Lue keskustelun säännöt.
Onko meidän liitto auttamattomasti pilalla?
02.07.2013 |
Olemme olleet naimisissa 12 vuotta, yhdessä jo 18 vuotta. Lapsia on kaksi, 7- ja 5-vuotiaat. Mies on oikein hyvä isä ja viettää paljon aikaa lasten kanssa. Fyysistä väkivaltaa suhteessa ei ole, ei myöskään alkoholismia tms. Molemmat olemme töissä.
Kaiken pitäisi olla hyvin, mutta kun minusta tuntuu, ettei mikään ole hyvin. Suurin ongelma omasta näkökulmastani on se, että mieheni ei enää arvosta minua pätkääkään. Teen 95 % kotitöistä, ja silti hän kehtaa huomautella siivoamattomista kaapeista tai pesemättömistä matoista... Lisäksi kommentonti tekemisieni suhteen ei rajoitu kotiin, vaan hän on myös huomautellut minun saavan liian vähän palkkaa, työnantajani urpoutta jne. Vaihdoin juuri työpaikkaa ja luulin kommenttien loppuvan, mutta viime viikolla sainkin kuulla, että teen liikaa töitä. Ota siitä nyt sitten selvää; liian vähän palkkaa vai liikaa töitä, kumpikaan ei ole hyvä.
Mies on myös alkanut ilkeillä entistä useammin. Hermostuu normaalia herkemmin ja tiuskii ja sanoo pahasti. Riidellessä menee usein henkilökohtaisuuksiin ja asian viereen, saattaa raivostua ja haistatella, vaikka nimenomaan olen pyytänyt, että asiat riitelisi, ei ihmiset. (Joo, tosi kliseistä, mutta niin se toimii parhaiten..) On pari kertaa haukkumalla haukkunut minut riidan yhteydessä, mikä on lamauttavaa, koska en olisi voinut kuvitellakaan, että hän ajattelee minusta kaikkea niitä asioita, mitä suustaan päästelee. Jälkikäteen selittelee asiaa sillä, että halusi vain loukata eikä oikeasti tarkoita sanomiaan asioita.
Menneen kahden viikon aikana oikein ajatuksen kanssa päätin, että nyt olen itse ystävällinen, enkä tiuski tms. ja katson, kuinka mies toimii. No, valehtelematta päivittäin on vittuillut ja tiuskinut. Riitaa ei ole tullut, koska minä en ole sanonut mitään takaisin. Mutta ei siis itse ole yhtään "pehmennyt" tai vähentänyt kettuiluaan.
Aiemmin muisti sanoa minulle useinkin, kuinka nätti ja ihana olen, sen näki myös miehen naamasta, että tykkää. Nykyään ei enää edes silloin jaksa kauniiksi kommentoida, kun olemme johonkin menossa ja olen hieman ehtinyt normaalia enemmän tälläytyä. Ja ei, en ole lihonut 50 kg tai muutenkaan rupsahtanut normaalia ikääntymistä enempää. Joskus olisi vain kiva kuulla, että vielä kelpaa. Läheisyyttä (haleja, suukkoja, kosketuksia) en häneltä enää koskaan saa, paitsi jos hän haluaa seksiä. Ja seksin vähyydestä saan myös säännöllisesti kuulla (meillä 1-2 kertaa viikossa).
Minusta tuntuu, että olen miehelle vain joku sohvapöytä tai muu vastaava itsestäänselvyys. Arvostuksen puute on se pahin ongelma. En käsitä, millä oikeudella mies lähes päivittäin arvostelee tekemisiäni ja moittii puutteita. Pienimmistäkin asioista, kuten väärällä tavalla pakatusta auton takakontista (!) on pakko jäkättää.
Ja olen asiasta puhunut. Ja puhunut. Ja puhunut. Ja pyytänyt kiinnittämään huomiota noihin edellä kerrottuihin, ettei niitä tapahtuisi. Samaa rataa on kuitenkin nyt menty n. 5 vuotta eikä mikään ole muuttunut. Ja nyt minusta tuntuu, ettei tule muuttumaankaan. Olen niin väsynyt tähän ainaiseen riittämättömyyden ja huonommuuden tunteeseen ja mitättömään omanarvontuntoon, että olen jo hetken aikaa miettinyt, että minun olisi vain kertakaikkisen parempi olla yksin, tai siis ilman miestä. Olen jo tilanteessa, jossa ilman lapsia olisin lähtenyt lätkimään aikoja sitten.
Sanokaa, olenko ihan hullu ja tyhjästä valittaja. Onko jollakulla samanlaisia kokemuksia? Mitä minun pitäisi tehdä? Pariterapia ei kuulosta ratkaisulta, koska olen itsekin pystynyt miehelle kertomaan, mikä mättää ja mitä toivoisin, että tilanteessa muuttuisi ja mies on luvannut tehdä asioille jotain, mutta mitään ei ole tapahtunut...
Mua niin surettaa tämä tilanne, koska meillä oli ekat 10 vuotta parisuhteessa tosi hyvää ja kiihkeää ja hommat toimi. Nyt tilanne on kuitenkin ihan lukossa.
Kommentit (26)
Menkää pariterapiaan keskustelemaan toiveistanne ja aviosuhteen nykytilasta. Elämä voi joskus yllättää ja vaikeisiinkin pulmiin voi löytyä ratkaisu!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa oikein tutulta. AP, jos tilanne on mennyt tuohon niin ei se arvostus yhtäkkiä enää mistään ilmesty. Jos toistuvasti ylitetään raja ja heitellään loukkauksia ja huomautellaan, niin se on osoitus että rakkas on jollain asteella ainakin jo lauhtunut. Tuollainen ei kuulu normaaliin pitkäänkään liittoon. Arvosta itseäsi, jätä mies ja ala elää elämääsi. Vielä ehdit löytää uudenkin miehen niin halutessasi. Et tarvitse miestä mihinkään etkä lastenkaan takia ole velvollinen huonossa liitossa kitumaan, päinvastoin se vaikuttaa negatiivisesti panokseesi äitinäkin.
Mielestäni se että itsekin sanoit ilman lapsia jo lähteneesi aikapäiviä sitten osoittaa suhteen nykytilan. Tsemppiä tulevaisuuteen AP. :)
Menkää pariterapiaan. Niin kamalaa kuin se onkin, saatat myös itse edesauttaa miehesi tuollaista käytöstä - itse sitä edes tajuamatta! Jos tuntuu, että liitto on pelastamisen arvoinen, menkää terapiaan. Sitten jos tulee ero niin tiedät ainakin yrittäneesi kaiken, itsesi ja lastenkin takia.
Jos se mies suostuisi pariterapiaan, menkää ihmeessä, jos ei suostu, niin valitettavasti minä sanoisin hänelle melko suoraan, että koska tilanne ei ole ollenkaan parantunut, on mun sietokyvyn raja tullut vastaan, enkä suostu enää kuuntelemaan moisia törkeyksiä, eli lusikat jakoon, kiitos.
Ap tässä taas hei!
Kiitos kaikille kannustavista kommenteista!
Olen todella ristiriitaisten tunteiden vallassa tässä tilanteessa. Toisaalta tiedän, ettei minun ole pakko kuunnella miehen kiukuttelua ja vittumaisuutta, toisaalta minusta tuntuu jotenkin, ettei meillä ole "tarpeeksi ongelmia" avioeroon asti.
Toisaalta en halua, että lapset saavat vääristyneen kuvan kodin ja parisuhteen dynamiikasta, toisaalta en haluaisi riistää lapsilta ydinperhettä - meillä kuitenkin on myös kivoja hetkiä ja lapset nauttii, kun nelistään tehdään jotain perheenä. Toisaalta 7-vuotias sanoi tuossa yhtenä päivänä: "Isin pitäisi maksaa sulle viikkorahaa, kun teet kaikki hommat kotona." Meinasin alkaa itkeä, ei voisi lapsi oikeammassa olla. Ja todistaa vaan sen, että ovat huomanneet meidän kotitöiden jakautumisen. Ja varmasti ovat huomanneet myös sen, miten mies huomauttelee nurkassa lojuvista tavaroista yms = lapset oppii, että äiti tekee kyllä kovasti hommia, mutta taitaa olla aika paska siinä...
Mä en haluaisi myöskään luovuttaa, tulee sellainen häviäjä olo avioerosta. Ei meille voi niin käydä. Aina ollaan oltu ihannepari ja niin rakastuneita. Huokaus.
Pariterapia tuntuu turhalta, se kallonkutistajako asiat saa muuttumaan? Minä olen miehelle selvästi ja useasti kertonut, minkälaisia muutoksia hänen käytökseensä toivoisin. Jos hän ei itse niitä ole valmis tekemään, saako joku terapeutti ne toteutumaan? Mies ottaa kaikki pyyntöni henkilökohtaisena loukkauksena, että yritän häntä muuttaa ja ettei se onnistu, koska tällainen hän on. Olen yrittänyt hänelle selittää, että en halua häntä muuttaa (oikeasti on tosi mukava ja fiksu ja ihanakin), mutta että hänen käytöksessään on nykyään niin paljon paskaa, että siksi mua ahdistaa.
Ahdistaa, oikeasti. Mulla on sellainen kuristava olo lähes jatkuvasti ja nyt pelkään, että ainoa tapa saada se pois on erota. En haluaisi kuitenkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="03.07.2013 klo 14:13"]
Menkää pariterapiaan. Niin kamalaa kuin se onkin, saatat myös itse edesauttaa miehesi tuollaista käytöstä - itse sitä edes tajuamatta! Jos tuntuu, että liitto on pelastamisen arvoinen, menkää terapiaan. Sitten jos tulee ero niin tiedät ainakin yrittäneesi kaiken, itsesi ja lastenkin takia.
[/quote]
Ehdottomasti samaa mieltä. Hyvin sanottu. Ja terapia oli meillä ainakin hyvin toimivaa, kunhan siellä käy säännöllisesti. Pari kertaa ei vielä auta mihinkään.
Hieman samantyyppisen taustan jälkeen miehestäni kuoriutuikin ihana ja rakas mies! Enkä ollut edes jaksanut enää uskoa sellaiseen muutokseen.
Suosittelen myös terapiaan tai avioliittoleiriä! Kannattaa ensin katsoa onko avioliitto pelastettavissa ja jos mikään ei muutu, sitten on parempi erota. Ei tarvitse sitten jälkeenpäin miettiä, että kun ette edes kunnolla yrittäneet selvitä kriisistä. Tsemppiä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="03.07.2013 klo 14:26"]
Ap tässä taas hei!
Kiitos kaikille kannustavista kommenteista!
Olen todella ristiriitaisten tunteiden vallassa tässä tilanteessa. Toisaalta tiedän, ettei minun ole pakko kuunnella miehen kiukuttelua ja vittumaisuutta, toisaalta minusta tuntuu jotenkin, ettei meillä ole "tarpeeksi ongelmia" avioeroon asti.
Toisaalta en halua, että lapset saavat vääristyneen kuvan kodin ja parisuhteen dynamiikasta, toisaalta en haluaisi riistää lapsilta ydinperhettä - meillä kuitenkin on myös kivoja hetkiä ja lapset nauttii, kun nelistään tehdään jotain perheenä. Toisaalta 7-vuotias sanoi tuossa yhtenä päivänä: "Isin pitäisi maksaa sulle viikkorahaa, kun teet kaikki hommat kotona." Meinasin alkaa itkeä, ei voisi lapsi oikeammassa olla. Ja todistaa vaan sen, että ovat huomanneet meidän kotitöiden jakautumisen. Ja varmasti ovat huomanneet myös sen, miten mies huomauttelee nurkassa lojuvista tavaroista yms = lapset oppii, että äiti tekee kyllä kovasti hommia, mutta taitaa olla aika paska siinä...
Mä en haluaisi myöskään luovuttaa, tulee sellainen häviäjä olo avioerosta. Ei meille voi niin käydä. Aina ollaan oltu ihannepari ja niin rakastuneita. Huokaus.
Pariterapia tuntuu turhalta, se kallonkutistajako asiat saa muuttumaan? Minä olen miehelle selvästi ja useasti kertonut, minkälaisia muutoksia hänen käytökseensä toivoisin. Jos hän ei itse niitä ole valmis tekemään, saako joku terapeutti ne toteutumaan? Mies ottaa kaikki pyyntöni henkilökohtaisena loukkauksena, että yritän häntä muuttaa ja ettei se onnistu, koska tällainen hän on. Olen yrittänyt hänelle selittää, että en halua häntä muuttaa (oikeasti on tosi mukava ja fiksu ja ihanakin), mutta että hänen käytöksessään on nykyään niin paljon paskaa, että siksi mua ahdistaa.
Ahdistaa, oikeasti. Mulla on sellainen kuristava olo lähes jatkuvasti ja nyt pelkään, että ainoa tapa saada se pois on erota. En haluaisi kuitenkaan.
[/quote]
Minun mieheni tajusi ja uskoi ne ongelmat (ja muutostarpeen) vasta sitten, kun petin ja suunnittelin eroa. Sitä en kyllä silti suosittele. Mutta voithan kokeilla esim. valita jonkun asuntoilmoituksen ja lähettää siitä miehellesi linkki, että ajattelit muuttaa tuohon osoitteeseen lasten kanssa. Luultavasti aukeaa silmät siinä vaiheessa, kun luulee sun olevan tällä kertaa tosissasi.
Avaapas se suusi ja ala sano ukolle kahta pahemmin vastaan. Ukko sanoo: "Olet ruma." Vastaa: "Tuommosen apinan kanssa kun elää, niin kai se tarttuu." Käytä mielikuvitusta. Pidä puolesi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sun pitää saada se mies tajuamaan, että olet tosissasi sanomistesi kanssa. Minäkin kysyn, että miten ajattelet suhteenne vaikuttavan lapsiin. Mun isäni mollasi äitiä ja se oli lapsesta kamalaa kuultavaa. Ja se pahis oli kyllä mun mielestä isä eikä äiti ollut huono. Todennäköisesti sun on uhattava erolla ja aika tiukasti jos toivot, että mies muuttaa käytöstään. Toinen juttu mitä ihmettelen niin miten voit suostua seksiin viikottain, kun miehelle et kuulosta olevan luutturättiä kummempi ja hän haukkuu sua vissiin päivittäin?
Tuli ihan mun esimies mieleen ap:n aloitusta lukiessa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun mielestä pariterapia voisi auttaa, saisi miehesi ehkä ajattelemaan omaa käytöstään?
Sanot, että hän moittii sinua kotitöistä, että tavaroita lojuu lattialla yms. Oletko yrittänyt keskustella hänen kanssaan kotitöiden tekemisestä ja niiden jakamisesta? Mitä hän tekee sillä aikaa kun teet kaikki kotityöt? Kotityöthän ei missään nimessä ole teidän suhteen suurin ongelma, vaan miehen asenne ylipäätään, mutta kiinnostaa kuitenkin.
Mies ei näytä arvostavan sinua yhtään, enkä usko että se ilman ulkopuolista apua muuttuu, valitettavasti tuskin muuttuu sittenkään. Kerroit että alkuvuosina teillä meni hyvin, milloin tilanne muuttui?
Meillä on ollut aika samanlaista, homma kääntyi tuollaiseksi kun lapset syntyi. Monta vuotta sitä kuuntelin, nykyään kun jäkätys alkaa totean tyynesti että tee itse, jos ei kelpaa niin kuin minä teen. Loppuu ainakin jäkätys. Tärkeintä on se, että et ota noita huomautuksia itseesi, jos kaappi on paskainen herra on hyvä ja ottaa rätin käteen ja siivoaa. Jos ei siivous nappaa, sitten on parempi vaan elää sen paskaisen kaapin kanssa, eikös? Kämppä, lapset yms on PUOLIKSI miehesi vastuu, kun kerran molemmat olette töissä, kotona oleva mielestäni luonnollisesti tekee enemmän, mutta työelämässä olevilla hommat on puoliksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
helppo sanoa täältä mut pitäis saada mmuutos tuohon että miehes ei tee kotihommia JA motkottaa vielä niistä, se on ihan persiistä. Se kalvaa sua koko ajan jos ei muutu. Listaa päivän/viikon ajalta molempien tekemät hommat ja keskustelkaa siltä pohjalta.
Minunkin mieheni on ollut tuollainen. Mielestäni se johtui siitä, että hänellä oli vaikeuksia hyväksyä itseään ja omia vikojaan. Hän oli hyvin herkkä näkemään näitä samoja vikoja ympäristössään, siis pääasiassa minussa joka olen häntä lähinnä ja aina paikalla. Arvostelemalla ja sättimällä hän yritti saada havaitsemiaan vikoja katoamaan. Mutta tietenkään mikään mitä minä olisin voinut tehdä, ei olisi niitä poistanut, koska lopultakin ne viat olivat ja ovat miehessä itsessään. Jokaisessa meissä on jotakin vikaa, ja ratkaisu ei ole vikojen poistaminen vaan niiden kanssa elämään opetteleminen.
Meillä tilanne saatiin selvitettyä keskustelemalla, mutta ei se helposti käynyt. Siihen meni vuosia aikaa ja loputtomasti kärsivällisyyttä (minulla on erittäin pitkä pinna, ja käytin sen aivan loppuun tässä yrityksessä). Mieheni on myös älykäs ja analyyttinen, ja tavanomaista kiinnostuneempi oppimaan uutta, mikä edesauttoi projektin onnistumista. Lopulta sain hänelle vastaansanomattomasti ja loogisesti pitävällä tavalla osoitettua vikojen olevan hänessä itsessään, ja että hänen pitäisi opetella hyväksymään itsensä jotta hänen paha olonsa hellittäisi. Muutamia kertoja käytin mm. mielikuvaharjoitusta, jossa kuviteltiin että alkaisin menestyä työssäni juuri niin hyvin kuin mies haluaisi (tuo haave ei ollut ollenkaan realistinen, mutta kuvitellahan aina voi). Kysyin sitten, olisiko mies silloin tyytyväinen? Ja kerroin että tuskinpa olisi. Jos tuo työelämän menestyminen toteutuisi, mies kiinnittäisi huomionsa johonkin toiseen vikaan, vaikkapa tapaani hoitaa kotia tai johonkin lapsia koskevaan asiaan, ja alkaisi mollata minua siitä. Näin oli itse asiassa jo käynytkin. Pystyin osoittamaan historiastamme aiheita, joiden suhteen mies oli aikaisemmin mollannut minua mutta jotka olin sittemmin hoitanut niin hyvälle tolalle, että mitään mollaamisen aihetta ei kerta kaikkiaan enää ollut. Tämän jälkeen mies oli vain keksinyt uusia haukkumisen aiheita. Tuon tajuttuaan mies alkoi itsekin miettiä, voisiko hänen omassa käytöksessäänkin olla jotain korjattavaa. Silloin siirryin kannustavalle vaihteelle auttaakseni häntä tuon tavoitteen saavuttamisessa. Muistan kehua pieniäkin edistysaskeleita ja aina kun mies mielestään epäonnistuu, kerron hänelle mahdollisimman painokkaasti että sillä ei ole mitään merkitystä laajemmassa perspektiivissä. Tai jos epäonnistuminen on sellainen, jolla oikeasti on merkitystä (valheita mieheni ei kuuntele eikä hyväksy), kerron että minä rakastan häntä siitä huolimatta ja että hän on edelleen minulle maailman paras mies. Ajan kanssa tilanne on huomattavasti helpottanut.
Mutta niin vaikeaa tuo onnistuminen kyllä oli, että itsekin suosittelen terapiaa vastaavassa tilanteessa oleville. Asetelma, jossa on tilannetta objektiivisesti tarkkaileva ulkopuolinen henkilö, on paljon helpompi verrattuna siihen, että riitapukarit itse ryhtyvät ratkomaan tilannetta. Silloin kun toinen voi aina syyttää toista objektiivisuuden puutteesta.
Minun miehelläni on erittäin vaativat ja tuomitsevat vanhemmat ja nämä hänen vaikeutensa johtuvat mitä ilmeisimmin lapsuudenkodin ilmapiiristä ja kasvatuksesta. Hyvä terapeutti voi varmasti tehdä paljonkin suhteenne eteen, jos sinun miehelläsi sattuu olemaan vastaavaa taustaa. Tai mikä ikinä hänen taustansa onkaan. Myös suhteen toisen osapuolen käytöksessä on yleensä jotain, mitä muuttamalla koko suhteen dynamiikka voi muuttua. Itse olin suhteemme alussa aivan liian alistuva. Vasta tämän miehen kanssa löysin oman tahtoni ja opin myös ilmaisemaan sitä! Nykyään olemme hyvin onnellisia, joten en usko että teidänkään liittonne välttämättä on mitenkään pilalla. Kunhan olette valmiita tekemään sen eteen työtä!
Voisitko jonain iltapuhteena tehdä listan kaikista kodin töistä. Voisit vaikka printata sen ja antaa hänen käteensä. Kysy mieheltä, mikä olisi oikeudenmukaisin tapa jakaa nämä listan työt, kun kumpikin käytte töissä.
Malta olla syyttelemättä, että hän ei tee mitään. Älä edes muistuta, että itse teet (lähes) kaiken. Ihan vain viattomasti kysyt, että miten nämä välttämättömät hommat jaettaisiin tasapuolisesti.
Jos mies on sitä mieltä, että kaikki työt kuuluvat sinulle, kysy, onko se hänen mielestään oikeudenmukaista. Edelleen, jos jaksat pysyä rauhallisena, syyttelemättä, niin homma voi toimia. Jos mies ei ole halukas jakamaan hommia, kerro miltä se sinusta tuntuu. Kysy, miksi on itsestäänselvää, että sinä teet kaikki. Kysy, mikä oikeuttaa hänet olemaan ottamatta vastuuta, kasaamalla kaiken sinulle ja vielä moittimalla, että et ehdi/jaksa tehdä kaikkea täydellisesti.
Jos mies ei suostu miettimään näitä asiallisesti, on vaikea nähdä tilanteenne muuttuvan millään tavalla. Kysy, olisiko parempi erota, jos mies ajattelee, että ei ota omaa vastuutaan eikä kohtele sinua kunnioittavasti ja tasa-arvoisesti.
Muuten, millaisen mallin kotielämästä miehesi on saanut kotoaan? Erilaisen vai teidän tilannetta nyt muistuttavan? Mitä hän ajattelee kotoa saamastaan mallista?
Voi kun saisit hänet miettimään näitä asioita! Itsesi kannattaisi keskusteleun aikana olla voimissaan (itkemättä) että mies ei menisi lukkoon/puolustuskannalle, vaan ajattelisi asiaa ensin ihan järjellä Jos hän ajattelee selkeästi ja järkevästi, hän ei voi keskustelun jälkeen enää toimia samalla tavalla. Jos jatkaa samalla tavalla, eroa.
Pariterapiaan. Voi kyllä mennä aikaa, että miehesi sinne saat.
Sillä välin tehtävä sinulle. Rupea pitämään kirjaa niistä valituksen aiheista mitä mies sinulle päivittäin sanoo. Kirjoita ylös myös tilanne, missä se tuli.
Tästä vikojen kirjoittamisesta on kaksi hyvää puolta: ensinnäkin näet, että ovatko ne milläänlailla aiheellisia (esim. jos olet itse motkottanut) toisekseen näet, että missä määrin sitä haukkumista ja nälvimistä tapahtuu. Näin voit sitten paremmin päättää sen, että haluatko ylipäätänsä olla sellaisen nälvivän kumppanin kanssa yhdessä.
Tyynesti kirjoitat, että sinä teen 95% kotitöistä. Miksi teet? Onko teillä tosiaan sellainen suhde että sinä kiltisti teet kaiken ja mies valittaa kaikesta? Oletko palvelija vai orja? Tuskin koskaan uskallat jättää puolia kotitöistä miehellesi, kuulostat sellaiselta liian kiltiltä naiselta, joka ei uskalla pitää puoliaan.
Tasapuolisuus parisuhteessa ei tarkoita sitä, että sinun pitäisi alkaa röyhkeästi käskemään miestä, vaan sovitte asioista kuin fiksut ja tasa-arvoiset aikuiset ihmiset. Ja lastenkin kuuluu osallistua kodin hommiin.
Voi olla, että ihan käytännön kotitöiden kautta miehen valituskin loppuu. Hänet täytyy vain saada tajuamaan, ettei ole teidän perheen kuningas jota muut palvoo. Ja voithan sanoa hänelle että jätät hänet jos hän ei muutu kivemmaksi.
Ap vastailee.
Erosta en ole miehelle sanonut, koska olen sitä mieltä, että silloin ollaan todella tosissaan, jos eroaikeita aletaan väläytellä. Olen kyllä useasti sekä asiallisen tiukasti että itkunpuuskassa kertonut miehelle, etten jaksa nykyistä tilannetta ollenkaan. Ei ole ollut vaikutusta. Kai mun pitää erosta puhua, kun jo sitä kerran mietin.
Oli myös ehdotusta kotitöiden listaamisesta ja jakamisesta. Olen pariin otteeseen pitänyt viikon kirjaa siitä, miten kotityöt meillä menee. Listasin siihen ihan kaikki mieleen tulevat, arjen pyöritykseen kuuluvat asiat (astianpesukoneen täyttö ja tyhjennys, pyykit, koiran ulkoilutus, auton tankkaus, kaupassa käynti, kuopuksen kuljettaminen päivähoitoon jne jne). Miehen saldo nyt n. kk sitten pidetyssä listassa viikon ajalta: 2/10 lapsen päivähoitoon viemisistä tai hakemisista, 14/21 koiran ulkoilutuksista, 1/1 auton tankkauksista: ihan kaikki muu jäi minulle... Joskus keväällä tein myös niin, että en koskenutkaan astianpesukoneeseen 3 päivään, mies alkoi ihmetellä, kun ei ole puhtaita astioita ja tiskipöytä on täynnä likaisia. Sitten, kun totesin, että mä tahallani katsoin, kuinka kauan menee, että asia alkaa häiritä, suuttui totaalisesti, että mikä sekopäinen idea on jotain kotikokeita alkaa tehdä. Eikä sitten täyttänyt edes sitä pesukonetta...
Mun ongelma on se, että tykkään perussiisteydestä ja mua hieman ahdistaa, jos tavarat lojuu pitkin tai on hiekkaa lattialla tms. En ole mikään siivoushysteerikko, mutta kyllä päivittäin siistin tavaroita pois ja imuroin 2-3 kertaa viikossa. Kai mä olen antanut miehelle omalla häärämiselläni väärän mielikuvan siitä, että koti siivoutuu aina itsestään. Lapset kyllä siivoavat omat huoneensa pyydettäessä (järjestävät tavarat suunnilleen paikoilleen) ja auttavat mm. pyykin ripustelussa tai imuroinnissa joskus - lähinnä leikkimistähän se on, mutta oppivathan kuitenkin jotain samalla.
Miehen kotona anoppi tekee lähes kaikki kotityöt ja appiukko keskittyy näpertelemään erinäisten autotalliprojektien kanssa. Eli sellainen 50-luvun kodinhoidon kuva miehelläni varmaan alitajunnassa on, mutta on sanonut, ettei se ole ok kotitöidenjakotapa. Hah-hah.
Joku kysyi, milloin kaikki muuttui. Sanoisin, että esikoisen syntymän jälkeen. Olin molempien lapsien jälkeen kotona noin vuoden ja silloin minulle oli ihan ok, että tein enemmän kotitöitä, kun kerran tunteja enemmän kotona vietin. Mutta työelämään paluun jälkeen järjestely on "jäänyt päälle" eikä se ole ok.
Ja kuten joku jo totesikin, eivät nuo kotityöt suurin ongelma olekaan vaan miehen arvostuksen puute. Toki se nyt näkyy tässä kotityöasiassakin. Ja sitten taas itselle tulee paska fiilis, kun teen mielestäni paljon ja sitä ei arvosteta pätkääkään. Mä olen oikeasti fiksu ja hyvin koulutettu ihminen, hyvässä työpaikassa, rakastan lapsiani ja olen mielestäni onnistunut olemaan heille hyvä äiti, pidän kodin kunnossa, minulla on ystäviä, jotka tykkäävät minusta. Mies saa harrastaa omia juttujaan, saa mennä kavereiden kanssa, kun haluaa (sitä nyt ei tapahdu kuin 3-4 kertaa vuodessa, mutta kuitenkin). Ja sitten perkele en kelpaa! En riitä. En ole tarpeeksi jotain. En mä tiedä. En oikeasti käsitä, mikä tässä on pielessä. Okei, osaan itsekin olla välillä aika äkäinen, hellyyttä ja seksiä voisin tarjoilla enemmänkin, mutta suoraan sanoen ei kiinnosta, kun mies ei esim. hellyyden eteen laita tikkua ristiin.
Nelonen jatkaa.
Samanlainen oli minunkin eksäni. Hän saattoi haukkua minut pystyyn ja julistaa samaan hengenvetoon, että muuten meidän avioliittomme olisi oikein hyvä, jos minä vain lakkaisin leikkimästä masentunutta. Itsessään hän ei nähnyt mitään vikaa. Ei eksäkään ollut tuollainen silloin, kun menimme yhteen. Ilkeily ja mollaaminen tuli vähitellen kuvioihin mukaan. Hän tosiaankin teki selväksi minulle, kuinka vastenmielinen ihminen olen hänelle. Tästä sitten otin itseeni ja masennuin.
Lopulta en nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin avioeron. On todella hankala yrittää parantaa avioliittoa yksin, kun toisen mielestä kaikki on hyvin minun "sekopäisyyttäni" (=masennustani) lukuunottamatta.
Oletko varma, ap, että haluat elää loppuelämäsi alistettuna? Oletko miettinyt, millaisen perhemallin annatte miehesi kanssa lapsillenne, jos pysytte yhdessä? Riitaisassa kodissa kasvaa ahdistuneita lapsia. Tiedän sen kokemuksesta, olen itsekin sellaisessa varttunut, ja sitten lankesin vielä omassa liitossani samaan kuoppaan. Samoin lasten ahdistusta lisää toisen vanhemman alistava käytös toista vanhempaa kohtaan.
Avioero tarkoittaisi varmaankin myös sinun tapauksessasi seesteisempää perhe-elämää. Lasten ei tarvitsisi katsella, kuinka miehesi haastaa riitaa sinulle. Heidän ei tarvitse nähdä sitäkään, kuinka kärsit miehesi käytöksestä. Ennen kaikkea sinä saat mahdollisuuden hengittää vapaasti, kun kukaan ei alista sinua enää.
Sinä itse päätät, missä kulkevat rajasi. Kunka paljon olet valmis sietämään huonoa kohtelua? Mitä teet, jotta sinun rajojasi kunnioitetaan?
Tsemppiä.