Miten joku voi laittaa lapsensa vuoroviikkoasumiseen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vuoroviikkoasuminen toimii varmasti hyvin joissakin perheissä. Perheet ja ihmiset kun on erilaisia. Se edellyttää et vanhemmat on aikuisia, kykenee yhteistyöhön, kodit ei oo liian erilaisia jne. Ainakin. Mut mikä tahansa tyhmyys ja valtataistelu tekee siitä helvetin lapsille. Minun lapset, nyt jo aika isoja ovat kiittäneet minua siitä etteivät siihen joutuneet. On hyvät välit heidän isän kanssa ja kaikki ok. Mut he sanovat, et olisi ollut kauheaa asua kahdessa paikassa, koko elämä menis sen ehdoilla. Nyt elämä on mennyt heidän ehdoilla, heillä oli koti minun kanssa ja isänsä osallistuu heidän elämään monin tavoin. Ja isällä esim mökki missä viihtyvät.

Meillä taas lapset ovat kiittäneet etteivät joutuneet valitsemaan vanhempien välillä vaan saivat asua molempien luona. Kun kodit olivat lähekkäin kulkivat sujuvasti molemmissa, esim. pysähtyivät siellä lähemmässä kodissa myös toisen asumisviikkoaikoina koulusta tullessaan. Kun kodit ovat tarpeeksi lähellä ei tuo ole mikään ongelma, tavallaan koti on maantieteellisesti vain hieman pidempi käsite kuin omakotitalon eri päät. Ja lasten ehdoilla tuo kaikki toteutettiin, heillä oli aina mahdollisuus käydä kummassakin kodissa, molemmat vanhemmat kuskasivat lapsia harrastuksiin eikä ainoastaan omilla hoitoviikoilla, vanhempien työreissut kyettiin sovittamaan vuoroihin ongelmitta, loma-ajat jaettiin jne. Molemmat kodit olivat tasa-arvoiset, molemmissa yhtä hyvä varustus (tietokoneet, konsolit jne) eikä tavaraa tai vaatteita tarvinnut hirveästi kuskata kotien väliä, ainoastaan koulukirjat ja kännykät. 

Lasten kannalta onnelliset kodit on niitä parhaita, ja kun ero loi lapsille kaksi tasapainoista ja onnellista kotia yhden kireän ja puhumattoman sijaan he ovat tuota kiittäneet.

Olisivat kiittääneet paljon enemmän jos olisitte viitsineet puhua ja olla kireilemättä ihan siinä lasten omassa perheessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset ei mene rikki jos vanhemmat ei kärsi sitä ehkä kymmentä vuotta eron ja lasten täysiikäisyyden välissä, kun pitää aina laittaa lapset edelle ja vanhempien onnesta viis.

Vuoroviikkosysteemissä jos lasketaan kaikkien osallisten todennäköinen onni yhteen, se on ainakin mun maalaisjärjellä suurin. Lapsi saa molemmat vanhemmat tasapuolisesti, vanhemmat saavat omat kodit ja lapsivapaata aikaa elää omaa elämäänsä ja löytää jopa uusi kumppani. Eihän se ihannetilanne ole, mutta ei lasten edun takia kahden aikuisen pidä uhrata elämästään vuosia, jopa toistakymmentä, vain jotta lapset eivät kokisi pientä epämukavuutta.

Ihmisen elämässä tulee ennemmin tai myöhemmin vastaan se, että ymmärtää ettei hän itse olekaan maailman napa. Jos tämä tapahtuu ydinperheen pumpulissa kasvaneelle, aina kaiken saaneelle lapselle vasta aikuisena, ei se ole kuin karhunpalvelus vanhemmalta. Mielestäni lapsi saisi ymmärtää jo aikaisin, että esim perheessä kaikkien hyvinvointi on tärkeää, ei vain lapsen, ja vanhemmat eivät ole olemassa vain lasta varten.

Itkettää ihan tällainen itsekkyys ja piittaamattomus. Aikuinen ei voi uhrata mukavuudestaan muutamaa vuotta lasten vuoksi. Sen sijaan lapsen KOKO LOPPUELÄMÄ saatetaan pilata huonosti hoidetulla erolla. Kyse on lopulta vain ja ainoastaan siitä, onko lasten onnellisuus tärkeämpää kuin oma onnellisuus. Tätä voi miettiä, ja vastauksen perusteella sitten päättää miten toimii. On hyvä muistaa, että lapsetkin sitten vartuttuaan voivat tehdä omat päätöksensä.

Se että vanhemmat ovat onnettomia ja yksinäisiä jopa 12, 15 vuotta on sulle vain muutama vuosi? Siihen nähden että lapsen elämä SAATTAA ottaa hieman pientä osumaa, ehkä. Ihmisen pitää oppia sietämään myös pikku pettymyksiä elämässään, myös alaikäisen. Aikuiset perheessä päättävät suuret linjat, ei lapsi. Siihen on syynsä.

Sotket nyt kaksi eri asiaa. Ei kukaan ole väittänytkään, että lasten pitäisi antaa tehdä perhettä koskevia päätöksiä. Kyse on siitä, ajattelevatko vanhemmat päätöksiä tehdessään enemmän lastensa etua vai omaansa.

Yllättävän moni on valmis vaihtamaan oman pahan olonsa lastensa pahaan oloon. Tämä on varmaan henkisesti niin tiukka paikka, etti sitä pitää yrittää selitellä itselleen parhain päin, kuten tässäkin ketjussa moni tekee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset ei mene rikki jos vanhemmat ei kärsi sitä ehkä kymmentä vuotta eron ja lasten täysiikäisyyden välissä, kun pitää aina laittaa lapset edelle ja vanhempien onnesta viis.

Vuoroviikkosysteemissä jos lasketaan kaikkien osallisten todennäköinen onni yhteen, se on ainakin mun maalaisjärjellä suurin. Lapsi saa molemmat vanhemmat tasapuolisesti, vanhemmat saavat omat kodit ja lapsivapaata aikaa elää omaa elämäänsä ja löytää jopa uusi kumppani. Eihän se ihannetilanne ole, mutta ei lasten edun takia kahden aikuisen pidä uhrata elämästään vuosia, jopa toistakymmentä, vain jotta lapset eivät kokisi pientä epämukavuutta.

Ihmisen elämässä tulee ennemmin tai myöhemmin vastaan se, että ymmärtää ettei hän itse olekaan maailman napa. Jos tämä tapahtuu ydinperheen pumpulissa kasvaneelle, aina kaiken saaneelle lapselle vasta aikuisena, ei se ole kuin karhunpalvelus vanhemmalta. Mielestäni lapsi saisi ymmärtää jo aikaisin, että esim perheessä kaikkien hyvinvointi on tärkeää, ei vain lapsen, ja vanhemmat eivät ole olemassa vain lasta varten.

Itkettää ihan tällainen itsekkyys ja piittaamattomus. Aikuinen ei voi uhrata mukavuudestaan muutamaa vuotta lasten vuoksi. Sen sijaan lapsen KOKO LOPPUELÄMÄ saatetaan pilata huonosti hoidetulla erolla. Kyse on lopulta vain ja ainoastaan siitä, onko lasten onnellisuus tärkeämpää kuin oma onnellisuus. Tätä voi miettiä, ja vastauksen perusteella sitten päättää miten toimii. On hyvä muistaa, että lapsetkin sitten vartuttuaan voivat tehdä omat päätöksensä.

Se että vanhemmat ovat onnettomia ja yksinäisiä jopa 12, 15 vuotta on sulle vain muutama vuosi? Siihen nähden että lapsen elämä SAATTAA ottaa hieman pientä osumaa, ehkä. Ihmisen pitää oppia sietämään myös pikku pettymyksiä elämässään, myös alaikäisen. Aikuiset perheessä päättävät suuret linjat, ei lapsi. Siihen on syynsä.

Sotket nyt kaksi eri asiaa. Ei kukaan ole väittänytkään, että lasten pitäisi antaa tehdä perhettä koskevia päätöksiä. Kyse on siitä, ajattelevatko vanhemmat päätöksiä tehdessään enemmän lastensa etua vai omaansa.

Yllättävän moni on valmis vaihtamaan oman pahan olonsa lastensa pahaan oloon. Tämä on varmaan henkisesti niin tiukka paikka, etti sitä pitää yrittää selitellä itselleen parhain päin, kuten tässäkin ketjussa moni tekee.

Tätähän tässä on yritetty saada puuaivojen päähän, mutta tiukassa tuntuu olevan :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset ei mene rikki jos vanhemmat ei kärsi sitä ehkä kymmentä vuotta eron ja lasten täysiikäisyyden välissä, kun pitää aina laittaa lapset edelle ja vanhempien onnesta viis.

Vuoroviikkosysteemissä jos lasketaan kaikkien osallisten todennäköinen onni yhteen, se on ainakin mun maalaisjärjellä suurin. Lapsi saa molemmat vanhemmat tasapuolisesti, vanhemmat saavat omat kodit ja lapsivapaata aikaa elää omaa elämäänsä ja löytää jopa uusi kumppani. Eihän se ihannetilanne ole, mutta ei lasten edun takia kahden aikuisen pidä uhrata elämästään vuosia, jopa toistakymmentä, vain jotta lapset eivät kokisi pientä epämukavuutta.

Ihmisen elämässä tulee ennemmin tai myöhemmin vastaan se, että ymmärtää ettei hän itse olekaan maailman napa. Jos tämä tapahtuu ydinperheen pumpulissa kasvaneelle, aina kaiken saaneelle lapselle vasta aikuisena, ei se ole kuin karhunpalvelus vanhemmalta. Mielestäni lapsi saisi ymmärtää jo aikaisin, että esim perheessä kaikkien hyvinvointi on tärkeää, ei vain lapsen, ja vanhemmat eivät ole olemassa vain lasta varten.

Itkettää ihan tällainen itsekkyys ja piittaamattomus. Aikuinen ei voi uhrata mukavuudestaan muutamaa vuotta lasten vuoksi. Sen sijaan lapsen KOKO LOPPUELÄMÄ saatetaan pilata huonosti hoidetulla erolla. Kyse on lopulta vain ja ainoastaan siitä, onko lasten onnellisuus tärkeämpää kuin oma onnellisuus. Tätä voi miettiä, ja vastauksen perusteella sitten päättää miten toimii. On hyvä muistaa, että lapsetkin sitten vartuttuaan voivat tehdä omat päätöksensä.

Se että vanhemmat ovat onnettomia ja yksinäisiä jopa 12, 15 vuotta on sulle vain muutama vuosi? Siihen nähden että lapsen elämä SAATTAA ottaa hieman pientä osumaa, ehkä. Ihmisen pitää oppia sietämään myös pikku pettymyksiä elämässään, myös alaikäisen. Aikuiset perheessä päättävät suuret linjat, ei lapsi. Siihen on syynsä.

Sotket nyt kaksi eri asiaa. Ei kukaan ole väittänytkään, että lasten pitäisi antaa tehdä perhettä koskevia päätöksiä. Kyse on siitä, ajattelevatko vanhemmat päätöksiä tehdessään enemmän lastensa etua vai omaansa.

Yllättävän moni on valmis vaihtamaan oman pahan olonsa lastensa pahaan oloon. Tämä on varmaan henkisesti niin tiukka paikka, etti sitä pitää yrittää selitellä itselleen parhain päin, kuten tässäkin ketjussa moni tekee.

Tämä on ihan totta ja aika järkyttävää. Olen läheltä seurannut yhtä tapausta, jossa eroäidin kaikki panostus on kohdistunut uuteen miessuhteeseen ja lapset jääneet aivan heitteille. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä lähtökohtaisesti taas peräänkuuluttaisin sitä aikuisen vastuuta ylipäänsä perhettä perustaessa, ja tämä koskee ihan molempia osapuolia. On ihan selvä, että avioero ja kahdessa kodissa juokseminen ei ole lapselle hyvä asia. Voisiko ihmiset miettiä näitä asioita jo ennen lasten hankkimista ja sitoutua tekemään lapsille ja perheelle mahdollisimman hyviä päätöksiä? Avioeroja ei pitäisi edes myöntää pikkulapsiaikana, vaan vasta myöhemmin. Tällä ehkä vältyttäisiin näiltä vielä älyttömimmiltä bonesperhekuvioilta. Tuntemani avioerot eivät johdu mistään väkivallasta tai päihdeongelmasta, vaan ihan vaan siitä, että jompikumpi on päättänyt, että suhde ei enää miellytäkään. Ei mitään oikeaa perusteltua syytä erota. Avioeroperheiden lapsilla on tutkitusti enemmän mielenterveysongelmia, kuin ydinperheiden lapsilla. 

Juuri näin. Minusta pitäisi määrätä esim. 20 000 € sakkomaksu kaikille alle kouluikäisten lasten vanhemmille, jotka haluavat erota. Ennen kuin maksu on suoritettu, eroa ei myönnettäisi. JA eron jälkeen lapset automaattisesti sijoitukseen kolmannelle taholle. Tämä voisi saada vähän harkintaa näiden vauvakuumeisten ääliöiden päähän, ennen kuin mennään lisääntymään sen ensimmäisen suostuvaisen tollon kanssa.

Joo onpa hieno ja kekseliäs juttu ydinperheuskovaiselta. On se niin että niin kauan kuin on sinun kaltaisia, ei kannata edes lisääntyä jos ei aio olla aina ja ikuisesti sen siitoskumppanin kanssa.

Ja vielä tuohon lihavoimaani kohtaan liittyen: minä pidän todella outona sitä, että hankkii lapsia ihmisen kanssa, jos jo lähtökohtaisesti suunnittelee eroavansa tästä.

Joillekin lasten saanti on tärkeää elämässä, ja joskus sitä täydellistä kumppania ei välttämättä tule oikeaan aikaan kohdalle. Itse en edes usko että loppuelämän tyydyttävä suhde on realistinen vaihtoehto itselleni. Haluan lapsia ja olen valmis leikkimään perhettä ihan kivan miehen kanssa sen aikaa, mutta kun lapset on kasvatettu on syytä tarkastella, onko enää mitään oikeaa parisuhdetta jäljellä. Usein ei, koska taannutaan pelkiksi vanhemmiksi (koska lapset menee aina edelle!!) ja sitten on koko parisuhde jo mennyttä.

Miksi en sitten tekisi lapsia yksin? Haluan lapselle toisenkin vanhemman sekä lapsen takia että jakamaan omaa taakkaani. Ryhtyisin kumppanuusvanhemmuuteen mielelläni jos se olisi realistinen vaihtoehto.

Kiinnostaisi kuulla, miksi sinä haluat lapsia? Lasten kasvattaminen on joka tapauksessa raskasta työtä, ja jos ja kun et heistä kuitenkaan välitä, niin tuntuu typerältä nähdä niin paljon vaivaa ikään kuin turhan takia. 

Pidän myös todennäköisenä, että sinun asenteellasi lapsesi eivät vartuttuaan halua olla tekemisissä kanssasi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset ei mene rikki jos vanhemmat ei kärsi sitä ehkä kymmentä vuotta eron ja lasten täysiikäisyyden välissä, kun pitää aina laittaa lapset edelle ja vanhempien onnesta viis.

Vuoroviikkosysteemissä jos lasketaan kaikkien osallisten todennäköinen onni yhteen, se on ainakin mun maalaisjärjellä suurin. Lapsi saa molemmat vanhemmat tasapuolisesti, vanhemmat saavat omat kodit ja lapsivapaata aikaa elää omaa elämäänsä ja löytää jopa uusi kumppani. Eihän se ihannetilanne ole, mutta ei lasten edun takia kahden aikuisen pidä uhrata elämästään vuosia, jopa toistakymmentä, vain jotta lapset eivät kokisi pientä epämukavuutta.

Ihmisen elämässä tulee ennemmin tai myöhemmin vastaan se, että ymmärtää ettei hän itse olekaan maailman napa. Jos tämä tapahtuu ydinperheen pumpulissa kasvaneelle, aina kaiken saaneelle lapselle vasta aikuisena, ei se ole kuin karhunpalvelus vanhemmalta. Mielestäni lapsi saisi ymmärtää jo aikaisin, että esim perheessä kaikkien hyvinvointi on tärkeää, ei vain lapsen, ja vanhemmat eivät ole olemassa vain lasta varten.

Itkettää ihan tällainen itsekkyys ja piittaamattomus. Aikuinen ei voi uhrata mukavuudestaan muutamaa vuotta lasten vuoksi. Sen sijaan lapsen KOKO LOPPUELÄMÄ saatetaan pilata huonosti hoidetulla erolla. Kyse on lopulta vain ja ainoastaan siitä, onko lasten onnellisuus tärkeämpää kuin oma onnellisuus. Tätä voi miettiä, ja vastauksen perusteella sitten päättää miten toimii. On hyvä muistaa, että lapsetkin sitten vartuttuaan voivat tehdä omat päätöksensä.

Se että vanhemmat ovat onnettomia ja yksinäisiä jopa 12, 15 vuotta on sulle vain muutama vuosi? Siihen nähden että lapsen elämä SAATTAA ottaa hieman pientä osumaa, ehkä. Ihmisen pitää oppia sietämään myös pikku pettymyksiä elämässään, myös alaikäisen. Aikuiset perheessä päättävät suuret linjat, ei lapsi. Siihen on syynsä.

Sotket nyt kaksi eri asiaa. Ei kukaan ole väittänytkään, että lasten pitäisi antaa tehdä perhettä koskevia päätöksiä. Kyse on siitä, ajattelevatko vanhemmat päätöksiä tehdessään enemmän lastensa etua vai omaansa.

Yllättävän moni on valmis vaihtamaan oman pahan olonsa lastensa pahaan oloon. Tämä on varmaan henkisesti niin tiukka paikka, etti sitä pitää yrittää selitellä itselleen parhain päin, kuten tässäkin ketjussa moni tekee.

En tiedä eroaako ihmiset sitten kovin kevein perustein jos on lapsia, mutta onhan tässä syytä muistaa sekin, että se ydinperhe nyt ei aina ole se paras vaihtoehto lastenkaan kannalta. Jos toinen vanhemmista on väkivaltainen joko sitä puolisoa tai lapsia kohtaan, tai ihan vain että lasten kotona tapellaan jatkuvasti. Minä havahduin siihen, kun pienempi lapsi piti huutamista ihan normaalina ja isompi (joka muisti ajan jolloin ei tapeltu) sanoi, että häntä harmittaa, kun hän ei saa nukkua rauhassa kun iskä huutaa öisin. Kotimme oli muutaman vuoden varmasti todella turvattoman tuntuinen lapsille ja kadun etten lähtenyt aiemmin. Ja suurin syy lähtemättömyyteen oli tämä ihme aivopesu, että lapsen elämä on pilalla jos vanhemmat eroaa, vanhemmat ovat itsekkäitä jos eroavat ja eroperheet ovat epäonnistuneita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä lähtökohtaisesti taas peräänkuuluttaisin sitä aikuisen vastuuta ylipäänsä perhettä perustaessa, ja tämä koskee ihan molempia osapuolia. On ihan selvä, että avioero ja kahdessa kodissa juokseminen ei ole lapselle hyvä asia. Voisiko ihmiset miettiä näitä asioita jo ennen lasten hankkimista ja sitoutua tekemään lapsille ja perheelle mahdollisimman hyviä päätöksiä? Avioeroja ei pitäisi edes myöntää pikkulapsiaikana, vaan vasta myöhemmin. Tällä ehkä vältyttäisiin näiltä vielä älyttömimmiltä bonesperhekuvioilta. Tuntemani avioerot eivät johdu mistään väkivallasta tai päihdeongelmasta, vaan ihan vaan siitä, että jompikumpi on päättänyt, että suhde ei enää miellytäkään. Ei mitään oikeaa perusteltua syytä erota. Avioeroperheiden lapsilla on tutkitusti enemmän mielenterveysongelmia, kuin ydinperheiden lapsilla. 

Juuri näin. Minusta pitäisi määrätä esim. 20 000 € sakkomaksu kaikille alle kouluikäisten lasten vanhemmille, jotka haluavat erota. Ennen kuin maksu on suoritettu, eroa ei myönnettäisi. JA eron jälkeen lapset automaattisesti sijoitukseen kolmannelle taholle. Tämä voisi saada vähän harkintaa näiden vauvakuumeisten ääliöiden päähän, ennen kuin mennään lisääntymään sen ensimmäisen suostuvaisen tollon kanssa.

Joo onpa hieno ja kekseliäs juttu ydinperheuskovaiselta. On se niin että niin kauan kuin on sinun kaltaisia, ei kannata edes lisääntyä jos ei aio olla aina ja ikuisesti sen siitoskumppanin kanssa.

Ja vielä tuohon lihavoimaani kohtaan liittyen: minä pidän todella outona sitä, että hankkii lapsia ihmisen kanssa, jos jo lähtökohtaisesti suunnittelee eroavansa tästä.

Joillekin lasten saanti on tärkeää elämässä, ja joskus sitä täydellistä kumppania ei välttämättä tule oikeaan aikaan kohdalle. Itse en edes usko että loppuelämän tyydyttävä suhde on realistinen vaihtoehto itselleni. Haluan lapsia ja olen valmis leikkimään perhettä ihan kivan miehen kanssa sen aikaa, mutta kun lapset on kasvatettu on syytä tarkastella, onko enää mitään oikeaa parisuhdetta jäljellä. Usein ei, koska taannutaan pelkiksi vanhemmiksi (koska lapset menee aina edelle!!) ja sitten on koko parisuhde jo mennyttä.

Miksi en sitten tekisi lapsia yksin? Haluan lapselle toisenkin vanhemman sekä lapsen takia että jakamaan omaa taakkaani. Ryhtyisin kumppanuusvanhemmuuteen mielelläni jos se olisi realistinen vaihtoehto.

Kiinnostaisi kuulla, miksi sinä haluat lapsia? Lasten kasvattaminen on joka tapauksessa raskasta työtä, ja jos ja kun et heistä kuitenkaan välitä, niin tuntuu typerältä nähdä niin paljon vaivaa ikään kuin turhan takia. 

Pidän myös todennäköisenä, että sinun asenteellasi lapsesi eivät vartuttuaan halua olla tekemisissä kanssasi. 

Miten niin en välitä? Siksi että en usko ydinperheen olevan ainoa asia joka säästää lapsen kaikilta vastoinkäymisiltä elämässä?

Haluan lapsen varmaan aika tavallisista syistä, suvun jatkaminen jne, en niinkään siksi että haluaisin sitoa jonkun miehen itseeni sillä lapsella loppuiäksi.

Kuten sanottu aiemmin jossain viestissä, itselleni sopisi parhaiten kumppanuus vanhemmuus. Jopa niin että ei asuttaisi ehkä alussakaan yhdessä. Sitten lapsi ei traumatisoidu ainakaan siitä kun perhe HAJOAAAA kun hänelle mitään muutosta ei koskaan tule.

Ja aika tekopyhää selittämistä kyllä noissa halveksuvissa viesteissäsi. Karkeasti puolet avioliitoista päättyy eroon. Jos olen realisti ja tiedän että todennäköisesti en sovellu yhden kumppanin malliin elämässä, niin onko se nyt sitten niin huono juttu? Parempi olla se naiivi 50% ydinperheuskovainen ja erota ns yllätyksenä?

Äskeisestä unohdin sen, että vaikka elämäntapamammaksi en haluaisikaan niin voin silti haluta lapsia. Mielestäni lapsi tulee osaksi perhettä tai sukua tai mitä tahansa yksikköä, ei niin että se syntyvä on joku kuningas jonka pillin mukaan kaikkien on tanssittava.

Haluan tehdä lapsistani itsenäisiä ja pärjääviä eikä paapottuja pumpulissa kasvaneita tolvanoita, joita suojellaan kaikelta täysi-ikäisyyteeen. Sitten niitä ongelmia vasta tulee jos siihen asti on elänyt vailla mitään vastoinkäymisiä.

Vierailija kirjoitti:

Äskeisestä unohdin sen, että vaikka elämäntapamammaksi en haluaisikaan niin voin silti haluta lapsia. Mielestäni lapsi tulee osaksi perhettä tai sukua tai mitä tahansa yksikköä, ei niin että se syntyvä on joku kuningas jonka pillin mukaan kaikkien on tanssittava.

Haluan tehdä lapsistani itsenäisiä ja pärjääviä eikä paapottuja pumpulissa kasvaneita tolvanoita, joita suojellaan kaikelta täysi-ikäisyyteeen. Sitten niitä ongelmia vasta tulee jos siihen asti on elänyt vailla mitään vastoinkäymisiä.

Sinulla tuntuu olevan outo päähänpinttymä, että ydinperhe tarkoittaisi automaattisesti jotain curling-vanhemmuutta. Kyllä lapsen voi kasvattaa ihan itsenäiseksi ja pärjääväksi, vaikka vanhemmat pysyisivätkin yhdessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä lähtökohtaisesti taas peräänkuuluttaisin sitä aikuisen vastuuta ylipäänsä perhettä perustaessa, ja tämä koskee ihan molempia osapuolia. On ihan selvä, että avioero ja kahdessa kodissa juokseminen ei ole lapselle hyvä asia. Voisiko ihmiset miettiä näitä asioita jo ennen lasten hankkimista ja sitoutua tekemään lapsille ja perheelle mahdollisimman hyviä päätöksiä? Avioeroja ei pitäisi edes myöntää pikkulapsiaikana, vaan vasta myöhemmin. Tällä ehkä vältyttäisiin näiltä vielä älyttömimmiltä bonesperhekuvioilta. Tuntemani avioerot eivät johdu mistään väkivallasta tai päihdeongelmasta, vaan ihan vaan siitä, että jompikumpi on päättänyt, että suhde ei enää miellytäkään. Ei mitään oikeaa perusteltua syytä erota. Avioeroperheiden lapsilla on tutkitusti enemmän mielenterveysongelmia, kuin ydinperheiden lapsilla. 

Juuri näin. Minusta pitäisi määrätä esim. 20 000 € sakkomaksu kaikille alle kouluikäisten lasten vanhemmille, jotka haluavat erota. Ennen kuin maksu on suoritettu, eroa ei myönnettäisi. JA eron jälkeen lapset automaattisesti sijoitukseen kolmannelle taholle. Tämä voisi saada vähän harkintaa näiden vauvakuumeisten ääliöiden päähän, ennen kuin mennään lisääntymään sen ensimmäisen suostuvaisen tollon kanssa.

Joo onpa hieno ja kekseliäs juttu ydinperheuskovaiselta. On se niin että niin kauan kuin on sinun kaltaisia, ei kannata edes lisääntyä jos ei aio olla aina ja ikuisesti sen siitoskumppanin kanssa.

Ja vielä tuohon lihavoimaani kohtaan liittyen: minä pidän todella outona sitä, että hankkii lapsia ihmisen kanssa, jos jo lähtökohtaisesti suunnittelee eroavansa tästä.

Joillekin lasten saanti on tärkeää elämässä, ja joskus sitä täydellistä kumppania ei välttämättä tule oikeaan aikaan kohdalle. Itse en edes usko että loppuelämän tyydyttävä suhde on realistinen vaihtoehto itselleni. Haluan lapsia ja olen valmis leikkimään perhettä ihan kivan miehen kanssa sen aikaa, mutta kun lapset on kasvatettu on syytä tarkastella, onko enää mitään oikeaa parisuhdetta jäljellä. Usein ei, koska taannutaan pelkiksi vanhemmiksi (koska lapset menee aina edelle!!) ja sitten on koko parisuhde jo mennyttä.

Miksi en sitten tekisi lapsia yksin? Haluan lapselle toisenkin vanhemman sekä lapsen takia että jakamaan omaa taakkaani. Ryhtyisin kumppanuusvanhemmuuteen mielelläni jos se olisi realistinen vaihtoehto.

Kiinnostaisi kuulla, miksi sinä haluat lapsia? Lasten kasvattaminen on joka tapauksessa raskasta työtä, ja jos ja kun et heistä kuitenkaan välitä, niin tuntuu typerältä nähdä niin paljon vaivaa ikään kuin turhan takia. 

Pidän myös todennäköisenä, että sinun asenteellasi lapsesi eivät vartuttuaan halua olla tekemisissä kanssasi. 

Miten niin en välitä? Siksi että en usko ydinperheen olevan ainoa asia joka säästää lapsen kaikilta vastoinkäymisiltä elämässä?

Ei vaan siksi että aiot vetää maton heidän jalkojensa alta rikkomalla suunnitellusti heidän perheensä, kuitenkaan kertomatta siitä heille etukäteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä lähtökohtaisesti taas peräänkuuluttaisin sitä aikuisen vastuuta ylipäänsä perhettä perustaessa, ja tämä koskee ihan molempia osapuolia. On ihan selvä, että avioero ja kahdessa kodissa juokseminen ei ole lapselle hyvä asia. Voisiko ihmiset miettiä näitä asioita jo ennen lasten hankkimista ja sitoutua tekemään lapsille ja perheelle mahdollisimman hyviä päätöksiä? Avioeroja ei pitäisi edes myöntää pikkulapsiaikana, vaan vasta myöhemmin. Tällä ehkä vältyttäisiin näiltä vielä älyttömimmiltä bonesperhekuvioilta. Tuntemani avioerot eivät johdu mistään väkivallasta tai päihdeongelmasta, vaan ihan vaan siitä, että jompikumpi on päättänyt, että suhde ei enää miellytäkään. Ei mitään oikeaa perusteltua syytä erota. Avioeroperheiden lapsilla on tutkitusti enemmän mielenterveysongelmia, kuin ydinperheiden lapsilla. 

Juuri näin. Minusta pitäisi määrätä esim. 20 000 € sakkomaksu kaikille alle kouluikäisten lasten vanhemmille, jotka haluavat erota. Ennen kuin maksu on suoritettu, eroa ei myönnettäisi. JA eron jälkeen lapset automaattisesti sijoitukseen kolmannelle taholle. Tämä voisi saada vähän harkintaa näiden vauvakuumeisten ääliöiden päähän, ennen kuin mennään lisääntymään sen ensimmäisen suostuvaisen tollon kanssa.

Joo onpa hieno ja kekseliäs juttu ydinperheuskovaiselta. On se niin että niin kauan kuin on sinun kaltaisia, ei kannata edes lisääntyä jos ei aio olla aina ja ikuisesti sen siitoskumppanin kanssa.

Ja vielä tuohon lihavoimaani kohtaan liittyen: minä pidän todella outona sitä, että hankkii lapsia ihmisen kanssa, jos jo lähtökohtaisesti suunnittelee eroavansa tästä.

Joillekin lasten saanti on tärkeää elämässä, ja joskus sitä täydellistä kumppania ei välttämättä tule oikeaan aikaan kohdalle. Itse en edes usko että loppuelämän tyydyttävä suhde on realistinen vaihtoehto itselleni. Haluan lapsia ja olen valmis leikkimään perhettä ihan kivan miehen kanssa sen aikaa, mutta kun lapset on kasvatettu on syytä tarkastella, onko enää mitään oikeaa parisuhdetta jäljellä. Usein ei, koska taannutaan pelkiksi vanhemmiksi (koska lapset menee aina edelle!!) ja sitten on koko parisuhde jo mennyttä.

Miksi en sitten tekisi lapsia yksin? Haluan lapselle toisenkin vanhemman sekä lapsen takia että jakamaan omaa taakkaani. Ryhtyisin kumppanuusvanhemmuuteen mielelläni jos se olisi realistinen vaihtoehto.

Kiinnostaisi kuulla, miksi sinä haluat lapsia? Lasten kasvattaminen on joka tapauksessa raskasta työtä, ja jos ja kun et heistä kuitenkaan välitä, niin tuntuu typerältä nähdä niin paljon vaivaa ikään kuin turhan takia. 

Pidän myös todennäköisenä, että sinun asenteellasi lapsesi eivät vartuttuaan halua olla tekemisissä kanssasi. 

Miten niin en välitä? Siksi että en usko ydinperheen olevan ainoa asia joka säästää lapsen kaikilta vastoinkäymisiltä elämässä?

Haluan lapsen varmaan aika tavallisista syistä, suvun jatkaminen jne, en niinkään siksi että haluaisin sitoa jonkun miehen itseeni sillä lapsella loppuiäksi.

Kuten sanottu aiemmin jossain viestissä, itselleni sopisi parhaiten kumppanuus vanhemmuus. Jopa niin että ei asuttaisi ehkä alussakaan yhdessä. Sitten lapsi ei traumatisoidu ainakaan siitä kun perhe HAJOAAAA kun hänelle mitään muutosta ei koskaan tule.

Ja aika tekopyhää selittämistä kyllä noissa halveksuvissa viesteissäsi. Karkeasti puolet avioliitoista päättyy eroon. Jos olen realisti ja tiedän että todennäköisesti en sovellu yhden kumppanin malliin elämässä, niin onko se nyt sitten niin huono juttu? Parempi olla se naiivi 50% ydinperheuskovainen ja erota ns yllätyksenä?

Mielestäni en ole kirjoittanut halveksuvia viestejä. Minun viestejäni ovat 310 , 305 ja 302, sitä edelliset jossain 200 tienoilla. En minä mitenkään yksin ole mielipiteineni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset ei mene rikki jos vanhemmat ei kärsi sitä ehkä kymmentä vuotta eron ja lasten täysiikäisyyden välissä, kun pitää aina laittaa lapset edelle ja vanhempien onnesta viis.

Vuoroviikkosysteemissä jos lasketaan kaikkien osallisten todennäköinen onni yhteen, se on ainakin mun maalaisjärjellä suurin. Lapsi saa molemmat vanhemmat tasapuolisesti, vanhemmat saavat omat kodit ja lapsivapaata aikaa elää omaa elämäänsä ja löytää jopa uusi kumppani. Eihän se ihannetilanne ole, mutta ei lasten edun takia kahden aikuisen pidä uhrata elämästään vuosia, jopa toistakymmentä, vain jotta lapset eivät kokisi pientä epämukavuutta.

Ihmisen elämässä tulee ennemmin tai myöhemmin vastaan se, että ymmärtää ettei hän itse olekaan maailman napa. Jos tämä tapahtuu ydinperheen pumpulissa kasvaneelle, aina kaiken saaneelle lapselle vasta aikuisena, ei se ole kuin karhunpalvelus vanhemmalta. Mielestäni lapsi saisi ymmärtää jo aikaisin, että esim perheessä kaikkien hyvinvointi on tärkeää, ei vain lapsen, ja vanhemmat eivät ole olemassa vain lasta varten.

Itkettää ihan tällainen itsekkyys ja piittaamattomus. Aikuinen ei voi uhrata mukavuudestaan muutamaa vuotta lasten vuoksi. Sen sijaan lapsen KOKO LOPPUELÄMÄ saatetaan pilata huonosti hoidetulla erolla. Kyse on lopulta vain ja ainoastaan siitä, onko lasten onnellisuus tärkeämpää kuin oma onnellisuus. Tätä voi miettiä, ja vastauksen perusteella sitten päättää miten toimii. On hyvä muistaa, että lapsetkin sitten vartuttuaan voivat tehdä omat päätöksensä.

Se että vanhemmat ovat onnettomia ja yksinäisiä jopa 12, 15 vuotta on sulle vain muutama vuosi? Siihen nähden että lapsen elämä SAATTAA ottaa hieman pientä osumaa, ehkä. Ihmisen pitää oppia sietämään myös pikku pettymyksiä elämässään, myös alaikäisen. Aikuiset perheessä päättävät suuret linjat, ei lapsi. Siihen on syynsä.

Sotket nyt kaksi eri asiaa. Ei kukaan ole väittänytkään, että lasten pitäisi antaa tehdä perhettä koskevia päätöksiä. Kyse on siitä, ajattelevatko vanhemmat päätöksiä tehdessään enemmän lastensa etua vai omaansa.

Yllättävän moni on valmis vaihtamaan oman pahan olonsa lastensa pahaan oloon. Tämä on varmaan henkisesti niin tiukka paikka, etti sitä pitää yrittää selitellä itselleen parhain päin, kuten tässäkin ketjussa moni tekee.

En tiedä eroaako ihmiset sitten kovin kevein perustein jos on lapsia, mutta onhan tässä syytä muistaa sekin, että se ydinperhe nyt ei aina ole se paras vaihtoehto lastenkaan kannalta. Jos toinen vanhemmista on väkivaltainen joko sitä puolisoa tai lapsia kohtaan, tai ihan vain että lasten kotona tapellaan jatkuvasti. Minä havahduin siihen, kun pienempi lapsi piti huutamista ihan normaalina ja isompi (joka muisti ajan jolloin ei tapeltu) sanoi, että häntä harmittaa, kun hän ei saa nukkua rauhassa kun iskä huutaa öisin. Kotimme oli muutaman vuoden varmasti todella turvattoman tuntuinen lapsille ja kadun etten lähtenyt aiemmin. Ja suurin syy lähtemättömyyteen oli tämä ihme aivopesu, että lapsen elämä on pilalla jos vanhemmat eroaa, vanhemmat ovat itsekkäitä jos eroavat ja eroperheet ovat epäonnistuneita.

No ei kait sitä eroa onnistumisenakaan voi pitää? Uskoisin että todella harvat suunnittelevat erovansa kun perustavat perheen. Täällä on tuo yksi outo tyyppi joka tällaista puhuu, mutta ymmärtääkseni hänellä ei vielä olekaan lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Äskeisestä unohdin sen, että vaikka elämäntapamammaksi en haluaisikaan niin voin silti haluta lapsia. Mielestäni lapsi tulee osaksi perhettä tai sukua tai mitä tahansa yksikköä, ei niin että se syntyvä on joku kuningas jonka pillin mukaan kaikkien on tanssittava.

Haluan tehdä lapsistani itsenäisiä ja pärjääviä eikä paapottuja pumpulissa kasvaneita tolvanoita, joita suojellaan kaikelta täysi-ikäisyyteeen. Sitten niitä ongelmia vasta tulee jos siihen asti on elänyt vailla mitään vastoinkäymisiä.

Yleensä itsenäiset ja pärjäävät ihmiset kasvavat niissä oloissa, joissa heitä pienenä suojellaan vastoinkäymisiltä. Hassua mutta totta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä lähtökohtaisesti taas peräänkuuluttaisin sitä aikuisen vastuuta ylipäänsä perhettä perustaessa, ja tämä koskee ihan molempia osapuolia. On ihan selvä, että avioero ja kahdessa kodissa juokseminen ei ole lapselle hyvä asia. Voisiko ihmiset miettiä näitä asioita jo ennen lasten hankkimista ja sitoutua tekemään lapsille ja perheelle mahdollisimman hyviä päätöksiä? Avioeroja ei pitäisi edes myöntää pikkulapsiaikana, vaan vasta myöhemmin. Tällä ehkä vältyttäisiin näiltä vielä älyttömimmiltä bonesperhekuvioilta. Tuntemani avioerot eivät johdu mistään väkivallasta tai päihdeongelmasta, vaan ihan vaan siitä, että jompikumpi on päättänyt, että suhde ei enää miellytäkään. Ei mitään oikeaa perusteltua syytä erota. Avioeroperheiden lapsilla on tutkitusti enemmän mielenterveysongelmia, kuin ydinperheiden lapsilla. 

Juuri näin. Minusta pitäisi määrätä esim. 20 000 € sakkomaksu kaikille alle kouluikäisten lasten vanhemmille, jotka haluavat erota. Ennen kuin maksu on suoritettu, eroa ei myönnettäisi. JA eron jälkeen lapset automaattisesti sijoitukseen kolmannelle taholle. Tämä voisi saada vähän harkintaa näiden vauvakuumeisten ääliöiden päähän, ennen kuin mennään lisääntymään sen ensimmäisen suostuvaisen tollon kanssa.

Joo onpa hieno ja kekseliäs juttu ydinperheuskovaiselta. On se niin että niin kauan kuin on sinun kaltaisia, ei kannata edes lisääntyä jos ei aio olla aina ja ikuisesti sen siitoskumppanin kanssa.

Ja vielä tuohon lihavoimaani kohtaan liittyen: minä pidän todella outona sitä, että hankkii lapsia ihmisen kanssa, jos jo lähtökohtaisesti suunnittelee eroavansa tästä.

Joillekin lasten saanti on tärkeää elämässä, ja joskus sitä täydellistä kumppania ei välttämättä tule oikeaan aikaan kohdalle. Itse en edes usko että loppuelämän tyydyttävä suhde on realistinen vaihtoehto itselleni. Haluan lapsia ja olen valmis leikkimään perhettä ihan kivan miehen kanssa sen aikaa, mutta kun lapset on kasvatettu on syytä tarkastella, onko enää mitään oikeaa parisuhdetta jäljellä. Usein ei, koska taannutaan pelkiksi vanhemmiksi (koska lapset menee aina edelle!!) ja sitten on koko parisuhde jo mennyttä.

Miksi en sitten tekisi lapsia yksin? Haluan lapselle toisenkin vanhemman sekä lapsen takia että jakamaan omaa taakkaani. Ryhtyisin kumppanuusvanhemmuuteen mielelläni jos se olisi realistinen vaihtoehto.

Kiinnostaisi kuulla, miksi sinä haluat lapsia? Lasten kasvattaminen on joka tapauksessa raskasta työtä, ja jos ja kun et heistä kuitenkaan välitä, niin tuntuu typerältä nähdä niin paljon vaivaa ikään kuin turhan takia. 

Pidän myös todennäköisenä, että sinun asenteellasi lapsesi eivät vartuttuaan halua olla tekemisissä kanssasi. 

Miten niin en välitä? Siksi että en usko ydinperheen olevan ainoa asia joka säästää lapsen kaikilta vastoinkäymisiltä elämässä?

Ei vaan siksi että aiot vetää maton heidän jalkojensa alta rikkomalla suunnitellusti heidän perheensä, kuitenkaan kertomatta siitä heille etukäteen.

Siksi juuri mieluiten kumppanuusvanhemmuus niin koskaan ei tarvitsisi luoda lapselle mitään illuusiota siitä perheestä jossa rakastavat vanhemmat asuvat aina saman katon alla. Valitettavasti tällaisten löytäminen on vaan vähän kiven alla.

Tietenkään en pidä pois suljettuna että lapselle kertoo jo alusta asti että ei isä ja äiti välttämättä asu yhdessä aina mutta se ei liity mitenkään siihen ettei molemmat olisi aina lapsen perhe. Ei lapset ihan tyhmiä ole, niille voi puhua, eikä ydinperhekäsitys synny niille jo kohdussa.

Nykyinen mies tietää mitä ajattelen ja on samalla tavalla realisti että ei hänkään ole pakolla loppuelämän parisuhteen perässä. Hänkin haluaa lapsen kuitenkin eikä aikaa ole hänelläkään loputtomiin. Siinä mielessä tämä on juuri tässä kohtaa hyvä löytö.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset ei mene rikki jos vanhemmat ei kärsi sitä ehkä kymmentä vuotta eron ja lasten täysiikäisyyden välissä, kun pitää aina laittaa lapset edelle ja vanhempien onnesta viis.

Vuoroviikkosysteemissä jos lasketaan kaikkien osallisten todennäköinen onni yhteen, se on ainakin mun maalaisjärjellä suurin. Lapsi saa molemmat vanhemmat tasapuolisesti, vanhemmat saavat omat kodit ja lapsivapaata aikaa elää omaa elämäänsä ja löytää jopa uusi kumppani. Eihän se ihannetilanne ole, mutta ei lasten edun takia kahden aikuisen pidä uhrata elämästään vuosia, jopa toistakymmentä, vain jotta lapset eivät kokisi pientä epämukavuutta.

Ihmisen elämässä tulee ennemmin tai myöhemmin vastaan se, että ymmärtää ettei hän itse olekaan maailman napa. Jos tämä tapahtuu ydinperheen pumpulissa kasvaneelle, aina kaiken saaneelle lapselle vasta aikuisena, ei se ole kuin karhunpalvelus vanhemmalta. Mielestäni lapsi saisi ymmärtää jo aikaisin, että esim perheessä kaikkien hyvinvointi on tärkeää, ei vain lapsen, ja vanhemmat eivät ole olemassa vain lasta varten.

Itkettää ihan tällainen itsekkyys ja piittaamattomus. Aikuinen ei voi uhrata mukavuudestaan muutamaa vuotta lasten vuoksi. Sen sijaan lapsen KOKO LOPPUELÄMÄ saatetaan pilata huonosti hoidetulla erolla. Kyse on lopulta vain ja ainoastaan siitä, onko lasten onnellisuus tärkeämpää kuin oma onnellisuus. Tätä voi miettiä, ja vastauksen perusteella sitten päättää miten toimii. On hyvä muistaa, että lapsetkin sitten vartuttuaan voivat tehdä omat päätöksensä.

Se että vanhemmat ovat onnettomia ja yksinäisiä jopa 12, 15 vuotta on sulle vain muutama vuosi? Siihen nähden että lapsen elämä SAATTAA ottaa hieman pientä osumaa, ehkä. Ihmisen pitää oppia sietämään myös pikku pettymyksiä elämässään, myös alaikäisen. Aikuiset perheessä päättävät suuret linjat, ei lapsi. Siihen on syynsä.

Jos perheen hajoaminen on lapselle vain ”pientä osumaa”, niin aikuiselle, jolla on paljon enemmän elämänkokemusta ja selviytymiskeinoja, onnettomana eläminen lienee hyttysenpistoon verrattavissa.

Teen lapsia eli luovun kaikesta omasta onnesta loppuelämäksi. Koska lapsen onni on ainoa millä on enää koskaan merkitystä. Lapsia pitää myös elättää koko loppuelämä jos ne eivät halua mennä töihin (voi tulla pettymyksiä, lapsi kärsii!). Eihän nyt pumpulissa kasvatetulta, vanhempien elämän keskipisteeltä voi koskaan vaatia edes itsenäistymistä. Jos joku koskaan sanoo koulussa rumasti lapselle tai eka tyttöystävä jättää, vanhemman tulee olla hysteerinen ja kieltää sellaiset, koska lapsi kärsii kun kyllähän lapsen pitää saada elää elämänsä kuvitellen että on maailman tärkein ihminen ja kaiken tulee mennä hänen ehdoillaan.

Näin sitä mammat kasvattaa omillaan pärjääviä ihmisiä.

Teen lapsia koska haluan itsekkäästi jatkaa omaa perimääni. Koska minun toiveeni ja haluni on ainoa millä on merkitystä. Lapsista ei tarvitse synnytyksen jälkeen enää piitata koska ne häiritsevät itseni ja naiseuteni toteuttamista. Eihän nyt minulta, pumpulissa kasvaneelta oman elämäni keskipisteeltä voi vaatia vastuunottoa. Jos joku koskaan sanoo minulle totuuden minusta itsestäni, tulen hysteeriseksi ja kiellän sellaiset koska kyllähän minun täytyy saada elää elämäni kuvitellen että olen maailman tärkein ihminen ja kaiken tulee mennä minun ehdoillani.

Näin kasvatetaan tyypillinen av-vuoroviikkolapsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset ei mene rikki jos vanhemmat ei kärsi sitä ehkä kymmentä vuotta eron ja lasten täysiikäisyyden välissä, kun pitää aina laittaa lapset edelle ja vanhempien onnesta viis.

Vuoroviikkosysteemissä jos lasketaan kaikkien osallisten todennäköinen onni yhteen, se on ainakin mun maalaisjärjellä suurin. Lapsi saa molemmat vanhemmat tasapuolisesti, vanhemmat saavat omat kodit ja lapsivapaata aikaa elää omaa elämäänsä ja löytää jopa uusi kumppani. Eihän se ihannetilanne ole, mutta ei lasten edun takia kahden aikuisen pidä uhrata elämästään vuosia, jopa toistakymmentä, vain jotta lapset eivät kokisi pientä epämukavuutta.

Ihmisen elämässä tulee ennemmin tai myöhemmin vastaan se, että ymmärtää ettei hän itse olekaan maailman napa. Jos tämä tapahtuu ydinperheen pumpulissa kasvaneelle, aina kaiken saaneelle lapselle vasta aikuisena, ei se ole kuin karhunpalvelus vanhemmalta. Mielestäni lapsi saisi ymmärtää jo aikaisin, että esim perheessä kaikkien hyvinvointi on tärkeää, ei vain lapsen, ja vanhemmat eivät ole olemassa vain lasta varten.

Itkettää ihan tällainen itsekkyys ja piittaamattomus. Aikuinen ei voi uhrata mukavuudestaan muutamaa vuotta lasten vuoksi. Sen sijaan lapsen KOKO LOPPUELÄMÄ saatetaan pilata huonosti hoidetulla erolla. Kyse on lopulta vain ja ainoastaan siitä, onko lasten onnellisuus tärkeämpää kuin oma onnellisuus. Tätä voi miettiä, ja vastauksen perusteella sitten päättää miten toimii. On hyvä muistaa, että lapsetkin sitten vartuttuaan voivat tehdä omat päätöksensä.

Se että vanhemmat ovat onnettomia ja yksinäisiä jopa 12, 15 vuotta on sulle vain muutama vuosi? Siihen nähden että lapsen elämä SAATTAA ottaa hieman pientä osumaa, ehkä. Ihmisen pitää oppia sietämään myös pikku pettymyksiä elämässään, myös alaikäisen. Aikuiset perheessä päättävät suuret linjat, ei lapsi. Siihen on syynsä.

Jos perheen hajoaminen on lapselle vain ”pientä osumaa”, niin aikuiselle, jolla on paljon enemmän elämänkokemusta ja selviytymiskeinoja, onnettomana eläminen lienee hyttysenpistoon verrattavissa.

Teen lapsia eli luovun kaikesta omasta onnesta loppuelämäksi. Koska lapsen onni on ainoa millä on enää koskaan merkitystä. Lapsia pitää myös elättää koko loppuelämä jos ne eivät halua mennä töihin (voi tulla pettymyksiä, lapsi kärsii!). Eihän nyt pumpulissa kasvatetulta, vanhempien elämän keskipisteeltä voi koskaan vaatia edes itsenäistymistä. Jos joku koskaan sanoo koulussa rumasti lapselle tai eka tyttöystävä jättää, vanhemman tulee olla hysteerinen ja kieltää sellaiset, koska lapsi kärsii kun kyllähän lapsen pitää saada elää elämänsä kuvitellen että on maailman tärkein ihminen ja kaiken tulee mennä hänen ehdoillaan.

Näin sitä mammat kasvattaa omillaan pärjääviä ihmisiä.

Teen lapsia koska haluan itsekkäästi jatkaa omaa perimääni. Koska minun toiveeni ja haluni on ainoa millä on merkitystä. Lapsista ei tarvitse synnytyksen jälkeen enää piitata koska ne häiritsevät itseni ja naiseuteni toteuttamista. Eihän nyt minulta, pumpulissa kasvaneelta oman elämäni keskipisteeltä voi vaatia vastuunottoa. Jos joku koskaan sanoo minulle totuuden minusta itsestäni, tulen hysteeriseksi ja kiellän sellaiset koska kyllähän minun täytyy saada elää elämäni kuvitellen että olen maailman tärkein ihminen ja kaiken tulee mennä minun ehdoillani.

Näin kasvatetaan tyypillinen av-vuoroviikkolapsi.

PLUS että jos kuitenkin teen jotain jonka joku muu voisi käsittää huonoksi asiaksi, se johtuu jostain muusta kuin minusta itsestäni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset ei mene rikki jos vanhemmat ei kärsi sitä ehkä kymmentä vuotta eron ja lasten täysiikäisyyden välissä, kun pitää aina laittaa lapset edelle ja vanhempien onnesta viis.

Vuoroviikkosysteemissä jos lasketaan kaikkien osallisten todennäköinen onni yhteen, se on ainakin mun maalaisjärjellä suurin. Lapsi saa molemmat vanhemmat tasapuolisesti, vanhemmat saavat omat kodit ja lapsivapaata aikaa elää omaa elämäänsä ja löytää jopa uusi kumppani. Eihän se ihannetilanne ole, mutta ei lasten edun takia kahden aikuisen pidä uhrata elämästään vuosia, jopa toistakymmentä, vain jotta lapset eivät kokisi pientä epämukavuutta.

Ihmisen elämässä tulee ennemmin tai myöhemmin vastaan se, että ymmärtää ettei hän itse olekaan maailman napa. Jos tämä tapahtuu ydinperheen pumpulissa kasvaneelle, aina kaiken saaneelle lapselle vasta aikuisena, ei se ole kuin karhunpalvelus vanhemmalta. Mielestäni lapsi saisi ymmärtää jo aikaisin, että esim perheessä kaikkien hyvinvointi on tärkeää, ei vain lapsen, ja vanhemmat eivät ole olemassa vain lasta varten.

Itkettää ihan tällainen itsekkyys ja piittaamattomus. Aikuinen ei voi uhrata mukavuudestaan muutamaa vuotta lasten vuoksi. Sen sijaan lapsen KOKO LOPPUELÄMÄ saatetaan pilata huonosti hoidetulla erolla. Kyse on lopulta vain ja ainoastaan siitä, onko lasten onnellisuus tärkeämpää kuin oma onnellisuus. Tätä voi miettiä, ja vastauksen perusteella sitten päättää miten toimii. On hyvä muistaa, että lapsetkin sitten vartuttuaan voivat tehdä omat päätöksensä.

Se että vanhemmat ovat onnettomia ja yksinäisiä jopa 12, 15 vuotta on sulle vain muutama vuosi? Siihen nähden että lapsen elämä SAATTAA ottaa hieman pientä osumaa, ehkä. Ihmisen pitää oppia sietämään myös pikku pettymyksiä elämässään, myös alaikäisen. Aikuiset perheessä päättävät suuret linjat, ei lapsi. Siihen on syynsä.

Jos perheen hajoaminen on lapselle vain ”pientä osumaa”, niin aikuiselle, jolla on paljon enemmän elämänkokemusta ja selviytymiskeinoja, onnettomana eläminen lienee hyttysenpistoon verrattavissa.

Teen lapsia eli luovun kaikesta omasta onnesta loppuelämäksi. Koska lapsen onni on ainoa millä on enää koskaan merkitystä. Lapsia pitää myös elättää koko loppuelämä jos ne eivät halua mennä töihin (voi tulla pettymyksiä, lapsi kärsii!). Eihän nyt pumpulissa kasvatetulta, vanhempien elämän keskipisteeltä voi koskaan vaatia edes itsenäistymistä. Jos joku koskaan sanoo koulussa rumasti lapselle tai eka tyttöystävä jättää, vanhemman tulee olla hysteerinen ja kieltää sellaiset, koska lapsi kärsii kun kyllähän lapsen pitää saada elää elämänsä kuvitellen että on maailman tärkein ihminen ja kaiken tulee mennä hänen ehdoillaan.

Näin sitä mammat kasvattaa omillaan pärjääviä ihmisiä.

Teen lapsia koska haluan itsekkäästi jatkaa omaa perimääni. Koska minun toiveeni ja haluni on ainoa millä on merkitystä. Lapsista ei tarvitse synnytyksen jälkeen enää piitata koska ne häiritsevät itseni ja naiseuteni toteuttamista. Eihän nyt minulta, pumpulissa kasvaneelta oman elämäni keskipisteeltä voi vaatia vastuunottoa. Jos joku koskaan sanoo minulle totuuden minusta itsestäni, tulen hysteeriseksi ja kiellän sellaiset koska kyllähän minun täytyy saada elää elämäni kuvitellen että olen maailman tärkein ihminen ja kaiken tulee mennä minun ehdoillani.

Näin kasvatetaan tyypillinen av-vuoroviikkolapsi.

Täh? Jokainen tekee lapsia itsekkäistä syistä. Ihan jokainen. Nykyään siis, ennen niitä vain tuli eikö joko elämää välttämättä eletty vain niiden lasten ehdoilla.

Kyllä lapsista pitää välittää jos ne tekee mutta sen ei tarvitse olla samanlaista kuin joidenkin ydinperheuskovaisten mielestä on. Jokaisen onnellisuus perheessä on tärkeää. Ei vain sen lapsen. Tämänhän supermammat haluaa kieltää täysin. Vain lasten ehdoilla aina ja ikuisesti.

Mutta varmaankin teidän mielestä en ole soveltuva vanhemmaksi kun en usko naiiviin kuvitelmaan pysyvästä ydinperheestä. Että parempi kaikille osapuolille että se ero ja perheen hajoaminen tulee täysin yllätyksenä ja riitaisana, traumatisoivana kaikille kun ei osattu varautua siihen ettei tämä ollutkaan ikuista. Koska 50% perheissä niin käy. Kunhan oli hyvät aikeet niin se riittää!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äskeisestä unohdin sen, että vaikka elämäntapamammaksi en haluaisikaan niin voin silti haluta lapsia. Mielestäni lapsi tulee osaksi perhettä tai sukua tai mitä tahansa yksikköä, ei niin että se syntyvä on joku kuningas jonka pillin mukaan kaikkien on tanssittava.

Haluan tehdä lapsistani itsenäisiä ja pärjääviä eikä paapottuja pumpulissa kasvaneita tolvanoita, joita suojellaan kaikelta täysi-ikäisyyteeen. Sitten niitä ongelmia vasta tulee jos siihen asti on elänyt vailla mitään vastoinkäymisiä.

Yleensä itsenäiset ja pärjäävät ihmiset kasvavat niissä oloissa, joissa heitä pienenä suojellaan vastoinkäymisiltä. Hassua mutta totta.

Hassua, mulle kävi juuri toisinpäin. Vanhemmat eivät ole vieläkään eronneet, tosin riitelivät paljon. Mutta sehän on tärkeintä että ollaan yhdessä.

Multa ei vaadittu asioita eikä opetettu olemaan itsenäinen, asiat tehtiin puolestani ja suojeltiin. Siksi elämä onkin ollut hankalaa. En itse tekisi sellaista vahinkoa kellekään jos vanhempi olisin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset ei mene rikki jos vanhemmat ei kärsi sitä ehkä kymmentä vuotta eron ja lasten täysiikäisyyden välissä, kun pitää aina laittaa lapset edelle ja vanhempien onnesta viis.

Vuoroviikkosysteemissä jos lasketaan kaikkien osallisten todennäköinen onni yhteen, se on ainakin mun maalaisjärjellä suurin. Lapsi saa molemmat vanhemmat tasapuolisesti, vanhemmat saavat omat kodit ja lapsivapaata aikaa elää omaa elämäänsä ja löytää jopa uusi kumppani. Eihän se ihannetilanne ole, mutta ei lasten edun takia kahden aikuisen pidä uhrata elämästään vuosia, jopa toistakymmentä, vain jotta lapset eivät kokisi pientä epämukavuutta.

Ihmisen elämässä tulee ennemmin tai myöhemmin vastaan se, että ymmärtää ettei hän itse olekaan maailman napa. Jos tämä tapahtuu ydinperheen pumpulissa kasvaneelle, aina kaiken saaneelle lapselle vasta aikuisena, ei se ole kuin karhunpalvelus vanhemmalta. Mielestäni lapsi saisi ymmärtää jo aikaisin, että esim perheessä kaikkien hyvinvointi on tärkeää, ei vain lapsen, ja vanhemmat eivät ole olemassa vain lasta varten.

Itkettää ihan tällainen itsekkyys ja piittaamattomus. Aikuinen ei voi uhrata mukavuudestaan muutamaa vuotta lasten vuoksi. Sen sijaan lapsen KOKO LOPPUELÄMÄ saatetaan pilata huonosti hoidetulla erolla. Kyse on lopulta vain ja ainoastaan siitä, onko lasten onnellisuus tärkeämpää kuin oma onnellisuus. Tätä voi miettiä, ja vastauksen perusteella sitten päättää miten toimii. On hyvä muistaa, että lapsetkin sitten vartuttuaan voivat tehdä omat päätöksensä.

Se että vanhemmat ovat onnettomia ja yksinäisiä jopa 12, 15 vuotta on sulle vain muutama vuosi? Siihen nähden että lapsen elämä SAATTAA ottaa hieman pientä osumaa, ehkä. Ihmisen pitää oppia sietämään myös pikku pettymyksiä elämässään, myös alaikäisen. Aikuiset perheessä päättävät suuret linjat, ei lapsi. Siihen on syynsä.

Jos perheen hajoaminen on lapselle vain ”pientä osumaa”, niin aikuiselle, jolla on paljon enemmän elämänkokemusta ja selviytymiskeinoja, onnettomana eläminen lienee hyttysenpistoon verrattavissa.

Teen lapsia eli luovun kaikesta omasta onnesta loppuelämäksi. Koska lapsen onni on ainoa millä on enää koskaan merkitystä. Lapsia pitää myös elättää koko loppuelämä jos ne eivät halua mennä töihin (voi tulla pettymyksiä, lapsi kärsii!). Eihän nyt pumpulissa kasvatetulta, vanhempien elämän keskipisteeltä voi koskaan vaatia edes itsenäistymistä. Jos joku koskaan sanoo koulussa rumasti lapselle tai eka tyttöystävä jättää, vanhemman tulee olla hysteerinen ja kieltää sellaiset, koska lapsi kärsii kun kyllähän lapsen pitää saada elää elämänsä kuvitellen että on maailman tärkein ihminen ja kaiken tulee mennä hänen ehdoillaan.

Näin sitä mammat kasvattaa omillaan pärjääviä ihmisiä.

Teen lapsia koska haluan itsekkäästi jatkaa omaa perimääni. Koska minun toiveeni ja haluni on ainoa millä on merkitystä. Lapsista ei tarvitse synnytyksen jälkeen enää piitata koska ne häiritsevät itseni ja naiseuteni toteuttamista. Eihän nyt minulta, pumpulissa kasvaneelta oman elämäni keskipisteeltä voi vaatia vastuunottoa. Jos joku koskaan sanoo minulle totuuden minusta itsestäni, tulen hysteeriseksi ja kiellän sellaiset koska kyllähän minun täytyy saada elää elämäni kuvitellen että olen maailman tärkein ihminen ja kaiken tulee mennä minun ehdoillani.

Näin kasvatetaan tyypillinen av-vuoroviikkolapsi.

Täh? Jokainen tekee lapsia itsekkäistä syistä. Ihan jokainen. Nykyään siis, ennen niitä vain tuli eikö joko elämää välttämättä eletty vain niiden lasten ehdoilla.

Kyllä lapsista pitää välittää jos ne tekee mutta sen ei tarvitse olla samanlaista kuin joidenkin ydinperheuskovaisten mielestä on. Jokaisen onnellisuus perheessä on tärkeää. Ei vain sen lapsen. Tämänhän supermammat haluaa kieltää täysin. Vain lasten ehdoilla aina ja ikuisesti.

Mutta varmaankin teidän mielestä en ole soveltuva vanhemmaksi kun en usko naiiviin kuvitelmaan pysyvästä ydinperheestä. Että parempi kaikille osapuolille että se ero ja perheen hajoaminen tulee täysin yllätyksenä ja riitaisana, traumatisoivana kaikille kun ei osattu varautua siihen ettei tämä ollutkaan ikuista. Koska 50% perheissä niin käy. Kunhan oli hyvät aikeet niin se riittää!

*huokaus* 

Parempi kaikille on, että ainakin juuri sinä jätät ne lapset tekemättä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset ei mene rikki jos vanhemmat ei kärsi sitä ehkä kymmentä vuotta eron ja lasten täysiikäisyyden välissä, kun pitää aina laittaa lapset edelle ja vanhempien onnesta viis.

Vuoroviikkosysteemissä jos lasketaan kaikkien osallisten todennäköinen onni yhteen, se on ainakin mun maalaisjärjellä suurin. Lapsi saa molemmat vanhemmat tasapuolisesti, vanhemmat saavat omat kodit ja lapsivapaata aikaa elää omaa elämäänsä ja löytää jopa uusi kumppani. Eihän se ihannetilanne ole, mutta ei lasten edun takia kahden aikuisen pidä uhrata elämästään vuosia, jopa toistakymmentä, vain jotta lapset eivät kokisi pientä epämukavuutta.

Ihmisen elämässä tulee ennemmin tai myöhemmin vastaan se, että ymmärtää ettei hän itse olekaan maailman napa. Jos tämä tapahtuu ydinperheen pumpulissa kasvaneelle, aina kaiken saaneelle lapselle vasta aikuisena, ei se ole kuin karhunpalvelus vanhemmalta. Mielestäni lapsi saisi ymmärtää jo aikaisin, että esim perheessä kaikkien hyvinvointi on tärkeää, ei vain lapsen, ja vanhemmat eivät ole olemassa vain lasta varten.

Itkettää ihan tällainen itsekkyys ja piittaamattomus. Aikuinen ei voi uhrata mukavuudestaan muutamaa vuotta lasten vuoksi. Sen sijaan lapsen KOKO LOPPUELÄMÄ saatetaan pilata huonosti hoidetulla erolla. Kyse on lopulta vain ja ainoastaan siitä, onko lasten onnellisuus tärkeämpää kuin oma onnellisuus. Tätä voi miettiä, ja vastauksen perusteella sitten päättää miten toimii. On hyvä muistaa, että lapsetkin sitten vartuttuaan voivat tehdä omat päätöksensä.

Se että vanhemmat ovat onnettomia ja yksinäisiä jopa 12, 15 vuotta on sulle vain muutama vuosi? Siihen nähden että lapsen elämä SAATTAA ottaa hieman pientä osumaa, ehkä. Ihmisen pitää oppia sietämään myös pikku pettymyksiä elämässään, myös alaikäisen. Aikuiset perheessä päättävät suuret linjat, ei lapsi. Siihen on syynsä.

Jos perheen hajoaminen on lapselle vain ”pientä osumaa”, niin aikuiselle, jolla on paljon enemmän elämänkokemusta ja selviytymiskeinoja, onnettomana eläminen lienee hyttysenpistoon verrattavissa.

Teen lapsia eli luovun kaikesta omasta onnesta loppuelämäksi. Koska lapsen onni on ainoa millä on enää koskaan merkitystä. Lapsia pitää myös elättää koko loppuelämä jos ne eivät halua mennä töihin (voi tulla pettymyksiä, lapsi kärsii!). Eihän nyt pumpulissa kasvatetulta, vanhempien elämän keskipisteeltä voi koskaan vaatia edes itsenäistymistä. Jos joku koskaan sanoo koulussa rumasti lapselle tai eka tyttöystävä jättää, vanhemman tulee olla hysteerinen ja kieltää sellaiset, koska lapsi kärsii kun kyllähän lapsen pitää saada elää elämänsä kuvitellen että on maailman tärkein ihminen ja kaiken tulee mennä hänen ehdoillaan.

Näin sitä mammat kasvattaa omillaan pärjääviä ihmisiä.

Teen lapsia koska haluan itsekkäästi jatkaa omaa perimääni. Koska minun toiveeni ja haluni on ainoa millä on merkitystä. Lapsista ei tarvitse synnytyksen jälkeen enää piitata koska ne häiritsevät itseni ja naiseuteni toteuttamista. Eihän nyt minulta, pumpulissa kasvaneelta oman elämäni keskipisteeltä voi vaatia vastuunottoa. Jos joku koskaan sanoo minulle totuuden minusta itsestäni, tulen hysteeriseksi ja kiellän sellaiset koska kyllähän minun täytyy saada elää elämäni kuvitellen että olen maailman tärkein ihminen ja kaiken tulee mennä minun ehdoillani.

Näin kasvatetaan tyypillinen av-vuoroviikkolapsi.

Täh? Jokainen tekee lapsia itsekkäistä syistä. Ihan jokainen. Nykyään siis, ennen niitä vain tuli eikö joko elämää välttämättä eletty vain niiden lasten ehdoilla.

Kyllä lapsista pitää välittää jos ne tekee mutta sen ei tarvitse olla samanlaista kuin joidenkin ydinperheuskovaisten mielestä on. Jokaisen onnellisuus perheessä on tärkeää. Ei vain sen lapsen. Tämänhän supermammat haluaa kieltää täysin. Vain lasten ehdoilla aina ja ikuisesti.

Mutta varmaankin teidän mielestä en ole soveltuva vanhemmaksi kun en usko naiiviin kuvitelmaan pysyvästä ydinperheestä. Että parempi kaikille osapuolille että se ero ja perheen hajoaminen tulee täysin yllätyksenä ja riitaisana, traumatisoivana kaikille kun ei osattu varautua siihen ettei tämä ollutkaan ikuista. Koska 50% perheissä niin käy. Kunhan oli hyvät aikeet niin se riittää!

*huokaus* 

Parempi kaikille on, että ainakin juuri sinä jätät ne lapset tekemättä.

Kyllä varmasti näin on. Tehkää te perusmammat vaan niitä lapsia ja pitäkää äitimyyttiä yllä, jotta jatkossakin vain teidän kaltaisenne uskaltavat niitä tehdä. Vain normaalit ja keskimääräiset ihmiset keskimääräisine mielipiteineen. Muistakaa myös julkisesti lynkata kaikki eronneet tai yksin / kumppanuusvanhemman kanssa lapsia hankkivat.

Kun ei olla normaaleja ja lapsi menee pilalle siitä heti. Ai niin halveksukaa myös niitä vanhempia jotka kehtaavat ajatella myös omaa onneaan siinä 18 vuoden ajanjaksolla.