Mitä elämässä pitää tapahtua, että joutuu kuntoutustuella, työkyvyttömäksi tms?

Vierailija kirjoitti:

Tarkoitan, että on vaan niin surullista, miten kaikki syntyvät tänne kaikkien samojen mahdollisuuksien kanssa

No eikä synny.

Vierailija kirjoitti:

Mä voin kertoa.

Olin jo lapsena ahkera, tunnollinen ja kiltti oppilas. Pärjäsin lähes kaikissa aineissa erinomaisesti, etenkin lukuaineissa. Yläasteella arvosanani paranivat vielä asteen enemmän, kun minulle tuli rohkeutta lisää. Olin luokan paras lähes jatkuvasti, sain ekat stipendit jo ensimmäisillä luokilla. Harrastin myös paljon läpi peruskoulun, yläasteella ja lukiossa lähes joka päivä. Tienasin myös itse vähän taskurahaa ohjaamalla kerhoja, tekemällä hoitokeikkoja yms.

Pääsin yhteen Suomeen parhaimmista lukioista. Jaksamiseni alkoi rakoilla. Mieleni pimeni, elämästä katosivat värit. Lopulta palautin erään kokeen tyhjänä, koska en kyennyt kirjoittamaan siihen mitään. Jouduin sairauslomalle, minulla todettiin keskivaikea masennus. Viiltelin, olin lähellä itsem*rhaa, haukuin itseäni laiskaksi ja syyllistin itseäni epäonnistujaksi. Pääsin psyk.polille, sain lääkkeet ja hiljalleen toivuin takaisin opiskelukykyiseksi. Ei mennyt kuin kaksi vuotta, kun harrastusrintamalla alkoi mennä yhä lujempaa, tuli ihmissuhdesotkuja ja uuvuin totaalisesti. Mietin, että hyppään katolta ja katkaisisin jalkani, että saisin vain olla. Join pahaan olooni, mutta se ei onneksi tullut tavaksi. Kuntouduin taas työkykyiseksi ja sain lakin päähäni. Se ei ollut todellakaan itsestäänselvää.

Uskoni ei jostain syystä riittänyt, että pääsen korkeakouluun, joten ajattelin opiskella ensin ammattiin ja sieltä jatkaa eteenpäin. Aloitin uudessa koulussa. Sen aikana elämäni meni aivan totaalisesti alamäkeen. Elämä heitti eteen kuolemaa, väkivaltaa, kiusaamista, sairauksia (niin omia kuin läheisten), isoja muutoksia yms. Olin yhtäkkiä keskellä muun muassa rikosprosessia, taistelin avun saamisesta menettänyt paljon ja lopulta keskeytin koulun, koska en kyennyt palaamaan sinne. Pääsin vanhempieni luokse asumaan takaisin, tukien hakeminen oli yhtä sotkua ja luukulta toiselle juoksemista. Lääkäri totesi mut todella masentuneeksi, traumaperäisen stressihäiriön ja määrääsi parin kuukauden sairausloman. Pääsin kuntouttavaan ja aloitin lääkityksen, jossa sain hiukan takaisin voimia.

Tein kesätöitä, vapaaehtoisjuttuja ja osa-aikatöitä, vaikka sisältä olin välillä todella rikki. Se ei ollut itsestäänselvää, että pystyn tohon kaikkeen. Lopulta löysin mielekkään alan ja hain ja pääsin sinne. Pääsin mukaan eräänlaiseen valmennukseen, jonka aikana sain kuntoutusrahaa. Sitten tuli taas lisää vastoinkäymisiä ja pidin hetken taukoa koulusta. Jatkoin siellä tauon jälkeen taas, aloitin muutaman uuden harrastuksen ja sain taas mielekkyyttä takaisin elämään, vaikka edelleenkin muutama iso asia stressasi taustalla.

Se, että joku tulee mulle lässytämään siitä, että kaikki on vain itsestä kiinni ja pälä pälä, niin kyllä alkaa savu nousta korvista. Se, että olen nyt tässä, on myös ihme ja suuri lahja, ei kokonaan mun ansiota. Joku toinen olisi voinut menettää kaiken, joutua kadulle (Jos ei olisi ollut rakastavaa perhettä) tai t*ppaa itsensä. Minä elän ja minä aion rakentaa omannäköisen elämäni. Olen opetellut päässään suorittamisesta eroon.

Kiitos, että jaoit tämän! Rohkea ja sinnikäs olet. - ap

Miten niin ihmiset ovat nuorina samalla viivalla? Moni syntyy sairaana tai neurologisesti poikkeavana. Useat mielisairaudet puhkeavat jo teininä kuten masennus, kaksisuuntainen mielialahäiriö, pakko-oireinen häiriö. Ihmisillä on kaikenlaista vaivaa,on epilepsiaa, vaikeita suolistosairauksia yms.

Moni joutuu taistelemaan jo peruskoulussa, jotta selviäisi. Ja valitettavasti usein käy niin, että yhdellä nuorella on näitä pulmia useita.

Kyllä minulla on ollut oppilaita, joista olen miettinyt, etteivät he ehkä tule koskaan menemään työelämään.

T. Ope

Vierailija kirjoitti:

Ap, en usko, että olet oikeasti noin lyhytnäköinen. Huono trolli 0/5

Ihan tosissani tämän ketjun aloitin kyllä, ehkä olen sitten lyhytnäköinen. - ap

No meillä mies on kuntoutustuella. Selkä meni edellisessä työssä.

Vierailija kirjoitti:

Sosiaalisten tilanteiden pelko vaikeuttaa. Välillä kadulla käveleminenkin on vaikeaa. Saati tervehtiminen 😔

Eikö tähän löydy sopivaa kuntoutusta ja lääkitystä? Eikö tästä voisi "parantua"?

Synnynnäinen sydänvika heittäytyi hankalaksi aikuisena. Olen hoikka, en polta enkä ryyppää. En olisi voinut estää tätä omilla valinnoillani, pässinpää.

Vierailija kirjoitti:

Miten niin ihmiset ovat nuorina samalla viivalla? Moni syntyy sairaana tai neurologisesti poikkeavana. Useat mielisairaudet puhkeavat jo teininä kuten masennus, kaksisuuntainen mielialahäiriö, pakko-oireinen häiriö. Ihmisillä on kaikenlaista vaivaa,on epilepsiaa, vaikeita suolistosairauksia yms.

Moni joutuu taistelemaan jo peruskoulussa, jotta selviäisi. Ja valitettavasti usein käy niin, että yhdellä nuorella on näitä pulmia useita.

Kyllä minulla on ollut oppilaita, joista olen miettinyt, etteivät he ehkä tule koskaan menemään työelämään.

T. Ope

Minulla on nuo kaikki listaamasi sairaudet ollut lapsesta asti. Silti oletettiin että pärjää kuten muut. Nykyään on päälle tullut vielä lisää sairauksia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sosiaalisten tilanteiden pelko vaikeuttaa. Välillä kadulla käveleminenkin on vaikeaa. Saati tervehtiminen 😔

Eikö tähän löydy sopivaa kuntoutusta ja lääkitystä? Eikö tästä voisi "parantua"?

Tarpeeksi tujua, mutta ei kuitenkaan lamaavaa sopivaa lääkitystä ei mulle oikein löydy. Pelko ja ahdistus on varmaankin tuhonnut jo suuren osan hippokampusta ja mantemitumaketta, niin etteivät järkeiltyä käytöstä ohjaavat osat kuten otsalohko ja aivokuori kykene estämään eläinmäistä pakenemiskäyttäytymistä tai toisaalta lamaantumiskäyttäytymistä, jolloin en kykene puhumaan 😔. Kirjallisuutta aiheesta on luettu myös runsaasti. Altistettukin, mutta ei kellään ole aikaa ja malttia näin estyneen ja hissukseen edistyvän kanssa, kun takapakkejakin tulee jatkuvasti.

Vierailija kirjoitti:

Mä voin kertoa.

Olin jo lapsena ahkera, tunnollinen ja kiltti oppilas. Pärjäsin lähes kaikissa aineissa erinomaisesti, etenkin lukuaineissa. Yläasteella arvosanani paranivat vielä asteen enemmän, kun minulle tuli rohkeutta lisää. Olin luokan paras lähes jatkuvasti, sain ekat stipendit jo ensimmäisillä luokilla. Harrastin myös paljon läpi peruskoulun, yläasteella ja lukiossa lähes joka päivä. Tienasin myös itse vähän taskurahaa ohjaamalla kerhoja, tekemällä hoitokeikkoja yms.

Pääsin yhteen Suomeen parhaimmista lukioista. Jaksamiseni alkoi rakoilla. Mieleni pimeni, elämästä katosivat värit. Lopulta palautin erään kokeen tyhjänä, koska en kyennyt kirjoittamaan siihen mitään. Jouduin sairauslomalle, minulla todettiin keskivaikea masennus. Viiltelin, olin lähellä itsem*rhaa, haukuin itseäni laiskaksi ja syyllistin itseäni epäonnistujaksi. Pääsin psyk.polille, sain lääkkeet ja hiljalleen toivuin takaisin opiskelukykyiseksi. Ei mennyt kuin kaksi vuotta, kun harrastusrintamalla alkoi mennä yhä lujempaa, tuli ihmissuhdesotkuja ja uuvuin totaalisesti. Mietin, että hyppään katolta ja katkaisisin jalkani, että saisin vain olla. Join pahaan olooni, mutta se ei onneksi tullut tavaksi. Kuntouduin taas työkykyiseksi ja sain lakin päähäni. Se ei ollut todellakaan itsestäänselvää.

Uskoni ei jostain syystä riittänyt, että pääsen korkeakouluun, joten ajattelin opiskella ensin ammattiin ja sieltä jatkaa eteenpäin. Aloitin uudessa koulussa. Sen aikana elämäni meni aivan totaalisesti alamäkeen. Elämä heitti eteen kuolemaa, väkivaltaa, kiusaamista, sairauksia (niin omia kuin läheisten), isoja muutoksia yms. Olin yhtäkkiä keskellä muun muassa rikosprosessia, taistelin avun saamisesta menettänyt paljon ja lopulta keskeytin koulun, koska en kyennyt palaamaan sinne. Pääsin vanhempieni luokse asumaan takaisin, tukien hakeminen oli yhtä sotkua ja luukulta toiselle juoksemista. Lääkäri totesi mut todella masentuneeksi, traumaperäisen stressihäiriön ja määrääsi parin kuukauden sairausloman. Pääsin kuntouttavaan ja aloitin lääkityksen, jossa sain hiukan takaisin voimia.

Tein kesätöitä, vapaaehtoisjuttuja ja osa-aikatöitä, vaikka sisältä olin välillä todella rikki. Se ei ollut itsestäänselvää, että pystyn tohon kaikkeen. Lopulta löysin mielekkään alan ja hain ja pääsin sinne. Pääsin mukaan eräänlaiseen valmennukseen, jonka aikana sain kuntoutusrahaa. Sitten tuli taas lisää vastoinkäymisiä ja pidin hetken taukoa koulusta. Jatkoin siellä tauon jälkeen taas, aloitin muutaman uuden harrastuksen ja sain taas mielekkyyttä takaisin elämään, vaikka edelleenkin muutama iso asia stressasi taustalla.

Se, että joku tulee mulle lässytämään siitä, että kaikki on vain itsestä kiinni ja pälä pälä, niin kyllä alkaa savu nousta korvista. Se, että olen nyt tässä, on myös ihme ja suuri lahja, ei kokonaan mun ansiota. Joku toinen olisi voinut menettää kaiken, joutua kadulle (Jos ei olisi ollut rakastavaa perhettä) tai t*ppaa itsensä. Minä elän ja minä aion rakentaa omannäköisen elämäni. Olen opetellut päässään suorittamisesta eroon.

Selvä, mutta silti  suoritat yhä. Kirjoitit noin pitkän kertomuksen.

Mulla on puhjennut tuki- ja liikuntaelinsairaus, jonka takia en enää pysty niihin fyysisiin töihin, joihin olen saanut kououtuksen, enkä juuri muihinkaan - en ainakaan 8h päivässä 5 päivää viikossa. Valitettavasti olen myös liian tyhmä päästäkseni kouluttautumaan niin että päåsisi pois suorittavan portaan fyysisistä duuneista. Tai juuri mihinkään muuhunkaan.

Minun tapauksessa tarvi olla huono tuuri. Ensin teloa itsensä onnettomuudessa niin että jää pysyvä vaiva. Sitten sairastua hormonaaliseen migreeniin niin että pari päivää kuukaudesta muistuttaa kunnon krapulapäivää pöntön halaamisine kaikkineen. Useampikin ellei elämäntavat ole säännölliset, = ei vuorotöitä. Lopuksi vielä havaita nelikymppisenä että kroppa lahoaa käsiin; neljästä välistä löytynyt jo kulumat niskasta ja selästä, hermojuuria ahtaalla.

Näin päästään kuntoutumaan mutta periksi ei anneta, uutta ammattia oppimassa 👍

Vierailija kirjoitti:

Mä voin kertoa.

Olin jo lapsena ahkera, tunnollinen ja kiltti oppilas. Pärjäsin lähes kaikissa aineissa erinomaisesti, etenkin lukuaineissa. Yläasteella arvosanani paranivat vielä asteen enemmän, kun minulle tuli rohkeutta lisää. Olin luokan paras lähes jatkuvasti, sain ekat stipendit jo ensimmäisillä luokilla. Harrastin myös paljon läpi peruskoulun, yläasteella ja lukiossa lähes joka päivä. Tienasin myös itse vähän taskurahaa ohjaamalla kerhoja, tekemällä hoitokeikkoja yms.

Pääsin yhteen Suomeen parhaimmista lukioista. Jaksamiseni alkoi rakoilla. Mieleni pimeni, elämästä katosivat värit. Lopulta palautin erään kokeen tyhjänä, koska en kyennyt kirjoittamaan siihen mitään. Jouduin sairauslomalle, minulla todettiin keskivaikea masennus. Viiltelin, olin lähellä itsem*rhaa, haukuin itseäni laiskaksi ja syyllistin itseäni epäonnistujaksi. Pääsin psyk.polille, sain lääkkeet ja hiljalleen toivuin takaisin opiskelukykyiseksi. Ei mennyt kuin kaksi vuotta, kun harrastusrintamalla alkoi mennä yhä lujempaa, tuli ihmissuhdesotkuja ja uuvuin totaalisesti. Mietin, että hyppään katolta ja katkaisisin jalkani, että saisin vain olla. Join pahaan olooni, mutta se ei onneksi tullut tavaksi. Kuntouduin taas työkykyiseksi ja sain lakin päähäni. Se ei ollut todellakaan itsestäänselvää.

Uskoni ei jostain syystä riittänyt, että pääsen korkeakouluun, joten ajattelin opiskella ensin ammattiin ja sieltä jatkaa eteenpäin. Aloitin uudessa koulussa. Sen aikana elämäni meni aivan totaalisesti alamäkeen. Elämä heitti eteen kuolemaa, väkivaltaa, kiusaamista, sairauksia (niin omia kuin läheisten), isoja muutoksia yms. Olin yhtäkkiä keskellä muun muassa rikosprosessia, taistelin avun saamisesta menettänyt paljon ja lopulta keskeytin koulun, koska en kyennyt palaamaan sinne. Pääsin vanhempieni luokse asumaan takaisin, tukien hakeminen oli yhtä sotkua ja luukulta toiselle juoksemista. Lääkäri totesi mut todella masentuneeksi, traumaperäisen stressihäiriön ja määrääsi parin kuukauden sairausloman. Pääsin kuntouttavaan ja aloitin lääkityksen, jossa sain hiukan takaisin voimia.

Tein kesätöitä, vapaaehtoisjuttuja ja osa-aikatöitä, vaikka sisältä olin välillä todella rikki. Se ei ollut itsestäänselvää, että pystyn tohon kaikkeen. Lopulta löysin mielekkään alan ja hain ja pääsin sinne. Pääsin mukaan eräänlaiseen valmennukseen, jonka aikana sain kuntoutusrahaa. Sitten tuli taas lisää vastoinkäymisiä ja pidin hetken taukoa koulusta. Jatkoin siellä tauon jälkeen taas, aloitin muutaman uuden harrastuksen ja sain taas mielekkyyttä takaisin elämään, vaikka edelleenkin muutama iso asia stressasi taustalla.

Se, että joku tulee mulle lässytämään siitä, että kaikki on vain itsestä kiinni ja pälä pälä, niin kyllä alkaa savu nousta korvista. Se, että olen nyt tässä, on myös ihme ja suuri lahja, ei kokonaan mun ansiota. Joku toinen olisi voinut menettää kaiken, joutua kadulle (Jos ei olisi ollut rakastavaa perhettä) tai t*ppaa itsensä. Minä elän ja minä aion rakentaa omannäköisen elämäni. Olen opetellut päässään suorittamisesta eroon.

❤️

Mitä ihmettä pitää tapahtua elämässä, että on noin tyhmä kuin ap?

Up

Vierailija kirjoitti:

Toisilla alkaa mt ongelmat jo lapsina. On todella vaikea keskittyä kouluun kun haluaa vain kuolla.

Erikseen nämä näkymättömät kiltit suorittajat (usein päihde/mt/narskuperhe), jotka romahtavat parikymppisenä omille jouduttuaan. Opintoja ei enää kyetä viemään läpi, kun mitään visiota ei ole mistään.

Tosiaan siihen asti kykenin esittämään vielä jokseenkin toimivaa. Loppuikä onkin mennyt sitten menneiden selvittelyyn. Kaikki eivät kuntoudu ikinä työmarkkinoille. Pääsin itse töihin mut muusta elämästä ei paljon riitä somessa leuhkittavaa.

Ei siihen välttämättä tarvita kuin yhden nivelen sijoiltaanmeno onnettomuudessa. 

Katsoin eilen YLE Areenasta jakson, jossa naiselta amputoitiin kaikki raajat lihansyöjäbakteerin takia. Uskomattoman sitkeä nainen, mutta hän tuskin työelämään enää palaa. Ihmettelen näin tyhmiä kysymyksiä.

Up

En itse aio luovuttaa työelämän suhteen koska se on ollut ainoa henki ja reikä loppuen lopuksi omalle elämälle, itsenäisyydelle, kasvulle ja perustavanlaatuisen arjen rakentumiselle.

Olen nyt työtön ja se ahdistaa. Se on silti osittain oma mokani koska en jaksanut, uuvuin ja pahasti vajaan viiden vuoden työelämän jälkeen. Kerkesin sen aikana olemaan huipulla ja pidetty alalla.

Lapsuuteni on vakavaa alkoholismia ja mielenterveysongelmia, sekä epävakaiden tilanteiden säväyttämiä.

Omat mielenterveysongelmat, ahdistus ja päihteidenkäyttö ajoi minut useinkin tilanteisiin, jotka eivät olleet hyväksi.

Kuten seksuaalista hyväksikäyttöä, kiusaamista, väkivaltaa, työnarkomaniaa yms.

Loppuun paloin ja pimahdin kaiken kaikkiaan mutta luotan, että vielä voisin saada elämän, joka on tasaista enkä enää lankeaisi asioihin jotka vain sekoittavat jo muutenkin rikkinäistä elämää. Tahdon toipua ja olla itsekseni, myöskin tehdä töitä.