Pelkään miehiä.

Ensiksi tarkennan, että minulla oli aivan tavallinen ja hyvä lapsuus, isäni oli aina läsnä meidän lasten elämässä ja lämminsydäminen ihminen. En ole koskaan kokenut fyysistä väkivaltaa miesten osalta tms. En ole parisuhteessa tällä hetkellä eikä entisessä suhteessani tapahtunut mitään traumatisoivaa.

Joten miksi pelkään miehiä? Tuntuu, että varsinkin tänä päivänä pelkään heitä ja olen koko ajan varautunut missä sitten ikinä kuljenkin.

Asun kaupungissa ja joskus olen oikeasti aivan pelosta jäykkänä, jos joudun menemään esimerkiksi kauppaan myöhään illalla pimeän tultua ja kävelen yksin kauppaan ja takaisin. Katson koko ajan vainoharhaisesti olkani ylitse ja tarkkailen ympäristöäni. Lenkilläkään metsäpoluilla en voi laittaa musiikkia kuulokkeistani, koska alkaa ahdistamaan ajatus siitä, etten kuulisi ympäristöäni tarkasti. Tämä on todella stressaavaa. Haluaisin edes joskus huoletta mennä edes lenkille ja uppoutua omiin ajatuksiin, mutta tämä on mahdotonta, koska mieleni ja kehoni on koko ajan pakenemis valmiudessa.

Tulee mieleen eräskin esimerkki, kun tulin piemeällä kaupasta ulos ja lähdin kävelemään tuttua reittiä kotiini, huomasin, että vastaan oli kauempana tulossa mies porukka. En kertakaikkiaan uskaltanut yksin kävellä heitä vastaan vaan luikin sivureittejä pitkin kotiini. Tuolloin kaupunginosa jossa asuin oli jo hiljainen eikä ristinsielua missään lukuunottamatta tuota porukkaa. Kerran matkustin yöjunalla takaisin kotikaupunkiini ja, kun pääsin pois asemalta minua huhuili mies ja olin melkein itku kurkussa etsimässä pakenemisväylää, mutta kyseinen mies oli vain reittiohjeita vailla ja tietenkin autoin häntä. Mutta tuo ensiajatus, että nyt minulle tapahtuu jotain pahaa.
Pelkään jatkuvasti raiskatuksi joutumista tai jollain muulla tavalla joutuvani väkivallan uhriksi.

Mistä tämä kumpuaa? En oikeasti tiedä. Se vain on niin. Onko kohtalontovereita?