Mitä elämässä pitää tapahtua, että joutuu kuntoutustuella, työkyvyttömäksi tms?

Synnyin epämuodostunnena, kroonisesti kivusta kärsivänä. Stressinsietokyky ei päässyt kehittymään, joten oireilen siitäkin rajusti, ihan silmin nähtävät oireet tulee. Että samanlaiset mahdollisuudet syntymässä kuin muillakin joo... Olisi vain pitänyt tajuta syntyä terveenä.

34v lopultakin pääsin eläkkeelle. Sitä ennen piti käydä juttelemassa Kelan oman lääkärin kanssa kasvotusten. Työelämässä en ole ollut kuin kuntouttavassa toiminnassa, josta siitäkin päädyin viikoksi sairaalaan ja 4kk saikulle. Oli liikaa stressiä elämässä silloin. Onneksi Kelalla uskoivat, ettei minusta ole mihinkään töihin ja poistivat työttömyyskortistoa rumentamasta.

Hyvin tavallista on, että ei pysty enää tekemään entistä työtään. Tuttu leipuri sai viljapölyallergian ja astman. Kuntoutustuella uuteen ammattiin.

Erittäin vaikea masennus, joka on jatkunut diagnosoimattomana jo lapsesta asti. Siis toki joskus teini-iän lopulla sain diagnoosin. Masennus taas johtui täysin psykopaattisesta isästä, hänen alkoholismistaan ja henkisestä ja seksuaalisesta väkivallasta, jota jouduin sietämään vuosia.

Olen keskimääräistä selvästi älykkäämpi ja pärjännyt vaativissa opinnoissa mielenterveyden antaessa myöten oikein hyvin. Kuitenkin masennus, ahdistuneisuus ja PTSD-oireilu laittavat jatkuvasti kapuloita rattaisiin. Nyt olen aloittamassa uudet, toivottavasti entistä innostavammat opinnot (jonne on myös todella vaikea päästä). Olen aina vointini mukaan ahkeroinut ja ollut jopa ylitunnollinen ja saanut burn outteja. Oli siunaus saada olla kuntoutustuella, koska silloin sain rauhassa levätä ja parantua. Valitettavasti tielleni on sattunut aivan osaamattomia psykiatreja, jotka eivät ole antaneet minulle - loppuunpalaneelle suorittajalle - sairaslomaa vaikka se olisi joskus ollut juuri se mitä olisin tarvinnut. Joo ei nämä ongelmat parane sillä että ottaa itseä niskasta kiinni.

Nyt räpiköin jotenkuten. Mutta ei tosiaan kuntoutustuki ole mikään laiskan tai elämään muuten kiinnipääsemättömän juttu, vaan psyykkiset ongelmat ovat ihan oikeita... 

Vierailija kirjoitti:

Mä voin kertoa.

Olin jo lapsena ahkera, tunnollinen ja kiltti oppilas. Pärjäsin lähes kaikissa aineissa erinomaisesti, etenkin lukuaineissa. Yläasteella arvosanani paranivat vielä asteen enemmän, kun minulle tuli rohkeutta lisää. Olin luokan paras lähes jatkuvasti, sain ekat stipendit jo ensimmäisillä luokilla. Harrastin myös paljon läpi peruskoulun, yläasteella ja lukiossa lähes joka päivä. Tienasin myös itse vähän taskurahaa ohjaamalla kerhoja, tekemällä hoitokeikkoja yms.

Pääsin yhteen Suomeen parhaimmista lukioista. Jaksamiseni alkoi rakoilla. Mieleni pimeni, elämästä katosivat värit. Lopulta palautin erään kokeen tyhjänä, koska en kyennyt kirjoittamaan siihen mitään. Jouduin sairauslomalle, minulla todettiin keskivaikea masennus. Viiltelin, olin lähellä itsem*rhaa, haukuin itseäni laiskaksi ja syyllistin itseäni epäonnistujaksi. Pääsin psyk.polille, sain lääkkeet ja hiljalleen toivuin takaisin opiskelukykyiseksi. Ei mennyt kuin kaksi vuotta, kun harrastusrintamalla alkoi mennä yhä lujempaa, tuli ihmissuhdesotkuja ja uuvuin totaalisesti. Mietin, että hyppään katolta ja katkaisisin jalkani, että saisin vain olla. Join pahaan olooni, mutta se ei onneksi tullut tavaksi. Kuntouduin taas työkykyiseksi ja sain lakin päähäni. Se ei ollut todellakaan itsestäänselvää.

Uskoni ei jostain syystä riittänyt, että pääsen korkeakouluun, joten ajattelin opiskella ensin ammattiin ja sieltä jatkaa eteenpäin. Aloitin uudessa koulussa. Sen aikana elämäni meni aivan totaalisesti alamäkeen. Elämä heitti eteen kuolemaa, väkivaltaa, kiusaamista, sairauksia (niin omia kuin läheisten), isoja muutoksia yms. Olin yhtäkkiä keskellä muun muassa rikosprosessia, taistelin avun saamisesta menettänyt paljon ja lopulta keskeytin koulun, koska en kyennyt palaamaan sinne. Pääsin vanhempieni luokse asumaan takaisin, tukien hakeminen oli yhtä sotkua ja luukulta toiselle juoksemista. Lääkäri totesi mut todella masentuneeksi, traumaperäisen stressihäiriön ja määrääsi parin kuukauden sairausloman. Pääsin kuntouttavaan ja aloitin lääkityksen, jossa sain hiukan takaisin voimia.

Tein kesätöitä, vapaaehtoisjuttuja ja osa-aikatöitä, vaikka sisältä olin välillä todella rikki. Se ei ollut itsestäänselvää, että pystyn tohon kaikkeen. Lopulta löysin mielekkään alan ja hain ja pääsin sinne. Pääsin mukaan eräänlaiseen valmennukseen, jonka aikana sain kuntoutusrahaa. Sitten tuli taas lisää vastoinkäymisiä ja pidin hetken taukoa koulusta. Jatkoin siellä tauon jälkeen taas, aloitin muutaman uuden harrastuksen ja sain taas mielekkyyttä takaisin elämään, vaikka edelleenkin muutama iso asia stressasi taustalla.

Se, että joku tulee mulle lässytämään siitä, että kaikki on vain itsestä kiinni ja pälä pälä, niin kyllä alkaa savu nousta korvista. Se, että olen nyt tässä, on myös ihme ja suuri lahja, ei kokonaan mun ansiota. Joku toinen olisi voinut menettää kaiken, joutua kadulle (Jos ei olisi ollut rakastavaa perhettä) tai t*ppaa itsensä. Minä elän ja minä aion rakentaa omannäköisen elämäni. Olen opetellut päässään suorittamisesta eroon.

Hieman samankaltaista taustaa itsellänikin. Kun on pienestä lapsesta saakka suorittanut, ja yrittänyt hakea hyväksyntää olemalla kaikessa paras, niin kyllä siinä sairastuu, koska mikään määrä suorittamista ei koskaan riitä.

Jos ei lapsena ole kokenut, että on omana itsenään yhtä arvokas ihminen kuin muutkin ja saa olla olemassa omine tunteineen, heikkouksineen ja tarvitsevana ihmisenä, ei sitä haavaa voi korjata suorittamalla.

Minusta tuntuu että tämä on vähän enemmän sellainen tyttöjen juttu.

Ylitunnollisten ja kilttien tyttöjen juttu. Ja älykkyys ei todellakaan suojaa masennukselta, vaan on toisin päin.

Avun saaminen on ollut vaikeaa minullekiin, ja kunnollista apua sain 20 vuoden yrittämisen jälkeen, vasta keski-ikäisenä.

Syyllistämistä, perseellepotkimista, tuhahtelua ja silmien muljauttelua olen saanut. Kaikki aivan turhaa, koska masentunuthan osaa syyllistämisen itsekin, ja on siinä aivan mestari.

Isoin onnistuminen elämässäni on, kun olin jo päättänyt tehdä is*em*rhan, mutta jotenkin sain itseni vielä kerran hakemaan apua. Onni oli matkassa, että minut viimein otettiin vakavasti.

Tämän kaltaisten asioiden parissa taistelleet ihmiset, näkevät punaista, kun kuulevat sitä miten omasta itsestä ja omasta asenteesta se kaikki on kiinni, ja miten pitäisi aina vaan jaksaa ja jaksaa reippaasti.

Se reippauspaska kun on meidän miltei jo tap*anut.

Ei masennuksessa olevaa oikein pysty auttamaan vaikka laittaisi hänet makaamaan ruusunterälehdille ja syöttäisi kultalusikalla jäätelöä. Olosuhteet eivät tee oloa paremmaksi, toki pahentaa voivat.

Vierailija kirjoitti:

Erittäin vaikea masennus, joka on jatkunut diagnosoimattomana jo lapsesta asti. Siis toki joskus teini-iän lopulla sain diagnoosin. Masennus taas johtui täysin psykopaattisesta isästä, hänen alkoholismistaan ja henkisestä ja seksuaalisesta väkivallasta, jota jouduin sietämään vuosia.

Olen keskimääräistä selvästi älykkäämpi ja pärjännyt vaativissa opinnoissa mielenterveyden antaessa myöten oikein hyvin. Kuitenkin masennus, ahdistuneisuus ja PTSD-oireilu laittavat jatkuvasti kapuloita rattaisiin. Nyt olen aloittamassa uudet, toivottavasti entistä innostavammat opinnot (jonne on myös todella vaikea päästä). Olen aina vointini mukaan ahkeroinut ja ollut jopa ylitunnollinen ja saanut burn outteja. Oli siunaus saada olla kuntoutustuella, koska silloin sain rauhassa levätä ja parantua. Valitettavasti tielleni on sattunut aivan osaamattomia psykiatreja, jotka eivät ole antaneet minulle - loppuunpalaneelle suorittajalle - sairaslomaa vaikka se olisi joskus ollut juuri se mitä olisin tarvinnut. Joo ei nämä ongelmat parane sillä että ottaa itseä niskasta kiinni.

Nyt räpiköin jotenkuten. Mutta ei tosiaan kuntoutustuki ole mikään laiskan tai elämään muuten kiinnipääsemättömän juttu, vaan psyykkiset ongelmat ovat ihan oikeita... 

Ei kyllä tunnuta yhtään ymmärtävän millaista se oikea kunnon loppuunpalaminen on. On jotain raivostuttavaa ja surullista, kun annetaan noita v**tuilun kaltaisia parin päivän toipumislomia, ihan niin kuin ihmisellä olisi vain joku pikku darra tai kynsikatkennut.

Eihän ihmiselle jolta on sormi juuri katkennut sirkkelissä, laiteta siihen päälle vain jotain halvinta pa*kalaastaria, ja lässytetä: "Kyllä se tuolla siitä kasva perjantaihin mennessä takaisin, kun vaan päätät niin"

Kasvoin perheessä jossa alkoholia ja väkivaltaa. Olin ujo ja herkkä jo lapsena. Koulussa pahasti kiusattu etenkin ylä-asteella, vähäiset ystävät käänsivät selkänsä.

Jouduin sairaalaan masennuksen ja itsemurha yritysten takia.

En koskaan palautunut ennalleni enkä peruskoulun jälkeen kyennyt kouluun tai työhön.

Nyt olen yli 30 ja kotini vankina koska pelkään ihmisiä sairaalloisesti edelleen.

Tässä lyhennettynä oma tarina.

Koulussa kiusattu, työpaikoilla ollut myös kiusaamista. Opiskellessa sain ekan kerran burnoutin, seuraava tuli kunnolla n. 8 vuoden päästä erittäin stressaavassa työpaikassa. Jäin pitkälle sairauslomalla, vuosi siitä menin vähän vastahakoisesti keikkatyöhön mutta romahdin sielläkin lopulta.

40v työelämässä, pari kipusairautta, pari pahaa loukkaantumista, em aiheuttanut unettomuutta vuosikymmeniä sekä lopulta vakavan masennuksen kun ei saa mitään helpotusta kipuihin.

Ei kuntoutustukea eikä eläkettä. Töitä en ole pystynyt tekemään 3 vuoteen yhtään, sitä ennen pari vuotta osa-aikaista omalla kustannuksella

Jotkut pääsee toiset ei

Vierailija kirjoitti:

Ei masennuksessa olevaa oikein pysty auttamaan vaikka laittaisi hänet makaamaan ruusunterälehdille ja syöttäisi kultalusikalla jäätelöä. Olosuhteet eivät tee oloa paremmaksi, toki pahentaa voivat.

Olet tuossa oikeassa ettei ruusunterälehdet ja jäätelö auta. Se on ihan totta, mutta tuo viestisihän oli pelkkää vakavasti sairaiden pilkkaamista v**tuilua heitä kohtaan.

Oma masennukseni kesti sellaiset parikymmentä vuotta, ja paranemisprosessi ei lähtenyt käyntiin, ennen kuin olosuhteeni joissa elin, muuttuivat inhimillisiksi.

Silloin kun olosuhteeni oli epäinhimillisiksi, eivät lääkkeet ja huonolaatuinen "keskusteluapu"  omaa ääntään rakastavien alentuvasti lässyttävien psykiatristen sairhaanhoitajien kanssa auttaneet yhtään mitään.

Kun sain olosuhteet siedettäviksi, lensivät epäsopivat ja pelkkää haittaa aiheuttaneet lääkkeet hepaper*eeseen. Silloin oli myös mahdollista aloittaa oikea terapia oikean ammatti-ihmisen kanssa.

Pitkäjänteistä ja tavoitteellista terapiaa kerran viikossa muutama vuosi. Olen nyt ei-masentunut.

Terapiaa ei voi aloittaa jos ihminen on liian huonossa kunnossa. Tiesitkös sitä? Sinä ruusunterälehtiä pers*estäsi pa*kantava jäätelönmussuttaja mul**u!!!!!!

Vierailija kirjoitti:

Kaikki ei ole samalla viivalla nuorina,tiedoksi vain.

Tämä. Aika hölmö väite (ap:lla), vaikka tuskin tarkoititkaan mitään pahaa tai provosoida. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei masennuksessa olevaa oikein pysty auttamaan vaikka laittaisi hänet makaamaan ruusunterälehdille ja syöttäisi kultalusikalla jäätelöä. Olosuhteet eivät tee oloa paremmaksi, toki pahentaa voivat.

Olet tuossa oikeassa ettei ruusunterälehdet ja jäätelö auta. Se on ihan totta, mutta tuo viestisihän oli pelkkää vakavasti sairaiden pilkkaamista v**tuilua heitä kohtaan.

Oma masennukseni kesti sellaiset parikymmentä vuotta, ja paranemisprosessi ei lähtenyt käyntiin, ennen kuin olosuhteeni joissa elin, muuttuivat inhimillisiksi.

Silloin kun olosuhteeni oli epäinhimillisiksi, eivät lääkkeet ja huonolaatuinen "keskusteluapu"  omaa ääntään rakastavien alentuvasti lässyttävien psykiatristen sairhaanhoitajien kanssa auttaneet yhtään mitään.

Kun sain olosuhteet siedettäviksi, lensivät epäsopivat ja pelkkää haittaa aiheuttaneet lääkkeet hepaper*eeseen. Silloin oli myös mahdollista aloittaa oikea terapia oikean ammatti-ihmisen kanssa.

Pitkäjänteistä ja tavoitteellista terapiaa kerran viikossa muutama vuosi. Olen nyt ei-masentunut.

Terapiaa ei voi aloittaa jos ihminen on liian huonossa kunnossa. Tiesitkös sitä? Sinä ruusunterälehtiä pers*estäsi pa*kantava jäätelönmussuttaja mul**u!!!!!!

No ei itseasiassa masennusta sairastavia vaan sitä sairautta vastaan oli kommenttini pointti. Kun sille et tosiaan saa mitään vaikka yrittäisit auttaa. Silti on kaikki sairaan mielestä persiistä.

43 ja 47 kävittekö kelan psykoterapiassa? Itse käyn nyt toista kertaa.

Vanhempien ero, seksuaalinen hyväksikäyttö, syöpään sairastuminen ja hoidot ja leikkaukset lapsena, masennus, perheenjäsenen itsemurha, monta läheisen sukulaisen kuolemaa muutaman vuoden sisällä, köyhyys, pahentuva masennus, synnytyksen jälkeinen masennus ja lapsiperheköyhyys.

Kun elämäni luettelee näin, niin on oikeastaan ihme, että opiskelin maisterin tutkinnon (vaikkakin hieman hitaammassa tahdissa, koska olin usein vaikeasti masentunut ja toisaalta tein perustoimeentuloni eteen koko ajan paljon töitä eli usein 8:15 alkoi luennot ja 20:15 pääsin töistä). Sain opinnot loppuun kuntoutustuen turvin, kun opintotuki loppui enkä saanut MITÄÄN tukea. Sosiaalityöntekijäkin sairaalassa oli aivan ihmeissään, että sattui olemaan tilanne sellainen monista tekijöistä johtuen, että toimeentulotukeakaan en saanut. Olin todella masentunut ja ajattelin, että miehelleni ja taaperoikäiselle lapselleni on parempi, että häivyn ja saavat 10 000 euron henkivakuutuksen (joka tuolloin tuntui tosi isolta summalta...). Viisas psykiatri sitten kirjoitti mut kuntoutustuelle, ja sain itsetuntoni takaisin. Opiskelin loppuun kuntoutustuen suunnitellussa aikataulussa.

Nyt olen ollut jo pitkään töissä. Saan 3000-5000 e palkkaa kuussa ja pienistä elämän merkityksellisyyden kipuiluista huolimatta elän todella hyvää elämää.

Ehkä suurin toimintakykyyn vaikuttanut asia oli oikeasti tuo köyhyys. Kun perheenjäseneni teki itsemurhan, olin juuri muuttanut omilleni. Hän oli minulle todella rakas ja läheinen, ja se oli valtava shokki minulle ja koko suvulleni. Opinnot takkusivat ja jäivät kesken. Maksoin myöhemmin tuhansia euroja takaisin Kellalle, kun en silloin kyennyy täyttämään jotain oikeaa lippulappua. Olisin kaivannut äitiä ja lohdutusta, olin 18-vuotias ja ihan lapsellinen vielä! En silloinkaan saanut toimeentulotukea (kämppiksenä pankinjohtajan lapsi, Kela eikä sossu uskonut ettemme ole parisuhteessa) ja se turvattomuuden ja avuttomuuden tunne oli musertava. Olin hetken sairauslomalla, mutta sitä ei jatkettu, koska olin niin huonona, että en selviytynyt edes sinne tapaamisiin. Rahat oli loppu. En päässyt edes siivoojaksi, vaikka hain moneen paikkaan. Luin netistä, että nuoret naiset istuvat säästöporsaansa päällä. Onneksi en ajautunut sille tielle, vaan pääsin au pairiksi ja siitä sitten elämä lähti eteen päin. Vaihdoin opiskelupaikkaa ja valmistuin lopulta ja kaikki päättyi hyvin.

Uskomattomistakin vastoinkäymisistä selviää, mutta sellainen jatkuva köyhyyden aikaansaama stressi ja maton vetäminen jalkojen alta syö voimavaroja valtavasti. Kuulostan ehkä pinnalliselta, mutta niin koen. Tietenkin olisin ilomielin rutiköyhä, jos saisin läheiseni takaisin. Uskon kuitenkin, että olisin selvinnyt toimintakykyisempänä ja suru ei olisi paisunut niin monien ongelmien vyyhdiksi, jos olisin saanut enemmän tukea.

Vierailija kirjoitti:

43 ja 47 kävittekö kelan psykoterapiassa? Itse käyn nyt toista kertaa.

Kävin, mulla ihana terapeutti johon kiinnyin kovasti. Vikat käynnit jätin menemättä, koska tieto loppumisesta oli niin raskas.

Olen ollut hoidon piirissä jo teinistä, mutta tämä oli ensimmäinen ihminen yli 10v ajalta joka yritti oikeasti auttaa ja kuunteli. En silti päässyt elämässä sen paremmin eteenpäin, kai traumat niin syvät.

Sain pysyvän eläkkeen viime vuonna ja sen jälkeen mut potkittiin hoidon piiristä pois koska lääkärin sanoin "nyt on kaikki kivet käännetty". Jatkossa lääkeasiat hoituu tk:ssa. T. Nro47

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sairastuu riittävän vakavasti niin on pois pelistä tavallisesta elämästä.

Fyysisesti vai psyykkisesti? Mihin sinä sairastuit? - ap

Minä sairastuin fyysisesti vakavaan sairauteen josta ei parannuta. Psyykkisesti olen silti koko ajan ollut todella vahva.

eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä voin kertoa.

Olin jo lapsena ahkera, tunnollinen ja kiltti oppilas. Pärjäsin lähes kaikissa aineissa erinomaisesti, etenkin lukuaineissa. Yläasteella arvosanani paranivat vielä asteen enemmän, kun minulle tuli rohkeutta lisää. Olin luokan paras lähes jatkuvasti, sain ekat stipendit jo ensimmäisillä luokilla. Harrastin myös paljon läpi peruskoulun, yläasteella ja lukiossa lähes joka päivä. Tienasin myös itse vähän taskurahaa ohjaamalla kerhoja, tekemällä hoitokeikkoja yms.

Pääsin yhteen Suomeen parhaimmista lukioista. Jaksamiseni alkoi rakoilla. Mieleni pimeni, elämästä katosivat värit. Lopulta palautin erään kokeen tyhjänä, koska en kyennyt kirjoittamaan siihen mitään. Jouduin sairauslomalle, minulla todettiin keskivaikea masennus. Viiltelin, olin lähellä itsem*rhaa, haukuin itseäni laiskaksi ja syyllistin itseäni epäonnistujaksi. Pääsin psyk.polille, sain lääkkeet ja hiljalleen toivuin takaisin opiskelukykyiseksi. Ei mennyt kuin kaksi vuotta, kun harrastusrintamalla alkoi mennä yhä lujempaa, tuli ihmissuhdesotkuja ja uuvuin totaalisesti. Mietin, että hyppään katolta ja katkaisisin jalkani, että saisin vain olla. Join pahaan olooni, mutta se ei onneksi tullut tavaksi. Kuntouduin taas työkykyiseksi ja sain lakin päähäni. Se ei ollut todellakaan itsestäänselvää.

Uskoni ei jostain syystä riittänyt, että pääsen korkeakouluun, joten ajattelin opiskella ensin ammattiin ja sieltä jatkaa eteenpäin. Aloitin uudessa koulussa. Sen aikana elämäni meni aivan totaalisesti alamäkeen. Elämä heitti eteen kuolemaa, väkivaltaa, kiusaamista, sairauksia (niin omia kuin läheisten), isoja muutoksia yms. Olin yhtäkkiä keskellä muun muassa rikosprosessia, taistelin avun saamisesta menettänyt paljon ja lopulta keskeytin koulun, koska en kyennyt palaamaan sinne. Pääsin vanhempieni luokse asumaan takaisin, tukien hakeminen oli yhtä sotkua ja luukulta toiselle juoksemista. Lääkäri totesi mut todella masentuneeksi, traumaperäisen stressihäiriön ja määrääsi parin kuukauden sairausloman. Pääsin kuntouttavaan ja aloitin lääkityksen, jossa sain hiukan takaisin voimia.

Tein kesätöitä, vapaaehtoisjuttuja ja osa-aikatöitä, vaikka sisältä olin välillä todella rikki. Se ei ollut itsestäänselvää, että pystyn tohon kaikkeen. Lopulta löysin mielekkään alan ja hain ja pääsin sinne. Pääsin mukaan eräänlaiseen valmennukseen, jonka aikana sain kuntoutusrahaa. Sitten tuli taas lisää vastoinkäymisiä ja pidin hetken taukoa koulusta. Jatkoin siellä tauon jälkeen taas, aloitin muutaman uuden harrastuksen ja sain taas mielekkyyttä takaisin elämään, vaikka edelleenkin muutama iso asia stressasi taustalla.

Se, että joku tulee mulle lässytämään siitä, että kaikki on vain itsestä kiinni ja pälä pälä, niin kyllä alkaa savu nousta korvista. Se, että olen nyt tässä, on myös ihme ja suuri lahja, ei kokonaan mun ansiota. Joku toinen olisi voinut menettää kaiken, joutua kadulle (Jos ei olisi ollut rakastavaa perhettä) tai t*ppaa itsensä. Minä elän ja minä aion rakentaa omannäköisen elämäni. Olen opetellut päässään suorittamisesta eroon.

Hieman samankaltaista taustaa itsellänikin. Kun on pienestä lapsesta saakka suorittanut, ja yrittänyt hakea hyväksyntää olemalla kaikessa paras, niin kyllä siinä sairastuu, koska mikään määrä suorittamista ei koskaan riitä.

Jos ei lapsena ole kokenut, että on omana itsenään yhtä arvokas ihminen kuin muutkin ja saa olla olemassa omine tunteineen, heikkouksineen ja tarvitsevana ihmisenä, ei sitä haavaa voi korjata suorittamalla.

Minusta tuntuu että tämä on vähän enemmän sellainen tyttöjen juttu.

Ylitunnollisten ja kilttien tyttöjen juttu. Ja älykkyys ei todellakaan suojaa masennukselta, vaan on toisin päin.

Avun saaminen on ollut vaikeaa minullekiin, ja kunnollista apua sain 20 vuoden yrittämisen jälkeen, vasta keski-ikäisenä.

Syyllistämistä, perseellepotkimista, tuhahtelua ja silmien muljauttelua olen saanut. Kaikki aivan turhaa, koska masentunuthan osaa syyllistämisen itsekin, ja on siinä aivan mestari.

Isoin onnistuminen elämässäni on, kun olin jo päättänyt tehdä is*em*rhan, mutta jotenkin sain itseni vielä kerran hakemaan apua. Onni oli matkassa, että minut viimein otettiin vakavasti.

Tämän kaltaisten asioiden parissa taistelleet ihmiset, näkevät punaista, kun kuulevat sitä miten omasta itsestä ja omasta asenteesta se kaikki on kiinni, ja miten pitäisi aina vaan jaksaa ja jaksaa reippaasti.

Se reippauspaska kun on meidän miltei jo tap*anut.

Tosi hyvin kirjoitettu. Mulla hyvin samanlaista taustaa ja sairastamista. Toivotan voimia!

Selkävaivan takia minut sanottiin irti vakipaikasta. Olin 28v.

Siitä asti olen ollut työttömänä, sairaslomalla tms. N39.

Sairautta, erilaisuutta ja kiusaamista. Siinäpä ne.

En todellakaan olisi voinut tehdä mitään toisin. Aloin oireilla ala-asteella, minulla oli jatkuvasti kovia kipuja. Kun täytin 18 vuotta, selästä löytyi viimein vuosien tutkimisen jälkeen välilevynrappeuma.

Parin vuoden päästä, kun kivut pahenivat ja selkä kuvattiin uudestaan, ei siellä kuulemma mitään rappeumaa ollutkaan, vaikka papereissani niin luki. Nyt taas on ihmetelty vuosikausia, että mikähän siellä mahtaa vaivata ja työkkäri painaa niskassa jatkuvasti.

Nyt vihdoin pääsen ammatilliseen kuntoutukseen, että voitaisiin tutkia, mitä töitä voisin tehdä, mutta monet ammattilaiset ovat jo väläytelleet työkyvyttömyyseläkettä, vaikka eivät kovin mielellään, koska ikää minulla on vasta 25 vuotta. En itsekään haluaisi näin elämäni alkutaipaleella joutua tuolle eläkkellee, mutta ei tälle voi yhtään mitään, kun ei edes tiedetä, mikä minua vaivaa.