Täytän kohta 40 ja tuntuu että elämä on ohi

Tottahan toki sitä on tyytyväisempi jos on hoitanut asiansa hyvin. Sääliksi käy niitä jotka ennen nelikymppisiä ovat polttaneet elämänlankansa loppuun kun kaikki on pitänyt saada jo parikymppisenä tässä nyt ja heti.

Niin, näyttää siltä että suurin osa niistä, joiden mielestä elämä on kivaa, on melko varakkaita. Onko ketään nelikymppistä, joka sanoisi olevansa onnellinen, jos esim. asuisi vuokralla, ei olisi koskaan rahaa matkustaa mihinkään eikä käydä konserteissa tms, ei olisi pihaa ja puutarhaa, ei varaa kuin perusruokaan, eikä kalliisiin harrastuksiin? Ei taida tällaista löytyä, joten ilmeisesti "pinnalliset" asiat tekevät ihmisen onnelliseksi, näin se vain on, ja niitä taas ei voi saada ilman rahaa, joten ei nämä onnelliset ole sen syvällisempiä ihmisiä kuin valittajatkaan, heillä vain on enemmän rahaa käytössään. Jos joku sanoo, että "nautin pienistä asioista, kuten kun katson lammessa uivaa lintua", niin ei siitäkään nauttisi jos se lintujen katselu on ainoa asia mihin on varaa ja jos ei esim. ole töitä.

[quote author="Vierailija" time="15.07.2013 klo 12:54"]

81 ei osaa edes lukea vissiin, niinkö masentavaa tämä elämä on. Vastahan viestissä 79 luettelin aika monta asiaa. VAi onko tämä nyt jotain palstan kuuluisaa provoiluärsytystä?

t: 79/80

[/quote]

Tuon kirjoittajan mainitsemat asiat eivät minua kiinnosta. Eikä noista ainakaan mulle ole elämän sisällöksi. Saati nyt vanhempana kun olen tuota kaikkea jo tehnyt vuosikausia. Odotan, että jos joku sanoisi jotakin sellaista mistä minäkin voisin innostua.

Samat fiilikset. Olin pitkään haaveillut isoista juhlista, jonne kutsun ystäviä ja työkavereita.

Kun juhlien aika lähestyi, ihmiset alkoivat ilmoittaa kiireitään ja juhlat jäi pitämättä.

Mitä paskaa tämä 4-kymppisen elämä on?

Onko jotakin mitä olisitte voineet tehdä toisin, jotta asiat olisivat nyt paremmin nelikymppisenä? Vai onko joku, jolla on rahaa ja kiva työ ja ihku mies ja perhe ja joka olisi silti onneton vain siksi, että on enemmän ryppyjä?

Olen vasta 28, mutta toivoisin, että 40 vuotiaana olisin terve, olisin saanut viettää jo 20 yhteistä vuotta mieheni kanssa, saisin jatkaa mukavassa työpaikassani jossa saan olla päivittäin tekemisissä erilaisten ihmisten parissa, minulla olisi yksi tai kaksi lasta, omakotitalo. Kesämökki, jossa käynnistä nautin suunnattomasti.

Rikas ei tarvitsisi olla, mutta hyvin toimeentuleva. Yksi tai kaksi ulkomaanmatkaa vuodessa riittäisi, olen nyt kaksikymppisenä kierrellyt ympäri maailmaa reppu selässä ihan tarpeeksi ja haluan vakiintua. Ihmisen kiinnostuksenkohteet kyllä muuttuvat, enää ei baareissa juoksu kiinnosta, pikemminkin pullo viiniä jaettuna ja hyvää ruokaa ja seuraa on se, josta nautin. Olen muutenkin taas taantumassa kotihiireksi, telkkari, elokuvat, saunaillat, leipominen, puutarhanhoito, lukeminen ja käsityöt alkaneet kiinnostaa taas vauhdikkaiden menovuosien jälkeen.

Ulkonäön rapistuminen masentaa jo nyt, mutta siitäkin voi siitä huolimatta pitää huolta liikkumalla ja syömällä hyvin.

Saan iloa elämääni tällaisista asioista (ja olen aina saanut) ja uskon, että myös tulevaisuudessa, vaikka harrastukset ym. voivatkin vaihdella: ystävät ja perhe, koti-illat, liikunta, luonto, hyvä ruoka, onnistumisen kokemiset uusissa asioissa, huumori.

Oikeasti, onko ihmisten kauneuskäsitys tosiaan näin yksiulotteinen ja nykyisen markkinayhteiskunnan muokkaama? Ovatko vain nuoret ja rypyttömät kauniita?

Ihmiset voivat olla kauniita kaikissa ikäluokissa. Monet 50-naiset ovat todella upeita ja tyylikkäitä, hakkaavat 20-kymppiset usein mennen tullen. Tiedän myös todella kauniita yli 60 vuotiaita naisia. Ja ihastuttavia 80-vuotiaita vanhan ajan leidejä!

Elämä on myös aika paljon enemmän kuin ulkonäkö. Ainakin minulla on.

No sitten jos perhe, ystävät, matkustelu, harrastukset ja oma koti inhottavat noin kovasti, niin suosittelisin aloittamaan alusta jossain yksin kaukana muusta asutuksesta. Kaatamaan puut metsästä asumusta varten ja keräämällä sammaleet tilkkeeksi, sitten viljelemällä oman ruuan itse ja metsästämään, kalastamaan. Siellä voisi elää ilman muita ihmisiä ja päivä täyttyisi niin täyteen puuhasta, ettei ehtisi surra tylsyyttään ja tekemistä riittäisi moneksi vuodeksi eteenpäin. Muita ihmisiä ei olisi pakko nähdä laisinkaan.

Jos elämän sisältö on ulkonäössä, miten vietätte aikanne? Miten se näkyy elämässänne?

Minut on pariin kertaan säikäytetty perin pohjin vakavilla tautiepäilyillä, ja nautin täysin perusarjesta. Kodista, puutarhasta, harrastuksista, uuden opiskelusta, ruoasta, mielekkäästä työstä, ..

Hankki,kaa harrastus, matkustelkaa, käykää ravintolassa, istyttakaa kukkia, hoitakaa kuntoa... Nyt on aikaa elää myös itselleen. :)

Kauneuskäsityksestä on kyllä sanottava, että totta kai nuoret ovat kauniimpia kuin vanhemmat. Miksi pitäisi väittää muuta? Eikä se perustu mihinkään markkinakäsityksiin vaan biologiaan. Eihän se tarkoita, etteikö viisikymppinenkin voisi olla kaunis ja menestyä mies- ja muilla markkinoilla, ei vain ole yhtä kaunis kuin esim. 30 vuotta sitten.

Mä ymmärrän että on hetkiä jolloin tuntee itsensä todella surkeaksi ja että kaikki on menetetty mutta kyllä se siitä paranee. Jos suree sitä ettei ole kouluja käynyt tai rahat on finito niin elämään löytyy sisältöä muutenkin. Kaikille ei sovi samat harrasteet ja elämäntyylit. Jos ei ole tyyppiä jonka kanssa jakaa elämä niin eikun verkot vesille:) Mielikuvitus on vain rajana!

94 lue viesti 87. Mikään mainitsemistasi ei kiinnosta. Pitää keksiä jotain eksoottisempaa, erilaisempaa. Ihminen, joka on ollut kaunis ja saanut sillä mainetta ja kunniaa ja koko elämä on mennyt kauneuden hoitamiseen ja vaalimiseen, haluaa nytkin tekemistä jolla erottua muista.

Välikommenttina tosin tuli mieleeni, että jos liikunta edes vähän kiinnostaisi, niin se elämän ainoa sisältö, eli ulkoinen kauneus, olisi voinut säilyä pidempään

[quote author="Vierailija" time="14.07.2013 klo 12:07"]

Yksi syy voi olla se, että AP on liikaa ottanut jonkin toisen roolin (äiti/vaimo tmv.) sen sijaan että olisi ollut oma itsensä. Minusta (HUOM: jokaisella on oma mielipiteensä!) kannattaa lapset tehdä hieman vanhempina, niin ehtii tutustua siihen itseensä kunnolla ennen perhe-elämää.

On siis se Oma Elämä (harrastuksia ja muita omia juttuja) sitten saa lapsia elää heidän ehdoillaan (omat jutut jäävät hieman taka-alalle) ja sitten taas lasten ollessa isompia voi sujahtaa niihin omiin juttuihin mukaan. Ei missään vaiheessa jää ns. tyhjän päälle kun lapset kasvavat eivätkä enää niin tarvitse äitiään, kuten helposti käy jos on melkein suoraan lapsuuden kodista siirtynyt heti äidin rooliin.

Ja pikku jutusta pitää osata nauttia, on aivan täydellisen ihanaa kun voi kävellä ulkona lämpimänä kesäpäivänä jne. ei kaiken pida olla aina niin isoa ja suurta. Uskon että kaiken avain on se, että osaa olla yksin, eli tulee toimeen itsensä kanssa.

[/quote]

Samaa mieltä! Meidänkin tuttavapiirissä ne, jotka teki lapset nuorina, nurisee 40 kriisiä. Ne, jotka vasta 40 ikävuoden hujakoilla hankkii lapsia, ovat menossa mukana, iloisia, nuoren oloisia eikä ehdi murehtia ja kriiseillä vaan keskittyvät täysillä elämiseen!

Kai sitä alkaa tuntea itsensä vanhaksi, jos kakaratkin on jo teinejä...

[quote author="Vierailija" time="15.07.2013 klo 13:56"]

Kauneuskäsityksestä on kyllä sanottava, että totta kai nuoret ovat kauniimpia kuin vanhemmat. Miksi pitäisi väittää muuta? Eikä se perustu mihinkään markkinakäsityksiin vaan biologiaan. Eihän se tarkoita, etteikö viisikymppinenkin voisi olla kaunis ja menestyä mies- ja muilla markkinoilla, ei vain ole yhtä kaunis kuin esim. 30 vuotta sitten.

[/quote]

Vertailu on kyllä aika turhaa. Varmasti periaatteessa jokainen on kauniimpi nuorena, kiinteänä ja rypyttömänä, mutta onhan se mitä me miellämme kauneudeksi pitkälti opittua. 

Joskus myös voi käydä niinkin että nainen voi oikeasti olla parhaimmillaan vasta vähän vanhempana, itse olen siitä hyvä esimerkki. Nuorena kukaan ei kehunut kauniiksi, nyt 20 vuotta myöhemmin tilanne on täysin toinen. Tietysti lisääntyvät rypyt vähän haittaavat, mutta vielä toistaiseksi olen pystynyt hyväksymään ikäni :)

[quote author="Vierailija" time="15.07.2013 klo 12:13"]

[quote author="Vierailija" time="15.07.2013 klo 12:08"]

Tästä ketjusta kannattaa ottaa opiski se, että naisten kannattaa kasvattaa tyttärensä pois ulkonäkökeskeisyydestä ja "opettaa" lapsille arvoja, jotka kantavat vielä vuosikymmenten kuluttuakin. Elämää ei kannata tuhlata, sillä yhtään päivää ei saa takaisin. Parasta mitä äiti voi tyttärelleen antaa on opettaa häntä rakastamaan elämää.

Mitä ihmeen väliä sillä on, onko ryppyjä siellä tai täällä tai roikkuuko joku paikka, onko liikaa kiloja tai liian vähän? Tärkeintä elämässä ovat ihan muut asiat, sellaiset, jotka kannattelevat vielä vanhanakin.

[/quote]

Voitko sanoa jonkun asian jotka ovat tärkeitä? Mitä se elämä sitten on jota pitää rakastaa ulkonäön sijaan?

[/quote]

Elämä sinänsä on arvokasta ja rakastamisen arvoista. En tiedä, miten sitä avaisin sinulle, jos et näin koe. Itse kun olen ihan pienestä pitäen - köyhän yh-äidin au-lapsena - ollut onnellinen. Sisimmässäni on tietty rauha ja ilo lähes aina joitakin raskaita elämänvaiheita lukuunottamatta. Mutta silloinkin olen luottanut elämään. Luotan siihen, että Elämä kantaa. Rakastan elämää: rakastan kesäaamuja, uimista, kesäiltoja, syksyn kuulautta ja raikkautta, joulukuun salaperäsistä taikaa, luovaa työtäni, perhettäni, ystäviäni, itseäni. Sitä, että olen lomalla. Että menen ihan kohta hyvän kirjan kanssa ulos lukemaan.

Rakastan elämän antamia yllätyksiä, kuperkeikkoja, uskomattomia kohtaamisia. Rakastan oivalluksia ja sitä, että elämäntaitoni syvenevät iän myötä. Tämä kaikki on elämää parhaimmilaan. Rakastan tuoksuja, rakastan hyvää ruokaa, luontoa, kaupunkilomia, rantalomia, lomia Lapissa tai vuokramökeillä. Nautin lukemattomista asioista. Vaikka olen yli 50 vuotias saatan yhä humrmaantua vaikkapa tuulen huminasta puiden lehdistä, piennarkukkien kauneudesta, mieheni sanoista...

Säälittävää ja surullistahan se on, jos ei itse tunne eikä hyväksy itseään kuin vain jonkun miehen silmin katsottuna. Eli jos ei enää ole priimakunnossa oleva kaksikymppinen vaan tavallinen, perheellinen keski-ikäinen nainen, ei elämässä ole enää mitään?! En kyllä mitenkään voi hyväksyä tuollaista ajatusmaailmaa. Ehkä todella on totta se, että kauniit ovat tyhjäpäitä ja laskevat elämänsä sen kauneutensa varaan. Me ei-aivan-missit olemme joutuneet hakemaan sen elämän sisällön ja arvon jostain ihan muualta - ehkä koulutuksesta, työstä, parisuhteesta, perheestä, harrastuksista, matkailusta, lapsiin panostamisesta ja siitä kiitollisuudesta, että kaikki perusasiat elämässä ovat kunnossa (terveys, parisuhde, työt, talousasiat jne.) Ja kun vierellä on hyvä puoliso, joka kypsyy samaan tahtiin ja jonka kanssa eletään sitä aikuista arkea, ei ole kaipuuta mihinkään baarien lihatiskeille keräämään miesten katseita ja kommentteja.

[quote author="Vierailija" time="15.07.2013 klo 17:46"]

Ehkä todella on totta se, että kauniit ovat tyhjäpäitä ja laskevat elämänsä sen kauneutensa varaan. Me ei-aivan-missit olemme joutuneet hakemaan sen elämän sisällön ja arvon jostain ihan muualta

[/quote]

En lähtisi tekemään tällaisia yleistyksiä tämän ketjun perusteella. Minulla on useita kauniita 50+ ystäviä, jotka ovat syvällisiä elämästä nauttivia naisia. Kauneus ja karisma eivät ole estäneet heitä kehittämästä itseään, eikä vanhenemisen tuomat muutokset aja heitä epätoivoon. Sitäpaitsi he ovat yhä kauniita, joskin eri tavalla kuin nuorina.

On kuitenkin hirveän surullista, että täällä niin moni kokee elämänsä merkityksettömäksi. Ja käsittämätöntä, että ulkonäkö on jollekin ihmisellä ihan oikeasti näin tärkeää. Missä vaiheessa näin tapahtui?

[quote author="Vierailija" time="15.07.2013 klo 12:13"]

[quote author="Vierailija" time="15.07.2013 klo 12:08"]

Tästä ketjusta kannattaa ottaa opiski se, että naisten kannattaa kasvattaa tyttärensä pois ulkonäkökeskeisyydestä ja "opettaa" lapsille arvoja, jotka kantavat vielä vuosikymmenten kuluttuakin. Elämää ei kannata tuhlata, sillä yhtään päivää ei saa takaisin. Parasta mitä äiti voi tyttärelleen antaa on opettaa häntä rakastamaan elämää.

Mitä ihmeen väliä sillä on, onko ryppyjä siellä tai täällä tai roikkuuko joku paikka, onko liikaa kiloja tai liian vähän? Tärkeintä elämässä ovat ihan muut asiat, sellaiset, jotka kannattelevat vielä vanhanakin.

[/quote]

Voitko sanoa jonkun asian jotka ovat tärkeitä? Mitä se elämä sitten on jota pitää rakastaa ulkonäön sijaan?

[/quote]

No, mietitäänpä vaikka ihmisiä, joiden kassa viihdymme, onko ulkonäkö siinä ratkaisevaa? Vietätkö siis aikaasi mieluummin kiiltokuvankauniin ihmisen kanssa, jolla ei ole mitään muita puheenaiheita, kuin oma ja toisten ulkonäkö? Tai joka syytää suustaan pelkkiä ilkeyksiä? Vai kenties sellaisen ihmisen kanssa, joka on vähän ylipainoinen, ei juokse viimeisten muotivillitysten perässä, mutta jonka kanssa voi jutella erilaisista asioista, jolla on hyvä huumorintaju ja joka jaksaa kuunnella sinua, kun sinulla on jotakin sydämelläsi. Nämä ovat tietenkin ääriesimerkkejä, enkä arvostele ihmisiä ulkonäön perusteella suuntaan tai toiseen, koska ulkonäkö ei kerro oikeastaan mitään siitä, miten viihdyn kyseisen ihmisen seurassa. Mutta silloin kyllä liukenen paikalta, jos puheenaiheet rajoittuvat meikki-, kynsi-, hius- ja vaateaiheisiin. Sen verran ulkonäöstä voi tietysti päätellä, että jos joku näyttää laittavan ulkoiseen olemukseensa paljon aikaa ja vaivaa, se on luultavasti hänelle minun mittapuuni mukaan kohtuuttoman tärkeätä, enkä oikein arvosta sellaista.

Minulle tärkeitä asioita ovat perhe ja ystävät, työ, liikunta, pihan ja kodin laittaminen, lukeminen, tilaa ja aikaa olla myös yksin.

Tärkeää on itsensä kuunteleminen ja tunteminen. Tärkeää on myös hyvän tekeminen muille pyyteettömästi, koska sellainen tuottaa itsellekin hyvää, pienetkin asiat. Kokeilkaapa vaikka avata tuntemattomalle ovi hymyn kera. Sellaiset asiat ovat elämässä tärkeitä.

Ai elämisen arvoinen, ihana elämä on mahdollista vain nuorena ja nättinä? Kun alkaa rupsahtaa, elämä on eletty? 

Ehkä se on noin niillä kauniilla ihmisillä, joilla elämä ja sen arvokkuus on pyörinyt vain oman viehätysvoiman ja ulkonäön ympärillä koko elämän. Silloin voi tosiaan tuntua nelikymppisenä, ettei ole enää yhtään mitään mieltä elämässä ja siinä se oli. Toisaalta, kun katselen yliopistossa näitä kuusikymppisiä professoreita joita meidänkin alalla paljon on, niin kyllä nämä naiset ovat yhä edelleen hyvän näköisiä ja ennen kaikkea elämäniloa, tarmokkuutta ja viisautta pursuvia naisia. Luulen, että henkisesti hyvin voivat, aktiiviset ihmiset eivät tunne elämän olevan ohi nelikymppisenä, se vaatii, että ihmiskuva rakentuu muunkin kuin visuaalisuuden ympärille.