Mitä elämässä pitää tapahtua, että joutuu kuntoutustuella, työkyvyttömäksi tms?

Sairastuu riittävän vakavasti niin on pois pelistä tavallisesta elämästä.

Vierailija kirjoitti:

Sairastuu riittävän vakavasti niin on pois pelistä tavallisesta elämästä.

Fyysisesti vai psyykkisesti? Mihin sinä sairastuit? - ap

Hoidin 25 v lapsia täysin yksin, ilman tukiverkkoa ja omaa aikaa. Tässä tulos. Uuvuin ja paloin loppuun enkä tule toipumaan koskaan. Elämäni hirveintä aikaa

No en voi kyllä alkaa tarkasti kertomaan vaiheita, sillä kyllä siitä äkkiä tunnistaa. Sairautta taustalla ja kaltoinkohtelua tietyiltä tahoilta.

Kaikki ei ole samalla viivalla nuorina,tiedoksi vain.

Pari onnettomuutta ja epäonnistunutta leikkausta ja yksi kenties geneettinen sairaus

Toisilla alkaa mt ongelmat jo lapsina. On todella vaikea keskittyä kouluun kun haluaa vain kuolla.

Sosiaalisten tilanteiden pelko vaikeuttaa. Välillä kadulla käveleminenkin on vaikeaa. Saati tervehtiminen 😔

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sairastuu riittävän vakavasti niin on pois pelistä tavallisesta elämästä.

Fyysisesti vai psyykkisesti? Mihin sinä sairastuit? - ap

Ensin fyysinen puoli menee ja siitä sitten perään henkinen puoli.

Kyllä sieltä hitaasti noustaan ylös, jotkut ei koskaan.

Sinulla tuntuu olevan ajatuksena, että kuntoutustuelle tai työkyvyttömyyseläkkeelle joudutaan mielenterveysongelmien vuoksi.

Ihan yhtä lailla niille päädytään fyysisten sairauksien ja onnettomuuksien vuoksi. Esim. tuttavapiirissäni on rattijuopon yliajamaksi tullut, joka ei ole kuntoutunut enää työelämään. Eräällä sukulaisellani taas puhkesi dementia jo alle viisikymppisenä, ja hän on sen vuoksi työkyvyttömyyseläkkeellä.

Neurokognitiiviset häiriöt, psyykkiset sairaudet, fyysiset sairaudet tai vammautuminen. Monta tietä kuntoutustuelle tai määräaikaiselle työkyvyttömyyseläkkeelle.

Samoilla lähtöviivoilla? Voi olla alkoholismia, köyhyyttä, perheväkivaltaa, vanhemman narsismia/psykopatiaa mitä näitän nyt onkaan..., seksuaalista hyväksikäyttöä, erittäin pahaa koulukiusaamista... kyllä noi vaikuttaa. Ei ole ihmiset samalla lähtöviivalla.

Mä voin kertoa.

Olin jo lapsena ahkera, tunnollinen ja kiltti oppilas. Pärjäsin lähes kaikissa aineissa erinomaisesti, etenkin lukuaineissa. Yläasteella arvosanani paranivat vielä asteen enemmän, kun minulle tuli rohkeutta lisää. Olin luokan paras lähes jatkuvasti, sain ekat stipendit jo ensimmäisillä luokilla. Harrastin myös paljon läpi peruskoulun, yläasteella ja lukiossa lähes joka päivä. Tienasin myös itse vähän taskurahaa ohjaamalla kerhoja, tekemällä hoitokeikkoja yms.

Pääsin yhteen Suomeen parhaimmista lukioista. Jaksamiseni alkoi rakoilla. Mieleni pimeni, elämästä katosivat värit. Lopulta palautin erään kokeen tyhjänä, koska en kyennyt kirjoittamaan siihen mitään. Jouduin sairauslomalle, minulla todettiin keskivaikea masennus. Viiltelin, olin lähellä itsem*rhaa, haukuin itseäni laiskaksi ja syyllistin itseäni epäonnistujaksi. Pääsin psyk.polille, sain lääkkeet ja hiljalleen toivuin takaisin opiskelukykyiseksi. Ei mennyt kuin kaksi vuotta, kun harrastusrintamalla alkoi mennä yhä lujempaa, tuli ihmissuhdesotkuja ja uuvuin totaalisesti. Mietin, että hyppään katolta ja katkaisisin jalkani, että saisin vain olla. Join pahaan olooni, mutta se ei onneksi tullut tavaksi. Kuntouduin taas työkykyiseksi ja sain lakin päähäni. Se ei ollut todellakaan itsestäänselvää.

Uskoni ei jostain syystä riittänyt, että pääsen korkeakouluun, joten ajattelin opiskella ensin ammattiin ja sieltä jatkaa eteenpäin. Aloitin uudessa koulussa. Sen aikana elämäni meni aivan totaalisesti alamäkeen. Elämä heitti eteen kuolemaa, väkivaltaa, kiusaamista, sairauksia (niin omia kuin läheisten), isoja muutoksia yms. Olin yhtäkkiä keskellä muun muassa rikosprosessia, taistelin avun saamisesta menettänyt paljon ja lopulta keskeytin koulun, koska en kyennyt palaamaan sinne. Pääsin vanhempieni luokse asumaan takaisin, tukien hakeminen oli yhtä sotkua ja luukulta toiselle juoksemista. Lääkäri totesi mut todella masentuneeksi, traumaperäisen stressihäiriön ja määrääsi parin kuukauden sairausloman. Pääsin kuntouttavaan ja aloitin lääkityksen, jossa sain hiukan takaisin voimia.

Tein kesätöitä, vapaaehtoisjuttuja ja osa-aikatöitä, vaikka sisältä olin välillä todella rikki. Se ei ollut itsestäänselvää, että pystyn tohon kaikkeen. Lopulta löysin mielekkään alan ja hain ja pääsin sinne. Pääsin mukaan eräänlaiseen valmennukseen, jonka aikana sain kuntoutusrahaa. Sitten tuli taas lisää vastoinkäymisiä ja pidin hetken taukoa koulusta. Jatkoin siellä tauon jälkeen taas, aloitin muutaman uuden harrastuksen ja sain taas mielekkyyttä takaisin elämään, vaikka edelleenkin muutama iso asia stressasi taustalla.

Se, että joku tulee mulle lässytämään siitä, että kaikki on vain itsestä kiinni ja pälä pälä, niin kyllä alkaa savu nousta korvista. Se, että olen nyt tässä, on myös ihme ja suuri lahja, ei kokonaan mun ansiota. Joku toinen olisi voinut menettää kaiken, joutua kadulle (Jos ei olisi ollut rakastavaa perhettä) tai t*ppaa itsensä. Minä elän ja minä aion rakentaa omannäköisen elämäni. Olen opetellut päässään suorittamisesta eroon.

Nykypäivän nuorella elämä on paljon helpompaa kun on saatavilla tietoa. Toki varmaan pintalulutaito lisääntyy, järjenkäyttö vähenee ja somaattiset oireet lisääntyvät.

^ Ja mä opiskelen siis nyt edelleen ja nyt opintotuella.

Voisin vaikka lyödä vetoa, että läheskään kaikilla nuorilla ei ollut kotona niin huonot oltavat kuin minulla, että se niistä samoista lähtökohdista.

Tarkoitan, että on vaan niin surullista, miten kaikki syntyvät tänne kaikkien samojen mahdollisuuksien kanssa mutta sitten jotain tapahtuu. Elämä on niin epäreilua. Itse olin aivan eri tavalla huoleton vielä pari vuotta sitten ja huomaan, että paineiden kasautuessa eri tahoilta täytyy enemmän kiinnittää huomiota omaan selviytymiseen ja jaksamiseen.. Huolettomina aikoina tuntui, että kaikki sujui myös hyvin, kun ei osannut huolehtia. Itsevarmuuskin oli eri luokkaa, kun ei miettinyt ja analysoinut niin paljon. - ap

Ap, en usko, että olet oikeasti noin lyhytnäköinen. Huono trolli 0/5

Syöpä vähän päälle 20-vuotiaana. Se hankaloittaa asioita ja tekee täyspäiväisestä opiskelusta hankalaa, sillä jaksaminen riippuu lähinnä kuun ja tähtien asennosta. Välillä tulee jaksoja, jolloin ei jaksa kuin nukkua, joten silloin kun jaksaa niin yritän edistyä edes jotenkin opinnoissa. Onneksi tuki mahdollistaa korkeakouluopinnot, että sitä joskus valmistuisi ja pääsisi työelämään.

Yhdellä ystävälläni keskivaikea masennus teki täyspäiväisestä opiskelusta vaikeaa, ja hänkin tekee tuen mahdollistamana amk-tutkintoaan loppuun. Hänkin haluaa töihin ja se on ilmeisesti yksi niistä harvoista asioista, mikä pitää hänet pinnalla.

Minä olen tavallisesta, hyvästä perheestä, nuoresta pitäen töitä tehnyt ja ehdin jo jonkinlaista uraa jopa luomaan. Sitten alkoi kummaliset kipuilut, joihin ei suhtauduttu vakavasti, en ehkä itsekään suhtautunut niihin riittävällä vakavuudella. Tästä seurasi pieni onnettomuus jonka korjaamiseksi suoritettiin eräs toimenpide. Tilanteeni paheni ja reilun vuoden jälkeen löytyi parantumaton sairaus jonka hoitaminen osoittautui tavallista hankalammaksi aiemman toimenpiteen vuoksi.

Meni pari vuotta sairaslomalta toiselle siirtyessä, epäonnistuneita hoitotoimenpiteitä, lääkityksiä ja kuntoutuksia koluten. Lopulta minut todettiin työkyvyttömäksi omalle alalleni ja pääsin Kelan tukemaan uudelleen kouluttautumiseen. Opiskelin uuden ammatin (joka tarkkaan monen asiantuntijan kanssa pohdittiin terveydentilaani sopivaksi) ja sain työpaikan.

Vajaa vuosi meni suht. hyvin kunnes ongelmat alkoivat taas paheta. Jälleen sama rumba alusta. Lopulta pääsin puoleksi vuodeksi kuntoutustuelle, josta minut ohjattiin ammatilliseen kuntoutukseen. Alle nelikymppisenä minua ei päästetä pysyvälle työkyvyttömyyseläkkeelle. Ihan tuskaa tämä on, mutta haluaisin kyllä jotenkin pysyä työelämässä mukana.