Mitä elämässä pitää tapahtua, että joutuu kuntoutustuella, työkyvyttömäksi tms?

hei millä löytää tuon amputoidun naisen dokumentin ylestä?

Vierailija kirjoitti:

hei millä löytää tuon amputoidun naisen dokumentin ylestä?

Tässä:

https://areena.yle.fi/1-4651385

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2019/12/03/kun-yhtakkia-menettaa-katensa-…

janitass kirjoitti:

Vanhempien ero, seksuaalinen hyväksikäyttö, syöpään sairastuminen ja hoidot ja leikkaukset lapsena, masennus, perheenjäsenen itsemurha, monta läheisen sukulaisen kuolemaa muutaman vuoden sisällä, köyhyys, pahentuva masennus, synnytyksen jälkeinen masennus ja lapsiperheköyhyys.

Kun elämäni luettelee näin, niin on oikeastaan ihme, että opiskelin maisterin tutkinnon (vaikkakin hieman hitaammassa tahdissa, koska olin usein vaikeasti masentunut ja toisaalta tein perustoimeentuloni eteen koko ajan paljon töitä eli usein 8:15 alkoi luennot ja 20:15 pääsin töistä). Sain opinnot loppuun kuntoutustuen turvin, kun opintotuki loppui enkä saanut MITÄÄN tukea. Sosiaalityöntekijäkin sairaalassa oli aivan ihmeissään, että sattui olemaan tilanne sellainen monista tekijöistä johtuen, että toimeentulotukeakaan en saanut. Olin todella masentunut ja ajattelin, että miehelleni ja taaperoikäiselle lapselleni on parempi, että häivyn ja saavat 10 000 euron henkivakuutuksen (joka tuolloin tuntui tosi isolta summalta...). Viisas psykiatri sitten kirjoitti mut kuntoutustuelle, ja sain itsetuntoni takaisin. Opiskelin loppuun kuntoutustuen suunnitellussa aikataulussa.

Nyt olen ollut jo pitkään töissä. Saan 3000-5000 e palkkaa kuussa ja pienistä elämän merkityksellisyyden kipuiluista huolimatta elän todella hyvää elämää.

Ehkä suurin toimintakykyyn vaikuttanut asia oli oikeasti tuo köyhyys. Kun perheenjäseneni teki itsemurhan, olin juuri muuttanut omilleni. Hän oli minulle todella rakas ja läheinen, ja se oli valtava shokki minulle ja koko suvulleni. Opinnot takkusivat ja jäivät kesken. Maksoin myöhemmin tuhansia euroja takaisin Kellalle, kun en silloin kyennyy täyttämään jotain oikeaa lippulappua. Olisin kaivannut äitiä ja lohdutusta, olin 18-vuotias ja ihan lapsellinen vielä! En silloinkaan saanut toimeentulotukea (kämppiksenä pankinjohtajan lapsi, Kela eikä sossu uskonut ettemme ole parisuhteessa) ja se turvattomuuden ja avuttomuuden tunne oli musertava. Olin hetken sairauslomalla, mutta sitä ei jatkettu, koska olin niin huonona, että en selviytynyt edes sinne tapaamisiin. Rahat oli loppu. En päässyt edes siivoojaksi, vaikka hain moneen paikkaan. Luin netistä, että nuoret naiset istuvat säästöporsaansa päällä. Onneksi en ajautunut sille tielle, vaan pääsin au pairiksi ja siitä sitten elämä lähti eteen päin. Vaihdoin opiskelupaikkaa ja valmistuin lopulta ja kaikki päättyi hyvin.

Uskomattomistakin vastoinkäymisistä selviää, mutta sellainen jatkuva köyhyyden aikaansaama stressi ja maton vetäminen jalkojen alta syö voimavaroja valtavasti. Kuulostan ehkä pinnalliselta, mutta niin koen. Tietenkin olisin ilomielin rutiköyhä, jos saisin läheiseni takaisin. Uskon kuitenkin, että olisin selvinnyt toimintakykyisempänä ja suru ei olisi paisunut niin monien ongelmien vyyhdiksi, jos olisin saanut enemmän tukea.

Olet selvinnyt paljosta! Kiitos että jaoit tarinasi. Toivottavasti elämä tuo sinulle myös hyvää!

Kysyt siis vinkkejä. No en minä tiedä, aamulla töihin herättävä. Ei tuet juokse.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erittäin vaikea masennus, joka on jatkunut diagnosoimattomana jo lapsesta asti. Siis toki joskus teini-iän lopulla sain diagnoosin. Masennus taas johtui täysin psykopaattisesta isästä, hänen alkoholismistaan ja henkisestä ja seksuaalisesta väkivallasta, jota jouduin sietämään vuosia.

Olen keskimääräistä selvästi älykkäämpi ja pärjännyt vaativissa opinnoissa mielenterveyden antaessa myöten oikein hyvin. Kuitenkin masennus, ahdistuneisuus ja PTSD-oireilu laittavat jatkuvasti kapuloita rattaisiin. Nyt olen aloittamassa uudet, toivottavasti entistä innostavammat opinnot (jonne on myös todella vaikea päästä). Olen aina vointini mukaan ahkeroinut ja ollut jopa ylitunnollinen ja saanut burn outteja. Oli siunaus saada olla kuntoutustuella, koska silloin sain rauhassa levätä ja parantua. Valitettavasti tielleni on sattunut aivan osaamattomia psykiatreja, jotka eivät ole antaneet minulle - loppuunpalaneelle suorittajalle - sairaslomaa vaikka se olisi joskus ollut juuri se mitä olisin tarvinnut. Joo ei nämä ongelmat parane sillä että ottaa itseä niskasta kiinni.

Nyt räpiköin jotenkuten. Mutta ei tosiaan kuntoutustuki ole mikään laiskan tai elämään muuten kiinnipääsemättömän juttu, vaan psyykkiset ongelmat ovat ihan oikeita... 

Ei kyllä tunnuta yhtään ymmärtävän millaista se oikea kunnon loppuunpalaminen on. On jotain raivostuttavaa ja surullista, kun annetaan noita v**tuilun kaltaisia parin päivän toipumislomia, ihan niin kuin ihmisellä olisi vain joku pikku darra tai kynsikatkennut.

Eihän ihmiselle jolta on sormi juuri katkennut sirkkelissä, laiteta siihen päälle vain jotain halvinta pa*kalaastaria, ja lässytetä: "Kyllä se tuolla siitä kasva perjantaihin mennessä takaisin, kun vaan päätät niin"

Mä olen taas aina ollut sellainen, että mun pitää jaksaa. Olen eronnut kun lapset oli pieniä, jaksoin huonossa liitossa muutaman vuoden. Piti jaksaa käydä töissä, piti jaksaa kotona, piti jaksaa viedä molempia harrastuksiin, oli pakko käydä kaupassa, oli pakko laittaa ruokaa, piti maksaa laskut ja katsastaa auto ja huolehtia kaikki. Aina vaan jotain jollekin muulle. Itse ihan loppu mutta jaksaa jaksaa kun vaan on pakko.

30 vuotta meni noin. Sitten putosin kesken työpäivän. Lääkäri totesi burn outin ja keskivaikean masennuksen. en suostunut ottamaan saikkua. Kävin työpsykologilla muutaman kerran, hän ehdotti kelan terapiaa, en ole vielä mennyt, tuskin menen. Tunteita en tunne juuri ollenkaan, menen vaan eteenpäin.

 Käyn töissä, hoidan hommani, autan muita edelleen kannan toisten huolet. Itse en ota apua. Ei tartte auttaa.