Täytän kohta 40 ja tuntuu että elämä on ohi

Voi kun kurjaa, ap.

Minusta ei onneksi tunnu yhtään samalta, vaikka olen 42. Sain ainoan lapseni 38-vuotiaana ja minusta oli ihanaa, kun kaikki elämässä oli uutta :); olin rauhassa lapsen kanssa kotona ja ihmettelin hänen kehitystään. uutta on ollut myös töihinpaluu ja nyt pienen lapsen äitinä osaan nauttia kovasti myös pienen pienistä oman ajan hetkistä, esim. yksin kampaajalla käymisestä :) . Minulle sopi hyvin tämä, että elämä meni näin päin: nuorempana paljon biletystä, matkustelua, opiskelua, menemistä ja tulemista miten halusin, harrastamista- ja nyt nelikymppisenä perheen kanssa elelyä...

[quote author="Vierailija" time="14.07.2013 klo 11:35"]

Talvella oli vähän samanlaiset fiilikset - eikä mitään syytä, elämässä oli uusia jänniä asioita ja ihania ihmisiä. En vain osannut nauttia mistään ja tuntui, etten jaksanut mitään.

Nyt asiat ovat toisin, ja suurin syy on varmaan juuri tuohon jaksamiseen puuttuminen. Jos en enää pärjää samoilla yöunilla kuin nuorempana, nukun enemmän. Jos en jaksa tavata ihmisiä ja juosta kaupungilla kuten nuorempana, en sitten tee niin. En sulkeudu maailmalta enkä jää yksin kotiin mökkiytymään, mutta elän sen mukaan mikä tuntuu mielekkäältä.

Tajusin, että tässä iässä parasta on juuri se, että on jo elänyt ja tuntee itsensä. Ei sitä tarvitse etsiä mistään muualta. Tällaista se nyt on, ja vaikka välillä elämän rajallisuus ahdistaa - en välttämättä toteuta joitakin unelmiani koskaan - niin mielenkiintoista tämä on joka tapauksessa.

Mieti mitä teit ja missä oli 10 tai 20 vuotta sitten. Olisitko osannut aavistaa, miten elät nyt? Millä todennäköisyydellä tiedät, millaista elämäsi on 20 vuoden päästä? Olet silloin kuitenkin vasta 60, ei edes toinen jalka haudassa.

Uskon, että tärkeimmät asiat elämässä ovat vielä tekemättä. Se on totta, että naama ja kroppa rupsahtavat päivä päivältä, eikä niiden perään kannata haikailla jos ei ole miljonääri (sillä halvalla leikkauttaminen pilaa loputkin), mutta onhan maailmassa muutakin.

Minä tykkään olla aikuinen: sanoa suoraan jos on asiaa, jättää tekemättä jos ei huvita, elää omaa elämää eikä jonkun toisen, jättää yöriekkumiset väliin jos en jaksa. Keski-ikähän on vain välivaihe ennen kuin saa alkaa olla hassu vanha täti :-) Sitä odotan jo innolla

[/quote]Entäs jos teki ihan samaa kuin nytkin

Asenne ratkaisee paljon. Jokainen hetki on tietyllä tavalla risteyskohta, jossa tehdään valintoja. Minä olen valinnut tietoisesti onnellisuuden ja teen asioita, jotka lisäävät sitä.

Olen 52-vuotias ja innostun yhä lukemattomista asioista. Esimerkiksi nyt olen hirmu inoissani edessä olevasta matkasta. Mutta yhtälailla innostuin tänä aamuna löytäessäni kanttarelleja. Vaalikaa naiset innostumisen kipinää ja intohimoa elämään!

[quote author="Vierailija" time="15.07.2013 klo 13:02"]

Niin, näyttää siltä että suurin osa niistä, joiden mielestä elämä on kivaa, on melko varakkaita. Onko ketään nelikymppistä, joka sanoisi olevansa onnellinen, jos esim. asuisi vuokralla, ei olisi koskaan rahaa matkustaa mihinkään eikä käydä konserteissa tms, ei olisi pihaa ja puutarhaa, ei varaa kuin perusruokaan, eikä kalliisiin harrastuksiin? Ei taida tällaista löytyä, joten ilmeisesti "pinnalliset" asiat tekevät ihmisen onnelliseksi, näin se vain on, ja niitä taas ei voi saada ilman rahaa, joten ei nämä onnelliset ole sen syvällisempiä ihmisiä kuin valittajatkaan, heillä vain on enemmän rahaa käytössään. Jos joku sanoo, että "nautin pienistä asioista, kuten kun katson lammessa uivaa lintua", niin ei siitäkään nauttisi jos se lintujen katselu on ainoa asia mihin on varaa ja jos ei esim. ole töitä.

[/quote]

No, minä kyllä koen sen niin, että jos noita ulkoisia asioita pitää oman onnellisuuden perusteeksi luetella, ihminen ei oikeasti ole kovin onnellinen. Taloudellisella toimeentulolla on tietenkin merkitystä tiettyyn pisteeseen saakka, koska kyllähän sellainen hyvää oloa syö, jos pitää koko ajan stressata, miten selviää seuraavaan palkkapäivään, mutta ei onni vaadi isoa taloa, omaa pihaa, matkustelua tai mitään muutakaan sellaista. Onni vain on läsnä kaikessa, mitä tekee, oli se sitten lintujen katselua tai ystävien kanssa jutustelua.

Mä pelkään samaa kriisiä kun täytän 40v. Nyt 35v mittarissa. Kolmenkympin kriisi käytynä osittain. Oli kamalaa aikaa. Sairastuminen ja muutenkin tuntui, että elämä mennyt ohi minulta vaikka nyt kun ajattelee niin mitä olisi tehnyt sillä, että olisi seurustellut useamman miehen kanssa? Entä sillä, että olisi useammin juhlinut nuorena? 

Ainut mitä harmittelen on juuri rupsahtaminen, laihduttaminen vaikeaa ja kasvot vaan rupistuu ja veltostuu kun vielä omistan kapeat kasvot. Ei tule kauneusleikkauksia tänne. Eikä ylennyksiäkään. Vartalo on mennyt lasten jälkeen rapakondikseen. Sitä haluaisin vielä parantaa. Mutta kun katsoo niitä 50v ikäisiä jotka punttiksella ovat hankkineet sen upean vartalon niin kasvoissa ei ole mitään jäljellä vaan rypistyvät enempi kuin vähän pulleat. Tosin vaatteet istuu paremmin kuin pulleilla. Vaikeeta!!!!

Nyt pitäisi sitten keskittyä vaan niihin lasten elämien seuraamiseen ja toivoa että tulevaisuudessa löytävät hyvät kumppanit. Lastenlapsia en vielä toivo edes. Toivon että lapset matkustavat paljon ennen lapsia. 

Ikää 41 ja olen kriiseillyt siitä lähtien kun 40 tuli täyteen. Sellainen sisäinen hiljaisuus ja tyhjyys ja ihmettely, että tässäkö tää nyt oli. Ulkoisilta puitteilta kaikki on ihan sut ok, lapset ovat teini-iässä ja miehen kanssa menee hyvin. En kuitenkaan mahda mitään sille, että haikailen aikaa, jolloin olin noin kolmevitonen, nätti ja täynnä itseluottamusta ja iloa. Nyt siitä on jäljellä vain rippeet. Huoh. Vanhuutta kohti mennään, omat ja ystävien vanhemmat ovat alkaneet sairastaa ja kuolla, keskustelut sivuavat sairautta ja kaikenlaista kremppaa ja murhetta enemmän ja enemmän. Todella masentavaa.

Tilastollisesti elämää pitäisi olla vielä puolet jäljellä. Just joo. Minkälaista sekin sitten on kun kuolemaa kohti kulkee.

En haluaisi olla tällainen. Minulla on muutama ystävä, jotka ovat onnesta piukeina täytettyään 40. Haluaisin olla kuin he. Mutta miten?

Itse olen työpaikassa, jossa on oikeastaan vain viidenkympin hujakoilla olevia naisia. Ovat mukavaa seuraa ja on kiva huomata, että rikasta ja tyydyttävää elämää on kypsemmilläkin ikävuosilla! Nuorekata ja aktiivista sakkia monella eri elämänaluellaa. En ole ollenkaan huolissani vanhenemisesta! Olen itse nyt alle 40 v.

No voi kun harmi. Minä olen sinua vanhempi, ja opiskelen itselleni uutta ammattia. Nautin harrastuksista, jotka ovat intohimoni ja tuntuu että maailma on täynnä kaikkea jännittävää ja  mielenkiintoista nähtävää, tiedettävää ja koettavaa, harmi kun ei ehdi tehdä kaikkea yhtä aikaa! Luulen, että ihmiset, joilla ei ole mitään intohimon kohteita (harrastus tai jokin asia, josta oppia uutta) näivettyvät ikääntyessään, jos ainoat elämän sisällöt ovat olleet oma ulkonäkö ja sen tuoma huomio, seksi yms. asiat. Flow tulee sopivan kokoisista haasteista ja uuden oppimisesta, mielekkäästä tekemisestä. Vaikka oma keho alkaisi jo reistailla, aina on olemassa asioita, joista voi kiinnostua ja mitä voi tehdä. Pitää vaan miettiä sitä mitä voi tehdä, ei sitä, mikä ei enää onnistu.    

Olen tosi hämmästynyt! Vai että elämä ohi nelikymppisenä?? Olen yli 50 vee ja nautin täysin palkein elmästäni. Olen rakastanut elämää kaiken ikäisenä. Nytkin on ihanaa kun on kesä, kaikki kesän tuoksut ja huuma on aivan ihanaa.  Rakastan työtäni, nyt täydennän osaamistani 2,5 vuotisessa koulutuksessa ja on ihana oppia uutta. Olen aina opiskellut ja lukenut paljon ihan itsenäi varten, matkustellut, vaalinut ystävyyssuhteitani ja tehnyt asioita, joista on iloa. En tarvitse koko ajan suuria huippuelämyksiä, vaan saan kiksejä ihan pikku jutuista. Esimerkiksi nyt lähden uimaan ja nautin aivan suunnattomasti.

Parisuhteeni on ok, minulla on hyvät suhteet nyt jo nuoriin aikuisiin lapsiini. Mitä muuta voisin vielä toivoa?

Jos tuntuu, että elämä on ohi 40 vuotiaana, asialle kannattaisi tehdä jotain! Ihminen voi kehittyä ja kasvaa koko ajan henkisesti, oivaltaa ja oppia uutta. Se tuo paljon iloa ja antaa syvää tyydytystä. Kerää iloa elämääsi!

Minulla oli tuohon aikaan vähän samat fiilikset. Aallonpohja oli varmaan joskus 42-43 -vuotiaana, mutta siitä alkoi nousu ja tällä hetkellä 47-vuotiaana tuntuu, etten ikinä ole nauttinut elämästä niin paljon kuin nyt.

Mulle alapeukutettiin, mutta kyllä on oikeasti totta se, että elämä alkaa yli viiskymppisenä olla jo eletty. Katson meitä, siis ikäisiäni, aamuisin metrossa. Kulmat kurtussa ollaan töihin menossa. Olemme rumia, meillä on ryppyjä, luomia ja vaikka mitä. Tukka on harventunut ja se sojottaa vaikka mihin suuntaan. Vatsamakkarat röllyää. Puhumattakaan vaatteista, jotka ei sovi yhtään kantajalleen ja vaikka mitä kuoseja on yhdistetty. Sandaaleista sojottaa korppuiset kantapäät ja punaisiksi lakatut kynnet. Olemme rumia, oikeasti! Elämä ON ohi jo, ainakin se kauneus ja seksuaalisuus. Mummous on toinen juttu, siinä meiltä ei odotetakaan muuta kuin paapomista ja pullantuoksua.

Yksi syy voi olla se, että AP on liikaa ottanut jonkin toisen roolin (äiti/vaimo tmv.) sen sijaan että olisi ollut oma itsensä. Minusta (HUOM: jokaisella on oma mielipiteensä!) kannattaa lapset tehdä hieman vanhempina, niin ehtii tutustua siihen itseensä kunnolla ennen perhe-elämää.

On siis se Oma Elämä (harrastuksia ja muita omia juttuja) sitten saa lapsia elää heidän ehdoillaan (omat jutut jäävät hieman taka-alalle) ja sitten taas lasten ollessa isompia voi sujahtaa niihin omiin juttuihin mukaan. Ei missään vaiheessa jää ns. tyhjän päälle kun lapset kasvavat eivätkä enää niin tarvitse äitiään, kuten helposti käy jos on melkein suoraan lapsuuden kodista siirtynyt heti äidin rooliin.

Ja pikku jutusta pitää osata nauttia, on aivan täydellisen ihanaa kun voi kävellä ulkona lämpimänä kesäpäivänä jne. ei kaiken pida olla aina niin isoa ja suurta. Uskon että kaiken avain on se, että osaa olla yksin, eli tulee toimeen itsensä kanssa.

Se on ohi. Olet jo nähnyt kaiken ja kaikki on vain vanhan uusintaa. Ihmisen luonnollinen fyysinenkin elinikä on juur 40 vuotta. Olethan käyttänyt elämäsi parhaat vuodet hyvin?

Puolitäysi lasi on siis sulle puolityhjä? 

Sama vika. Loma kylä tuntuu joltain mutta muuten.. Lapset jo teini-iässä, miehen kanssa ei (enää) mitään yhteistä, työssä ei enää tässä iässä etene, tulotaso lienee sama / huonompi loppuelämän. Eipä tässä enää ole mitään odoteltavaa.

Onkohan sulla joku masennus tai kilpirauhasongelma tai vastaava voimat vievä sairaus? Kun mä oon 41 ja mun mielestä elämä on ihanaa Ja mä nautin koko ajan!

Tuo on vain esipaniikkia. Koin keväällä samat tunteet. Olin pois töistäkin synttäripäivänä, jottei tarvinnut asiaa ruotia töissä. Mitään juhlia ei ole ollut.

Pari päivää oli hankalaa, mutta kun "juhlat" oli ohitettu jatkui arki samanlaisena ja ikä on enää numero paperilla...kunnes alkaa 50 paniikki...

Elämä on tasapaksua, mutta ei se ihmeemmin haittaa. Nyt vaan ihmetellään lasten kasvua.

Kyllä se siitä:)

Ihmisen on iän karttuessa vain keksittävä uusia kiinnostuksen kohteita ja tavoitteita, jotka tekevät elämästä mielekästä.

Minusta oli ihanaa täyttää 40. Lapset oli tuossa vaiheessa isoja, ei tarvinnut miettiä mitä opiskelisi tai etsiä työpaikkaa, olin aiemmin ollut arka ja mietin liikaa, mitä ihmiset minusta ajattelee. Sitten tajusin, että se on jokaisen oma ongelma, jos minusta ei tykkää, minun tehtäväni ei ole miellyttää muita.

Ruumiin rapistuminen on kiihtynyt huippuvauhtiin ja kohti loppua on 40 vuotias menossa. Ainoastaan miten tuskattomasti pystyy lopun nitkuttamaan on merkityksellista.