautua lasteni kaveriin. Käyttäytyy oudosti, ei vielä 8-vuotiaanakaan ymmärrä sanaa ei, eikä oikein muutenkaan bonjaa mitään, puhuu kuin 3-vuotias jne. On kyllä hemmoteltu, äitinsäkin myöntää tämän. Helpottaisi, jos tietäisi miksi tuo lapsi on niin kummallinen.

Eli sun lapset on myös jotain vajaaälyisiä, kun leikkivät 3-vuotiaan tasolla olevien kanssa? Oletko itse huudellut lastesi kehariudesta ympäriinsä, vai miksi toisten pitäisi kertoa omien lastensa dg:t sinulle? Uteliaisuuttasiko vain?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siksi ihmiset eivät ymmärrä, kun monilla ”erityislapsilla” ei ole diagnoosia. Ovat vierestä seuranneet, miten vanhemmat eivät neuvo, kiellä ja kasvata. Tuntemattomista on vaikea tietää, kenellä on diagnoosi ja ketä ei vain ole kasvatettu.

Ongelma on, että kasvattamisesta on tehty paljon vaikeampaa kuin ennen. Vielä 90-luvulla lasta yleisesti kuritettiin, jos se ei totellut kieltoja. Nykyisin ei lasujen vuoksi enää voi niin tehdä, jolloin tottelemattoman lapsen kanssa ollaan helisemässä ja vanhemmalle tulee se tunne, että "mikään ei tehoa".

Haistakaas nyt kukkanen sinä ja viestiäsi yläpeukuttaneet. Että ruumiillisen kurittamisen kieltäminen ja sitä kieltoa vahtivat lasutädit on tähänkin syynä. Juujuu.

Lapsen kasvatuksessa tärkeintä on selkeät rajat, niistä kiinni pitäminen, lapsen tunne siitä että hän tulee kuulluksi, ymmärretyksi ja on turvassa. Tämä tarkoittaa sitä että hän saa ikätasoisesti esim. ilmaista mielipiteensä niin että se otetaan huomioon, mutta aikuinen on se joka kantaa vastuun ja päättää loppupelissä sen mitä tehdään ja miten toimitaan. Lisäksi elämän on oltava edes jonkin verran ennustettavaa, selkeähkö päivärytmi ym. jossa aikuiset ei lennosta jatkuvasti vaihda suunnitelmia. Ja se ennustettavuus on oltava myös niissä rajoissa; mitä seuraamuksia tulee jos rajoja rikkoo?

Ja tämä kaikki alkaa johdonmukaisesti jo siinä vaiheessa kun lapsi on vielä pieni. Ja siinähän se nykyajan ongelma tulee; aikuiset ei jaksa vaivautua! On liian kiire, ei kiinnosta, ei jaksa. Silloin "vanhaan hyvään aikaan", jolloin ne lapset vielä totteli, eikä erityislapsia ollut puolet luokasta, tälläinen kasvatus oli ihan normi.

Helpompi yrittää vääntää lasta väkisin erityislapseksi (=saa luvan kanssa per seil lä) tai haaveilla menneestä ajasta (=kyllä nyt kun saisin ottaa remmin käteen niin tuo riekkuminen loppuisi. Mutta kun en saa, karjaisen pari kertaa ponnettomasti mutta kun ei ne tottele niin ei tottele. Voi kun olisi se remmi niin kyllä....)

Kaikki sympatiani oikeille erityislasten vanhemmille, niille jotka jaksaa auttaa ja tukea lastaan, vetää rajoja ja yrittää keksiä ratkaisuja. Ja siihen päälle sitten vielä joku täysin kasvattamaton ja rajaton erityinen nico-jannica vetää kaikki muutkin lokaan.

Oletpas harvinaisen naiivi ja tietämätön :D

Minä en ymmärrä siksi, että nykyään joka toinen lapsi on erityislapsi, ainakin jos vanhempiinsa on uskomista. Yleislapset ovat nykyään niitä erityisiä.

Muutenkin ei mitään sellaista diagnoosia ole kuin "erityislapsi". Aina se on jotain täsmällisempää. Muutenkin noita annetaan paljon ihan vain sen mukaan, miten käyttäytyy. Ei lapsesta mitään fyysistä poikkeamaa löydetä, ei edes aivoista. 

Jokainen on jollain tapaa erityinen, ja varmaan minäkin olisin itsepäisenä ja eristäytyvänä ja aistiherkkänä saanut sen erityislapsi-diagnoosin, jos olisin elänyt lapsuuttani nykyään. Mutta silloin oli ihan ok, että lapsi oli hiljainen eikä sitä pidetty ongelmana. Erityisyys on aina vain sitä, että on vähän vaikeuksia sopeutua oletettuun normiin. Ei se silti oikeuta huonoa käytöstä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kannata lotkautella korviaan tuommoisille höpisijöille. Joillakin ihmisillä on kokemusta elämässään vain tietynlaisista ihmisistä, tai sitten heillä on vahva deniali päällä, joka estää heitä ymmärtämästä juuri mitään muuta kuin sen minkä itse tuntee ja kokee kehossaan ja mielessään. 

Mun erityislapsi on jo reippaasti yli kahdenkympin, ja ai että miten mahtava tyyppi hän onkaan! Varsinkin murrosiässä oli vaikeuksia todella paljon, ja murrosikäkin kesti 19-vuotiaaksi asti. Hän oli myös pari vuotta henkisestä kehityksestä jäljessä, joten se mitä voitiin olettaa ns. normaalilta 17-vuotiaalta, oli oman lapseni kohdalla mahdotonta, hän kun oli silloin 15-vuotiaan tasolla, ja hänellä oli 15- vuotiaan jutut. Sopiva lääkityskin löytyi vasta 19-vuotiaana, koska hänen aivonsa ja koko systeemi on niin erilainen kuin valtaväestöllä, että se mikä toimi jollain toisella adhd:lla, ei sopinut lapselleni ollenkaan. Väärät lääkkeet myös sekoittivat pakkaa totaalisesti, joten syy siihen että lapsi oli aivan mahdoton oli monessa kohtaa lääkäreisen määräämissä väärissä lääkkeissä, eikä lapsessa itsessään ;) 

Ei kannata puhua sen lapsen asioista kuin ihan lähimmille, jotka ymmärtävät mistä on kyse, ja jos joku taho joka lapsen kanssa on tekemisissä, esim. koulu, kouluth, jne pyörittelee silmiään, voit vain todeta että onpa jännä juttu että noin pitkä koulutus, etkä tämän vertaa ymmärrä työstäsi ;)

Leuka pystyyn vain, ei tarvitse olettaa että joku random tyyppi kassajonossa hyväksyisi asiaa ollenkaan. Olet kuin moisia ei olisikaan. Paljon liikuntaa vain, ja kovaa väsytystä arkeen, niin hyörintä vaimenee jonkin verran. Ja tämä ei tarkoita mitään tuntia päivässä ohjatusti, vaan niin että lapsi pääsee juoksemaan, hyppimään, ja käyttämään koko kehoaan useita tunteja niin että hän itse kokee sen rauhoittavana.

Tsemppiä!

Mä olen vähän eri mieltä tuosta, ettei kannata kertoa. Mun on todella vaikea suhtautua lasteni kaveriin. Käyttäytyy oudosti, ei vielä 8-vuotiaanakaan ymmärrä sanaa ei, eikä oikein muutenkaan bonjaa mitään, puhuu kuin 3-vuotias jne. On kyllä hemmoteltu, äitinsäkin myöntää tämän. Helpottaisi, jos tietäisi miksi tuo lapsi on niin kummallinen.

Jos hänelle puhutaan yhä kuin 3-vuotialle, ei sen kummempaa. Osaatko itse?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on niin kutsuttu erityislapsi, jolla on autisminkirjon häiriö ja ADHD. Me emme koskaan ole hyväksyneet häneltä rimanalitusta diagnoosiensa vuoksi.

Olemme aina kasvattaneet lapsiamme, myös tätä erityistä, tavoitteellisesti. Kaikkien lapsien, diagnoosia tai ei, yksi tärkeimmistä tavotteista on osata olla ja elää yhteiskunnassa, koska millään muulla taidolla ei juuri tee mitään, jos ei pysty käyttäytymään edes suurin piirtein normien mukaan.

Sellainen mahdollinen väärinkäsitys on kuitenkin oikaistava, että erityislapsi tai hänen vanhempansa olisivat aina yksin syypäitä ongelmiin. Voi sitä työtä, tuskaa ja byrokratiaa, mitä vaadittiin siihen, että saimme hänet erityiskouluun. Voi sitä työn ja tuskan määrää, jolla olemme varmistaneet lapsemme koulunkäynnin sujumisen (toiselta vanhemmalta meni työt, toiselta miltei mielenterveys), mutta sen seurauksena saimme lopulta selville muun muassa, että aivan "tavalliset" lapset olivatkin niitä, jotka härnäsivät ja tönivät lastani koulumatkalla.

Koulusta oli tullut monesti viestiä, että lapsemme pelottaa muita koulumatkalaisia ja jahtaa heitä. Kun nuhtelimme lastamme ja paheksuimme hänen käytöstään, hän intti joka kerta, että hän on se, jota koulumatkalla kiusataan. Lopulta en keksinyt muuta kuin että kirjaimellisesti piilouduin kerran lapseni koulumatkan varrelle seuraamaan tilannetta. Tein sen salaa lapseltani, jotta hän ei voisi sen perusteella muuttaa omaa käytöstään edukseen. Halusin nähdä, mikä on totuus. Totuus oli se, että kaksi luokan herttaisena kerubina pidettyä lasta kulkivat oman lapseni perässä ja viskelivät häntä pikkukivillä. Lapseni pyysi monta kertaa lopettamaan ja koetti kävellä nopeammin. Nämä lapset senkuin ilkkuivat ja nimittelivät. Kun toinen heistä tarttui hihitellen lapseni reppuun, lapseni kääntyi ja yritti tarttua kiusaajaa vaatteista. Tällöin nämä tietysti pinkaisivat karkuun kiljahdellen. Tästä käynnistyi tapahtumaketju, jonka seurauksena lopulta saimme lapsemme pois tavalliselta luokalta. Sanottakoon nyt vielä sekin, että tällä tavallisella luokalla oli myös kivoja lapsia, joista pari kävi mielellään jopa leikkimässä luonamme, mutta opetus on kuitenkin se, ettei pidä osoittaa syyttävällä sormella ennen kuin on tietoa olettamusten sijaan.

Nyt lapsellamme on kaikki hyvin, oppiminen on ikätasoista ja hän on saanut myös paljon kavereita.

Autisminkirjolainen kävelemässä yksin koulusta kotiin? Ei ole mahdollista.

Kyllä se on mahdollista. Ellet tiennyt, autisminkirjoa on hyvin lievästä vaikeaan. Lapsemme on jotakin lievän ja keskivaikean väliltä. Hänellä on normaali kognitiivinen älykkyys, mutta vaikeuksia esimerkiksi muiden ihmisten tunteiden ja mielialojen tulkitsemisessa, ym. Koulumatkat (onneksi melko lyhyt) hän siis kulki yksin, mutta jonkun piti aina olla lähettämässä hänet kouluun. Nyt erityiskoulussa jonkun täytyy edelleen patistaa hänet hoitamaan aamuaskareet ja lähettää pihalle taksia odottamaan.

Siis soittaako joku sieltä erityiskoulusta hänelle kotiin, että hoitaa aamuaskareet jne? Miten tuo erityiskoulu tuohon liittyy?

Kyllä sen hoitavat vanhemmat tai joku, joka lasta silla hetkellä hoitaa. Erityiskouluun hän siis ei kulje enää yksin, vaan taksilla. Se oli se pointti. Ehkä vähän sekavasti ilmaistuna. Pääpointti on, että kyllä autisminkirjolainen voi tietyt asiat itsenäisesti hoitaa. Oman lapsemme kohdalla toivomus on itsenäinen, työssä käyvä ihminen.

Mun tutun asperger-poika muutti pois kotoa kun aloitti lukion. Hyvin on pärjännyt.

Autisminkirjolaisia on joka lähtöön. Kuten AS-poikani lääkäri sanoi, osa on kehitysvammaisen tasolla ja osa jotain toimitusjohtajia. Ja pitää muistaa, että erityislapsi on joskus erityisaikuinen, mutta moni asia on voinut korjaantua matkalla. Poikamme opiskelee nykyisin kuljetusalaa ja ajatus siitä, osaako toimia liikenteessä itsenäisesti, on aika huvittava :) Jokainen tapaus on erilainen.